Onko täällä muita, joita ei lapsena juuri koskaan viety lääkäriin?

Vierailija kirjoitti:

Hyvä ketju, vertaistukea parhaimmillaan. Ihan hirveää laiminlyöntiä, tunnevammaisuutta ja heitteillejättöä mutta sitähän se oli. Hyvä että näistä puhutaan edes nyt. Vuosikymmenten tuska ja katkeruus kulkevat yhä mukana.

Nimenomaan. Mua helpotti, kun sain kirjoittaa väärinkohteluista, peloistani sekä häpeästä, joka tuli ikuiseksi seuralaiseksi elämääni. Kun olin niin vaivalloinen, että sinne lääkäriin piti lähteä. Rasittava kakara. Todella tunsin, että esim ihan omaa tyhmyyttäni, kiusallani ja pelkän huomion takia mukamuka sairastin. Teeskentelin niin hyvin esim luunmurtumat ja umpisuolen tulehdukset. Peräkaneettina vielä kuulin mutsilta, että olikohan vaan lääkäri oikeassa. Että jos luki esim röntgenkuvat väärin.

Umpisuolen tulehduksen yhteydessä tietysti vatsani lopulta turposi aivan hirveäksi. Mutsi oli tuhahtelemassa verhon takana vieressäni, kun lääkäri kyseli ja tutki mahdollisuutta että olisinko raskaana.

Itse sain aikoinaan kaksi poikaa. Toisen korvat jouduttiin leikkaamaan korvatulehduskierteen vuoksi 7 kertaa ja toisenkin pojan yhden kerran. Tällä jälkimmäisellä oli lisäksi lapsuusiän astma, josta saatiin puhtaat paperit hänen ollessaan teini-ikäinen. 2-vuotiaasta lähtien paha siitepölyallergia, joka lääkärin mukaan tuon astman kehitti, vaikka annoin tietysti antihistamiineja käytännössä huhtikuusta syyskuulle varmuuden vuoksi koko lapsuuden ajan. Itselläni sama vaiva.

Näistäkin mutsini tuhahtelemassa, että joo se (minä) vie niitä penskojaan pienenkin syyn vuoksi lääkäriin ja aivan turhaan kuulemma kun paranisivat itselläänkin. Keksin vain itselleni kai tekemistä ja huolehtimista. Koskaan ei auttanut kun lapseni sairastuivat, vaikka sisarusteni lapset käytännössä asuivat mummolassa pitkiä aikoja.

Sisareni taisi kuunnella mutsin ohjeet ja toteutti niitä ainoan lapsensa, poikansa suhteen. Päikkärissähän lähes kaikki saavat jossain vaiheessa korvatulehduksia. Pojalla todettiin jossain vaiheessa kuulon alenema, joka mm johti siihen, että luokiteltiin armeijassa B-mieheksi. Minun poikani suorittivat intin A1-luokkaisina aliupseereina. Sisaren poika eli ole vielä palveluksessakaan, en tiedä miksi. Ikää nyt 24.

Minä rakastan poikiani ja halusin ja haluan edelleenkin huolehtia heistä ja neuvoa, jos neuvoja tarvitsevat.

Päätin lapsena, että jos lapsia saan, olen heille kaikessa tasapuolinen. Olin totaaliyksinhuoltaja. Pojat ovat nyt aikuisia.

Monet kysyvät, kuinka voi antaa anteeksi? Teidän ei ole mikään pakko antaa anteeksi! Teitä on kohdeltu väärin, julmasti, sadistisesti. Te olette olleet puolustuskyvyttömiä ja vanhemmistanne riippuvaisia. Onko kukaan edes pyytänyt anteeksi? Itse en parantunut sillä että yritin antaa anteeksi, eikä se ole edes mahdollista kun kukaan ei kadu taikka anteeksi pyydä. Asian käsittelemällä voi kuitenkin saada rauhan! Jos aihe kiinnostaa niin esimerkiksi Alice Millerin kirjat ovat hyviä, esim Lahjakkaan lapsen draama. 

