Lue keskustelun säännöt.
Onko jonkun parisuhde elpynyt todella rankan ja epäreilun vauvavuoden jälkeen?
29.11.2017 |
Meillä on siis lähes yksivuotias lapsi, jolla oli vauvana refluksi. Hän nukkui lähinnä pienissä pätkissä ehkä 8-10 tuntia vuorokaudessa, eli äidin unet olivat usein vain parin - kolmen tunnin mittaisia ja mistään päiväunista oli turha haaveillakaan. Mies reagoi tähän tilanteeseen pakenemalla autotalliin tissuttelemaan ja jätti minut yksin selviämään järjettömässä univajeessa. Ensimmäiset puoli vuotta oli lähinnä yhtä kidutusta, sen jälkeen alkoi helpottaa huomattavasti.
Mies jäi kotiin vauvan ollessa yhdeksänkuinen, ja minä lähdin vuorostani töihin. Mies oli todella ehdoton siitä, että hän saa nukkua kaikki yönsä rauhassa töissä käydessään, joten oletin saman koskevan myös minua. No eipä koske, mies on todella kiukkuinen ja niiiin väsynyt, jos hoitaa yhdenkin yön, että hermot menee. Nykyään vauva kuitenkin nukkuu jo ihan järkeviä yöunia, heräilee tosin vaihtelevasti joitain kertoja yössä. Myös päiväunet ovat nykyään jo ihan mukavan pitkiä, tunnin - parin pituisia. Siitä huolimatta miehestä on ihan väärin, että hän joutuu edes välillä osallistumaan yöheräilyihin.
Minulle on tullut tästä älyttömästä epäreiluudesta ja jatkuvasta univelasta paha katkeruus ja halveksunta miestä kohtaan. Asutaan jo erillään, ja koen pääseväni paljon helpommalla nyt kuin miehen kanssa asuessani. Mietinkin tässä, että onko meillä enää mitään mahdollisuutta saada parisuhdetta toimimaan ja perhettä pysymään kasassa. Onko kukaan onnistunut pääsemään yli katkeruudestaan puolison jätettyä selviämään yksin rankoista ajoista?
Kommentit (393)
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä että miehellä on tosiaan aktivoitunut todella syvät virtaukset isäksi tulemisen myötä. Varmasti ainakin hankala suhde vanhempiin, varhaislapsuuden kokemuksia tarpeiden ohittamisesta jne. Ja ehkä se miehesi äiti yrittää nyt paikata omaa huonoa omatuntoaan omista äitiyden virheistään hoitamalla vauvaa kun asutte erillänne, vaikkei sitä tehnyt kun asuitte vielä yhdessä sillä olithan sinä paikan päällä, vaan tuli ainoastaan kahvittelemaan.
Minulla oli exä joka kuulostaa hieman samanlaiselta kuin miehesi. Hän sekosi väsymyksestä, muuttui hyvin aggressiiviseksi ja kohdisti henkistä väkivaltaa minuun. Löi kerran mutta onneksi säikähti itsekin sitä niin pahasti että se jäi yhteen kertaan. Mies ei osannut lainkaan käsitellä väsyneenä tekemiään virheitä vaan vaihtoehdot olivat joko totaalinen itsesäälissä rämpiminen, esim. solvasi ja haukkui minua kamalalla tavalla tai heitti minut ulos kodistani jotta saisi nukkua, mutta aamulla soitti epätoivoisia puheluita perääni kunnes jouduin palaamaan kotiin lohduttamaan miestä. Tai vaihtoehtoisesti totaalinen oman paskan käyttäytymisen kiistäminen eikä siihen mitkään ulkopuoliset objektiiviset arviot tai paperille kirjoittaminen auttanut lainkaan. Eli aivan sairaita käyttäytymismalleja. Aina taustalla oli joko stressin aiheuttama unettomuus ja joskus alkoholi. Miehellä oli vaikea lapsuus ja vaikka oli näennäisesti hyvissä väleissä kummankin vanhempansa kanssa, oli alkoholisti-isän hylätyksi tuleminen ja uhriutuvan narsismin piirteitä omaavan yh-äidin kanssa kasvaminen tehnyt miehestä tunne-elämältään aika vammautuneen. Lapsista en voinut edes haaveilla hänen kanssaan. Lopulta jätin miehen kuuden vuoden liiton jälkeen, sillä hän ei suostunut menemään terapiaan. Jälkeenpäin olen keskustellut yhden neuropsykologin kanssa joka kertoi että joillain ihmisillä väsymys tosiaan aiheuttaa aivoissa samanlaisia väärinreitityksiä kuin toisilla kova känni. Limbinen järjestelmä yrittää kaikin keinoin pitää kiinni siitä että ihminen saisi nukkua ja sitten mennään sellaiseen siilipuolustusmoodiin.
Minusta sinä et voi edes lapsen vuoksi palata yhteen miehen kanssa ja teidän pitää ottaa sosiaaliviranomaiset tähän kuvioon mukaan. Epäilen nimittäin että miehesi juo edelleen mutta salaa sen sinulta. Tuo ettei jaksa viedä lasta edes pihalle päivisin vaan toljottaa telkkaria voi olla merkki humalatilasta. Ja sitten kun lapsi oppii liikkumaan enemmän ja kaikenlaiset vaaratilanteet triplaantuvat, ei reaktiokyky riitä.
Äääh, jotenkin olen luottanut siihen, että mies ei juo, mutta enhän minä sitä tosiaan mistään varmaksi tiedä. En kyllä tiedä, ratkaisisiko ero ongelmaa, sillä sitten ainakin joudun antamaan lapsen isälleen ilman, että voin yhtään valvoa häntä. Nyt olen taas ihan hukassa, että mitä ihmettä tässä nyt tekisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.
Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi, miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.
Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?
Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?
Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:
-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?
-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?
-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?Niinpä!
Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.
Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.
