Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko jonkun parisuhde elpynyt todella rankan ja epäreilun vauvavuoden jälkeen?
29.11.2017 |
Meillä on siis lähes yksivuotias lapsi, jolla oli vauvana refluksi. Hän nukkui lähinnä pienissä pätkissä ehkä 8-10 tuntia vuorokaudessa, eli äidin unet olivat usein vain parin - kolmen tunnin mittaisia ja mistään päiväunista oli turha haaveillakaan. Mies reagoi tähän tilanteeseen pakenemalla autotalliin tissuttelemaan ja jätti minut yksin selviämään järjettömässä univajeessa. Ensimmäiset puoli vuotta oli lähinnä yhtä kidutusta, sen jälkeen alkoi helpottaa huomattavasti.
Mies jäi kotiin vauvan ollessa yhdeksänkuinen, ja minä lähdin vuorostani töihin. Mies oli todella ehdoton siitä, että hän saa nukkua kaikki yönsä rauhassa töissä käydessään, joten oletin saman koskevan myös minua. No eipä koske, mies on todella kiukkuinen ja niiiin väsynyt, jos hoitaa yhdenkin yön, että hermot menee. Nykyään vauva kuitenkin nukkuu jo ihan järkeviä yöunia, heräilee tosin vaihtelevasti joitain kertoja yössä. Myös päiväunet ovat nykyään jo ihan mukavan pitkiä, tunnin - parin pituisia. Siitä huolimatta miehestä on ihan väärin, että hän joutuu edes välillä osallistumaan yöheräilyihin.
Minulle on tullut tästä älyttömästä epäreiluudesta ja jatkuvasta univelasta paha katkeruus ja halveksunta miestä kohtaan. Asutaan jo erillään, ja koen pääseväni paljon helpommalla nyt kuin miehen kanssa asuessani. Mietinkin tässä, että onko meillä enää mitään mahdollisuutta saada parisuhdetta toimimaan ja perhettä pysymään kasassa. Onko kukaan onnistunut pääsemään yli katkeruudestaan puolison jätettyä selviämään yksin rankoista ajoista?
Kommentit (393)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän oikein hyvin tunteesi. Mun esikoinen heräili 3 vuotta kaikki yöt, ja todellakin nukuimme ja hoidimme vuoroöin miehen kanssa, toinenhan olisi kuollut valvomiseen muuten.
Mutta oletko puhunut asiasta miehen kanssa suoraan? Mitä hän sanoo, jos kysyt ihan suoraan, että miksi hänen työssäkäydessään hänen piti saada nukkua, mutta sun työssäkäydessä sun ei tarvitsekaan?
Auttaisiko, jos mies tajuaisi epäreiluutensa ja pyytäisi anteeksi? Vai auttaisiko mikään? Onko hän muutenkin itsekäs ja itsekeskeinen, kannattaako suhdetta ylipäätään jatkaa?
Ollaan kyllä puhuttu paljonkin tästä, mutta mies ei näe toiminnassaan mitään vikaa. Käymme pariterapiassa, mutta siellä asiat etenevät todella hitaasti, koska käyntejä on vain parin viikon välein. Muuten mies ei mielestäni ole niin itsekäs, mutta hänen täytyy saada nukkua kaikki yönsä ja lisäksi vähintään pari - kolme tuntia omaa aikaa päivittäin, lapsen päiväunien lisäksi siis.
Minä elän tällä hetkellä käytännössä yksinhuoltajan elämää, sillä työviikolla menen töistä suoraan hakemaan lasta ja hoidan kaikki kotityöt ja kauppareissut joko lapsen kanssa tai sitten hänen nukahdettuaan joskus puoli kymmenen jälkeen. Miehen taas pitää saada hoitaa ne kaikki rauhassa ilman lasta, eikä hän ymmärrä yhtään, miksi minä olen väsynyt.
Tuntuu, että mies kieltäytyy täysin näkemästä tätä epäreiluutta. Voisin harkita suhteen jatkamista, jos hän ymmärtäisi kohtuuttomuutensa, pyytäisi anteeksi ja korjaisi käytöstän, mutta nyt se ei tunnu kovinkaan todennäköiseltä.
Voi ei, kuullostaa todella ikävältä tilanteelta, otan osaa :/ Mies ei selkeästi ymmärrä miten paljon työtä joudut tekemään yksin. Ei kannata tuommoisen kanssa jatkaa, kyllä sen arjen pitäisi saada jakaa tasapuolisesti että molemmat jaksaa, yhteinen lapsi kun on kyseessä. Itse en edes miettisi jos mies ei ymmärrä tätä ollenkaan, kertoo kaiken olennaisen. Toivottavasti löydät hyvän miehen vielä! Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.
Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.
Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.
Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.
Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.
Tavallisia, terveitä ja täyspäisiä ihmisiä ei olekaan. Jokaisella on sen verran tämän elämän tuomaa taakkaa, että ei täällä ole täyspäinen kukaan. Addiktit ovat asia erikseen, sillä heitä hallitsee kemialliset aineet, mutta muiden kohdalla anteeksiantamien on se kaikkein tärkein juttu. Kyky anteeksipyytämiseen ei ole puoliksikaan niin tärkeää kuin kyky anteeksiantamiseen. Siinä on se juttu, missä todellisessa rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikea rakkaus on vain käynyt harvinaiseksi tässä maailmassa ja Suomessa.
Ylimaallisessa rakkausharhassa leijuvat on niitä jotka jotka usein ovat nielleet kumppaniltaan paskaa enemmän kuin pitäisi. Mitä olen tavannut, ovat kroonisesti pettävien, päihdeongelmaisten, työnarkomaanien ymv . miesten puolisoita. Oma äitini oli tällainen ja itsekin meinasin kasvaa sellaiseksi.
En ollenkaan ymmärrä tuota logiikkaa, että addiktit ovat erikseen, mutta tavalliselle ihmiselle, jolla on ne tavallisen ihmisen taakat ja käyttäytyy kuin kusipää, pitäisi antaa anteeksi anteeksi antamistaan kusipäiset temput.
Oikea rakkaus voi olla harvassa Suomessa, sillä oikea rakkaus on sellaista, että jätetään kauniisti tekemättä ne kusipäiset temput, joita toisen oletetaan antavan anteeksi. Sitä on oikea rakkaus, ei mikään alituinen anteeksianto.
Kaikki tekevät virheitä, se on totta, ja virheet pitää saada anteeksi, jos yhdessä aiotaan jatkaa. Mutta ellei myönnä tehneensä virheen ja pyydä anteeksi, ei tietenkään voi saadakaan anteeksi.
