Onko täällä muita, joita ei lapsena juuri koskaan viety lääkäriin?

Up

Pliis jatkakaa tätä ketjua. Niin paljon salattua itkua ja surua meillä jokaisella.

Aikuisen lapsen fyysinen tai henkinen kurittaminen ja kiusaaminen vanhemman taholta .... voiko ihmistä enempää nöyryyttää. Kun se tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta, ilman mitään ennakkovaroitusta ja täysin aiheetta. Tästä on vaikea edes puhua enkä ole noista nipistämisistä kehdannut kenellekään kertoa koskaan. Sitä hän teki minulle tietysti jo lapsena.

Muistan erään syksyn kun olin jäänyt keväällä työttömäksi. Äitini kuullessaan irtisanomisestani sanoi minulle puhelimessa: taisi olla oma syysi. Elettiin 1. lamavuotta 1992 ja olin alalla, jolta ensimmäisenä karsittiin. Joka ammattiryhmä sitä yksi sai kenkää ja minä olin tuolloin se viimeksi tullut, joka lähtee ensimmäisenä. Olin aivan paniikissa ja asuntovelkainen.

Masensi. Ei ollut parisuhdetta. Kavereita oli mutta minulla ei enää rahaa tehdä mitään heidän kanssaan muuta kuin puhua puhelimessa.

Joulua oikein pelkäsin kun luulin että saan kököttää asunnossani hernekeittopurkkia kaivaen. Olin todella tiukoilla. Sitten äitini kutsui minut jouluaterialle. Pääsinkin siis syömään ja sanoi että voisin olla yötä, koska sisarenikin tulee joulupäivänä miehensä kanssa syömään. No kyllä ilmainen ruoka kelpasi minulle. Bussiliput sain kuitenkin itse maksaa ja jälkeenpäin ajatellen - sillä olisin saanut ostettua yhdelle hengelle jouluruokia, ainakin jonkinlaisia. Jouluaterian jälkeen äiti meni makuuhuoneeseensa lukemaan ja minä katsoin olkkarissa yksin telkkaria.

Sisar tuli. Äitini oli kutonut kauniin oranssin villapaidan ja sain sovittaa sitä. Hän sanoi että voisin saada sen jos haluan. En ollut uskoa korviani. Se oli nätti neule. Sisar sanoi sovittavansa sitä myös. Sitten sanoi että tämä sopii hänen vaatteisiinsa niin hyvin ja tarvitsee juuri tällaisen, että voiko pitää. Äiti lupasi. Minä menin ulos itkemään. Olin ollut työtön jo yli puoli vuotta eikä työpaikkaa tuntunut löytyvän. Ei ollut rahaa hankkia yhtään mitään vaatetta tai mielenpiristystä.

Isäni eli vielä tuolloin ja näki tilanteen. Tuli sanomaan, että nyt meni kyllä väärin sen villapaidan suhteen. Sanoi, että et olisi ottanut sitä pois päältäsi. Hyvää hän tarkoitti ja yritti lohduttaa, mutta äidin kanssa nyt ei vaan alettu riidellä siitä kenelle se villapaita oli jo luvattu. Minä itse menin tosiaan mykäksi ja itkin vain ulkona. Ikää oli yli 30.

Olen syntynyt 80-luvulla enkä saanut myöskään mitään myötätuntoa sairastuessa. Hygienian opetus oli huonoa, hampaidenpesu ihan turhaa, suihkussa käynti älytöntä humpuukia. Muistan kun pienenä pyllyä kutisi viikkoja ja kuukausia. Valitin siitä äidilleni, mutta ei ottanut kuuleviin korviin. Liekö ollut huonoa hygieniaa tai matoja. Muistan kuinka pelkäsin, kun en tiennyt miksi näin on.

Kaikki tapaturmat olivat halveksuttavia, omaa tyhmyyttä.

Silmälaseja ei tarvi vaikka näkö olisi heikko.

Kaikki vaivat etenkin mitä äidillä itsellään ei ollut, olivat aivan utopistisia.