Ei siitä ole kyse. Joo, pleikkarin pelaamiseen voi tietenkin lopettaa, jos puoliso niin pyytää, mutta mitä sitten pitää tehdä. Ap ei ole vielä suostunut kertomaan, mitä hän ihan konkreettisesti on pyytänyt miestään tekemään.
Esim.
1) voisitko vaihtaa vaipan?
2) voisitko syöttää pullosta?
3) voisitko vaihtaa vaatteet vauvalle?
4) voisitko seurustella vauvan kanssa?
Se, minkä olen tähän mennessä ymmärtänyt on, että ap:tä harmittaa miehen asenne, se, että mies on kokenut itsensä väsyneeksi vaikka on itse ollut vielä väsyneempi ja se, että mies on tiuskinut (ilmeisesti) ap:lle, vaikka ap on itsekin tiuskinut miehellä (myönsi tämän).
Kyllä tässä kommunikaatio-ongelmat haiskahtaa takana. Ap on kuitenkin sanonut, että mies on ollut vauvan syntymään asti hyvä, huolehtiva ja vastuuntuntoinen kumppani. Ei se perusominaisuus sieltä mihinkään katoa. En sano, että ap:n pitäisi tuntea syyllisyyttä mistään. Mutta hänhän yrittää tässä selvittää, kannattaako erota vai ei, ja kun eroa pohtii, niin silloin on pakko miettiä, voiko itse toimia toisin, jotta suhde paranisi. Muutosta ei voi vaatia vain toiselta, tai jos sellainen tilanne on päällä, niin silloinhan ero alkaa olla ainoa mahdollinen vaihtoehto.
Kohtaa 4 en ymmärrä millään tavalla. Voisitko seurustella vauvan kanssa? Itsekin isänä ihmettelen että miten puhukyvyttömän vauvan kanssa voi seurustella? Ei ole miehelle oikein luontaista toimintaa tuollainen, ja sehän vasta järkevää on seurustella vauvan kanssa, vaikka kirkolle asti näkyy että homma ei kiinnosta tai huvita. Miehet eivät ole samanlaisia kuin naiset, monet hoitavat pakolliset hommat, mutta halinalle hommat onkin aivan eri juttu. Olen tässäkin sitä mieltä että vauvojen kanssa pärjää aivan mainiosti kun ei yritä olla super isiä tai super äitejä. Järki päähän, ei sen vastasyntyneen kanssa tarvitse kylki kyljessä kokoajan olla. Vauva on yksi osa elämää, ei epäjumala. Koohottamisesta suurin osa totaalisesta uupumuksesta johtuu, ja se pienempi osa tietysti koliikista tai vastaavista vaivoista, jotka eivät kuitenkaan kestä määräänsä enempää. Monilla hössötys jatkuu läpi elämän.
Heh, sulla on näköjään samanlainen logiikka kun mulla oli ekaluokkalaisena, kun sain pikkusiskon. Katselin sivusta kun äiti jutteli vauvalle pitkiäkin pätkiä kerrallaan, ja pidin äitiä vähän hölmönä - mitä sille ipanalle on järkeä puhua, kun ei se kerran puhetta ymmärrä? Ai että pidin itseäni järkevänä silloin. Sittemmin on tullut opittua väkisinkin jotakin siitä, mitä vauva tarvitsee oppiakseen puhetta ja vuorovaikutusta - vaikka minulla ei edes ole lapsia. Sinä taas olet kujalla, vaikka olet isä. Saisit hävetä. Olen itsekin hössötystä ja koohotusta vastaan, mutta normaali ja tärkeä vuorovaikutus lapsen kanssa (jota ilmeisesti pidät "halinalle hommina") ei sitä todellakaan ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.
Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi, miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.
Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?
Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?
Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:
-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?
-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?
-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?Niinpä!
Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.
Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.
Ei siitä ole kyse. Joo, pleikkarin pelaamiseen voi tietenkin lopettaa, jos puoliso niin pyytää, mutta mitä sitten pitää tehdä. Ap ei ole vielä suostunut kertomaan, mitä hän ihan konkreettisesti on pyytänyt miestään tekemään.
Esim.
1) voisitko vaihtaa vaipan?
2) voisitko syöttää pullosta?
3) voisitko vaihtaa vaatteet vauvalle?
4) voisitko seurustella vauvan kanssa?
Se, minkä olen tähän mennessä ymmärtänyt on, että ap:tä harmittaa miehen asenne, se, että mies on kokenut itsensä väsyneeksi vaikka on itse ollut vielä väsyneempi ja se, että mies on tiuskinut (ilmeisesti) ap:lle, vaikka ap on itsekin tiuskinut miehellä (myönsi tämän).
Kyllä tässä kommunikaatio-ongelmat haiskahtaa takana. Ap on kuitenkin sanonut, että mies on ollut vauvan syntymään asti hyvä, huolehtiva ja vastuuntuntoinen kumppani. Ei se perusominaisuus sieltä mihinkään katoa. En sano, että ap:n pitäisi tuntea syyllisyyttä mistään. Mutta hänhän yrittää tässä selvittää, kannattaako erota vai ei, ja kun eroa pohtii, niin silloin on pakko miettiä, voiko itse toimia toisin, jotta suhde paranisi. Muutosta ei voi vaatia vain toiselta, tai jos sellainen tilanne on päällä, niin silloinhan ero alkaa olla ainoa mahdollinen vaihtoehto.
Jestas sentään. Nyt on sentään kyse aikuisesta miehestä. Jos aikuinen mies, lapsen isä, ei tajua mitä tehdä, jos vauva itkee, niin sekö on naisen vastuulla? Pitääkö naisen herättää mies ja sanoa, että laita vauvalle tutti suuhun ja jos ei rauhoitu, niin käy hakemassa jääkaapista maitoa, lämmitä se, syötä vauva, röyhtäytä, vaihda vaippa ja laita vauva sänkyyn. Sitten sama uudestaan parin tunnin päästä.
