Oletko löytänyt elämäsi rakkauden?

En ole. Pidän sitä elämäni tragediana.

Ehkä. En ole vielä varma. Mutta todennäköisesti ainakin toisiksi parhaan

Olen löytänyt. Tiedän että jos tästä ero tulee joskus niin ketään toista kohtaan en tule näin vahvasti tuntemaan

JUU <3 10.8. 1972, enkä pois vaihtaisi :)

Olen löytänyt ja tuskinpa toista samanlaista rakkautta tämän ihmiselämän aikana vastaan tulee. Jos ja tällä hetkellä näyttää siltä että kun erotaan, ei tule enää toista. Joskus se rakkauskaan ei vaan riitä, ja joskus suurinta rakkautta taitaa olla päästää irti, vaikka siinä itsensä rikkookin. 

Olen kyllä, mutta myös menettänyt sen. Tuon jälkeen mikään parisuhde ei ole tuntunut samalta, enkä usko että tulee koskaan tuntumaankaan. Olen nytkin parisuhteessa, mutta ei tätä tunnetta voi verrata siihen mitä koin silloin nuorempana. En tiedä onko se vaan niin, että nuorena kaikki tuntuu hienommalta, eikä tuohon tunteeseen ole enää paluuta, vaikka millainen ihminen tulisi vastaan.

en :/

En ole ja tuskin koskaan löydänkään, vaikka tietenkin toivoisin löytäväni.

Juu löysin ja kadotin, löysin uudestaan ja menetin...

Voisiko joku luvata, että näemme sitten tuonilmaisissa? Näemmehän???

En ole valitettavasti. En ole löytänyt edes oikeaa rakkautta kertaakaan. Sen kerran kun olin rakastunut ja mies sanoi rakastavansa minua, hän petti.

Ehkei kaikki vaan löydä rakkautta elämäänsä, saati sitten sitä suurta elämänsä rakkautta.

Olen. Olin tavatessamme vastikään eronnut suhteesta, jossa minua petettiin pahemman kerran, enkä ollut vielä valmis uuteen. Polkumme ristesivät kuitenkin uudestaan vuoden päästä ja silloin kaikki oli selvää. Olimme jo reilusti yli kolmekymppisiä. Tiesin hyvin nopeasti uudelleen kohdattuamme, että tässä on se juuri oikea ihminen; luotettava, hauska, toiset huomioonottava ja fiksu. Sellainen hän on edelleen. Muutimme yhteen käytännössä heti. Nyt on oltu 22 vuotta yhdessä.

Luultavasti. Kyllä ainakin nyt tuntuu siltä. 5v yhdessä joka on toki vähän, mutta molemmilla tuntuu kuin rakkaus vain vahvistuisi päivä päivältä. En millään malta uskoa, että tätä parempaa tunnetta vielä voisi olla.

Nuorena rakkauksia tulee ja menee, joku jää isosti mieleen. Mutta: olisiko se arki ollut antoisaa? Nyt ajattelen runon sanoin (suunnilleen näin) kuuntelen liikehtimistäsi viereisessä huoneessa, en toivoisi siellä olevan kenenkään muun ...:)

Jos joku tosiaan on "elämäsi rakkaus" niin huomaat sen kyllä viimeistään sitten kun hän kuolee. Se on nimittäin kokemuksena jotain täysin ainutlaatuista, eikä hyvällä tavalla.

Se suurin tuli, roihu palaa helposti pian loppuun. Sanoin ystävälleni: tämä on jotain niin suurta, en kestä. Sattuu pienikin ero, ikävä, kipeä. En voi elää tätä, ei kestäisi arkea. Oli jotain niiiiin isoa. Ystävä ei ymmärtänyt. Oman ison rakkautensa kanssa meni naimisiin, 30 onnellista vuotta - ero. Minun suuri rakkauteni kuoli. Enkä hetkeäkään usko, että olisimme onnistuneet yhdessä, ehei. Olimme ystävät, loppuun asti. Voi rakas, kuulethan? Ymmärräthän? Tapaammehan???

