Ovatko omat vanhempasi koskaan sanoneet rakastavansa sinua?

Enkä kyllä itsekään voisi sanoa rakastavani heitä. Hassua on se, että siskoni on sanoo niin minua kuin äitiäkin usein rakkaaksi :) Että ei meistä kaikista sentään ole ihan tunnevammaisia tullut...



Sitten kun on omia lapsia, niin varmasti sanon heille, että rakastan.

Itse kyllä sanon sen omille lapsilleni päivittäin.

Ei sitä nykyään hirveän usein kuule, mutta tiedän sen. Äiti ja isä ovat minulle todella tärkeitä ja tiedän että heihin voi luottaa. Oma lapseni saa myös usein kuulla, että äiti ja isi rakastavat häntä. Pusitaan ja halitaan. Uskon, että siitä ei voi olla muuta kuin hyötyä.

Mun oli vaikea sanoa sitä omille lapsilleni, mutta kun alkuun pääsin niin tuntui ihan luonnolliselta.

Ei sitä meillä lapsuudenkodissa sillälailla joka päivä hoettu, vaan enemmänkin erityistilanteissa. Edelleenkin esim. sellaisissa tilanteissa, että pohdin omaa elämääni ääneen äidille ja tuumaan vaikka, mitä oisi voinut tehdä paremminkin, niin äiti saattaa sanoa, että " no me kyllä ollaan aina sinua rakastettu juuri tuollaisena" .



Omassa perheessämme sanaa käytetään useammin ja enemmän. Kaksi eri tapaa. Kunhan tulee sanottua :)

Olen miettiny ussein samaa asiaa. Minä sanon päivittäin monta kertaa lapsilleni rakastavani heitä. Samoin halaamme ja rutistelemme ja pusutamma moninaisia kertoja.



Tottakai lapseni haluavat osoittaa tunteitaan isovanhemmilleen samalla lailla. Olen huomannut sen olevan hankalaa omille vanhemmilleni. Oletettavasti heidät on kasvatettu niin, ettei kuulukaan sanoa lapsille tuollaisia. Eikä pussailla pusuttaa ainakaan. En minä muista vanhempieni minua monta kertaa halanneenkaan. Edes lapsena. En muista edes kauheasti heidän sylissään istuneeni... Outoa. Muistan kuitenkin aika paljon tapahtumia jo kolmivuotiaasta lähtien.

edes joskus pienenä.

Isäni on usein sanonut että tykkää minusta, mutta ei rakastamisesta koskaan ole puhuttu.



Omille lapsilleni sanon varmaan joka päivä, lisäksi aina illalla nukkumaan laittaessa hali ja pusu ja sanon jokaiselle erikseen Kauniita unia kulta, äiti rakastaa sinua valtavasti.

on ainoa lapsenlapsi. Tuntuu, että mikään hali-pusi-rakastaminen ei ole liikaa tuolla tytölle.:)

Uusia kertoja tuskin enää tulee, sillä äiti on kuollut ja isän kanssa välit ovat ystävälliset mutta etäiset. Hän luultavasti rakastaa minua enää tässä vaiheessa lähinnä teoriassa, en usko hänen kovin paljon ajattelevan minua. Lapsena tilanne oli tietysti toinen.



Voi olla että meillä puhuttiinkin rakastamisesta silloin kun olin pikkulapsi, mutta olen unohtanut sen. Ei minulla ainakaan ole ollut sellaista tunnetta kuin minua EI rakastettaisi.

Olen kärsinyt siitä koko elämän. Sanon joka päivä omille lapsilleni rakastavani heitä.

Äitini ei varmasti ole sitä myöskään omilta vanhemmiltaan kuullut.

Ja siksi pidänkin tärkeänä katkaista tämän tavan eli päivittäin ainakin nukkumaan mennessä sanon molemmille lapsille että rakastan häntä.

Meitä ei halattu, silitetty tai pidetty sylissä. En varmaan saanut minkäänlaista positiivista huomiota tai hellyyttä. Selkään kyllä sain. JA vanhempani sentään ovat normaaleja ihmisiä (vai ovatko?).