Kommentti: ”mulla on pienempi perse kuin sinulla” 14-vuotiaslle hoikalle tytölle, aiheutti syömishäiriökierteen moneksi vuodeksi. Siitäkin vaiettiin ja onneksi selvisin omin avuin siitä ulos. Mitään terapiaa ei tietenkään ajateltukaan.

Veli yritti itsemurhaa; siitä ei puhuttu ikinä. Syötiin vain ranskalaisia ja nakkeja kaikessa hiljaisuudessa koko perhe tapauksen jälkeen.

Myöhemmin olen sairastunut kilpirauhasen vajaatoimintaan. Sekin on tullut minulle sen takia koska muistutan isän puolen sukua. Ja siellähän kaikki ovat ihan s**tanas**.

Perhe oli keskiluokkainen, ns parempi perhe. Ei ryypätty, hakattu mutta oli henkistä vähättelyä PALJON.

Omien lasteni vaivoja on myös vähätelty mutta onneksi pystyn järjestämään arjen niin ettei heillä ole kuin pakollisia hoitovuoroja. Enkä kuuntele heidän ohjeita enään yhtään.

Tajuaakohan nämä ihmiset että moni on itseasiassa kokenut väkivaltaa? Jotkut tapauksista ovat aivan rikoksia joista nykyään tulisi tuomio. Ennen toki tällaista ei vahdittu, vasn vanhemmat pieksivät ja rääkkäsivät lastaan ilman rajoitteita,

Itketti tuo pieni 10v tyttö jolta angstinen teini isoveli 16v mursi leuan... suloinen pieni viaton tyttö, joka ei tehnyt mitään pahaa tai väärää eikä olisi ansainnut tuollaista kohtaloa :(. halaukset ja rakkaudelliset ajatukset sinulle jos luet vielä ketjua, toivon sinulle kaikkea hyvää elämässäsi!

Up; pidetään ketju vielä elossa!

Karseaa :(

Vierailija kirjoitti:

Pliis jatkakaa tätä ketjua. Niin paljon salattua itkua ja surua meillä jokaisella.

Aikuisen lapsen fyysinen tai henkinen kurittaminen ja kiusaaminen vanhemman taholta .... voiko ihmistä enempää nöyryyttää. Kun se tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta, ilman mitään ennakkovaroitusta ja täysin aiheetta. Tästä on vaikea edes puhua enkä ole noista nipistämisistä kehdannut kenellekään kertoa koskaan. Sitä hän teki minulle tietysti jo lapsena.

Muistan erään syksyn kun olin jäänyt keväällä työttömäksi. Äitini kuullessaan irtisanomisestani sanoi minulle puhelimessa: taisi olla oma syysi. Elettiin 1. lamavuotta 1992 ja olin alalla, jolta ensimmäisenä karsittiin. Joka ammattiryhmä sitä yksi sai kenkää ja minä olin tuolloin se viimeksi tullut, joka lähtee ensimmäisenä. Olin aivan paniikissa ja asuntovelkainen.

Masensi. Ei ollut parisuhdetta. Kavereita oli mutta minulla ei enää rahaa tehdä mitään heidän kanssaan muuta kuin puhua puhelimessa.

Joulua oikein pelkäsin kun luulin että saan kököttää asunnossani hernekeittopurkkia kaivaen. Olin todella tiukoilla. Sitten äitini kutsui minut jouluaterialle. Pääsinkin siis syömään ja sanoi että voisin olla yötä, koska sisarenikin tulee joulupäivänä miehensä kanssa syömään. No kyllä ilmainen ruoka kelpasi minulle. Bussiliput sain kuitenkin itse maksaa ja jälkeenpäin ajatellen - sillä olisin saanut ostettua yhdelle hengelle jouluruokia, ainakin jonkinlaisia. Jouluaterian jälkeen äiti meni makuuhuoneeseensa lukemaan ja minä katsoin olkkarissa yksin telkkaria.