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.
Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.
Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.
Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.
Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.
Tavallisia, terveitä ja täyspäisiä ihmisiä ei olekaan. Jokaisella on sen verran tämän elämän tuomaa taakkaa, että ei täällä ole täyspäinen kukaan. Addiktit ovat asia erikseen, sillä heitä hallitsee kemialliset aineet, mutta muiden kohdalla anteeksiantamien on se kaikkein tärkein juttu. Kyky anteeksipyytämiseen ei ole puoliksikaan niin tärkeää kuin kyky anteeksiantamiseen. Siinä on se juttu, missä todellisessa rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikea rakkaus on vain käynyt harvinaiseksi tässä maailmassa ja Suomessa.
Rakkaus on tekoja ja tahdonvoimaa - toisen arvostusta, kunnioitusta ja luottamusta, jota ap. miehellä ei tunnu löytyvät, ei edes silloin kun suhteessa tai ap. sitä eniten tarvitsisi.
Anteeksi annosta olen samaa mieltä ja hyväksyä tosiasiat, vaikka ne tekisi kipeää ja suunta tulevaan, sillä tuossa tilanteessa se on lapsen etu, sillä ongelmat eivät poistu, vaikka lapsi kasvaisi, sillä uusi kriisi odottaa jo ovella, kun tulee seuraava häiriötekijöitä.
Ainoa mahdollisuus on avioero, sillä toista ei voi muuttaa tai pakottaa ottamaan vastuuta elämästä ja perheestään. Mieheltä on jäänyt henkinen kasvu kesken ja turvautuu alkoholiin ja vastuuttomuuteensa.
Mun mies on myös alkoholisti, ja tietää sen itse. ALkoholismia on monenlaista, ja heitä on paljon enemmän kuin katsova näkeekään. Juuri tuota illalla "rentoutumista" ja muuta. Mun mies on nyt taas selvinpäin seuraavat 200 päivää, ja varmaan sitten taas kokeilee että vieläkö jää jano päälle. Hän ei siis juo janoonsa, mutta siellä se jano kuitenkin on, takaraivossa, jos on mahdollisuus ottaa olutta saunan jälkeen, tai lenkin jälkeen, tai kun on niin nätti päivä, tai lämmikkeeksi kylmällä, tai pikkujouluissa tai... Mutta kun hän lupaa itselleen olla vaikka 100 päivää ilman, niin hän rentoutuu, ja osaa iloita elämästä normaalisti. Mutta kun sata päivää lähenee, alkaa taas janottaa. Ihme homma, eikä non-alkoholisti tätä voi ymmärtää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroaisin. Entä jos käy jotain muuta, vakava sairaus tms. Kuka silloin kantaa vastuun? Sinä.
Jotenkin tuohon kuvioon sopisi myös pettäminen, oletko kärryillä, onko miehellä joku toinen jossain.
Kyllä kumppaniin pitää pystyä luottamaan ja kunnioittamaan.
Epäilin jossain vaiheessa pettämistä, mutta mies ei oikeastaan ikinä poistu kotoa, ja minä olin aiemmin siellä myös koko ajan, niin se ei tunnu todennäköiseltä. Aiemmin hän tissutteli jatkuvasti autotallissa, mutta hän lopetti juomisen jo muutama kuukausi sitten. Se auttoi hetkeksi, kun mies alkoi viettää aikaa kotonakin, mutta sitten tilanne palasi ennalleen.
Pariterapeutti epäili miehellä masennusta, ja mies kävikin jo pari kertaa kunnallisella puolella juttelemassa. Elättelin jo toiveita, että siitä löytyisi selitys miehen käytökselle ja myös mahdollinen ratkaisu, mutta kuulemma mitään masennusta ei olekaan, joten mies ei mene terapiaan.
Ap, sun tarina on kuin yks yhteen sama kuin mun. Paitsi että mä nyt tiedän miten omani päättyi, joten luepa ja mieti.
Mies oli meidän tutustumisesta asti aina bileissä ottanut rankasti, mutta muuten ihana mies.
Työelämässä teki kovasti töitä ja rentoutui pitkän päivän päälle oluella, jos hän oli työreissussa ja komennuksella, joka ilta työkaverien kanssa joko kävivät baarin kautta tai ottivat telkan ääressä olutta.
Kun vauva syntyi, olin tosi kipeä synnytyksestä ja väsynyt jo valmiiksi. Mies oli sitä mieltä että kun hän käy töissä, hän saa illalla rentoutua (ottaa kaljaa) ja nukkua yönsä. Kun menin töihin, oli jo selvä kuvio että minä hoidan lapsen ja kodin ja hän rentoutumisen, kaljan kanssa.
Juurikin tuota "tissuttelua" mitä sanot. Ei mitään rähinäviinaa.
Ethän tajunnut silloin vielä mitä on alkoholismi ja mitä jatkuva alkoholin käyttö tekee.
Mies oli jatkuvasti kireä ja masentunut ja ärtyisä. En vielä tiennyt mutta alkoholi tekee just sitä, jatkuva tissuttelu tekee just sitä.Jossain vaihessa olin puhki ja sanoin että haluan erota. Hän pelästyi ja ryhtyi raittiiksi. Harmi vaan että sitä kesti puoli vuotta, sitten hän oli itseensä niin tyytyväinen, että sanoi että seuraavissa juhlissa voi ihan hyvin ottaa yhden.
Ottikin vain yhden, seuraavissa ehkä kaksi kun oli mennyt niin hyvin, ja siitä se tissuttelu taas lähti.
Kohta oli taas "pari" olutta illassa. Jossain vaiheessa tajusin että hän peitti määrät minulta, otti pari kunnes menin lapsen kanssa nukkumaan, sitten kumosi koko viinipullon ja hävitti sen ennen aamua.
Tuon takia sinunkin mies tissuttelee autotallissa, sinä et näe paljonko sitä on mennyt. Kaverin mies teki samaa heidän kellarin takahuoneessa.
Tuon takia sinun mies on masentunut, se on jatkuvan alkoholinkäytön aiheuttama. Minunkaan mieheltä ei lääkärit löytäneet syytä masennukselle, koska hän vähätteli heille alkoholin käyttöä. Kyllä lääkärit tietäisivät että se on todennäköinen syy.
Googleta esim Juha Kemppaisen alkoholisin vaiheet, ja lue ajatuksella, löytyykö miehesi ja teidän elämä sieltä. Minä löysin omani.
