Onko täällä muita, joita ei lapsena juuri koskaan viety lääkäriin?

Muistan olleeni kerran lapsena lääkärissä, silloin minulla oli nielupaise enkä enää voinut puhua ja tilanne oli tosi paha. Siitä lähdettiin suoraan ambulanssilla sairaalaan. Joskus olin monta päivää oksennustaudissa ja äiti oli tosi vihainen. Muistan vieläkin kun osti hampurilaisen mitä en ollut koskaan saanut ja sanoi että ”koita nyt pitää edes se sisällä”. Yritin pidätellä oksennusta, mutta en mahtanut mitään ja se äidin ilme... Kyllä koin että sairastaminen oli jotenkin omaa syytäni ja lääkäriin mentiin vain jos meinasi henki lähteä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet kysyvät, kuinka voi antaa anteeksi? Teidän ei ole mikään pakko antaa anteeksi! Teitä on kohdeltu väärin, julmasti, sadistisesti. Te olette olleet puolustuskyvyttömiä ja vanhemmistanne riippuvaisia. Onko kukaan edes pyytänyt anteeksi? Itse en parantunut sillä että yritin antaa anteeksi, eikä se ole edes mahdollista kun kukaan ei kadu taikka anteeksi pyydä. Asian käsittelemällä voi kuitenkin saada rauhan! Jos aihe kiinnostaa niin esimerkiksi Alice Millerin kirjat ovat hyviä, esim Lahjakkaan lapsen draama. 

Kyllä se on mahdollista, vaikka kukaan ei katuisi tai pyytäisi anteeksi. En itsekään varmasti antaisi kaikkea anteeksi, mutta niin tragikoomista kuin se onkin, se on se uhri, jonka pitäisi vielä antaa anteeksikin tai muuten luopua asiasta. Syynähän on ihan vain se, että se loppujen lopuksi helpottaa omaa elämää. Tämä oman lukemani ja oppimani perusteella, mutta teorioita varmasti on monia. 

Mutta voi v***u että se on VÄÄRIN että uhri kärsii koko lapsuuden, kärsii traumoistaan koko aikuisuuden, jää ilman vanhempien ja suvun rakkautta ja tukea ja vielä SITTEN pitää antaa sadisille kaltoinkohtelijoille anteeksi!! Senminkin kun nämä yhä jatkavat tylyä kohteluaan eivätkä uhraa tuon taivasllistakaan ajatusta sille miltä uhrista tuntuu.

En ymmärrä miten jumala sallii tän, käännä toinen poski jne. Minä olen saanut koko lapsuuden ja nuoruuden nyrkkiä poskeen ja vieläkö pitää se poski kääntää valmiiksi ja antaa samalla anteeksi taas...?

Virtsatientulehdus, korvasärky, pään kolauttaminen, -kaikkiin hain apua itse n. 9-11-v. Korvatulehdus oli pienempänä, mutta eihän sitä nyt lääkäriin. Muistan vieläkin järkyttävän kivun. Anemiaa oli myös, ja pyörtymisiä, joita ei koskaan selvitetty. Sama jatkuu eli jos vähänkin kerron jostain sairastumisesta (esim. kun vanhemmat soittaa ja kerron, että olen sairaalassa) niin vaihtavat puheenaihetta ja siihen ei palata. Mulla on ollut vaikeita leikkauksia ja hengenvaarallisia tilanteita. Mä en oikeastaan edes ymmärrä tätä käytöstä. Paras tietenkin on, että olen "roskaämpäri" eli soittelevat ja toisinaan ainoa puheenaihe on oireet ja sairaudet.

Up!

Lapsi oppii, että esittämällä kipeää voi saada herkkuja tai vapaapäivän koulusta, jotkut lapset taas ovat ylidramaattisia ( tikku sormessa saa 10v tyttäreni huutamaan niin, että jalan voisi luulla olevan poikki) ja sitten ovat nämä äkilliset kuumeennousut ym. Lasten kanssa saa tosiaan käyttää maalaisjärkeä, äidinvaistoa ja googlea,  että onkohan  tämä nyt oikeasti jotain vaiko ei!