Sisar tuli. Äitini oli kutonut kauniin oranssin villapaidan ja sain sovittaa sitä. Hän sanoi että voisin saada sen jos haluan. En ollut uskoa korviani. Se oli nätti neule. Sisar sanoi sovittavansa sitä myös. Sitten sanoi että tämä sopii hänen vaatteisiinsa niin hyvin ja tarvitsee juuri tällaisen, että voiko pitää. Äiti lupasi. Minä menin ulos itkemään. Olin ollut työtön jo yli puoli vuotta eikä työpaikkaa tuntunut löytyvän. Ei ollut rahaa hankkia yhtään mitään vaatetta tai mielenpiristystä.

Isäni eli vielä tuolloin ja näki tilanteen. Tuli sanomaan, että nyt meni kyllä väärin sen villapaidan suhteen. Sanoi, että et olisi ottanut sitä pois päältäsi. Hyvää hän tarkoitti ja yritti lohduttaa, mutta äidin kanssa nyt ei vaan alettu riidellä siitä kenelle se villapaita oli jo luvattu. Minä itse menin tosiaan mykäksi ja itkin vain ulkona. Ikää oli yli 30.

Mun äiti sanoi tässä vähään aikaa sitten, että meillä oli kihomatoja lapsuudessa. Lääkäri oli neuvonut, että parasta on ostaa uudet alusvaatteet ja ehkä housutkin, ja pyyhkeet sekä lakanat, tai ainakin pestä ne 60 asteessa. Itse en muista.Tämä oli kuulemma tuhlausta. Sillä on vissiin ollut koko elämän ajan kihomatoja, koska kaikenmaailman "peräsalvoja" oli lääkekaappi täynnä. Ja nyt on ollut taas "täitä" eli kihomatoja. Tähän vuosikymmenten kierteeseen syynä se, ettei pese koskaan käsiään, yäk. Onneksi ei ole tarttunut enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pliis jatkakaa tätä ketjua. Niin paljon salattua itkua ja surua meillä jokaisella.

Aikuisen lapsen fyysinen tai henkinen kurittaminen ja kiusaaminen vanhemman taholta .... voiko ihmistä enempää nöyryyttää. Kun se tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta, ilman mitään ennakkovaroitusta ja täysin aiheetta. Tästä on vaikea edes puhua enkä ole noista nipistämisistä kehdannut kenellekään kertoa koskaan. Sitä hän teki minulle tietysti jo lapsena.

Muistan erään syksyn kun olin jäänyt keväällä työttömäksi. Äitini kuullessaan irtisanomisestani sanoi minulle puhelimessa: taisi olla oma syysi. Elettiin 1. lamavuotta 1992 ja olin alalla, jolta ensimmäisenä karsittiin. Joka ammattiryhmä sitä yksi sai kenkää ja minä olin tuolloin se viimeksi tullut, joka lähtee ensimmäisenä. Olin aivan paniikissa ja asuntovelkainen.

Masensi. Ei ollut parisuhdetta. Kavereita oli mutta minulla ei enää rahaa tehdä mitään heidän kanssaan muuta kuin puhua puhelimessa.

Joulua oikein pelkäsin kun luulin että saan kököttää asunnossani hernekeittopurkkia kaivaen. Olin todella tiukoilla. Sitten äitini kutsui minut jouluaterialle. Pääsinkin siis syömään ja sanoi että voisin olla yötä, koska sisarenikin tulee joulupäivänä miehensä kanssa syömään. No kyllä ilmainen ruoka kelpasi minulle. Bussiliput sain kuitenkin itse maksaa ja jälkeenpäin ajatellen - sillä olisin saanut ostettua yhdelle hengelle jouluruokia, ainakin jonkinlaisia. Jouluaterian jälkeen äiti meni makuuhuoneeseensa lukemaan ja minä katsoin olkkarissa yksin telkkaria.