Minulla meni vuosia myöntää itselleni että mieheni oli alkoholisti, koska Suomessa on myytti, että alkoholisti ei voi olla sellainen joka hoitaa työnsä eikä lyö vaimoa.
Valitettavasti alkoholisti on sellainen, jonka ajatuksia ja elämää hallitsee riippuvuus alkoholista, ja hän valehtelee kaikille ja itselleen mitä vaan saadakseen sitä. Ja hän keksii mitä vaan syitä miksi sitä pitää ottaa.
Kaikki tilanteet ovat hyviä syitä ottaa: viikonloppu, sauna, remontti, huono päivä, hyvä päivä, jne.
En voinut luottaa mihinkään lupaukseen, jos se olisi tarkoittanut selvin päin olemista. Viikonloppuaamut oli ihan mahdottomia, lapsen kanssa piti hiipiä puoliin päiviin. Jos piti lähteä jonnekin, minä ajoin. Sukulaisiin aloin lähteä lapsen kanssa kahden kun mies heräsi joskus iltapäivällä.Kun vuodet oli vierineet, näin kuvion. Aina joskus hän teki raittiuslupauksen. Sitä kesti puolesta vuodesta vuoteen, sitten paluu vanhaan.
Hänestä tuli vuosien mittaan yhä ärtyisämpi ja ilkeämpi. Lopulta hän alkoi herättää minut öisin haastaakseen riitaa, eikä aamulla muistanut mitään. Hän alkoi sanoa että juo siksi että olen niin v***mainen ämmä. Hän alkoi sanoa että olen hullu ja minun pitäisi mennä terapiaan eikä hänen.Siinä vaiheessa erosin hänestä.
Varmaan nyt kommenteissa sanotaan että miehen pitää saada kaljansa ja ämmät hiljaa, minulle se on enää ihan sama. Meillä on lapsen kanssa mukava tasainen elämä, eikä minun enää tarvitse jännittää kotiin tuloa eikä nukkumaan menoa.
Kuulostaa kyllä valitettavan tutulta. Lueskelin jossain vaiheessa noita alkoholismin vaiheita, ja kyllä nekin osuvat ikävän hyvin.
Mies on ollut kolme kuukautta (tietääkseni) täysin ilman alkoholia. Jotenkin olen ajatellut, että ehkä se alkoholi ei ollutkaan mikään ongelma, kun mies pystyi lopettamaan sen käytön tuosta vain, mutta olen tainnut huijata itseäni. Se taitaa olla ihan tyypillistä alkoholisteille, että välillä voi olla pidemmänkin aikaa ilman alkoholia.
Tämä oli varmaan ap. Valitan, mutta juuri noin se on, alkoholisti voi suuressa innossa tai syyllisyyden tuskassa olla hetken aikaa hyvinkin päättäväinen ja määrätietoinen.
Se vaan että jos hän ennemmin todistelee sillä ettei ole alkoholisti, koska voi lopettaa, se ei mun omakohtaisen kokemuksen mukaan kestä. Hänen pitäisi tajuta että on alkoholisti eikä sen takia enää ikinä voi ottaa sitä yhtäkään, koska kyse on aine johon hänellä ei ole kontrollia.
Tuollainen todistelu on mun eksän kohdalla enimmillään kestänyt vuoden liiton aikana, silloin hänellä oli motivaationa saada minut naimisiin ja raskaaksi.
Jätettyäni hänet hän oli raittiina kaksi vuotta, ja ajatus oli että voisin palata takaisin koska hän on nyt raitis.
Valitettavasti en voinut uskoa häneen enää yhtään. Aiheesta, koska nykyisin häntä kuulemma näkee samoissa baareissa ja känniretkillä jälleen entiseen tapaan.
Hyvä myös että pidin pintani lapsen tapaamisissa enkä suostunut viikko-viikkoon, vaikka hän syyllisti ja manipuloi, että on nyt ihan eri mies kun on raitistunut lopuksi ikää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On. Isovanhempieni. Mummi jäi kotiin alle vuoden ikäisen ja kolmivuotiaan lapsen kanssa vaarin lähdettyä rintamalle. Synnytti kolmannen lapsen nuorimman ollessa vuoden ikäinen. Ruokaa piti saada pöytään, sato kasvattaa ja korjata, lapset, talo ja asiat hoitaa, mies rintamalla ja samassa taloudessa lasten lisäksi 2 muuta ruokittavaa, joista toinen oli niin sairas, ettei voinut mitään auttaa ja kuolikin (syöpään) pian kolmannen lapsen synnyttyä. Sanoisin, että mummilleni se kolmannen lapsen vauvavuosi oli todella rankka ja epäreilu, eikä se vaarillenikaan helppoa ollut. Mutta, he rakastivat toisiaan syvästi ja selvisivät sekä hengissä että yhdessä.
Tämä ei tuo sulle mitään lohtua, kunhan vaan kerroin tuon tarinan. Se on niin, että joko se rakkaus kantaa tai ei kanna ja kantaessaan sen kanssa mennään mistä tahansa yli jos molemmat ovat samalla missiolla. Jos taas vaan toinen on, niin se toinen katkeroituu. Ei sellaisesta tule mitään. Molempien pitäisi löytää takaisin sille yhteiselle polulle ja mennä keskiviivaa pitkin, mutta sen tahdon löytäminen ei ole aina helppoa. Tsemppiä sulle, kävi miten kävi :)
Huono vertaus, on ihan eri asia lähteä käskettynä sotaan kun autotalliin tissuttelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.
Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.
Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.
Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.
Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.
Tavallisia, terveitä ja täyspäisiä ihmisiä ei olekaan. Jokaisella on sen verran tämän elämän tuomaa taakkaa, että ei täällä ole täyspäinen kukaan. Addiktit ovat asia erikseen, sillä heitä hallitsee kemialliset aineet, mutta muiden kohdalla anteeksiantamien on se kaikkein tärkein juttu. Kyky anteeksipyytämiseen ei ole puoliksikaan niin tärkeää kuin kyky anteeksiantamiseen. Siinä on se juttu, missä todellisessa rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikea rakkaus on vain käynyt harvinaiseksi tässä maailmassa ja Suomessa.
Ylimaallisessa rakkausharhassa leijuvat on niitä jotka jotka usein ovat nielleet kumppaniltaan paskaa enemmän kuin pitäisi. Mitä olen tavannut, ovat kroonisesti pettävien, päihdeongelmaisten, työnarkomaanien ymv . miesten puolisoita. Oma äitini oli tällainen ja itsekin meinasin kasvaa sellaiseksi.