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin anoreksiaan teini-iässä. Kevyimmilläni painoin jotain 36 kg. Vanhempani olivat tästä vain vihaisia, kun tajusivat, että kyseessä oli psyykkinen sairaus. Lääkärin tai ravintoneuvojan puheille ei minua viety vaan minut pakkosyötettiin vähän parempaan kuntoon.

Hammashuoltoni oli ihan retuperällä, ketään ei kiinnostanut.

Vertaishalaus sinulle täältä. Anoreksia, paino 36kg, mutta ei viety lääkäriin. Saati sitten psykologille.

Vierailija kirjoitti:

Teillä on ollut hyvin oudot vanhemmat, onneksi mun oli normaaleja ja välittäviä.

Njaa, vanhemmat itse kävivät varmasti vielä harvemmin lääkärissä, sillä sinne oli matkaa 50 kilsaa eikä sinne hevosella varmaan yhtään sen mieluummin lähdetty. Vanhemmat oli vähintään yhtä normaaleja ja välittäviä kuin muidenkin vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teillä on ollut hyvin oudot vanhemmat, onneksi mun oli normaaleja ja välittäviä.

Njaa, vanhemmat itse kävivät varmasti vielä harvemmin lääkärissä, sillä sinne oli matkaa 50 kilsaa eikä sinne hevosella varmaan yhtään sen mieluummin lähdetty. Vanhemmat oli vähintään yhtä normaaleja ja välittäviä kuin muidenkin vanhemmat.

Tarkoitin siis vanhemmat itse lapsia ollessaan.

Ei viety. Äiti taisi pelätä lääkäreitä.

Ison vamman kanssa käytiin päivystyksessä mutta hitaammin tulleet saivat parantua itsekseen.

Kun minulla isovarpaan kynsi kasvoi sisäänpäin ja aiheutti tulehduksen, kärsin märkivästä varpaasta ja hajusta kuukausia.

Lopulta naapurissa asunut lääkäri sattui vilkaisemaan sitä ja kauhistui... Ja hankki minut omalle vastaanotolleen kynnen poistoon.

Kas kun ei parantunutkaan itsekseen...

Vasta 16 vuotiaana opin itse menemään lääkäriin. Silloin poskiontelotulehduksen myötä.

Aivastelin pitkään veristä räkää joka "paranee itsekseen".

Ei parantunut ja kävin lopulta lääkärissä. Viikko vuodelepoa ja ab-kuuri ja uhka punkteerauksesta.

Omille lapsille opetan lääkärin tärkeyttä..

Vierailija kirjoitti:

Monet kysyvät, kuinka voi antaa anteeksi? Teidän ei ole mikään pakko antaa anteeksi! Teitä on kohdeltu väärin, julmasti, sadistisesti. Te olette olleet puolustuskyvyttömiä ja vanhemmistanne riippuvaisia. Onko kukaan edes pyytänyt anteeksi? Itse en parantunut sillä että yritin antaa anteeksi, eikä se ole edes mahdollista kun kukaan ei kadu taikka anteeksi pyydä. Asian käsittelemällä voi kuitenkin saada rauhan! Jos aihe kiinnostaa niin esimerkiksi Alice Millerin kirjat ovat hyviä, esim Lahjakkaan lapsen draama. 

Sadistiset kaltoinkohtelevat vanhempani eivät todellakaan pyydä mitään anteeksi. Koko asia on tabu ja siitä ei saa puhua. Pari keskustelunavausta yritin aikoinaan tehdä mutta molemmat johtivat isän raivokohtauksern jossa minut haukuttiin hulluksi ja huoraksi ja kiittämättömäksi kersaksi. Minun pitäisi ymmärtää olla kiitollinen kaikesta väkivallasta ja julmuudesta.