Sisar tuli. Äitini oli kutonut kauniin oranssin villapaidan ja sain sovittaa sitä. Hän sanoi että voisin saada sen jos haluan. En ollut uskoa korviani. Se oli nätti neule. Sisar sanoi sovittavansa sitä myös. Sitten sanoi että tämä sopii hänen vaatteisiinsa niin hyvin ja tarvitsee juuri tällaisen, että voiko pitää. Äiti lupasi. Minä menin ulos itkemään. Olin ollut työtön jo yli puoli vuotta eikä työpaikkaa tuntunut löytyvän. Ei ollut rahaa hankkia yhtään mitään vaatetta tai mielenpiristystä.

Isäni eli vielä tuolloin ja näki tilanteen. Tuli sanomaan, että nyt meni kyllä väärin sen villapaidan suhteen. Sanoi, että et olisi ottanut sitä pois päältäsi. Hyvää hän tarkoitti ja yritti lohduttaa, mutta äidin kanssa nyt ei vaan alettu riidellä siitä kenelle se villapaita oli jo luvattu. Minä itse menin tosiaan mykäksi ja itkin vain ulkona. Ikää oli yli 30.

Mun äiti sanoi tässä vähään aikaa sitten, että meillä oli kihomatoja lapsuudessa. Lääkäri oli neuvonut, että parasta on ostaa uudet alusvaatteet ja ehkä housutkin, ja pyyhkeet sekä lakanat, tai ainakin pestä ne 60 asteessa. Itse en muista.Tämä oli kuulemma tuhlausta. Sillä on vissiin ollut koko elämän ajan kihomatoja, koska kaikenmaailman "peräsalvoja" oli lääkekaappi täynnä. Ja nyt on ollut taas "täitä" eli kihomatoja. Tähän vuosikymmenten kierteeseen syynä se, ettei pese koskaan käsiään, yäk. Onneksi ei ole tarttunut enää.

Väärä lainaus, sorry

Olin musiikillisesti lahjakas mutta en saanut mitään soitinta, vaikka opettajanikin tuli juttelemaan asiasta vanhemmilleni. Osasin laulaa ja voitinkin 3. sijan jossain kunnan koulujen välisessä kilpailussa ehkä 9-vuotiaana. Iloitsin hirveästi! Sitten käskettiin jo pitää suu kiinni eikä leveillä siitä ja piti muistaa mainita samalla, että isosisko menestyi vastaavassa piirustuskilpailussa siten, että saavutti 12. sijan. Koko lapsuuden ajan toivoin itselleni jotain soitinta. Kun viimein 14-vuotiaana sain kesätyön, niin hankin halvan kitaran. Serkkupoika opetti soittamaan.

Aloitin kuoroissa laulamisen, en saanut aikaiseksi opetella mitään soitinta aikuisiällä eikä ollut rahaakaan, koska palkat olivat pienet. Nyt tuntuu, että näistä kuorohommista ei pidä mainita äidille mitään enää, on jo kuullut tarpeeksi. Kyse on nyt kirkkokuorosta. Tuntuu ärsyyntyvän, jos puhe sivuaa tätä.

Lapsena ja nuorena hän kyllä jouluisin halusi, että laulamme Maa on niin Kaunis siten, että hän laulaa sopraanoa ja minä alttoa. Lauluhan on kaunis, mutta siitäkin on jäänyt vähän kummat muistot.

Lauloin lapsena paikallisessa kirkkokuorossa ja eräänä sunnuntaina kun oli jokin juhlapäivä (Pääsiäinen tms.) oli harjoitettu jokin ns. isompi teos. Ei mulla mitään sooloa siinä ollut, mutta äidin äiti (josta en pitänyt) oli tulossa kuuntelemaan. Mulla nousi kuume edellisenä iltana, tuli jokin olisko ollut vihurirokko tms., mutta kirkkoon vaan laulamaan. Kyllä se nyt täytyy mennä, kun mummukin oli tulossa kuuntelemaan. Hyvä etten pyörtynyt. Lapset olivat tietysti eturivissä.