Kerran lämpimänä kesäiltana menimme autolla vähän kauempana olevaan puistoon , 5v tyttö valitti väsymystä ja oli surkean oloinen mutta raahasin silti vielä Makuuniin kotimatkalla. Kotona sitten mittasin kuumeen ja se oli 39! Toki annoin välittömästi lääkettä,  peittelin ja silittelin sohvalle. Tytöllä oli pientä nuhaa ja  muu perhe oli terve, en ymmärrä mistä se kuume tuli!

Sama tyttö myös tippui sohvalta kätensä päälle niin että rusahti, ranne  taipui normaalisti kun käskin vilkuttaa eikä turvonnut, joten päätin etten vie perjantai-iltana juoppojen sekaan päivystykseen, käsi on varmaan vain  venähtänyt... Maanantaina sanoivat sitten tarhassa, ettei tyttö pysty kantamaan tarjotintaan tai saa kenkiä jalkaan,  vein samana päivänä yksityiselle   jossa käsi kuvattiin  ajatuksena että rystysissä on murtumaa. Vaikka  mitään ei  löytynyt, silti  on huono omatunto siitä etten vienyt heti tippumisen jälkeen sinne päivystykseen !

Ja sitten tämä ylidramaattinen isosisko... Tytöllä on astma ja hengenahdistukseen suhtaudumme tietenkin vakavasti, mutta välillä on   esim. kovia päänsärkyjä jotka katoavat mystisesti kaverin soittaessa vikelloa ! Kun lapsi  esittää kuolevaa joutsenta  saatuaan tikun sormeen tai poltettuaan suunsa, on vaikea arvioida milloin on oikeasti hätä.

Minulla oli lapsena 2 kovempaa flunssaa ja kerran vietiin lääkäriin päivystykseen, muttei sieltä kuuria kirjoitettu. Olin niin terve, että söin ekat antibiootit yli 20-vuotiaana tulehtuneeseen hampaaseen. Ei ollut tarvetta lääkärille, kun en koskaan sairastanut. Normaalit nuhakuumeet ja mahataudit meni levolla ohi.

up

Vaikea näitä on ymmärtää. Myös omalla kohdallani on näitä. Äitini isä oli skitsofreenikko, että olisiko siellä heidän kotonaan tapahtunut paljon kaikenlaista, josta äitini ei osannut ymmärtää ettei ole oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä. Esimerkiksi yksi sormeni on vieläkin venkura ja rosoinen, koska kynnen alta levisi tulehdus. Siitä pursui vihreää mätää, mutta siihen sai vain harvoin laittaa jotain hyödytöntä "luonnonvoidetta". Aknea ei saanut hoitaa, koska "se menee ohi itsestään". Eli kosmetiikka oli suoraan stnasta. Just noi korvatulehdukset tms hoidettiin aspiriinilla, joka oli ihmelääke kaikkeen vähänkin vakavampaan eli sellaiseen, josta nousi kuume. Onneks ei koskaan tullut murtumaa, koska siihen varmaan olis tekaistu joku tuohikipsi.

Lul.. espanjalainen flunssa joka tappoi kymmeniä miljoonia olikin ihan tavallinen flunssa mutta ku ne hoidettiin siihen aikaan aspiriinilla niin tuli reippaasti uhreja. Aspiriini ja kuumeet ei sovi yhteen.

Se oli influenssa ja erityisen laaja pandemia. 

Sata idioottia on tätäkin peukuttanut. Eikö tosiaan tiedetä influenssan ja flunssan eroa?

Luulin viestiä satiiriksi aspiriiniohjeineen, vaikka toki siinä olisi pitänyt lukea "tavallinen flunssa" eli lainausmerkit ois selventäneet. Siksi yläpeukutin. Mut jos kirjoittaja tosiaan luuli espanjalaista tavalliseksi flunssaksi, niin sitten peukutin väärään suuntaan.

Luin koko ketjun ja kylläpä tuli paha olo niiden puolesta, jotka ovat kauhutarinansa jakaneet. Todella paljon kauheita kokemuksia. Syvä pahoitteluni kaikille teille!

Itse olen 70-luvulla syntynyt ja maalla kasvanut, mutta olen päässyt lääkäriin tarpeen tullen. Omat vanhempani tuskin ovat päässeet, mutta onneksi he ovat olleet tarpeeksi viisaita hoidattamaan minut ja sisareni rakkaudella ja huolenpidolla.