Muistan kuinka kateellisena katsoin koulun joulujuhlassa kun eräs samanikäinen tyttö oli äitinsä kaulakkain. Tämä tapahtui kun oli n. 10 vuotias.

Omia lapsia halaan ja sanon heitä rakkaiksi.

Miksi heidän oli niin vaikea osoittaa hellyyttä ja rakkautta? Siksi veljestäni tuli mielisairas?

Eli vanhempanikin ovat osoittaneet rakkautensa useampaan kertaan ihan konkreettisina tekoina.

mutta tiesin sen kyllä.

paitsi saatan sanoa että : äiti tiedäthän kuinka paljon minä rakastan sinua ? niin äiti huikkaa että mitä nyt oot vailla : )))))))))))))))))) omalle lapselleni toitotan äiti rakastaa sinua , vähintään joka ilta , koska kuuluu meidän unirimpsuun : hyvää yötä , kauniita unia , koko perheen kuvia , äiti / isi rakastaa sinua .

t.alkoholistin ja masentuneen lapsi

Epäselvyyttä ei koskaan ole ollut, olen tiennyt aivan hyvin, että minua on aina rakastettu. Lapsuudenperheessämme oli ongelmiakin, mutta olen aina tuntenut olevani rakastettu. Kuitenkaan kukaan ei ole puhunut sanoilla rakastavansa.



Kuten joillain muillakin täällä, minullekin kyseiset sanat ovat myöhemmin tuottaneet vaikeuksia. On tuntunut vaikealta sanoa ääneen " minä rakastan sinua" , enkä ole sitä koskaan viljellyt jokapäiväisenä tai arkisena lausahduksena. Aviomiehenikään kanssa emme sitä sano toisillemme läheskään päivittäin, vaan enemmänkin erityistilanteissa, herkällä hetkellä. Lapsia ei vielä ole - saa nähdä, muuttuuko tämä sitten. En kuitenkaan usko, että rakastaminen mitenkään vähenisi, vaikka siitä ei koko ajan ääneen puhuttaisikaan. Nimenomaan teot siitä kertovat. Perheenjäseneni sekä lapsuudenkodissa että nykyään mieheni ovat aina olleet valmiita tekemään mitä tahansa puolestani, ja yhteenkuuluvuuden tunne on aina ollut vahva.



Toisaalta, kuten joku muukin kirjoittaja mainitsi, lapsuudenkodissani rakkaudesta puhumattomuus saattoi hyvin johtua myös vanhempien rakkaudenpuutteesta. En koskaan todistanut heidän välistään rakkautta tai suurempaa välittämistä, riitelyä ja käsiksi käymistä kylläkin. Ehkä siksikin " rakkaus" sanana on jäänyt enemmänkin romanttisten elokuvien höpönlöpöksi, arkeen kuulumattomaksi.

Itse en osaa sanoa vanhemmilleni rakastavani heitä, vaikka rakastankin. Osoitan rakkauttani samalla tavalla kuin äitini, teoilla, välittämisellä ja huolenpidolla. Omia lapsiani pusutan ja halin, kutsun rakkaiksi ja kultasiksi, mutta se " minä rakastan sinua" kuulostaa fraasilta, eikä sovi suuhuni. Miehenkin kanssa ollaan aina sanottu että " olet tosi rakas" tms. eikä se sanamuoto mielestäni vähennä tunteen määrää.

Koskaan.

Isäni varmaan minua rakastaakin, äitini TUSKIN siskoni ja veljeni ovat olleet aina " parempia" minua.. syytä en tiedä!

Isäni sanoo tykkäävänsä, mutta äiti ei sitäkään.

Itsekään en voisi kuvitella sanovani vanhemmilleni että rakastan heitä, vaikka rakastankin.



Omille lapsilleni sanon joka päivä rakastavani, ja kerron myös että tykkään, ja kuinka ovat ihania ja tärkeitä.