Mä en muista kihomadoista omalla kohdallani. Omilla lapsillani oli tarhaikäisenä niin täit kuin kihomadotkin, mutta tottakai hankin aineet, joilla ne saatiin pois. Täitä minulla oli ollut, koska leikin joskus harvoin naapurin tytön kanssa. Hänellä oli alkoholistipehe.

Minun äitini mielestä lähes kaikki (tai ainakin tuntui siltä lapsena) joka koski jotain hankintaa minulle, oli täysin turhaa, koska isomman sisaren kengät ja vaatteet ym. saavat kelvata. Kuka sitä nyt uusia hankkimaan tuplasti! Kerran muistan kuin äiti teetti tummanpunaisesta sametista mekot kummallekin (en tiedä syytä). Ne olivat kauniit, mutta eihän niitä saanut käyttää! Olin itse ehkä 6-vuotias, joten pianhan kasvoin yli siitä. Ihailin kangasta, mutta tosiaan käyttökertoja kertyi ehkä 3. Sisarelta taas piti jostain syystä kysyä tässä kohtaa, antaako omansa minulle. Ei antanut, vaikka omansa ei enää sopinut hänelle. Siellä ne roikkuivat sitten varastossa. Se tummanpunainen sametti oli minusta todella hienoa, hihat lyhyet, mutta hieman puhvillaan ja vielä sellaista koristenauhaa. Vielä olin niin typerä, että kysyin voisinko käyttää ihan tavallisena päivänä.

Kengänkokoni on edelleen 37. Silloin kun aloin kasvaa enemmän niin olisin tarvinnut uusia kenkiä, mutta kun isosiskon kengät eivät vielä olleet saatavilla, niin käytin liian pieniä kenkiä sitten. Kesäkengät astuin kantapäästä aina alas linttaan kun ei muuten sopineet. Ei sillä ollut mitään väliä, paljaat jalatkin on ihan hyvät. Itse asiassa tykkään vieläkin liikkua paljain jaloin jos mahdollista, mutta esim. sateella nyt olisi tarvittu ulkona kumppareita tai jotain ... 

Eräänlaista jalkojen typistystä ettei saa sopivia kenkiä.

Kerran mulla oli mokkasiinit, jonkun vanhat ja astuin ruostuneeseen rautanaulaan. Naula meni siis läpi pohjasta. Siinähän linkutin sitten muutaman viikon. Sai siihen sentään laastaria, mutta ei siinä lääkäriä tarvittu. Aina kuulin, että no niin, ihan turhaan olisi lääkäriin menty. Lääkärin välttäminen oli lapsuudessani yksi tärkeimmistä asioista maailmassa. 

Äitini sairastui syöpään muutama vuosi sitten, vaikka minulle sitä aina povasi. Vielä mulla ei ole diagnoosia siitä. Minusta hänen käytöksensä oli outoa. Oli siis leikkauksessa ja pitkään sairaalassa ja jos kysyi jotain siitä asiasta, niin ei hän tiennyt mitään. Oli kuin jokin vanha auto, joka on viety korjattavaksi. Ei heilauta se, missä mennään sairauden suhteen. Syöpää povasi aina muillekin. Minua on omat sairauteni kiinnostaneet siten (3 pysyväisluontoista sairautta), että otin selvää niistä ja hoidoista, että voisin hoitaa itseäni mahdollisimman hyvin. MInusta se on aika luonnollista.

Minun vanhempani olisivat voineet olla näitä julmia äitejä ja isiä oman lapsuutensa/nuoruutensa vuoksi.

Kun me lapset sairastimme, meitä hoidettiin ja hellittiin, tehtiin mieliruokaa ja kuumaa mehua tarjottiin sänkyyn asti. Molemmat vanhemmat hoitivat yhtälailla.

Tarpeen vaatiessa vietiin lääkäriin tai lääkäri tuli kotiin.

Vanhempana on ymmärtänyt, että olimme kaiketi siihen aikaan suht outo perhe.

Meitä on neljä lasta, olemme kaikki syntyneet 50-luvulla ja isä oli jokaisen synnytyksessä mukana.