Miesten pitäisi oma-aloitteisesti tehdä asioita kotona, ei niin, että tekevät sitten kun vaimo pyytää. Se jatkuva pyytäminen on äärimmäisen raskasta ja ärsyttävää naiselle, ja kaupan päällisiksi mies sitten vielä alkaa pitää sitä nalkuttamisena. Omatoimisuutta pitäisi aikuisella ihmisellä olla sen verran, että jos vaimo on suihkussa ja vauva kakkaa, osaa itse käydä vaihtamassa sen vaipan ilman erillistä kehotusta. Ajatelkaa nyt vaikka mitä tahansa työpaikkaa: ei töissäkään voi seisoskella tumput suorina ja odottaa joka asiasta erillistä pyyntöä tai kehotusta tai käskyä, eihän sellaisesta tulisi yhtään mitään muuta kuin kengän kuva takalistoon, itsenäisesti pitää osata seurata tilannetta ja hoitaa hommat sitä mukaa kuin niitä tulee eteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä että miehellä on tosiaan aktivoitunut todella syvät virtaukset isäksi tulemisen myötä. Varmasti ainakin hankala suhde vanhempiin, varhaislapsuuden kokemuksia tarpeiden ohittamisesta jne. Ja ehkä se miehesi äiti yrittää nyt paikata omaa huonoa omatuntoaan omista äitiyden virheistään hoitamalla vauvaa kun asutte erillänne, vaikkei sitä tehnyt kun asuitte vielä yhdessä sillä olithan sinä paikan päällä, vaan tuli ainoastaan kahvittelemaan.
Minulla oli exä joka kuulostaa hieman samanlaiselta kuin miehesi. Hän sekosi väsymyksestä, muuttui hyvin aggressiiviseksi ja kohdisti henkistä väkivaltaa minuun. Löi kerran mutta onneksi säikähti itsekin sitä niin pahasti että se jäi yhteen kertaan. Mies ei osannut lainkaan käsitellä väsyneenä tekemiään virheitä vaan vaihtoehdot olivat joko totaalinen itsesäälissä rämpiminen, esim. solvasi ja haukkui minua kamalalla tavalla tai heitti minut ulos kodistani jotta saisi nukkua, mutta aamulla soitti epätoivoisia puheluita perääni kunnes jouduin palaamaan kotiin lohduttamaan miestä. Tai vaihtoehtoisesti totaalinen oman paskan käyttäytymisen kiistäminen eikä siihen mitkään ulkopuoliset objektiiviset arviot tai paperille kirjoittaminen auttanut lainkaan. Eli aivan sairaita käyttäytymismalleja. Aina taustalla oli joko stressin aiheuttama unettomuus ja joskus alkoholi. Miehellä oli vaikea lapsuus ja vaikka oli näennäisesti hyvissä väleissä kummankin vanhempansa kanssa, oli alkoholisti-isän hylätyksi tuleminen ja uhriutuvan narsismin piirteitä omaavan yh-äidin kanssa kasvaminen tehnyt miehestä tunne-elämältään aika vammautuneen. Lapsista en voinut edes haaveilla hänen kanssaan. Lopulta jätin miehen kuuden vuoden liiton jälkeen, sillä hän ei suostunut menemään terapiaan. Jälkeenpäin olen keskustellut yhden neuropsykologin kanssa joka kertoi että joillain ihmisillä väsymys tosiaan aiheuttaa aivoissa samanlaisia väärinreitityksiä kuin toisilla kova känni. Limbinen järjestelmä yrittää kaikin keinoin pitää kiinni siitä että ihminen saisi nukkua ja sitten mennään sellaiseen siilipuolustusmoodiin.
Minusta sinä et voi edes lapsen vuoksi palata yhteen miehen kanssa ja teidän pitää ottaa sosiaaliviranomaiset tähän kuvioon mukaan. Epäilen nimittäin että miehesi juo edelleen mutta salaa sen sinulta. Tuo ettei jaksa viedä lasta edes pihalle päivisin vaan toljottaa telkkaria voi olla merkki humalatilasta. Ja sitten kun lapsi oppii liikkumaan enemmän ja kaikenlaiset vaaratilanteet triplaantuvat, ei reaktiokyky riitä.
Äääh, jotenkin olen luottanut siihen, että mies ei juo, mutta enhän minä sitä tosiaan mistään varmaksi tiedä. En kyllä tiedä, ratkaisisiko ero ongelmaa, sillä sitten ainakin joudun antamaan lapsen isälleen ilman, että voin yhtään valvoa häntä. Nyt olen taas ihan hukassa, että mitä ihmettä tässä nyt tekisi.
Harmi että hyvä aihe ja huolellisesti rakennettu stoori paljastuu tässä kohtaa provoksi. Eiköhän ole ihan selvää että jos on edes pieni epäilys siitä että isä on humalassa vauvan kanssa niin viranomaisia tarvitaan apuun. Kukaan järkevä äiti ei siinä kohtaa puhaltele aaveellä että mitähän ihmettä tässä tekisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.
Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi, miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.
Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?
Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?
Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:
-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?
-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?
-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?Niinpä!
Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.
Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.
Ei siitä ole kyse. Joo, pleikkarin pelaamiseen voi tietenkin lopettaa, jos puoliso niin pyytää, mutta mitä sitten pitää tehdä. Ap ei ole vielä suostunut kertomaan, mitä hän ihan konkreettisesti on pyytänyt miestään tekemään.
Esim.
1) voisitko vaihtaa vaipan?
2) voisitko syöttää pullosta?
3) voisitko vaihtaa vaatteet vauvalle?
4) voisitko seurustella vauvan kanssa?
Se, minkä olen tähän mennessä ymmärtänyt on, että ap:tä harmittaa miehen asenne, se, että mies on kokenut itsensä väsyneeksi vaikka on itse ollut vielä väsyneempi ja se, että mies on tiuskinut (ilmeisesti) ap:lle, vaikka ap on itsekin tiuskinut miehellä (myönsi tämän).