Koen stressiä anteeksiannosta varsinkin kun luin Louise Hayn kirjan. Sen mukaan jos ei anna anteeksi sairastuu ja saa syöväm tms kosks kauna tukkii kehon ja kääntää itse kivun ja pasksn sisäänpäin itseään vahingoittaen.

Oikeasti siis vihaan psykopaatti isääni mutta se viha pitääkin kätkeä ja keskittyä kaikin tavoin anteeksi antamiseen... paskapäähenkilölle joka ei kadu, ei kanna vastuuta, kiistää asisn ja syyllistää uhria... ja varsinkaan joka ei ikinä tule pyytämään anteeksi tsi myöntämään että kohtelu oli epäasiallista.

Anteeksihan kuuluu kypsän ihmisen pystyä antamaan. Tunnen huonommuutta kun olen yrittänyt yli 20v anteeksiantoa eikä oikein ole vieläkään onnistunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Migreeni 6-vuotiaasta. Todettiin vasta yli 20-vuotiaana Yths:llä. Sitä ennen: otai asperiini/disperiini. Jep jep.

Sama. Hyi Helvata kun muistaa kun 5 vuotiaasta usein migreeni. Oksensin ja tuntui että pää halkeaa. Ainut lääke disperiini, se auttaa kaikkeen. Eikä viety lääkäriin. Olin 20 v kun sain diagnoosin.

Minulla oli sama. Disperiiniä sai, lääkäriin ei menty vaikka murrosiästä alkoi jo pari päivää viikossa hetkittäin invalidisoiva päänsärky.

Itsekään en apua ymmärtänyt hakea koska siihen ei ollut kasvatettu.

Tätä jatkui aina 26 vuotiaaksi, jolloin työkaveri kauhisteli syömiäni Ibusal-määriä ja "passitti" työlääkäriin. Migreeni-diagnoosi ja lääkkeet jotka mahdollistivat paremman elämän.

Kyllä minunkin on vaikea ymmärtää ja antaa anteeksi sitä julmuutta, jota kohtasin. Isä oli töissä ja mutsi huseerasi kotona miten parhaaksi näki. Olin aika pieni, kun sain kuulla, että minun olisi pitänyt olla poika. Synnyin siis 1,5 vuotta sisareni jälkeen. Kuulemma kaikki oli hankittu sinisenä. Kaikki? Entä tiedä mitä tarkoitettiin.

Mutta minä olin se syyllinen siihen, etten ollut poika. Se asia tuli selväksi. Olin niin pieni, että muistan pari kertaa yrittäneeni olla poika. Jotenkin kovaäänisempi ja raisumpi. Sittenhän siitä vasta pyyhkeitä tulikin. Missään vaiheessa ei sanottu, että hyvä tyttö sinusta tuli, vaikka poikaa odoteltiin.

Itse tosiaan sain kaksi poikaa, joista nuoremman kohdalla muistan ajatelleeni, että tulisikohan tyttö koska raskausoireet olivat erilaiset. Olen kertonut pojilleni asian ja sanoin, että olen tosi kiitollinen siitä, että sain kaksi poikaa, koska tyttöä en todennäköisesti olisi osannut kasvattaa ja kohdella oikein. Pojat olivat suoria ja reiluja pakkauksia, joiden kanssa ei suuria ongelmia ollut koskaan.

Olen tuo edellinen: muiden juttujen lisäksi mutsi oli sitä mieltä, että olen kuin eräs hänen sukulaisensa, sanotaan nyt vaikka Eeva-täti, joka oli aina välillä hoidossa Kellokoskella (aiemmin mielisairaala Etelä-Suomessa). Suositteli menemään koulukuraattorin luo (en tiedä miksi hän niin sanoi, ehkä siksi että mielisairauteni voitaisiin diagnosoida). Kun olin 12-vuotias, perheeseen syntyi vihdoin viimein poikalapsi, jonka jälkeen mutsi oli heittämässä minua pois kotoa. Olisin halunnutkin pois, mutta mihinkäs siitä 12-vuotiaana lähdet. Silloin ei ollut mitään apuja tarjolla. Olisin todella halunnut normaalien ihmisten pariin.