Mietin noita syitä, miksi lapsi jätetään kärsimään kivuista ja hoitoa vaativista sairauksista. Yksi on varmasti tietämättömyys ja huonon perinnön jatkaminen, kun ei itsekään lapsena saanut lääkärihoitoa, niin ei ole osannut sitä omillekaan lapsille jakaa. Toinen mahdollinen syy on omat lääkärikokemukset, jotka on ehkä olleet tyyliä särkylääke ja lepo. Vanhemmat on ehkä miettineet, että miksi viedä lääkäriin, jos lääkärin/ lääkinnän taso on tätä luokkaa, tai omat muistot lääkäristä virheelliset.

Kolmas syy (ja varmasti hyvin monen tässä ketjussa ilmenneen kokemusten pohja) on narsistinen ja sadistinen vanhempi, joka kokee lapsensa turhasta valittajaksi, valehtelijaksi ja koulusta pinnaajaksi. Miksi vanhempi näin kokee, johtuu hänen omasta päästään, jossa ei ole tilaa kuin omille tunteille. Empatiaa ei sieltä löydy. Näihin lasken kaikki vihastujat ja lumeen viskojat. Ihan sairasta käytöstä!!

Neljäs syy saattaisi olla se, että vanhempi ajattelee lapsen oikeasti kuvittelevan ja liioittelevan vaivojaan. Ehkä joku lapsista todellakin on ylidramaattinen, tai hänen lapsuudenperheessään joku "keksi" vaivoja itselleen, ja siksi vanhempi epäilee ensimmäisenä, että vaiva on kehitetty itse. Toisaalta, näissä tapauksissa pitäisi havahtua jossain vaiheessa, kun sairaus tulee todennettua jotenkin. Kipuunhan ei mitään mittareita ole, joten silloin olisi vain luotettava lapsen sanaan.

Joku vanhempi voi pelätä työnantajaansa ja ajatella ensimmäisenä, että "voi ei, lapsi sairastui ja pitäisi jäädä kotiin hoitamaan, nyt pomo ja työkaverit suuttuu!" Tähänkin kyllä oikea reaktio olisi mennä sinne lääkäriin hankkimaan sairaslomalappu, jos pomo sellaista heti ensimmäisestä päivästä vaatii.

En todellakaan puolustele välinpitämättömiä ja laiminlyöviä vanhempia, mietin vain syytä käytökselleen.

Ja tähän ketjuun on ehkä turha tunkea aihetta "miksi jotkut vanhemmat raahaavat lapsensa lääkäriin nuhakuumeen ekana päivänä", koska se vie keskustelua liikaa sivuraiteille. Toki sitä tapahtuu myös paljon, ja se on yksi syy terveyskeskusten ja päivystysten ruuhkiin, mutta tämän ketjun ilmiö on paljon, paljon haitallisempi ja vaarallisempi.

Meillä oli hieman kaksijakoista; toisaalta hoidettiin hyvinkin ja pidettiin huolta pitkäaikaissairauden seurannasta, ja kotiin jäätiin flunssassa sekä mahataudissa myötätunnon kera.

Mutta jos kävi joku tapaturma (kaaduit pyörällä, tipuit sohvalta niin että pää kolahti ja tuli haava jne jne), niin luvassa oli suoraa huutoa ja raivoa siitä tapahtumasta. Vietiin kyllä lääkäriin, mutta aloin itse piilottelemaan isoja haavoja ja vaivoja, kun pelkäsin sitä huutoa niin paljon. Ja sitten kun homma selvisi, niin huutoa ja raivoa oli luvassa tuplamäärä. Lisäksi kun asia oli jo kunnossa, niin sitten sukulaisille juhlissa ja muissa tapahtumissa ivattiin ja pilkattiin sitä jota oli sattunut (varmaan luultiin että oltiin hauskoja lapsenkin mielestä tms).

Vierailija kirjoitti:

Miksi, siis oikeasti miksi vanhemmat ovat kohdelleet lapsiaan noin? Miten voi olla että omaa lastaan ei kunnioita tai rakasta vaan kohtelee sadistisesti ja julmasti?

Väittäisin että joissain tapauksissa tähän on syynä se, ettei niitä lapsia ole oikeasti haluttu. Se katkeruus on sitten purettu lapseen, kun omia tunteita ei ole osattu oikeasti käsitellä.