Sun vanhemmat ovat osanneet ajatella.

Mun mutsi ilmeisesti toisti vain sitä, mitä itse kotona oli nähnyt eikä sietänyt erilaisuutta. Tai herkkyyttä. Ja tapaturma-alttiutta. Mulle tuli aika pienenä selväksi se, etten ole oikeastaan minkään arvoinen.

Vierailija kirjoitti:

Sun vanhemmat ovat osanneet ajatella.

Mun mutsi ilmeisesti toisti vain sitä, mitä itse kotona oli nähnyt eikä sietänyt erilaisuutta. Tai herkkyyttä. Ja tapaturma-alttiutta. Mulle tuli aika pienenä selväksi se, etten ole oikeastaan minkään arvoinen.

Tämä! Arvottomuuden tunne seuraa läpi elämän jos lapsena on saanut nöyryytystä ja julmaa kohtelua. Sitä ei poista edes ulkoinen ”menestys”. Itse kurjan lapsuuden takia olen ylisuorittanut koko elämäni - kaksi yliopistotutkintoa, päällikkötason ura, väitöskirja tekeillä... mutta mikään ei silti vie surua ja tyhjyyttä sisältä pois, päinvastoin tekee vielä onnettomammaksi olon.

Tuntuu järkyttävän väärältä että olen jäänyt täysin ilman sitä, mikä jokaiselle lapselle pitäisi kuulua auromaattisesti syntymäoikeutena. Eli rakkautta.

Vierailija kirjoitti:

Mä en muista kihomadoista omalla kohdallani. Omilla lapsillani oli tarhaikäisenä niin täit kuin kihomadotkin, mutta tottakai hankin aineet, joilla ne saatiin pois. Täitä minulla oli ollut, koska leikin joskus harvoin naapurin tytön kanssa. Hänellä oli alkoholistipehe.

Minun äitini mielestä lähes kaikki (tai ainakin tuntui siltä lapsena) joka koski jotain hankintaa minulle, oli täysin turhaa, koska isomman sisaren kengät ja vaatteet ym. saavat kelvata. Kuka sitä nyt uusia hankkimaan tuplasti! Kerran muistan kuin äiti teetti tummanpunaisesta sametista mekot kummallekin (en tiedä syytä). Ne olivat kauniit, mutta eihän niitä saanut käyttää! Olin itse ehkä 6-vuotias, joten pianhan kasvoin yli siitä. Ihailin kangasta, mutta tosiaan käyttökertoja kertyi ehkä 3. Sisarelta taas piti jostain syystä kysyä tässä kohtaa, antaako omansa minulle. Ei antanut, vaikka omansa ei enää sopinut hänelle. Siellä ne roikkuivat sitten varastossa. Se tummanpunainen sametti oli minusta todella hienoa, hihat lyhyet, mutta hieman puhvillaan ja vielä sellaista koristenauhaa. Vielä olin niin typerä, että kysyin voisinko käyttää ihan tavallisena päivänä.

Kengänkokoni on edelleen 37. Silloin kun aloin kasvaa enemmän niin olisin tarvinnut uusia kenkiä, mutta kun isosiskon kengät eivät vielä olleet saatavilla, niin käytin liian pieniä kenkiä sitten. Kesäkengät astuin kantapäästä aina alas linttaan kun ei muuten sopineet. Ei sillä ollut mitään väliä, paljaat jalatkin on ihan hyvät. Itse asiassa tykkään vieläkin liikkua paljain jaloin jos mahdollista, mutta esim. sateella nyt olisi tarvittu ulkona kumppareita tai jotain ... 

Eräänlaista jalkojen typistystä ettei saa sopivia kenkiä.

Kerran mulla oli mokkasiinit, jonkun vanhat ja astuin ruostuneeseen rautanaulaan. Naula meni siis läpi pohjasta. Siinähän linkutin sitten muutaman viikon. Sai siihen sentään laastaria, mutta ei siinä lääkäriä tarvittu. Aina kuulin, että no niin, ihan turhaan olisi lääkäriin menty. Lääkärin välttäminen oli lapsuudessani yksi tärkeimmistä asioista maailmassa. 