Kyllä tässä kommunikaatio-ongelmat haiskahtaa takana. Ap on kuitenkin sanonut, että mies on ollut vauvan syntymään asti hyvä, huolehtiva ja vastuuntuntoinen kumppani. Ei se perusominaisuus sieltä mihinkään katoa. En sano, että ap:n pitäisi tuntea syyllisyyttä mistään. Mutta hänhän yrittää tässä selvittää, kannattaako erota vai ei, ja kun eroa pohtii, niin silloin on pakko miettiä, voiko itse toimia toisin, jotta suhde paranisi. Muutosta ei voi vaatia vain toiselta, tai jos sellainen tilanne on päällä, niin silloinhan ero alkaa olla ainoa mahdollinen vaihtoehto.
Kohtaa 4 en ymmärrä millään tavalla. Voisitko seurustella vauvan kanssa? Itsekin isänä ihmettelen että miten puhukyvyttömän vauvan kanssa voi seurustella? Ei ole miehelle oikein luontaista toimintaa tuollainen, ja sehän vasta järkevää on seurustella vauvan kanssa, vaikka kirkolle asti näkyy että homma ei kiinnosta tai huvita. Miehet eivät ole samanlaisia kuin naiset, monet hoitavat pakolliset hommat, mutta halinalle hommat onkin aivan eri juttu. Olen tässäkin sitä mieltä että vauvojen kanssa pärjää aivan mainiosti kun ei yritä olla super isiä tai super äitejä. Järki päähän, ei sen vastasyntyneen kanssa tarvitse kylki kyljessä kokoajan olla. Vauva on yksi osa elämää, ei epäjumala. Koohottamisesta suurin osa totaalisesta uupumuksesta johtuu, ja se pienempi osa tietysti koliikista tai vastaavista vaivoista, jotka eivät kuitenkaan kestä määräänsä enempää. Monilla hössötys jatkuu läpi elämän.
Jaa. Ilmeisesti tässä maailmassa on sitten miehiä jotka eivät oikeasti olekaan miehiä. Tunnen useamman, joilta seurustelu ja halinallejutut on onnistuneet helposti. Älä yleistä omaa vajavaisuuttasi koskemaan kaikkia miehiä.
No, nämä tuntemasi ja mainitsemasi miehet eivät kuitenkaan edusta kaikkia miehiä. On kai otettava huomioon sekin, että suurelta osalta miehiä ei onnistu eikä kertakaikkiaan kiinnosta tuo kirjoittajan mainitsema "seurustelu puhekyvyttömän kanssa". Asia ei muutu siitä, vaikka lähipiirissä olisikin asiat toisin.
- eri, eikä edes mies
Aika moni koiran omistava mies jaksaa hölötellä koiralle ja silitellä sitä vaikkei koira opi ikinä puhumaan. Olen sitä mieltä, että jos mies on umpimielinen mörkö, joka ei osaa ihmiselle puhua, ei ole sovelias parisuhteeseen tai vanhemmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.
Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi, miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.
Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?
Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?
Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:
-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?
-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?
-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?Niinpä!
Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.
Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.
Ei siitä ole kyse. Joo, pleikkarin pelaamiseen voi tietenkin lopettaa, jos puoliso niin pyytää, mutta mitä sitten pitää tehdä. Ap ei ole vielä suostunut kertomaan, mitä hän ihan konkreettisesti on pyytänyt miestään tekemään.
Esim.
1) voisitko vaihtaa vaipan?
2) voisitko syöttää pullosta?
3) voisitko vaihtaa vaatteet vauvalle?
4) voisitko seurustella vauvan kanssa?
Se, minkä olen tähän mennessä ymmärtänyt on, että ap:tä harmittaa miehen asenne, se, että mies on kokenut itsensä väsyneeksi vaikka on itse ollut vielä väsyneempi ja se, että mies on tiuskinut (ilmeisesti) ap:lle, vaikka ap on itsekin tiuskinut miehellä (myönsi tämän).
Kyllä tässä kommunikaatio-ongelmat haiskahtaa takana. Ap on kuitenkin sanonut, että mies on ollut vauvan syntymään asti hyvä, huolehtiva ja vastuuntuntoinen kumppani. Ei se perusominaisuus sieltä mihinkään katoa. En sano, että ap:n pitäisi tuntea syyllisyyttä mistään. Mutta hänhän yrittää tässä selvittää, kannattaako erota vai ei, ja kun eroa pohtii, niin silloin on pakko miettiä, voiko itse toimia toisin, jotta suhde paranisi. Muutosta ei voi vaatia vain toiselta, tai jos sellainen tilanne on päällä, niin silloinhan ero alkaa olla ainoa mahdollinen vaihtoehto.
Kohtaa 4 en ymmärrä millään tavalla. Voisitko seurustella vauvan kanssa? Itsekin isänä ihmettelen että miten puhukyvyttömän vauvan kanssa voi seurustella? Ei ole miehelle oikein luontaista toimintaa tuollainen, ja sehän vasta järkevää on seurustella vauvan kanssa, vaikka kirkolle asti näkyy että homma ei kiinnosta tai huvita. Miehet eivät ole samanlaisia kuin naiset, monet hoitavat pakolliset hommat, mutta halinalle hommat onkin aivan eri juttu. Olen tässäkin sitä mieltä että vauvojen kanssa pärjää aivan mainiosti kun ei yritä olla super isiä tai super äitejä. Järki päähän, ei sen vastasyntyneen kanssa tarvitse kylki kyljessä kokoajan olla. Vauva on yksi osa elämää, ei epäjumala. Koohottamisesta suurin osa totaalisesta uupumuksesta johtuu, ja se pienempi osa tietysti koliikista tai vastaavista vaivoista, jotka eivät kuitenkaan kestä määräänsä enempää. Monilla hössötys jatkuu läpi elämän.