Pikkuveljen kanssa mulla meni hyvin, tykkäsin siitä ja se minusta , mutta mutsi raivostui kun sai sellaisen käsityksen, että veli olisi tykännyt minusta enemmän kuin hänestä. En tiedä taaskaan mistä tämä tuli.

Kerran muistan kun petasin sänkyäni ja pikkuveli oli ehkä 1,5-vuotias ja kompastui lattialla oleviin lakanoihin tullessaan katsomaan mitä teen. Löi silmäkulmansa niin että tuli vähän verta. Aivan hirveä raivokohtaus ja syyttely ja kuulemma ei enää koskaan voi jättää pikkuveljeä yksin minun seuraani. MInähän sen olin tietenkin työntänyt nurin ja satuttanut. Pikkuveli oli mulle rakas ja vilpitön pikkuinen poika. Mutta niin ei olisi saanut kuitenkaan olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme juttu että poistetaan kommentteja! Kyllä pitää voida myös saada sanoa että on turhia lääkärikäyntejä! Noh, en jaksa enää panostaa, mutta kopioin itselleni tämän viestin, niin voin copy-pasteta sen aina uudestaan ;)

Pieni palovamma kädessä, tai flunssa ei todellakaan ole lääkärin arvoista! Pitäisi turhasta valittajien ja katkerien alatisairaiden muistaa, että rakkautta vanhemmat eivät osoita viemällä turhaan lääkäriin! Joku kieroutuma on ihmisessä jonka mielestä päänsäryn tai nuhan takia pitää varata lääkärien aika turhanpäiten, kun oikeastikin kipeitä on.  Tai että joku hamssteri haukkaa kädestä vähän. Ei siihen mitään tikkejä laiteta, herrantähden, eikä täten tarvitse lääkärin hoitoa!

Eri asia on laiminlyönnit, mutta mustelma ei ole sitä.

Sinäkö et veisi lääkäriin omaa alle kouluikäistä lastasi, vaikka tämä kärsisi usein kovista päänsäryistä? Minun mielestä päänsäryt eivät ole normaalia noin pienelle lapselle. Taitaisit vaan nauttia, kun oma lapsi itkee kipua.

Ohiksena vain, että kyllä ne pääkivut alle kouluikäiselläkin on normaalia. Harvinaisempaa, mutta ihan normaalia.

Yksi lapsistani on kärsinyt pääkivuista alle 5-vuotiaasta asti. Välillä oksettikin samalla. Koskaan en ole varta vasten vienyt lääkäriin, koska mm. neuvolan lääkäri ei ole siihen aihetta nähnyt. Siis millekään jatkotutkimuksille. Migreeniksi sanottu. Nyt lapsi on jo 13v ja edelleen samat pääkivut välillä vaivaa ja nyt huomaa jo selvästi, että migreeniä on. Burana auttaa suht hyvin, niin ei ole tarvetta ollut lääkärissä erikseen sen takia käydä.

Vierailija kirjoitti:

Onko lestadiolaisilla joku uskomus ettei lääkäriin saa viedä vaan Jumala hoitaa? Kun olipa vaikka mikä niin ei viedä... lapset saa kärsiä vaan. Ja lääkkeetkin syntiä?