Äitini sairastui syöpään muutama vuosi sitten, vaikka minulle sitä aina povasi. Vielä mulla ei ole diagnoosia siitä. Minusta hänen käytöksensä oli outoa. Oli siis leikkauksessa ja pitkään sairaalassa ja jos kysyi jotain siitä asiasta, niin ei hän tiennyt mitään. Oli kuin jokin vanha auto, joka on viety korjattavaksi. Ei heilauta se, missä mennään sairauden suhteen. Syöpää povasi aina muillekin. Minua on omat sairauteni kiinnostaneet siten (3 pysyväisluontoista sairautta), että otin selvää niistä ja hoidoista, että voisin hoitaa itseäni mahdollisimman hyvin. MInusta se on aika luonnollista.

Halit sulle, ymmärrän.

Mulle haettiin vaatteet ja kengät kaatopaikalta, olivat tuolloin avoimia ja mitenkään ei ymmärretty että esiteini ei voi käppäillä lasten kengissä. Äiti korjasi asian myöhemmin. Aikuisena olin keuhkokuumessa, jota en siis tajunnut, koska olin nuori, kävivät kylässä ja häippäsivät. istuin sohvalla ja puhalsin föönillä kylkiluitakohta, koska luulin, että lihakset olivat kärsineet jatkuvasta yskimisestä. Olin tosi huonokuntoinen, mutta opetetun ohjelman mukaisesti ajoin itse päivystykseen ja cerpit sun muut oli todella pahat ja keuhkokuvissa näkyi "mustaa". Olin sairaalassa viikon ja sanomattakin selvää, ettei vanhemmat edes soittaneet, itse soitin ja voivoteltiin näön vuoksi kovaa flunssaa.

Kas, joku muukin sai vaatteensa kaatopaikalta! Oma perheeni oli keskiluokkainen, omisti metsää, oli ihan varakas koska kaikki 80-luvun kulutushysteriajutut hankittiin (vesisänky, mikrouuni, stereot, minkkiturkki rouvalle) mutta lapsille ei ikinä ostettu mitään. Vain aikuisten tarpeet oli tärkeät ja lapset ei nyt tarvitse mitään.

Minulle haettiin kaatopaikalta vaatteita, varakas mutta pihi isä tätä dyylkausta teki. Tai sitten vaatteet oli poikaserkkujen vanhoja.

Ala-steen koulukuvissa olen ruma ja huonoiss vaatteissa ja minua kiusttiin kaatopaikkavatteista. Perheessä sattoi olla lapsilla huono kohtelu ja elintaso vaikka vanhemmat vietti samalla kulutusjuhlia, satsasivat itseensä ja kävivät ulkona tansseissa j syömässä.

Lapset jätettiin yksin ilman hoitajaa. Olin 4-5v iässä yksin yöllä kotona peloissani kun vanhemmat tansseissa. Jättivät lapsen yksin nukkumaan ja eikun baariin ja rimpsalle. Arvaa olinko paniikissa ja kuolemanpelosda kun yöllä yksin heräsin.

Alkoi taas vituttaa kusipäiset vanhempani!!

Upp’

Vierailija kirjoitti:

Olipa ikävää luettavaa että moni on jäänyt ilman asianmukaista hoitoa :( ja varmaan nykypäivänäkin on lapsia, joita ei käytetä lääkärissä vaikka pitäisi.

no niin on! Tuttavaperheessä kahdella lapsella on kovasti kutiava ihottuma käsivarsissa ja naamassa, ollut jo vuosia välillä parempi ja välillä huonompi. edes apteekin perusvoidetta ei äiti suostu kokeilemaan, lääkärissä ei käydä eikä vaivan syytä etsitä. Lapset raapii itseään ihan tuskissaan :(

Jep... luulisi että nykyään tämä ei olisi mahdollista. Mutta - itse isäni pieksämänä arkana lapsena ja nyt aikuisena - tunnistan monesti joissain lapsissa sen pelon, hädän, säikyn olemuksen ja mahdollisesti vielä lapsi on mustelmillakin. Luonnevikaisten sadistien määrä ei taida olla laskussa joten tänäkin päivänä sosiaalityöstä huolimatta monella lapsella on narsistinen tai väkivaltainrn vanhempi. Ja ihsnan pienen viattoman lapsen elämä on samanlaista kärsimystä kuin minullakin oli :(. Itkettää ajatuskin!