Ihan pienestähän se isä-lapsi-suhde luodaan. Vauva tottuu isän läsnäoloon ja kasvoihin. Vauvalle voi ilmeillä, juu, vauva hymyilee takaisin, vauvalle voi jutella ja laulaa, vauvalle on tärkeää kosketus. Ihan pienikin vauva oppii asioita. Vauvan nauru on uskomattoman upeaa kuultavaa. Ikävää, että sinulle tuo on ollut pakkopullaa. Kaltaisesi isät ovat sitten niitä, jotka itkevät eron jälkeen, kun äiti saa huoltajuuden. Mietipä hetki, miksi.
Miksi sitä miettisin, ei ole ollut tarvetta tuollaiselle miettimiselle. Ihan normaali vuorovaikutus riittää, ja normaali jutteleminen, ei siinä mitään tarvitse sössöttää. Lapsi-isä suhde luodaan aivan normaalilla kanssakäymisellä. Minä en muillekaan ihmisille vääntele naamaani enkä lässytä, joten en tee sitä vauvallekaan, ihminen se vauvakin on. Sillä se vauva oppii puhumaan ja kanssakäymisen, kun se aivan normaalilla tavalla ja normaalissa elämässä vauvalle esitetään.
Kyllä se vaan on niin, että nainen päättää kuinka monta lasta sillä kehollaan maailmaan tekee. Eikä niitä lapsia kannata koskaan tehdä enempää kuin itse jaksaa hoitaa. Todelliset olosuhteetkin kannattaa ottaa huomioon, mm kuinka monta lasta on varaa elättää (myös yksinhuoltajana) , ja onko suhteella tulevaisuutta vai päätyykö todennäköisesti eroon. Yksinhuoltajana ja uusperheessä ne 1 tai kaks lasta on vielä mahdollisuus hoitaa ja kasvattaa hyvin, kolmannen tarpeet alkavat jo olla kaikilta pois. Ap;lle tsemppiä tilanteessasi. Toista ei voi muuttaa, ja tosiaan, sen yhden lapsen kanssa selviät kyllä vielä yh:nakin, eikä ole este onnistuneelle uusperheelle jatkossa. Poikkeuksiakin toki on, mutta suurin katkeruuden aiheuttaja naisilla taitaa loppupeleissä olla se, että laski elämänsä ja lastensa hoitamisen toisten ihmisten varaan, sen sijaan että olisi oikeasti miettinyt mihin omat voimavarat ja rahat ja muu riittää. Miehen intressit lasten suhteen ovat keskimäärin hyvinkin erilaiset kuin naisten, turha siitä on katkeroitua. Vaikka on vaikea hyväksyä se, että nainen sen lopullisen päätöksen lasen maailmaan saattamisesta tekee, niin se kuintenkin on, joka suuntaan. Tämän ku ymmärtää, pysyy lapsilukukin semmoisissa lukemissa ettei tarvii katkeroitua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä myös minä hoidin koko vauvavuoden; valvomiset, pukemiset, vaipanvaihdot, kauppaostokset,siivoukset jne. Mies viihtyi autotallissa ja pihatöissä. Hermostuu edelleen herkästi jos vauva itkee (nyt 1v). Mulla meni selkä ja sinnittelen nyt töissä, ilm. välilevyn pullistuma. Aion lapsen takia kestää tätä sillä en kestäisi eroa hänestä, mies on ihan yhdentekevä. Niin ja me myös yritettiin pitkään ja lapsi on todella toivottu. Mikä näitä miehiä oikein vaivaa??
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä että miehellä on tosiaan aktivoitunut todella syvät virtaukset isäksi tulemisen myötä. Varmasti ainakin hankala suhde vanhempiin, varhaislapsuuden kokemuksia tarpeiden ohittamisesta jne. Ja ehkä se miehesi äiti yrittää nyt paikata omaa huonoa omatuntoaan omista äitiyden virheistään hoitamalla vauvaa kun asutte erillänne, vaikkei sitä tehnyt kun asuitte vielä yhdessä sillä olithan sinä paikan päällä, vaan tuli ainoastaan kahvittelemaan.
Minulla oli exä joka kuulostaa hieman samanlaiselta kuin miehesi. Hän sekosi väsymyksestä, muuttui hyvin aggressiiviseksi ja kohdisti henkistä väkivaltaa minuun. Löi kerran mutta onneksi säikähti itsekin sitä niin pahasti että se jäi yhteen kertaan. Mies ei osannut lainkaan käsitellä väsyneenä tekemiään virheitä vaan vaihtoehdot olivat joko totaalinen itsesäälissä rämpiminen, esim. solvasi ja haukkui minua kamalalla tavalla tai heitti minut ulos kodistani jotta saisi nukkua, mutta aamulla soitti epätoivoisia puheluita perääni kunnes jouduin palaamaan kotiin lohduttamaan miestä. Tai vaihtoehtoisesti totaalinen oman paskan käyttäytymisen kiistäminen eikä siihen mitkään ulkopuoliset objektiiviset arviot tai paperille kirjoittaminen auttanut lainkaan. Eli aivan sairaita käyttäytymismalleja. Aina taustalla oli joko stressin aiheuttama unettomuus ja joskus alkoholi. Miehellä oli vaikea lapsuus ja vaikka oli näennäisesti hyvissä väleissä kummankin vanhempansa kanssa, oli alkoholisti-isän hylätyksi tuleminen ja uhriutuvan narsismin piirteitä omaavan yh-äidin kanssa kasvaminen tehnyt miehestä tunne-elämältään aika vammautuneen. Lapsista en voinut edes haaveilla hänen kanssaan. Lopulta jätin miehen kuuden vuoden liiton jälkeen, sillä hän ei suostunut menemään terapiaan. Jälkeenpäin olen keskustellut yhden neuropsykologin kanssa joka kertoi että joillain ihmisillä väsymys tosiaan aiheuttaa aivoissa samanlaisia väärinreitityksiä kuin toisilla kova känni. Limbinen järjestelmä yrittää kaikin keinoin pitää kiinni siitä että ihminen saisi nukkua ja sitten mennään sellaiseen siilipuolustusmoodiin.