Ennen on pidetty itsestäänselvänä että pariskunta hankkii lapsia, muita mahdollisuuksia ei ole elämän kululle edes ollut, eikä ehkäisykään ole ollut niin yleistä. Onneksi nykyään on hyväksyttyä valita toisin.

Meillä käytiin lääkärissä aina kun oli tarve. Ainoastaan mun tarhaikäisestä asti kärsimää migreeniä ei ikinä tutkittu, vaikka välillä jouduin sen takia lähtemään kotiin oksentamaan kesken koulupäivän parikin kertaa viikossa. Buranaa vaan (vaikkei se auta yhtään kun kohtaus on päällä) ja lepoa. Ehkä siihen totuttiin niin paljon, ettei nähty tarpeelliseksi käydä lääkärissä. Toisaalta meillä ei olis joka tapauksessa ollu rahaa niihin kalliisiin migreenilääkkeisiin varsinkin kun kohtauksia tuli niin usein, niin miksipä siellä lääkärissä olis käynytkään. Hain ekan migreenilääkereseptin vasta 25-vuotiaana, olin jo niin tottunut kestämään sitä, ettei tullut haettua aiemmin.

Mulle kävi myös niin, että jostain mulle sattuneesta tapaturmasta puhuttiin kylässä pilkalliseen sävyyn minun läsnäollessani. Tyyliin että kun tuo nyt ei osaa pitää tasapainoaan niin ei kai se ole ihme että kaatuu. Ja siirryttiin nopeasti seuraavaan puheenaiheeseen ettei nyt vain huomio kiinnittyisi lapseen, jolla oli vaikka iso laastari jalassa. Tulee vielä ylpeäksi, kun huomataan. Ei ansaitse huomiota. Olin hämilläni. Olinko itse jotenkin syyllinen kaikenmaailman juttuihin ja meninkö pilalle, jos joku ystävällisempi ihminen vähän katsoi ja surkutteli.

Aina oli parempi ohittaa kaikki sattumiset; ehkä kysellä vihaisesti: miksi sinä huudat, miksi itket, kyllä se ohi menee. Yleensäkään ei olisi saanut itkeä.

Itkemistä on paha kestää tietenkin. Omien lasteni itkut olen kyllä huomannut ja lohduttanut heitä, ottanut syliin ja hoidellut, vaikka ei se kivaa ollutkaan. Itselleni sanottiin aina tylysti että nyt voit jo lopettaa tuon huutamisen. Ei otettu syliin. Sai itse yrittää könytä pystyyn. Minä sanoin lapsilleni, että huuda vain, se helpottaa kivun kestämistä. Vaikka omat korvat olivat jo melkein kuurot siitä äänestä.

Joo itkeä ei tosiaan saanut. Aina vanhemmat, etenkin äitini, suuttui. Alkoi tiuskia, ärähdellä ja uhkailla, koska ”kränkkäsin/kiukuttelin”. Toisinaan äiti myös nauroi katketakseen.

Haluaisin kysyä että millaisissa väleissä olette nykyään vanhempiinne ja miten vanhempanne suhtautuvat teihin?

Itse olen lapsena ollut siis pahasti kaltoinkohdeltu/laiminlyöty ja ivattu ja pilkattu (päin namas ivattiin ja naureskeltiin ja oltiin vahingoniloisia), erityisesti tapaturma- ja vastoinkäymisasioissa.

Nyt 40v iässä ollessani vanhempani ovat edelleen ivaavia ja pilkkaavia ja vahingoniloisia. Ja edelleen vähättelevät ja mitätöivät ja harjoittavat huonoa kohtelua.

Inhoan heitä ja hehän eivät tietenkään ole koskaan pyytäneet anteeksi mitään. Eivät ole kiinnostuneita lapsenlapsistaan, eivät mitenkään huomioi saati että hoitaisivat ja auttaisivat. Lasteni takia on muodolliset välit kuitenkin että heillä olisi joku side sukuun ja isovanhempiin.

Mutta itse en kyllä arvosta tai kunniota tai rakasta vanhempiani yhtään. Vittumaisia kotikiusaajia, lapsenrääkkääjiä ja itsekkäitä paskoja. Inhoan niitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin 10 v. Veljeni, 16 v, tuli kotiin ja ensitöikseen kumautti kaikella raivolla iskun vasemmalle leukaan.