En ollenkaan ymmärrä tuota logiikkaa, että addiktit ovat erikseen, mutta tavalliselle ihmiselle, jolla on ne tavallisen ihmisen taakat ja käyttäytyy kuin kusipää, pitäisi antaa anteeksi anteeksi antamistaan kusipäiset temput.
Oikea rakkaus voi olla harvassa Suomessa, sillä oikea rakkaus on sellaista, että jätetään kauniisti tekemättä ne kusipäiset temput, joita toisen oletetaan antavan anteeksi. Sitä on oikea rakkaus, ei mikään alituinen anteeksianto.
Kaikki tekevät virheitä, se on totta, ja virheet pitää saada anteeksi, jos yhdessä aiotaan jatkaa. Mutta ellei myönnä tehneensä virheen ja pyydä anteeksi, ei tietenkään voi saadakaan anteeksi.
Katsojan näkökulmasta riippuen, kaikki meistä käyttäytyy toisinaan kusipäisesti. Huonosti käyttäytyvän näkövinkkelistä käytökselle voi löytyä hyvinkin selvä ja looginen syy. Siksi ei pitäisi tuomita niin helposti, koska harvoin sitä todella ymmärtää, mitä toisen elämässä on kysymys. Anteeksi voi antaa vaikka toinen ei pyytäisikään, mutta narsistiseen hyväksikäyttöön ei pidä silti suostua. Tällä ei kuitenkaan ole anteeksiantamisen kanssa mitään tekemistä.
Vähemmän esimerkillisen miehen näkökulmaa asian sivusta.
Sen kerron miehille puolustuksena, että monelle miehelle lapsi ja sen vaikutukset tulee siltikin lopulta yllätyksenä. Periaate on eri asia kuin käytäntö. Vauvalehtien valoisat hymykuvat on siitä kaukana. Nainen kantaa lasta synnytykseen saakka ja valmistuu muutokseen henkisesti aivan eri tasolla mitä mies. Naisella on synnyttämäänsä lapseen paljon läheisempi suhde kuin miehellä. Hormonit oikeasti auttaa asiaa. Itse en tuntenut vauvaa oikeasti "omaksi" ennenkuin muutaman viikon harjoittelun jälkeen. Miehestä voi tuntua alussa, että tuo vauva on vienyt häneltä vaimon. Ainakin naisen rooli muuttuu rakastajattaresta tuntuvia askeleita enemmän äidin suuntaan. Alussa vauva on imetyksen yms. takia enemmän naisella. Kun mies lähtee osallistumaan enemmän, niin nainen on mukana neuvomassa, suorastaan komentamassa ja arvostelemassa. Miehenä tekee mieli sanoa välillä rouvalle, että tee sitten ite, jos kerta täydellisesti osaat. Voin sanoa, että eritoten vaativampi lapsi on ihan pirunmoinen järkytys. Mies huomaa oman aikansa vähenevän. Työn määrä lisääntyy joka suhteessa. Unen laatu heikkenee. Elämä ei ainakaan helpotu. Päinvastoin. Hetken voi tuntua, että mihinkähän hulluuteen sitä oikein tuli lähdettyä. Asiaa ei helpota myöskään miehen mahdollinen työstressi, joka vuorostaan ainakin omalle vaimolleni tuntui kaukaiselta ja vieraalta asialta.
Ja tässä on sitten se hankala muutoksen ja kasvun paikka. Itse onnistuin vääntäytymään kolhujen ja riitojenkin kautta isäksi ja saatiin lopulta arki toimimaan. Tasapainon hakemiseen meni viikkoja. Ja ei se helppoa ollut tasapainon löytämisen jälkeenkään, lapset tuo omat vaatimuksensa, mutta me molemmat rouvan kanssa siinä samassa liemessä marinoiduttiin. Lapset on kasvattanut minua siinä, missä minä heitä. Nyt niitä on jo kolme ja ne osaavat jo käydä vessassa ja pukea itse. Mahtavaa!
Tahdon siis ehkä sanoa, että antakaa miehelle mahdollisuus vauvan tultua, vaikka miehen suhtautuminen saattaa tuntua venkoilulta. Ja sitä se kai onkin. Muutosvastarintaa muutokseen, joka hahmotetaan oikeasti vasta tosipaikan edessä. Mutta jos tilanne ei muutamien kuukausienkaan kuluessa muutu reilummaksi, niin sitten kannattaa jo miettiä muita ratkaisuja. Vuosi on jo turhan pitkä aika odottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh huh, onneksi en koskaan hankkinut lasta niin ei ole näitäkään ongelmia. En jaksaisi valvoa ja kuunnella rääkynää sekuntiakaan.
Mun mies oli itsekäs vauva-aikana, hänen unensa olivat ne tärkeimmät ja kavereiden kanssakin mentiin liikaa. Ne ajat on jo anteeksi annettu, tajuan että hän vasta totutteli isäksi enkä ylpeyttäni paljastanut väsymykseni määrää.
Mutta siitä opittiin napakkuus: tajusin että haluan osallistuvan miehen tai ero on edessä. Nyt kouluikäiset lapset, hän vie ja kuskaa ja puuhailee ihan tasavertaisesti. Itse pidän huolen että minäkin pääsen jonnekin. Hyvin toimii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä, että puhuttiin työnjaosta ennen lapsen yrittämistä, ja mies on aina tehnyt osuutensa kotitöistä ilman pyytämistä. Hän on myös ollut todella huomaavainen ennen lapsen syntymää. Lapsi ei myöskään todellakaan ole mikään vahinko, vaan saimme tehdä häntä pitkään ja hartaasti, ja me molemmat halusimme lasta.
Mies hoitaa nykyään lasta hyvin, ja saan viikonloppuisin jopa pari tuntia omaa aikaa, mikä on ihan uusi juttu. Yöt joudun kuitenkin edelleen hoitamaan pääsääntöisesti yksin, mies saattaa silloin tälläin hoitaa yhden yön, jos oikein jaksan vaatia.