Minusta sinä et voi edes lapsen vuoksi palata yhteen miehen kanssa ja teidän pitää ottaa sosiaaliviranomaiset tähän kuvioon mukaan. Epäilen nimittäin että miehesi juo edelleen mutta salaa sen sinulta. Tuo ettei jaksa viedä lasta edes pihalle päivisin vaan toljottaa telkkaria voi olla merkki humalatilasta. Ja sitten kun lapsi oppii liikkumaan enemmän ja kaikenlaiset vaaratilanteet triplaantuvat, ei reaktiokyky riitä.
Äääh, jotenkin olen luottanut siihen, että mies ei juo, mutta enhän minä sitä tosiaan mistään varmaksi tiedä. En kyllä tiedä, ratkaisisiko ero ongelmaa, sillä sitten ainakin joudun antamaan lapsen isälleen ilman, että voin yhtään valvoa häntä. Nyt olen taas ihan hukassa, että mitä ihmettä tässä nyt tekisi.
Harmi että hyvä aihe ja huolellisesti rakennettu stoori paljastuu tässä kohtaa provoksi. Eiköhän ole ihan selvää että jos on edes pieni epäilys siitä että isä on humalassa vauvan kanssa niin viranomaisia tarvitaan apuun. Kukaan järkevä äiti ei siinä kohtaa puhaltele aaveellä että mitähän ihmettä tässä tekisi.
En kyllä hetkeäkään epäröisi viedä lasta pois isältään, jos hän olisi humalassa hoitaessaan lasta. Tätä ennen olen luottanut miehen sanaan siitä, että hän ei juo, mutta kaikki nämä kommentit saivat minut hetkeksi epäilemään. Kysyin mieheltä tänään, että eihän hän ole alkanut uudestaan juomaan. Hän vannoi, että ei ole, ja luotan häneen niin hyvin kuin nyt voi luottaa ihmiseen, joka on pettänyt luottamuksen täysin. Tein samalla hyvin selväksi, että meidän suhteemme on lopullisesti ohi, jos hän ikinä alkaa juomaan uudestaan, ja että
lapsi tulee minun mukaani. Uskon siihen, että mies ei halua enää riskeerata suhdettaan lapseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä myös minä hoidin koko vauvavuoden; valvomiset, pukemiset, vaipanvaihdot, kauppaostokset,siivoukset jne. Mies viihtyi autotallissa ja pihatöissä. Hermostuu edelleen herkästi jos vauva itkee (nyt 1v). Mulla meni selkä ja sinnittelen nyt töissä, ilm. välilevyn pullistuma. Aion lapsen takia kestää tätä sillä en kestäisi eroa hänestä, mies on ihan yhdentekevä. Niin ja me myös yritettiin pitkään ja lapsi on todella toivottu. Mikä näitä miehiä oikein vaivaa??
Et kai sinä kauheasti joutuisi lapsesta olemaan erossa, jos mies ei kauheasti osallistu muutenkaan ja kun lapsi kerran on noin pieni vielä. Eikö nyt nimenomaan kannattaisi erota, niin saisi todennäköisemmin pitää lapsen suurimman osan ajasta itsellään? Myöhemmin mies saattaa alkaa vaatia jotain vuoroviikkojärjestelyä, nyt kukaan tuskin suosittelisi sellaista.
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.
Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi, miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.
Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?
Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?
Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:
-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?
-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?
-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?Niinpä!
Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.
Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.
Ei siitä ole kyse. Joo, pleikkarin pelaamiseen voi tietenkin lopettaa, jos puoliso niin pyytää, mutta mitä sitten pitää tehdä. Ap ei ole vielä suostunut kertomaan, mitä hän ihan konkreettisesti on pyytänyt miestään tekemään.
Esim.
1) voisitko vaihtaa vaipan?
2) voisitko syöttää pullosta?
3) voisitko vaihtaa vaatteet vauvalle?
4) voisitko seurustella vauvan kanssa?
Se, minkä olen tähän mennessä ymmärtänyt on, että ap:tä harmittaa miehen asenne, se, että mies on kokenut itsensä väsyneeksi vaikka on itse ollut vielä väsyneempi ja se, että mies on tiuskinut (ilmeisesti) ap:lle, vaikka ap on itsekin tiuskinut miehellä (myönsi tämän).
Kyllä tässä kommunikaatio-ongelmat haiskahtaa takana. Ap on kuitenkin sanonut, että mies on ollut vauvan syntymään asti hyvä, huolehtiva ja vastuuntuntoinen kumppani. Ei se perusominaisuus sieltä mihinkään katoa. En sano, että ap:n pitäisi tuntea syyllisyyttä mistään. Mutta hänhän yrittää tässä selvittää, kannattaako erota vai ei, ja kun eroa pohtii, niin silloin on pakko miettiä, voiko itse toimia toisin, jotta suhde paranisi. Muutosta ei voi vaatia vain toiselta, tai jos sellainen tilanne on päällä, niin silloinhan ero alkaa olla ainoa mahdollinen vaihtoehto.
Kohtaa 4 en ymmärrä millään tavalla. Voisitko seurustella vauvan kanssa? Itsekin isänä ihmettelen että miten puhukyvyttömän vauvan kanssa voi seurustella? Ei ole miehelle oikein luontaista toimintaa tuollainen, ja sehän vasta järkevää on seurustella vauvan kanssa, vaikka kirkolle asti näkyy että homma ei kiinnosta tai huvita. Miehet eivät ole samanlaisia kuin naiset, monet hoitavat pakolliset hommat, mutta halinalle hommat onkin aivan eri juttu. Olen tässäkin sitä mieltä että vauvojen kanssa pärjää aivan mainiosti kun ei yritä olla super isiä tai super äitejä. Järki päähän, ei sen vastasyntyneen kanssa tarvitse kylki kyljessä kokoajan olla. Vauva on yksi osa elämää, ei epäjumala. Koohottamisesta suurin osa totaalisesta uupumuksesta johtuu, ja se pienempi osa tietysti koliikista tai vastaavista vaivoista, jotka eivät kuitenkaan kestä määräänsä enempää. Monilla hössötys jatkuu läpi elämän.