Eikö ookin kamalaa tämä Joulun aika, miten Joulua hehkutetaan perheen juhlana? Ei ollu mun(kaan) Joulut kivoja. Jäänyt lähinnä traumat koko juhlasta. En tykkää Joulusta yhtään. Lapsena sai niin rankasti pettyä, pelästyä ja ahdistua niin monta kertaa.

Aikuisenakin ollessani, mun ois kuulemma kuulunut olla vain imarreltu, kun pomoni kävi mua kotonani lähentelemässä, samana päivänä kun olin päässyt pois psykiatrisesta osastohoidosta, jossa olin yritettyäni itsemurhaa. Jes, molempien vanhempieni mielestä mun ois pitänyt olla imarreltu ja myöskin kuitata juttu samalla ihan vaan huumorilla. Muutenkin, aikuisenakaan ei koskaan kuunneltu, noteerattu, ymmärretty - sujuvasti vaan aina sivuutettiin.

Vierailija kirjoitti:

Jep... luulisi että nykyään tämä ei olisi mahdollista. Mutta - itse isäni pieksämänä arkana lapsena ja nyt aikuisena - tunnistan monesti joissain lapsissa sen pelon, hädän, säikyn olemuksen ja mahdollisesti vielä lapsi on mustelmillakin. Luonnevikaisten sadistien määrä ei taida olla laskussa joten tänäkin päivänä sosiaalityöstä huolimatta monella lapsella on narsistinen tai väkivaltainrn vanhempi. Ja ihsnan pienen viattoman lapsen elämä on samanlaista kärsimystä kuin minullakin oli :(. Itkettää ajatuskin!

Minä myös tunnistan ne kärsivät lapset. Ei tarvitse olla mustelmia tai mitään. Katse (tai se alaspainettu, ehkä joskus vähän vilkaistaan ylöspäin) kertoo. Minähän pelkään omaa äitiäni vieläkin, vaikka olen jo aika vanha.

Kerran tulin puheisiin erään yli 70-vuotiaan rouvan kanssa, joka sanoi että lapsena hänestäkin kehittyi hyvä tunteiden ja tunnelmien tulkki. Myös äitinsä väärinkohtelema. Ei tarvinnut kuulemma kuin sanoa jotain väärin, niin tuli ympäri korvia.

Minulla ei ollut samanlaista, mutta aistin tilanteet erittäin nopeasti ja hyvin ja siksi yritin olla hiljaa, huomaamaton, etten provosoi jo ennestään raivokasta äitiäni millään tavalla. Että osaan olla näkymätön. Hän on erittäin temperamenttinen eikä säästele sen näyttämistä.

Edelleenkin täytyy harkita tarpeeksi neutraaleja sanoja hänen aikanaan tai puhelun aikana ja sittenkin seuraavassa puhelussa voidaan kysyä ilkeästi että mitä sinä tarkoitit kun sanoit niin ja näin. Siis ihan pannaan seinää vasten että anna paukkua yritä selittää kun olet niin tyhmä että tällaista päästät ulos suustasi. Sävy on vaativa. Kun on aina ollut vähän turpiinsasaanut, niin ei osaa sanoa hänelle kuin joskus harvoin, että ei minun tarvitse selittää sanomisiani kenellekään. Olen ihan täysivaltainen ihminen enkä millään tavalla koskaan ollut jonkin holhouksen tms. alla. Ei minun tarv itse selitellä, mutta pelästyn niin paljon ...