Ei ainakaan minun lestadiolaistuttavaperheellä ole tälläistä käytäntöä. Äiti on sairaanhoitaja ammatiltaan ja kaikki käyvät lääkärissä niinkuin muutkin ihmiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme juttu että poistetaan kommentteja! Kyllä pitää voida myös saada sanoa että on turhia lääkärikäyntejä! Noh, en jaksa enää panostaa, mutta kopioin itselleni tämän viestin, niin voin copy-pasteta sen aina uudestaan ;)

Pieni palovamma kädessä, tai flunssa ei todellakaan ole lääkärin arvoista! Pitäisi turhasta valittajien ja katkerien alatisairaiden muistaa, että rakkautta vanhemmat eivät osoita viemällä turhaan lääkäriin! Joku kieroutuma on ihmisessä jonka mielestä päänsäryn tai nuhan takia pitää varata lääkärien aika turhanpäiten, kun oikeastikin kipeitä on.  Tai että joku hamssteri haukkaa kädestä vähän. Ei siihen mitään tikkejä laiteta, herrantähden, eikä täten tarvitse lääkärin hoitoa!

Eri asia on laiminlyönnit, mutta mustelma ei ole sitä.

Sinäkö et veisi lääkäriin omaa alle kouluikäistä lastasi, vaikka tämä kärsisi usein kovista päänsäryistä? Minun mielestä päänsäryt eivät ole normaalia noin pienelle lapselle. Taitaisit vaan nauttia, kun oma lapsi itkee kipua.

Ohiksena vain, että kyllä ne pääkivut alle kouluikäiselläkin on normaalia. Harvinaisempaa, mutta ihan normaalia.

Yksi lapsistani on kärsinyt pääkivuista alle 5-vuotiaasta asti. Välillä oksettikin samalla. Koskaan en ole varta vasten vienyt lääkäriin, koska mm. neuvolan lääkäri ei ole siihen aihetta nähnyt. Siis millekään jatkotutkimuksille. Migreeniksi sanottu. Nyt lapsi on jo 13v ja edelleen samat pääkivut välillä vaivaa ja nyt huomaa jo selvästi, että migreeniä on. Burana auttaa suht hyvin, niin ei ole tarvetta ollut lääkärissä erikseen sen takia käydä.

Eli sinä olet puhunut lapsen päänsäryistä lääkärille. Asiahan ei sitten koske sinua, koska lapsesi pääsi lääkäriin.

Vierailija kirjoitti:

Olin 10 v. Veljeni, 16 v, tuli kotiin ja ensitöikseen kumautti kaikella raivolla iskun vasemmalle leukaan.

Leukaluu murtui. En pystynyt syömään pitkiin aikoihin mitään pureskeltavaa. Leuka työntyi eteenpäin, virheellinen purenta ja nenä vinossa.

Ei viety lääkäriin. Nyt aikuisena ymmärrän, että äiti suojeli veljeäni.

Oliko veljelläsi muita väkivaltaisia tekoja? Olen ihan kamalan pahoillani puolestasi. Tuntuu niin pahalta. Hirveä tilanne, mutta kyllähän pienempää olisi pitänyt suojella ja puolustaa, ei väkivaltaista veljeä.

Vierailija kirjoitti:

60-luvulla minulla oli ilmeisesti korvatulehduksia monta kertaa vuodessa.Korvakipu oli erittäin kivulias,pitkäaikainen(2-vrk.)nukkumaan en pystynyt ja itku pääsi joka kerta.Kerroin äidille itkuisena,minun korvaan koskee.Äiti vastasi,älä valehtele ja nyt suu kiinni.Myöhemmin erilaisissa lääkärintarkastuksissa lääkäri kertoi,korvan tärykalvo on arpeutunut.Kipeytyneestä korvasta hävisi kuulo myöhemmin kokonaan.

Minua lyötiin nyrkillä korvaan,jos valitin päänsärkyä tai oksettaavaa oloa,lyöjänä oli melkein aina äiti.Liekö syynä korvatillikoihin,kun olin ottolapsi.Kuulo heikkeni ja myöhemmin huimauspörrytytyskohtaukset diaknosoitiin meniere-oireyhtymäksi.En ihmettele,jos korvatillikat oli syy-seuraus oireisiin