Leukaluu murtui. En pystynyt syömään pitkiin aikoihin mitään pureskeltavaa. Leuka työntyi eteenpäin, virheellinen purenta ja nenä vinossa.

Ei viety lääkäriin. Nyt aikuisena ymmärrän, että äiti suojeli veljeäni.

Eka kerta tällä palstalla, että joku viesti alkoi itkettää. Kerrothan tästä myös jollekulle ääneen?

Kiitos tästä terapeuttisesta viestiketjusta.

Minäkin itkin ensi kertaa tuosta tapahtumasta.

Toki koko elämääni tuo vaikutti: purentaan ja hymyyn. En ole koskaan nauranut, vaan hampaat peittäen oppinut hymyilemään ja kokemaan häpeää vinosta nenästäni.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kysyä että millaisissa väleissä olette nykyään vanhempiinne ja miten vanhempanne suhtautuvat teihin?

Itse olen lapsena ollut siis pahasti kaltoinkohdeltu/laiminlyöty ja ivattu ja pilkattu (päin namas ivattiin ja naureskeltiin ja oltiin vahingoniloisia), erityisesti tapaturma- ja vastoinkäymisasioissa.

Nyt 40v iässä ollessani vanhempani ovat edelleen ivaavia ja pilkkaavia ja vahingoniloisia. Ja edelleen vähättelevät ja mitätöivät ja harjoittavat huonoa kohtelua.

Inhoan heitä ja hehän eivät tietenkään ole koskaan pyytäneet anteeksi mitään. Eivät ole kiinnostuneita lapsenlapsistaan, eivät mitenkään huomioi saati että hoitaisivat ja auttaisivat. Lasteni takia on muodolliset välit kuitenkin että heillä olisi joku side sukuun ja isovanhempiin.

Mutta itse en kyllä arvosta tai kunniota tai rakasta vanhempiani yhtään. Vittumaisia kotikiusaajia, lapsenrääkkääjiä ja itsekkäitä paskoja. Inhoan niitä.

Mulla on sama kuin edellisellä. Edelleen, vaikka lapsenikin ovat jo aikuisia, on mutsi kusipää minua kohtaan. Kun lapset olivat pieniä niin nielin ja nielin kaikenlaista juuri siksi että lapsillani olisi mummola. Vaikutti jopa siltä, että hän olisi pitänyt lapsistani. Otti jopa pari kertaa viikonlopuksi. Sen kerran muistan, kun pienempi lapsi oli 3-vuotias ja oli vetänyt sukkapuikon mutsin kutimesta. Ei siis tiennyt mikä se edes on. Mutsi oli tukistanut ja kovaa. Asia selvisi kun kysyin lapselta, miksi hän oli niin oudon tuntuinen kun hain hänet kotiin ja sanoi ettei tykkää mummusta.

Soitin mutsille ja sanoin että sinulla ei ole oikeutta tukistella tuollaisesta syystä minun lapsiani. Hän sanoi että kakara teki sen kiusallaan ja hän antaa rangaistuksen jos niin tykkää.

Pari vuotta sitten olin käymässä luonaan ja istahdin hänen viereensä. Hän on aina vittuillut minulle siitä, että minulla on parikymmentä kiloa ylipainoa. Sairastan kilpirauhasen vajaatoimintaa, joka kai ne kilot alunperin kerrytti. Mutsihan keksi nipistää minua kyljestä "makkarasta". Silloin kysyin mitä teet ja sanoin että teepä vielä kerran niin alan nipistää sinua takaisin. Hän oli toipumassa isosta leikkauksesta.

Seuraavalla kerralla olin jo menossa viereensä pöytään istumaan, mutta viime tingassa muistin ja vaihdoin paikkaa, etten taas joudu nipisteltäväksi. Hänestä sellainen on hauskaa nähtävästi että nipistellään - siis kiusataan - aikuisia, jo iäkkäitä lapsia.

Viime tikki tuli kun vähän aikaa sitten pääsin viimein juhlistamaan erästä asiaa matkustamalla yksin ulkomaille lämpimään lomailemaan. Aiemmin olin aina lasten ehdoilla ja heidän kanssaan, kun olivat lapsia. Olin yksinhuoltaja. Mutsi kerjäsi puhelimitse ennen lähtöäni korttia. Sanoin jo silloin että en lupaa mitään. Nykyisin lähetetään viestejä Whatsappissa. En muutenkaan jaksa kirjoitella jotain kortteja, niitä ei enää edes löydä eikä myöskään postimerkkejä, helpolla ainakaan. Muualtakin olen aikoinaan soittanut nopean puhelun.