Ihan pienestähän se isä-lapsi-suhde luodaan. Vauva tottuu isän läsnäoloon ja kasvoihin. Vauvalle voi ilmeillä, juu, vauva hymyilee takaisin, vauvalle voi jutella ja laulaa, vauvalle on tärkeää kosketus. Ihan pienikin vauva oppii asioita. Vauvan nauru on uskomattoman upeaa kuultavaa. Ikävää, että sinulle tuo on ollut pakkopullaa. Kaltaisesi isät ovat sitten niitä, jotka itkevät eron jälkeen, kun äiti saa huoltajuuden. Mietipä hetki, miksi.
Miksi sitä miettisin, ei ole ollut tarvetta tuollaiselle miettimiselle. Ihan normaali vuorovaikutus riittää, ja normaali jutteleminen, ei siinä mitään tarvitse sössöttää. Lapsi-isä suhde luodaan aivan normaalilla kanssakäymisellä. Minä en muillekaan ihmisille vääntele naamaani enkä lässytä, joten en tee sitä vauvallekaan, ihminen se vauvakin on. Sillä se vauva oppii puhumaan ja kanssakäymisen, kun se aivan normaalilla tavalla ja normaalissa elämässä vauvalle esitetään.
Sössöttäminen ja lässyttäminen monesti on yhtä kuin hassuttelu ja tämä tarkoittaa että hymyilet vauvalle lämpimästi ja kosketat hellästi, käsittelet rakastavasti ja turvaa tuottavasti.
Lässytys ja sössötys ei ole välttämätöntä, kunhan puheestasi ja kosketuksestasi välittyy suuri rakkaus sitä sinun pientä ihmistaimeasi kohtaan.
En itsekkään sössötä, mutta ymmärrän miksi jotkut niin tekee. Se on vain yksi tapa kommunikoida vauvalle, jotta hän kehittyy verbaalisesti ja tunnetasolla.
Itse höpsötän vauvalleni ja on niin ihana kuulla miten hän nauraa. Kertoo että hänellä on erityisen hyvä olla siinä lähelläni, etkös sinä halua sitä lapsesi kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä että miehellä on tosiaan aktivoitunut todella syvät virtaukset isäksi tulemisen myötä. Varmasti ainakin hankala suhde vanhempiin, varhaislapsuuden kokemuksia tarpeiden ohittamisesta jne. Ja ehkä se miehesi äiti yrittää nyt paikata omaa huonoa omatuntoaan omista äitiyden virheistään hoitamalla vauvaa kun asutte erillänne, vaikkei sitä tehnyt kun asuitte vielä yhdessä sillä olithan sinä paikan päällä, vaan tuli ainoastaan kahvittelemaan.
Minulla oli exä joka kuulostaa hieman samanlaiselta kuin miehesi. Hän sekosi väsymyksestä, muuttui hyvin aggressiiviseksi ja kohdisti henkistä väkivaltaa minuun. Löi kerran mutta onneksi säikähti itsekin sitä niin pahasti että se jäi yhteen kertaan. Mies ei osannut lainkaan käsitellä väsyneenä tekemiään virheitä vaan vaihtoehdot olivat joko totaalinen itsesäälissä rämpiminen, esim. solvasi ja haukkui minua kamalalla tavalla tai heitti minut ulos kodistani jotta saisi nukkua, mutta aamulla soitti epätoivoisia puheluita perääni kunnes jouduin palaamaan kotiin lohduttamaan miestä. Tai vaihtoehtoisesti totaalinen oman paskan käyttäytymisen kiistäminen eikä siihen mitkään ulkopuoliset objektiiviset arviot tai paperille kirjoittaminen auttanut lainkaan. Eli aivan sairaita käyttäytymismalleja. Aina taustalla oli joko stressin aiheuttama unettomuus ja joskus alkoholi. Miehellä oli vaikea lapsuus ja vaikka oli näennäisesti hyvissä väleissä kummankin vanhempansa kanssa, oli alkoholisti-isän hylätyksi tuleminen ja uhriutuvan narsismin piirteitä omaavan yh-äidin kanssa kasvaminen tehnyt miehestä tunne-elämältään aika vammautuneen. Lapsista en voinut edes haaveilla hänen kanssaan. Lopulta jätin miehen kuuden vuoden liiton jälkeen, sillä hän ei suostunut menemään terapiaan. Jälkeenpäin olen keskustellut yhden neuropsykologin kanssa joka kertoi että joillain ihmisillä väsymys tosiaan aiheuttaa aivoissa samanlaisia väärinreitityksiä kuin toisilla kova känni. Limbinen järjestelmä yrittää kaikin keinoin pitää kiinni siitä että ihminen saisi nukkua ja sitten mennään sellaiseen siilipuolustusmoodiin.
Minusta sinä et voi edes lapsen vuoksi palata yhteen miehen kanssa ja teidän pitää ottaa sosiaaliviranomaiset tähän kuvioon mukaan. Epäilen nimittäin että miehesi juo edelleen mutta salaa sen sinulta. Tuo ettei jaksa viedä lasta edes pihalle päivisin vaan toljottaa telkkaria voi olla merkki humalatilasta. Ja sitten kun lapsi oppii liikkumaan enemmän ja kaikenlaiset vaaratilanteet triplaantuvat, ei reaktiokyky riitä.
Äääh, jotenkin olen luottanut siihen, että mies ei juo, mutta enhän minä sitä tosiaan mistään varmaksi tiedä. En kyllä tiedä, ratkaisisiko ero ongelmaa, sillä sitten ainakin joudun antamaan lapsen isälleen ilman, että voin yhtään valvoa häntä. Nyt olen taas ihan hukassa, että mitä ihmettä tässä nyt tekisi.