Lapsena tipuin puusta kivikkoon kun oksa petti alta. Pudotusta oli onneksi maksimissaan pari metriä, ja päälleppäin tuli vain pieniä ruhjeita. Muistikuvat tilanteen jälkeen ovat hieman hataria kun päässä pyöri vain ajatus "pitää mennä kertomaan äidille". Pääsin vaivoin pystyyn ja käveleminen oli hyvin haparoivaa, sekä näkö ja aivot olivat niin sumeat etten tunnistanut kasvonpiirteitä edessä seisovilta ihmisiltä, saatikka yhditänyt keitä he olivat. Illalla oksentelin pari kertaa. Mutta eihän sitä lääkäriä tarvittu kun "ei päällepäin näy mitään pahempaa". Näin 90-luvun loppupuolella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

60-luvulla minulla oli ilmeisesti korvatulehduksia monta kertaa vuodessa.Korvakipu oli erittäin kivulias,pitkäaikainen(2-vrk.)nukkumaan en pystynyt ja itku pääsi joka kerta.Kerroin äidille itkuisena,minun korvaan koskee.Äiti vastasi,älä valehtele ja nyt suu kiinni.Myöhemmin erilaisissa lääkärintarkastuksissa lääkäri kertoi,korvan tärykalvo on arpeutunut.Kipeytyneestä korvasta hävisi kuulo myöhemmin kokonaan.

Minua lyötiin nyrkillä korvaan,jos valitin päänsärkyä tai oksettaavaa oloa,lyöjänä oli melkein aina äiti.Liekö syynä korvatillikoihin,kun olin ottolapsi.Kuulo heikkeni ja myöhemmin huimauspörrytytyskohtaukset diaknosoitiin meniere-oireyhtymäksi.En ihmettele,jos korvatillikat oli syy-seuraus oireisiin

Olen kovin pahoillani puolestasi, tiedän miltä tuntuu sillä minulle tehtiin tuota samaa. Isä joskus ihan ilma syytäkin läimäytti korvalle/päähän vaan siksi kun sitä stressasi työt tai muut lapsiin liittymättömät asiat. Isähän ei muista mitään (ei ”muista” siis) ja syyttää että olen kiittämätön kersa joka keksii omasta päästä epäkunnioittavia syytöksiä. Tästä ei siis puhuta :(

Vierailija kirjoitti:

Monet kysyvät, kuinka voi antaa anteeksi? Teidän ei ole mikään pakko antaa anteeksi! Teitä on kohdeltu väärin, julmasti, sadistisesti. Te olette olleet puolustuskyvyttömiä ja vanhemmistanne riippuvaisia. Onko kukaan edes pyytänyt anteeksi? Itse en parantunut sillä että yritin antaa anteeksi, eikä se ole edes mahdollista kun kukaan ei kadu taikka anteeksi pyydä. Asian käsittelemällä voi kuitenkin saada rauhan! Jos aihe kiinnostaa niin esimerkiksi Alice Millerin kirjat ovat hyviä, esim Lahjakkaan lapsen draama. 

Kyllä se on mahdollista, vaikka kukaan ei katuisi tai pyytäisi anteeksi. En itsekään varmasti antaisi kaikkea anteeksi, mutta niin tragikoomista kuin se onkin, se on se uhri, jonka pitäisi vielä antaa anteeksikin tai muuten luopua asiasta. Syynähän on ihan vain se, että se loppujen lopuksi helpottaa omaa elämää. Tämä oman lukemani ja oppimani perusteella, mutta teorioita varmasti on monia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet kysyvät, kuinka voi antaa anteeksi? Teidän ei ole mikään pakko antaa anteeksi! Teitä on kohdeltu väärin, julmasti, sadistisesti. Te olette olleet puolustuskyvyttömiä ja vanhemmistanne riippuvaisia. Onko kukaan edes pyytänyt anteeksi? Itse en parantunut sillä että yritin antaa anteeksi, eikä se ole edes mahdollista kun kukaan ei kadu taikka anteeksi pyydä. Asian käsittelemällä voi kuitenkin saada rauhan! Jos aihe kiinnostaa niin esimerkiksi Alice Millerin kirjat ovat hyviä, esim Lahjakkaan lapsen draama. 