Mietittekö koskaan sitä risteyskohtaa elämässänne? Jospa olisitte valinneet toisin? Ehkä paremmin, mutta ehkä myös huonommin??? Kun ei voi t i e t ä ä, mikä toisin valinta olisi ollutkaan... joku on voinut kävellä ohitse, tai asunut lähellä??? Ei voi tietää...

Samaa p.scaa kaikki

Luulin löytäneeni, mutta taitaakin olla vain voimakasta fyysistä kemiaa. Sen oikean kanssa varmaan onnistuisi vaikeistakin asioista keskustelu vähän paremmin, tai ainakin molemmat yrittäisivät parantaa sitä vuorovaikutusta. Olen surullinen, tuntuu usein että ero on edessä. Luulin löytäneeni elämäni rakkauden mutta hän ei ota mitään vastuuta omasta roolistaan parisuhteessa, vaikenee vain kuin muuri.

Himo palaa loppuun rakkaus ei

Tämä on tavallaan surullinen tarina. Ensimmäinen rakkaus oli täysinäisen tuntuinen ja aivan ihana nuoruudenrakkaus, sellainen viaton ja koko sydämestä heittäydyttiin, pidettiin hauskaa, valvottiin yöllä aamukolmeen tyhmiä videoita katellen ja nauraen, pyöräiltiin kesällä toista kyytsäten outoihin paikkoihin huvikseen, kun hän oli intissä niin harrastettiin autossa ja jossain varuskunnan lähellä olevan baarin vessassa ikävissään. Viisi vuotta oltiin lopulta yhdessä, suhde romuttui kun kasvettiin eri suuntiin. Ei ollut elämän rakkaus, mutta ihana rakkaus.

Toinen rakkaus oli ex-aviomies ja lapseni isä. Ihan ihmeellinen rakkaus, johon kuului hirveästi kasvamista, rankkoja riitoja, mykkäkouluja, kaikkea synkkää. Tavallaan rakastin häntä, mutta rakkaus kuihtui kokonaan, kun oli vaan niin vaikeaa kaikki. Erottiin ihan ystävinä kuitenkin.

Kolmas elämäni rakkaus kesti vain kaksi kuukautta. Hän oli Suomessa vain vähän aikaa ja palasi sitten kauas toiseen kotimaahansa, jonne minä en voi lasteni takia muuttaa. Rakastuin aivan seinähullun lailla ja tiedän sydämessäni, että hän se oli. Se elämäni rakkaus, jota olen aina kaikkialta etsinyt. Sitä on vaikeaa sanoin kuvailla. Vaikka olimme toisillemme periaatteessa vielä tuntemattomia, pystyimme aivan helposti viettämään useita päiviä putkeen yhdessä ja jutella taukoamatta, sekä hauskoja juttuja että syvällisiä, ihan mitä vaan. Hänen vieressään nukkuminen tuntui tosi turvalliselta ja luonnolliselta. Kosketus tuntui paremmalta kuin kenenkään toisen koskaan. Hän ymmärsi, missä asioissa tarvitsen kannustusta ja antoi sitä. Hän huomasi parhaat puoleni ja minä hänen. Hän olisi halunnut jatkaa suhdetta siten, että tavataan edes pari kertaa vuodessa. Minä sanoin, että se ei ole kummallekaan kivaa elämää. Kannustin häntä etsimään itselleen vaimon. Sydän särkyi ihan lopullisesti.

Jos vielä joskus pysyvän rakkauden löydän, niin olen ihmeissäni ja onnellinen. En kuitenkaan odota enää mitään. 

Etsitte rakkautta kaikista vääristä paikoista vaan ette sen lähteestä.

Minä olen löytänyt ja riipun kiinni.