Jos ne asiat ovat nykyään hyvin, älä tuijota tulevaisuutta taustapeilin kautta! Ei pitäisi olla kiire katkeroitumaan ja tuomitsemaan toista, sillä sinulla ei ole hajuakaan, mistä toisen elämässä on oikeasti kysymys. Kysymys ei ole siitä että pyytääkö miehesi anteeksi, vaan siitä että ANNATKO sinä anteeksi! Jollet anna, on suhteenne tuhoon tuomittu, jos annat, teillä on mahdollisesti hienoja juttuja yhdessä edessä. Toista on aina helppo syyttää ja katkeroitua toisen käytöksen vuoksi. Tosiasiassa pitäisi ottaa vastuu VAIN omasta käytöksestään, ja omista teoistaan. Mikään toisen tekemä ei oikeuta itseä toimimaan väärin. Se on vain niin helppoa osoittaa toisia sormella, mutta jos se sormi pitäisi kääntää omaan napaan, käy homma hyvin epämiellyttäväksi. Mutta se on ainoa oikea tie, parisuhteessa voit olla aina oikeassa, tai sitten voit olla onnellinen.
Kauniit neuvosi koskevat tavallisia terveitä ja täysipäisiä ihmisiä, eivät esimerkiksi alkoholisteja, joiden ylin prioriteetti ei ole parisuhde eikä kumppanin hyvä, vaan alkoholi. Silloin molempien olisi palveltava riippuvuutta.
Sama koskee muita riippuvuuksia, työnarkomaaneja, ja kiihkeän uskovaisia joiden perheen on palveltava seurakuntaa.
Tavallisia, terveitä ja täyspäisiä ihmisiä ei olekaan. Jokaisella on sen verran tämän elämän tuomaa taakkaa, että ei täällä ole täyspäinen kukaan. Addiktit ovat asia erikseen, sillä heitä hallitsee kemialliset aineet, mutta muiden kohdalla anteeksiantamien on se kaikkein tärkein juttu. Kyky anteeksipyytämiseen ei ole puoliksikaan niin tärkeää kuin kyky anteeksiantamiseen. Siinä on se juttu, missä todellisessa rakkaudessa on oikeastaan kysymys. Oikea rakkaus on vain käynyt harvinaiseksi tässä maailmassa ja Suomessa.
Ylimaallisessa rakkausharhassa leijuvat on niitä jotka jotka usein ovat nielleet kumppaniltaan paskaa enemmän kuin pitäisi. Mitä olen tavannut, ovat kroonisesti pettävien, päihdeongelmaisten, työnarkomaanien ymv . miesten puolisoita. Oma äitini oli tällainen ja itsekin meinasin kasvaa sellaiseksi.
En ollenkaan ymmärrä tuota logiikkaa, että addiktit ovat erikseen, mutta tavalliselle ihmiselle, jolla on ne tavallisen ihmisen taakat ja käyttäytyy kuin kusipää, pitäisi antaa anteeksi anteeksi antamistaan kusipäiset temput.
Oikea rakkaus voi olla harvassa Suomessa, sillä oikea rakkaus on sellaista, että jätetään kauniisti tekemättä ne kusipäiset temput, joita toisen oletetaan antavan anteeksi. Sitä on oikea rakkaus, ei mikään alituinen anteeksianto.
Kaikki tekevät virheitä, se on totta, ja virheet pitää saada anteeksi, jos yhdessä aiotaan jatkaa. Mutta ellei myönnä tehneensä virheen ja pyydä anteeksi, ei tietenkään voi saadakaan anteeksi.
Katsojan näkökulmasta riippuen, kaikki meistä käyttäytyy toisinaan kusipäisesti. Huonosti käyttäytyvän näkövinkkelistä käytökselle voi löytyä hyvinkin selvä ja looginen syy. Siksi ei pitäisi tuomita niin helposti, koska harvoin sitä todella ymmärtää, mitä toisen elämässä on kysymys. Anteeksi voi antaa vaikka toinen ei pyytäisikään, mutta narsistiseen hyväksikäyttöön ei pidä silti suostua. Tällä ei kuitenkaan ole anteeksiantamisen kanssa mitään tekemistä.
Yhtä hyvin kai se toinen osapuoli voi olla puolestaan sillä tavalla rikki, että ei pysty anteeksiantoon tietynlaisen käyttäytymisen jälkeen.
Kolhujen kautta voittoon kirjoitti:
Vähemmän esimerkillisen miehen näkökulmaa asian sivusta.
Sen kerron miehille puolustuksena, että monelle miehelle lapsi ja sen vaikutukset tulee siltikin lopulta yllätyksenä. Periaate on eri asia kuin käytäntö. Vauvalehtien valoisat hymykuvat on siitä kaukana. Nainen kantaa lasta synnytykseen saakka ja valmistuu muutokseen henkisesti aivan eri tasolla mitä mies. Naisella on synnyttämäänsä lapseen paljon läheisempi suhde kuin miehellä. Hormonit oikeasti auttaa asiaa. Itse en tuntenut vauvaa oikeasti "omaksi" ennenkuin muutaman viikon harjoittelun jälkeen. Miehestä voi tuntua alussa, että tuo vauva on vienyt häneltä vaimon. Ainakin naisen rooli muuttuu rakastajattaresta tuntuvia askeleita enemmän äidin suuntaan. Alussa vauva on imetyksen yms. takia enemmän naisella. Kun mies lähtee osallistumaan enemmän, niin nainen on mukana neuvomassa, suorastaan komentamassa ja arvostelemassa. Miehenä tekee mieli sanoa välillä rouvalle, että tee sitten ite, jos kerta täydellisesti osaat. Voin sanoa, että eritoten vaativampi lapsi on ihan pirunmoinen järkytys. Mies huomaa oman aikansa vähenevän. Työn määrä lisääntyy joka suhteessa. Unen laatu heikkenee. Elämä ei ainakaan helpotu. Päinvastoin. Hetken voi tuntua, että mihinkähän hulluuteen sitä oikein tuli lähdettyä. Asiaa ei helpota myöskään miehen mahdollinen työstressi, joka vuorostaan ainakin omalle vaimolleni tuntui kaukaiselta ja vieraalta asialta.
Ja tässä on sitten se hankala muutoksen ja kasvun paikka. Itse onnistuin vääntäytymään kolhujen ja riitojenkin kautta isäksi ja saatiin lopulta arki toimimaan. Tasapainon hakemiseen meni viikkoja. Ja ei se helppoa ollut tasapainon löytämisen jälkeenkään, lapset tuo omat vaatimuksensa, mutta me molemmat rouvan kanssa siinä samassa liemessä marinoiduttiin. Lapset on kasvattanut minua siinä, missä minä heitä. Nyt niitä on jo kolme ja ne osaavat jo käydä vessassa ja pukea itse. Mahtavaa!