Kyllä se on mahdollista, vaikka kukaan ei katuisi tai pyytäisi anteeksi. En itsekään varmasti antaisi kaikkea anteeksi, mutta niin tragikoomista kuin se onkin, se on se uhri, jonka pitäisi vielä antaa anteeksikin tai muuten luopua asiasta. Syynähän on ihan vain se, että se loppujen lopuksi helpottaa omaa elämää. Tämä oman lukemani ja oppimani perusteella, mutta teorioita varmasti on monia. 

Minun terapeuttini neuvoi päinvastaista: kaikkea ei voi eik ätulekaan antaa anteeksi, etenkään jos huono kohtelu jatkuu yhä. Sen sijaan asian voi käsitellä ja hyväksyä, että se on tapahtunut. Hyväksyntä siis EI ole sama kuin anteeksianto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet kysyvät, kuinka voi antaa anteeksi? Teidän ei ole mikään pakko antaa anteeksi! Teitä on kohdeltu väärin, julmasti, sadistisesti. Te olette olleet puolustuskyvyttömiä ja vanhemmistanne riippuvaisia. Onko kukaan edes pyytänyt anteeksi? Itse en parantunut sillä että yritin antaa anteeksi, eikä se ole edes mahdollista kun kukaan ei kadu taikka anteeksi pyydä. Asian käsittelemällä voi kuitenkin saada rauhan! Jos aihe kiinnostaa niin esimerkiksi Alice Millerin kirjat ovat hyviä, esim Lahjakkaan lapsen draama. 

Kyllä se on mahdollista, vaikka kukaan ei katuisi tai pyytäisi anteeksi. En itsekään varmasti antaisi kaikkea anteeksi, mutta niin tragikoomista kuin se onkin, se on se uhri, jonka pitäisi vielä antaa anteeksikin tai muuten luopua asiasta. Syynähän on ihan vain se, että se loppujen lopuksi helpottaa omaa elämää. Tämä oman lukemani ja oppimani perusteella, mutta teorioita varmasti on monia. 

Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. Olen joskus antanut anteeksi hiljaisesti eräille muille ihmisille oman itseni vuoksi ja saadakseni rauhan ahdistukselta. Mulla on ollut sellainen tapa, että kirjoitan henkilölle kirjeen, jossa kerron ajatukseni ja tunteeni. EN SIIS TIETENKÄÄN LÄHETÄ SITÄ HÄNELLE. Kirjoitan vain sen ulos itsestäni. Mutsini ei ole vielä ollut listalla, koska en osaa vieläkään uskoa hänen pahoihin tekoihinsa ja käytökseensä ja yritän uskoa, että niihin oli jokin syy, vaikka se syy en ollut minä.  Luonteen sadistisuus ja tunteettomuus ja alhainen ärsytyskynnys ja ihan yleinen vittuuntuminen, jos sairastuin lapsena.

Muistan, että sairastin jonkin tavallisen lastentaudin, ehkä sikotaudin tai tulirokon (kyllä vain) ja olin tosi kipeä. Meille tuli joku lapsi leikkimään sisareni kanssa. Hetken kuluttua mutsi tuli sanomaan mulle kyllästyneesti, että nouse ylös sieltä ja mene leikkimään noiden kanssa. Mä olin ihan sekaisin, mutta mentävä oli. Hetken päästä mutsi arvioi, että alan parantua kun jo leikinkin.

Itkeähän ei missään nimessä saanut silloin kun selkäsaunaa annettiin. Lopuksi piti pyytää mutsilta anteeksi kaulassa roikkuen. Meillä ei ikinä halattu. Nöyryytyksen määrää on mahdoton kuvailla.

Mulla ei olllut ketään, ei yhtään ketään, jolle olisin kertonut. Jos yritin sanoa sisarelleni jotain, niin tuhahteli vain.