Soitin viikon kuluttua uima-altaalta kun olin jo hieman levännyt ja tilanne tuntui sopivalta. Muille ihmisille lähetin Whatsapp-viestit kuvineen. Kerroin iloisesti lämpötilasta ja auringosta ja uimisesta jne. Mutsi vaikutti synkältä. Sitten yhtäkkiä ärjäisi mulle, että mitä siellä korskut! On täällä hänelläkin ihan hyvä ilma. Kysyin että onko +2 vai +4. Ihan hyvä ilma on kuulemma eikä edes sada juuri nyt. Lopetin melko pian puhelun. Huoneessa itkin ja itkin muutenkin kun muistin tämän karjumisen.

Kun tulin kotiin niin soitti ja kysyi mukakiinnostuneena miten matka meni. Vastasin viileästi että kiitos hyvin. No mitäs siellä nyt sitten oli ja tapahtui? Vastasin että ei mulla ole sulle siitä mitään korskuttavaa. Lopetin koska eräs vieras oli juuri tulossa. Viikon kuluttua soitti. Vastasin kysyen nopeasti mitä sinulla on asiaa. No ei nyt mitään. Sanoin etten ehdi puhua, koska olin juuri lähdössä erääseen tapahtumaan. Hän sitten pyysi anteeksi että häiritsi. Ei kuitenkaan pyydä mitään muuta anteeksi.

Ei olla oltu yhteyksissä sen jälkeen. Mulla oli ensimmäinen matka yksin ja vain itselleni yli 25:sen vuoteen. Kävin kesällä Virossa, käyn siellä muutaman kerran vuodessa kulttuuritapahtumia yms. En kerro kaikkia näitä hänelle, useimmiten kyseessä vain eestaasristeily. Nyt kysyikin, miksi siellä Virossa laukkaan jatkuvasti. Onko mulla joku mies siellä? Vastasin että tuskin siitä sinulle kertoisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minuakaan ei käytetty lääkärissä jos ei ollut aivan pakko, käsi katki tai vastaavaa. Sairastelusta huudettiin ja syyllistettiin. Särkylääkettä sai jos jaksoi kaivella itse kaapista.

Monesti sairaana pakotettiin esim lumitöihin, sairastaminen oli lusmuilua. Olen pyörtynyt useamman kerran lumikolan ääreen. Kuukautiskivut ei myöskään ollut mitään oikeaa kipua.

Tuo yön yli odottaminen on myös tuttua. Olen vaikeasti allerginen (ei huomioitu mitenkään lapsena) ja kerran sain illalla todella vaikean hengenahdistuskohtauksen. Luulin kuolevani yön aikana, en millään meinannut saada henkeä. Ei kauheasti lämmittänyt aamulla kun vanhemmat sanoi ihan myötätuntoisesti aamulla, että jäit kuitenkin henkiin, me kuunneltiin yöllä, että nyt se varmaan kuolee. Kumpikaan ei tehnyt kuitenkaan mitään.

En ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen missään tekemisissä.

Meillä just tuo sama kostokeino eli lumitöihin tai ulos lenkille ja hiihtämään, sairastelu on kiusallaan laiskottelua ja lorvimista. Isä raivostui sairastumisesta aivan silmittömästi ja kosti. Sairaan piti siivota talo, tehdä lumityöt tai lähteä juoksulenkille. Isä pisti ovet lukkoon 2 tunniksi ja sitten 40c kuumeessa piti kolata pihaa. Olen myös pyörtynyt lumihankeen sairaana pihaa kolatessani 9v iässä kun oli korkea kuume ja isä pisti ovet taas lukkoon.

Isä oli kaikessa muussakin täysi sadisti ja kuritti lapsiaan aivan mielivaltaisesti. Syyksi kävi se että kengät oli väärin kenkätelineessä, tuulikaapin ovi jäänyt jäänyt raolleen tai lapsi läimäytti jääkaapin oven kiinni väärin (siis isän mielestä väärin, ”liian nopeaan”). Seurauksena paukkui remmi, risu, mattopiiska, sähköjohto, mittanauha tai nyrkki.