Tahdon siis ehkä sanoa, että antakaa miehelle mahdollisuus vauvan tultua, vaikka miehen suhtautuminen saattaa tuntua venkoilulta. Ja sitä se kai onkin. Muutosvastarintaa muutokseen, joka hahmotetaan oikeasti vasta tosipaikan edessä. Mutta jos tilanne ei muutamien kuukausienkaan kuluessa muutu reilummaksi, niin sitten kannattaa jo miettiä muita ratkaisuja. Vuosi on jo turhan pitkä aika odottaa.
Hieno kommentti.
Se mikä jää sanomatta koska sitä ei ole lupa myöntää, on että myös äidille lapsen tulo ja todellisuus voi tulla järkytyksenä, ja tulee mietittyä mitä tuli tehtyä. Minulla ainakin oli näin, ja minulla otti aikaa tutustua vauvaan ja sen rakkauden ja äitiyden tulla, muutaman viikon harjoittelun myötä. Parien välillä voi haittana olla näitä myyttejäkin, jos miehet kuvittelee että naisella ei ole vaikeaa, ei kaduta, vituta eikä väsytä, koska hormonit. Niin se jotenkin sallii heidän vetäytyä koska heillä ei ole "sitä luontaista taipumusta ja hormoneja". Minä kun epäilen ettei ole kaikilla äideilläkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei se naisellekaan ole helppoa muuttua äidiksi. Esikoisen kohdalla meni pari kuukautta ennen kuin rakkaus lapseen syntyi. Olin ihan tumpelo vauvan hoidossa, imetys ei sujunut, en saanut nukuttua, pelkäsin, että rikon lapsen, en erottanut vauvan itkua toisesta, napatyngän hoitaminen väänsi vatsaa, hoidin vauvan ihoa hirveän tarkasti.
Kyllä minua pelotti, kun miehellä oli vauvan kanssa paljon ronskimmat otteet. Miehelle ei tehnyt tiukkaa jättää vauvan pyllynpesua minulle, mutta minähän sen punoittavan ja kirvelevän ihon jouduin hoitamaan ja kuuntelemaan vauvan kipuitkut. D-vitamiini vauvalle oli "mitä väliä", joten senkin huolehtiminen jäi minulle. Miehelle tuli "yllättäen" hirveän paljon omia menoja ja reissuja, joten olin vauvan kanssa pääasiassa yksin.
Minun olisi pitänyt siis heti vauvan synnyttyä tietää ja osata kaikki. Siihen päälle vielä vaikeasta synnytyksestä toipuminen ja synnytyksen jälkeinen masennus. Miehelle plussat siitä, että hän tajusi, ettei sen itkeskelyn ja valvomisen lomassa seksi ollut minulla päällimmäisenä mielessä.
Kolhujen kautta voittoon kirjoitti:
Vähemmän esimerkillisen miehen näkökulmaa asian sivusta.
Sen kerron miehille puolustuksena, että monelle miehelle lapsi ja sen vaikutukset tulee siltikin lopulta yllätyksenä. Periaate on eri asia kuin käytäntö. Vauvalehtien valoisat hymykuvat on siitä kaukana. Nainen kantaa lasta synnytykseen saakka ja valmistuu muutokseen henkisesti aivan eri tasolla mitä mies. Naisella on synnyttämäänsä lapseen paljon läheisempi suhde kuin miehellä. Hormonit oikeasti auttaa asiaa. Itse en tuntenut vauvaa oikeasti "omaksi" ennenkuin muutaman viikon harjoittelun jälkeen. Miehestä voi tuntua alussa, että tuo vauva on vienyt häneltä vaimon. Ainakin naisen rooli muuttuu rakastajattaresta tuntuvia askeleita enemmän äidin suuntaan. Alussa vauva on imetyksen yms. takia enemmän naisella. Kun mies lähtee osallistumaan enemmän, niin nainen on mukana neuvomassa, suorastaan komentamassa ja arvostelemassa. Miehenä tekee mieli sanoa välillä rouvalle, että tee sitten ite, jos kerta täydellisesti osaat. Voin sanoa, että eritoten vaativampi lapsi on ihan pirunmoinen järkytys. Mies huomaa oman aikansa vähenevän. Työn määrä lisääntyy joka suhteessa. Unen laatu heikkenee. Elämä ei ainakaan helpotu. Päinvastoin. Hetken voi tuntua, että mihinkähän hulluuteen sitä oikein tuli lähdettyä. Asiaa ei helpota myöskään miehen mahdollinen työstressi, joka vuorostaan ainakin omalle vaimolleni tuntui kaukaiselta ja vieraalta asialta.
Ja tässä on sitten se hankala muutoksen ja kasvun paikka. Itse onnistuin vääntäytymään kolhujen ja riitojenkin kautta isäksi ja saatiin lopulta arki toimimaan. Tasapainon hakemiseen meni viikkoja. Ja ei se helppoa ollut tasapainon löytämisen jälkeenkään, lapset tuo omat vaatimuksensa, mutta me molemmat rouvan kanssa siinä samassa liemessä marinoiduttiin. Lapset on kasvattanut minua siinä, missä minä heitä. Nyt niitä on jo kolme ja ne osaavat jo käydä vessassa ja pukea itse. Mahtavaa!
Tahdon siis ehkä sanoa, että antakaa miehelle mahdollisuus vauvan tultua, vaikka miehen suhtautuminen saattaa tuntua venkoilulta. Ja sitä se kai onkin. Muutosvastarintaa muutokseen, joka hahmotetaan oikeasti vasta tosipaikan edessä. Mutta jos tilanne ei muutamien kuukausienkaan kuluessa muutu reilummaksi, niin sitten kannattaa jo miettiä muita ratkaisuja. Vuosi on jo turhan pitkä aika odottaa.
Minä olen sitä mieltä tuosta "vuosi on jo turhan pitkä aika odottaa" kommentista että pitäisi vähintään odottaa se vauvavuosi! Koko vauvavuosi eteenkin ensimmäisen lapsen kohdalla on enemmän tai vähemmän selviytymistaistelu. Keinolla jos toisella kun vauvavuodesta selviytyy, niin sen jälkeen se elämä vasta perheenä ja lapsen kanssa alkaa. Se on lähes sama mitä vauvavuotena tapahtuu, molemmat ovat täysin survival moodissa, ja ne jutut kannattaa pyytää, ja antaa anteeksi. Vauvavuosi on kaikkein kamalin aika lapsen kanssa, siitä jos selviää, kenolla millä tahansa, elämä lapsiperheessä vasta alkaa.
