Ovatko omat vanhempasi koskaan sanoneet rakastavansa sinua?

Isä ei näytä (varsinkaan positiivisia) tunteitaa. Äiti niinkin mutta ei ole varsinaisesti sanoiksi pukenut. R-sana ei ehkä kuulunut 40-luvulla syntyneiden sanavarastoon?

Lapsena olin halittavana jatkuvasti, kuten omat lapseni nykyään. Ja edelleen (olen 28-vuotias) äiti ja isä halaavat yhtenään, antavat suukon otsalle tai sanovat jotain hellyyttävää, kuten " Pikku kultani" . :o) Ja tosiaan, minä en ole enää mikään " pikku" , mutta vanhemmilleni olen sitä varmasti kunnes vanhuuteen kuolen - heidän lapsensa, pikkuisensa.

Pienintäkään epäselvyyttä asiasta ei kuitenkaan ole ikinä ollut ja edelleen he jatkuvasti näyttävät monin tavoin, että me lapset olemme heille rakkaita ja hyvin rakkaita he ovat minullekin. Vaikka rakkautta ei ole ääneen vakuuteltukaan, niin hyvät ja lämpimät välit meillä on.



Omalleni sanon kyllä usein rakastavani ja olen myös ajatellut, että kyse on vain aikakausierosta ja muuttuvista tavoista. Olen tosin sitä mieltä, että edelleen sen rakkauden näkyminen teoissa on tärkeämpää kuin ne sanat. Sanat jäävät aika tyhjiksi, jos teot eivät niitä tue ja siis ainakin oma kokemukseni on, että sanoja ei välttämättä tarvita, jos teot kertovat siitä rakastamisesta.

En muista, että kumpikaan vanhempani olisi sanonut koskaan rakastavansa minua, enkä minä myöskään ole sanonut sitä vanhemmilleni, Silti koin, että minua rakastettiin, puhuteltiin kuitenkin hellittelynimillä ja äiti halasi ja piti sylissä, isä ei niinkään. Lapsuusiän jälkeen ei enää halailuja, jotenkin se tuntuisi väkinäiseltä. En myöskään koskaan nähnyt kotona vanhempien keskinäistä halailua tai suukottelua, saatika kuullut rakkaudentunnustuksia.



Niinpä rakkaudesta kertominen on ollut vaikeaa, luonnotonta omassa parisuhteessa. Ennemmin näytän rakkauteni muilla tavoin kun sanon ne tietyt sanat, jotka eivät merkitse minulle mitään.

Miehelleni ei sanottu ja hänen on vaikea sanoa sitä minulle/lapsellekaan. Vastaa kyllä jos lapsi sanoo rakastavansa isää tai minä häntä, mutta oma-aloitteisesti ei sano. Olen yrittänyt muuttaa sitä hänessä ja ehkä aikaa myöten asia hänelle helpottuukin.

Ehkä kotonani sitä ei uskallettu sanoa koska äitini ja isäni eivät rakastaneet toisiaan. Tai rakastivat omalla tavallaan, mutta olivat yhdessä vain meidän lasten takia. Erosivat kun olimme täysikäisiä.



Rakkaus kyllä näkyi perheessämme ja tuntui, mutta ääneen sitä ei sanottu. Se olisi tuntunutkin omituiselta jos yht äkkiä joku olisi niin sanonut.



Olin 18vuotias kun isäni lähetti minulle viestillä että rakastaa minua. Se todella kosketti ja sai minut itkemään. Tiesin että isäni rakastaa meitä lapsia, mutta kun hän sen kirjoitti niin se oli jotain todella spesiaalia. Kirjoitti viestin koska oli lähdössä ulkomaan komennolle toiselle puolella maailmaa 2vuodeksi. Odotinkin että isä viim. silloin jotain " herkkää" meillä lapsille sanoo. :)



Äiti alkoi puhumaan rakkaudesta meitä kohtaan vasta erottuaan isästä, ehkä se ero jotenkin vapautti tunteet. :)

omalle lapselleni sanon joka päivä kuinka paljon rakastan. kuinka hän on maailman ihanin jne...

teoilla kyllä ovat näyttäneet.



Itsellekin niiden kolmen sanan sanominen on vaikeaa, vaikka kuinka yritän tsempata. Miehelle sanon harvoin, lapsille yritän vähän useammin vaikkei se luonnostaan tulekaan.



olen syntynyt 1978

Omille lapsilleni olen sen opettanut ;-)

Vaikka äitini on ihan herttainen ihminen ja muistelisin, että hän on ehkä joskus huokaissut: "Voi lapsikulta", niin rakkaaksi minua ei kyllä, lapsena eikä aikuisena ole sanottu. Ja vaikea minunkaan on kuvitella heitä rakkaaksi kutsuvani, isääni varsinkaan, en kykene edes arvostamaan häntä, saati rakastamaan.



Omilleni huikkaan monta kertaa päivässä: "Olet rakas!", "Mitäs rakas puuhaa?", "Äidin rakas kulta" jne...

Hoitoon viedessä pusutellaan ja halitellaan ja sanotaan monta kertaa miten rakastetaan. Perhepäivähoitaja kertoi, että hoitopaikan muut lapset ovat alkaneet vaatia vanhemmiltaan myös pitkiä halipusu-hetkiä, kun ovat nähneet meidän perheen rituaalit. Ja hyvä niin! ;D

Minä olen onneksi sanonut, joka päivä lapsilleni, että rakastan heitä.

Välillä itsellä vaikeaa sanoa lapsilleni että heitä rakastan, johtuu ehkä siitä ettei ole kotona itse tottunut.

Vaikka olenkin syntynyt 1968 ja vanhempani ovat syntyneet jo ennen sotaa.

kohdelleet minua hyvin rakastavasti, eli teot ovat osoittaneet heidän rakkautensa määrän hyvin selvästi. Ja teothan ne merkitsee enemmän kuin sanat.

itsekin sanon sitä usein lapselle ja miehelle.

Itse sanon pojalle monta kertaa päivässä kuinka paljon häntä rakastan. Poika sitten vajaa 2-vuotiaana sanoin minulle "mää äitiä rakastan". Voi kuinka ihanalta se kuulostaakaan <3