Voi helvetti miten vihasn isääni ja miten vaikea on yrittää antaa anteeksi. Ei ole siis pyytänyt anteeksi eikä tule pyytämään kun toiminta oli mielestään normaalia, mutta itseni takia yritän anterksiantoa... ei meinaa onnistua.

Luonnevikaisten ihmisten lapseksi syntyminen on elämänmittainen tragedia :(

Kuinkahan monta lasta ja tai nuorta on menehtynyt,kun esim.kovassa kuumeessa laitetaan pakosta rehkimään ulos ja vieläpä pakkaseen.Vastaavasta voi tulla sydänpussin tulehdus,joka on erittäin hengenvaarallinen.Saattaahan vuosienkin päästä tulla jotain sydänperäistä vaivaa,siinä sitten ihmetellään,mistäs toi.

Nämä tekstit ovat kirjoittajilleen taatusti terapeuttisia.

Muutakin väärinkohtelua ja vähättelyä, mitätöintiä. Pienille, vanhemmistaan riippuvaisille ja heidän armoillaan eläville lapsille sai joskus tehdä mitä vain oman sekopäisyytensä ansiosta.

Itse muistan sen, kuinka toivoin että pääsisin lastenkotiin, muiden lasten seuraan edes. Minulla oli vanhempi sisar, joka sylki naamaani jne eikä halunnut leikkiä kanssani. Äidin mielestä ei tarvinnutkaan, koska sisar oli viisas ja älykäs, minä taas tyhmä. Kun sisar meni kouluun, minut käskettiin yksin ulos leikkimään. Naapureita ei ollut. Syömään tultiin sitten huutamaan. Sama säällä kuin säällä. Vaikka lunta tai vettä tuli. Kuljeskelin pitkin metsiä, katselin lintuja ja muita ja kuvittelin kaikenlaista.

Minut saatiin kouluun 6-vuotiaana jollain eritysluvalla, johon kuului mm lääkärintarkastus ja koulukypsyyskoe. Selvitin ne. Syksyllä kouluun ja vasta maaliskuun lopussa täytin 7v. Ilmeisesti äitini ei enää jaksanut katsella minua kotona. Hän ei ollut töissä kodin ulkopuolella.

Oma pienempi lapseni itki hillittömästi joskus 4-vuotiaana jotain. Kysyin syytä, voinko auttaa. Hän oli pahoittanut mielensä siitä, ettei osannut tehdä jotain mitä 6-vuotias sisaruksensa osasi. Hän tyyntyi kun sanoin ettei sinun ikäiseksi vielä tarvitsekaan osata ja että opit aivan varmasti 6-vuotiaana tai jo ennen. Hän epäili olevansa tyhmä. Painotin vielä seuraavana päivänäkin sitä, että hän ei ole tyhmä ja tulee oppimaan saman.

Onneksi lapseni eivät olleet pahoja toisilleen koskaan jotain pientä tappelunnujakkaa nyt joskus. Itse pidin lähes tärkeimpänä asiana heidän kasvatuksessaan, että tuntevat olevansa tasa-arvoisia äidin silmissä. Puolustin ja autoin jos tarvittiin.

Oma yhteydenpito sisareni kanssa katkesi vihdoin n 15 vuotta sitten. Kärsin hänen tölvimisestään ja kaikentietämisestään hyvin paljon.

No, minullapa isä antoi tukkapöllyn ollessani 37v (olin eri mieltä isäni kanssa mielipideasiasta, eri mieltä nyt vaan ei saa olla) ja duvun joulupäivällisellä antoi luunapin otsaan ollessani 38v. Nyt nelikymppisenä ei ole enää kurittanut mutta uhannut on useasti (”jos et nyt lopeta niin kohta raikaa, tämä on viimeinen varoitus”).

Äitiämme, 65v, isä edelleen kurittaa. Ei kai tämä normaalia ole mutta minkäs teet kun tätä se on ollut aina. On kyllä melko nöyryytetty olo kun saa aikuisena luunapin otsaan iäkkäältä vanhemmaltaan...mutta isä ei muutu, hänellä on mielestään oikeus ojentaa uhmakkaita ihmisiä eli niitä jotka eivät myötäile hänen mielipiteitään tai näkemyksiään. Isä on nyt 70 ja edelleen niin vahva että pieksäisi useimmat aikamiehetkin.