Vaikka mitä tahansa tekisittekin, älkää nyt vain jääkö märehtimään vauvavuoden tapahtumia, vaan olkaa onnellisia jos kaikki ovat elossa sen jälkeen, jos ovat, se meni kaikkine virheineenkin todella HYVIN!
Kolhujen kautta voittoon kirjoitti:
Vähemmän esimerkillisen miehen näkökulmaa asian sivusta.
Sen kerron miehille puolustuksena, että monelle miehelle lapsi ja sen vaikutukset tulee siltikin lopulta yllätyksenä. Periaate on eri asia kuin käytäntö. Vauvalehtien valoisat hymykuvat on siitä kaukana. Nainen kantaa lasta synnytykseen saakka ja valmistuu muutokseen henkisesti aivan eri tasolla mitä mies. Naisella on synnyttämäänsä lapseen paljon läheisempi suhde kuin miehellä. Hormonit oikeasti auttaa asiaa. Itse en tuntenut vauvaa oikeasti "omaksi" ennenkuin muutaman viikon harjoittelun jälkeen. Miehestä voi tuntua alussa, että tuo vauva on vienyt häneltä vaimon. Ainakin naisen rooli muuttuu rakastajattaresta tuntuvia askeleita enemmän äidin suuntaan. Alussa vauva on imetyksen yms. takia enemmän naisella. Kun mies lähtee osallistumaan enemmän, niin nainen on mukana neuvomassa, suorastaan komentamassa ja arvostelemassa. Miehenä tekee mieli sanoa välillä rouvalle, että tee sitten ite, jos kerta täydellisesti osaat. Voin sanoa, että eritoten vaativampi lapsi on ihan pirunmoinen järkytys. Mies huomaa oman aikansa vähenevän. Työn määrä lisääntyy joka suhteessa. Unen laatu heikkenee. Elämä ei ainakaan helpotu. Päinvastoin. Hetken voi tuntua, että mihinkähän hulluuteen sitä oikein tuli lähdettyä. Asiaa ei helpota myöskään miehen mahdollinen työstressi, joka vuorostaan ainakin omalle vaimolleni tuntui kaukaiselta ja vieraalta asialta.
Ja tässä on sitten se hankala muutoksen ja kasvun paikka. Itse onnistuin vääntäytymään kolhujen ja riitojenkin kautta isäksi ja saatiin lopulta arki toimimaan. Tasapainon hakemiseen meni viikkoja. Ja ei se helppoa ollut tasapainon löytämisen jälkeenkään, lapset tuo omat vaatimuksensa, mutta me molemmat rouvan kanssa siinä samassa liemessä marinoiduttiin. Lapset on kasvattanut minua siinä, missä minä heitä. Nyt niitä on jo kolme ja ne osaavat jo käydä vessassa ja pukea itse. Mahtavaa!
Tahdon siis ehkä sanoa, että antakaa miehelle mahdollisuus vauvan tultua, vaikka miehen suhtautuminen saattaa tuntua venkoilulta. Ja sitä se kai onkin. Muutosvastarintaa muutokseen, joka hahmotetaan oikeasti vasta tosipaikan edessä. Mutta jos tilanne ei muutamien kuukausienkaan kuluessa muutu reilummaksi, niin sitten kannattaa jo miettiä muita ratkaisuja. Vuosi on jo turhan pitkä aika odottaa.
Voin kertoa, että ainakin itse kävin naisena nuo ihan samat tunteet läpi. En tiedä, missä vaiheessa vauva alkoi tuntua omalta ja milloin tunteet häntä kohtaan heräsivät, mutta ensimmäiaet viikot ainakin olin vain kipeä ja väsynyt ja hoidin lapsen, koska oli pakko. Oli aikamoinen järkytys olla ympäri vuorokauden kiinni lapsessa ja tauotta valmiina lohduttamaan ja imettämään, edes vessaan ei päässyt rauhassa. Meillä asioita hankaloitti vielä minulle tehty sektio, jonka vuoksi en pystynyt nostamaan lasta, vaan olin täysin miehen armoilla. Se unenpuute oli jotain ihan järkyttävää, kun sai unta ehkä pari tuntia yössä.
Mies oli mukana synnytyssairaalassa perhehuoneessa ja opetteli siellä vaihtamaan vaipat ja hoitamaan navan putsaukset sun muut. Ne hän hoitikin hienosti, ja minä en todellakaan arvostellut häntä. Meillä mies oli se, joka epäili, etten opi vaihtamaan vaippaa, jos en ole joka kerralla katsomassa vaipanvaihtoa. Minä olisin mielelläni hengähtänyt edes ne pienet hetket, mutta ei, piti seistä miehen vieressä silloinkin, kun seisominen vielä heikotti toipumisaikana.
En tosiaan kertonut kellekään miehen toiminnasta varmaan pariin kolmeen kuukauteen, sillä ajattelin, että mies tosiaan tarvitsee enemmän aikaa isyyteen heräämiseen. Aloin puhua ongelmistamme vasta lapsen ollessa kolmekuinen, kun hän joutui sairaalaan rs-viruksen vuoksi. Silloinkaan mies ei herännyt, vaan piti itseään todellisena sankarina, kun hän oli sairaalassa viikonloppuna pari tuntia päivässä ja toi minulle ruokaa.
Olisin kipeästi kaivannut enemmän henkistä ja konkreettista tukea, sillä oli ehkä elämäni rankin asia katsoa ja pidellä kiinni, kun lapselle tehtiin kivuliaita ja inhottavia toimenpiteitä. Hänessä oli monta letkua ja johtoa kiinni, joten imettäminen, vaipanvaihto ja sylissä pitäminen oli todella hankalaa. Olisin ihan mielelläni jakanut hieman vastuuta sen sijaan, että olin 22 tuntia vuorokaudessa yksin sairaalassa lapsen kanssa. Hoitajat tietysti kävivät vähän väliä ja herättivät aina, kun lapsi oli juuri nukahtanut myös öisin.
Minusta niin kauan kun ei oikeasti ole korjannut käytöstään, on ihan turha puhua anteeksiannosta. Tai ajatella, että rakkauteen kuuluisi antaa anteeksi kusipäinen käytös, joka jatkuu yhä.
Oikea rakkaus olisi sitä että molemmat yrittäisivät yhdessä siellä jaksamisen äärirajoilla, ei mitään autotalleja eikä alkoholia, vaan juuri sitä että tekee parhaansa sen toisen jaksamisen eteen. Molemminpuolisesti.
Vaikka nyt järjenvastaisesti sivuuttaisi kaiken tapahtuneen, miten voisi luottaa että mies ei hylkää seuraavan vastoinkäymisen kohdalla? Vaikka aivopesisi itsensä (jälleen järjenvastaisesti) uskomaan että kaikki tulee kuntoon kunhan vauva-ajasta selvitään, niin sitten luultavimmin tulee jokin uusi haaste. Talosta löytyy hometta, töissä YT:t, aloittaja sairastuu ja tarvitsee apua.
Ja mies tekee oharit jälleen. Ja myös siinä tapauksessa että hän todella jättäisi alkoholin täysin, mitä sitäkään ei ole nähtävissä ennalta.
Viisas oppii kerrasta, epäluotettavasta ei tule luotettavaa rakastamalla, sulkemalla silmät ja toivomalla parasta. Älä ole ankara itsellesi, tämä on niitä tapauksia kun ei etukäteen ollut nähtävissä että näin käy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi te vauvaperheet ette pyydä apua ENNEN kuin tilanne menee noin pahaksi ja perhe on lopullisesti rikki? Miksi, en ymmärrä?
Teidänkin parisuhde on hajalla käytännössä vain sen takia että arki on liian raskasta. Kun on loppu ja kuolleenväsynyt, ei pysty antamaan jotain mitä ei ole annettavaksi. Siksi en syyttelisi miestä enkä sinua, jos ei vaan jaksa ja pysty kun ei saa nukuttua ja pää hajoaa, niin ei voi vaatia mitään lupauksia pidettäväksi.
Pyytäkää apua ajoissa, sitä on tarjolla!
En kyllä lukenut tätä niin, että arjen raskaus olisi se pääongelma ap:lle ja miehelleen.
Olen pyytänyt apua kaikkialta, mistä olen osannut sitä hakea. Neuvolassa kerroin järjettömästä väsymyksestä, mutta siellä vain todettiin sen kuuluvan asiaan. Hain nukahtamislääkkeet lääkäriltä lapsen ollessa kaksikuinen, kun en ollut nukkunut viikkokausiin lähes ollenkaan. Pyysin apua myös neljäkuukautisneuvolassa, missä tehtiin voimavaralysely. Kerroin olevani aivan loppu ja että parisuhde vetelee viimeisiään. Mies oli mukana. Nuori terkkari ei oikein osannut sanoa siihen mitään muuta, kuin että yrittäkää jakaa hommat tasapuolisemmin. Voitte arvata, miten paljon se auttoi. Käytiin myös lääkärillä refluksin takia, siitä oli jonkin verran apua.
Lapsen ollessa puolivuotias sain kuulla perheneuvolan olemassaolosta ja soitin sinne. Reilua kuukautta myöhemmin sieltä tuli työntekijä, joka teki meidän kanssamme työnjaon. Sitäkään mies ei kunnolla noudattanut, vaikka oli mustaa valkoisella, kun häntä väsytti. Perheohjaaja kehotti hakeutumaan pariterapiaan, ja siellä käydään nyt. Ihan pientä vauvaa en ole viitsinyt antaa edes isovanhemmille yöksi hoitoon, ja se unenpuute tässä on koko ajan ollut pahin ongelma. Muuten vanhempani ovat kyllä käyneet välillä auttelemassa, miehen vanhemmat taas ovat tulleet kahvittelemaan useamman kerran viikossa luoksemme vastustuksestani huolimatta, apua heiltä ei ole irronnut ennen erilleen muuttoa. En todellakaan tiedä, mitä muuta olisin vielä voinut tehdä.
Onko molempien vanhemmat vielä kokoaikaisesti työelämässä? Olisiko sieltä joku voinut tulla teille asumaan vaikka muutamaksi yöksi välillä tai viikoksi tai pidemmäksi aikaa? Entäs sisarukset, olisiko sieltä saanut apua?
Niin kurjaa ettei Suomessa ole edes perheen kesken tätä auttamiskulttuuria, jokainen vauvan saava perhe tarvitsisi niin paljon apua kuin vain irtoaa. Monessa muussa maassa on tapana että usein mummot tulevat auttamaan lapsenlapsen hoidossa, joskus jopa tunkeiluksi asti.
Meillä oikeasti pitäisi rohkeammin pyytää sitä apua kun tilanne alkaa muuttua mahdottomaksi.
Niin no sitä apua ei saa vaikka pyytää. Meillä neljä lasta joista kaksi ollut koliikkivauvoja ja toiset kaksi refluksivauvoja. Lapsilla 4 tervettä eläkeläisisovanhempaa. Kukaan näiistä isovanhemmista tai minun ja puolisonsisruksista ei ole auttanut tai hoitamut sekuntiakaan koskaan. Ei siis kertaakaan 10v aikana. Eivät ole tarjonneet apua, eivät ole auttaneet pyydettäessä eivätkä edes rahapalkkaa vastaan (tarjosin 20e tunti eli iltahoito 100e - ei sekään auttanut).
Joissain suvuissa on vittumainen itse pitää pärjätä- kulttuuri ja isovanhemmat hokee että kukin hoitakoon omat lapsensa. Tosin isovanhemmat itse hoidattivat lapsensa omilla vanhemilla eli heitä tämä ei koskenut, mutta nyt meitä koskee :)
Ajat on muuttunut itsekkäiksi. Siitä tämä johtuu. Lapsiperheet niinkuin mekin, saavat ihan yksin kamppailla kaikki vaikeudet, kriisit ja raskaat tilanteet.
Meillä pikkukakkonen heräsi 3-7 kertaa yössä vatsavaivoihin. Vaikka en imettänyt mieheni ei yhtenäkään yönä noussut lasta hoitamaan. Kun kerran mä joka tapauksessa olin hereillä sain hoitaa itse. Tuosta alkoi unettomuus jota on nyt kestänyt kohta 34v.
Ei tuo silti parisuhteeseen vaikuttanut mitenkään, erosimme vasta 12 vuotta myöhemmin muista syistä.
Alue: Aihe vapaa
Ylimaallisessa rakkausharhassa leijuvat on niitä jotka jotka usein ovat nielleet kumppaniltaan paskaa enemmän kuin pitäisi. Mitä olen tavannut, ovat kroonisesti pettävien, päihdeongelmaisten, työnarkomaanien ymv . miesten puolisoita. Oma äitini oli tällainen ja itsekin meinasin kasvaa sellaiseksi.