Ehkä alkuun, mutta voit kuulostella miehen tutuilta, miten siellä menee. Pyydä miehen äitiä käymään tsekkaamassa jonain päivänä vaikka yllättäen tms. Minulle miehen kaveri käräytti miehen juopottelevan, kun lapsi on hänellä. Tätä ennen mies oli vanhalta viinalta haisten tuonut lapsen sunnuntaina luokseni. Vältteli puhumista minulle mutta kyllähän sen haistoi kilometrien päähän. Tämän jälkeen ilmoitin miehelle, että lapsi ei hänen luokseen tule ja varasin ajan lastenvalvojalle kertoen, että muutos soppariin tarvitaan pikinmiten siitä syystä, että isä asettaa lapsen vaaraan tapaamisilla.
Luin muutaman ensimmäisen "sivun" ja en tiedä miten tarina on jatkunut, mutta näin miehenä sanoisin että erohan tuosta tulee. Itse tein korjausliikkeen, mutta kyllähän tuo mun itsekkyys aika pahasti tunteisiin vaimolla meni ja ero tuli, tosin vasta vuosien päästä. Älä jää jahkailemaan vaan jatka elämääsi katkeroitumatta enempää. Miehesi kyllä ryhdistäytyy mutta siihen menee vielä kauan. Hukkaat elämästäsi monta vuotta jos jäät tuhon huonoon suhteeseen. Vaikka aika kuluneelta tämä kuullostaakin, niin ansaitset parempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.
Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi, miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.
Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?
Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?
Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:
-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?
-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?
-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?Niinpä!
Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.
Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.
Ei siitä ole kyse. Joo, pleikkarin pelaamiseen voi tietenkin lopettaa, jos puoliso niin pyytää, mutta mitä sitten pitää tehdä. Ap ei ole vielä suostunut kertomaan, mitä hän ihan konkreettisesti on pyytänyt miestään tekemään.
Esim.
1) voisitko vaihtaa vaipan?
2) voisitko syöttää pullosta?
3) voisitko vaihtaa vaatteet vauvalle?
4) voisitko seurustella vauvan kanssa?
Se, minkä olen tähän mennessä ymmärtänyt on, että ap:tä harmittaa miehen asenne, se, että mies on kokenut itsensä väsyneeksi vaikka on itse ollut vielä väsyneempi ja se, että mies on tiuskinut (ilmeisesti) ap:lle, vaikka ap on itsekin tiuskinut miehellä (myönsi tämän).
Kyllä tässä kommunikaatio-ongelmat haiskahtaa takana. Ap on kuitenkin sanonut, että mies on ollut vauvan syntymään asti hyvä, huolehtiva ja vastuuntuntoinen kumppani. Ei se perusominaisuus sieltä mihinkään katoa. En sano, että ap:n pitäisi tuntea syyllisyyttä mistään. Mutta hänhän yrittää tässä selvittää, kannattaako erota vai ei, ja kun eroa pohtii, niin silloin on pakko miettiä, voiko itse toimia toisin, jotta suhde paranisi. Muutosta ei voi vaatia vain toiselta, tai jos sellainen tilanne on päällä, niin silloinhan ero alkaa olla ainoa mahdollinen vaihtoehto.
Kohtaa 4 en ymmärrä millään tavalla. Voisitko seurustella vauvan kanssa? Itsekin isänä ihmettelen että miten puhukyvyttömän vauvan kanssa voi seurustella? Ei ole miehelle oikein luontaista toimintaa tuollainen, ja sehän vasta järkevää on seurustella vauvan kanssa, vaikka kirkolle asti näkyy että homma ei kiinnosta tai huvita. Miehet eivät ole samanlaisia kuin naiset, monet hoitavat pakolliset hommat, mutta halinalle hommat onkin aivan eri juttu. Olen tässäkin sitä mieltä että vauvojen kanssa pärjää aivan mainiosti kun ei yritä olla super isiä tai super äitejä. Järki päähän, ei sen vastasyntyneen kanssa tarvitse kylki kyljessä kokoajan olla. Vauva on yksi osa elämää, ei epäjumala. Koohottamisesta suurin osa totaalisesta uupumuksesta johtuu, ja se pienempi osa tietysti koliikista tai vastaavista vaivoista, jotka eivät kuitenkaan kestä määräänsä enempää. Monilla hössötys jatkuu läpi elämän.
Ihan pienestähän se isä-lapsi-suhde luodaan. Vauva tottuu isän läsnäoloon ja kasvoihin. Vauvalle voi ilmeillä, juu, vauva hymyilee takaisin, vauvalle voi jutella ja laulaa, vauvalle on tärkeää kosketus. Ihan pienikin vauva oppii asioita. Vauvan nauru on uskomattoman upeaa kuultavaa. Ikävää, että sinulle tuo on ollut pakkopullaa. Kaltaisesi isät ovat sitten niitä, jotka itkevät eron jälkeen, kun äiti saa huoltajuuden. Mietipä hetki, miksi.
Miksi sitä miettisin, ei ole ollut tarvetta tuollaiselle miettimiselle. Ihan normaali vuorovaikutus riittää, ja normaali jutteleminen, ei siinä mitään tarvitse sössöttää. Lapsi-isä suhde luodaan aivan normaalilla kanssakäymisellä. Minä en muillekaan ihmisille vääntele naamaani enkä lässytä, joten en tee sitä vauvallekaan, ihminen se vauvakin on. Sillä se vauva oppii puhumaan ja kanssakäymisen, kun se aivan normaalilla tavalla ja normaalissa elämässä vauvalle esitetään.
Sössöttäminen ja lässyttäminen monesti on yhtä kuin hassuttelu ja tämä tarkoittaa että hymyilet vauvalle lämpimästi ja kosketat hellästi, käsittelet rakastavasti ja turvaa tuottavasti.
Lässytys ja sössötys ei ole välttämätöntä, kunhan puheestasi ja kosketuksestasi välittyy suuri rakkaus sitä sinun pientä ihmistaimeasi kohtaan.
En itsekkään sössötä, mutta ymmärrän miksi jotkut niin tekee. Se on vain yksi tapa kommunikoida vauvalle, jotta hän kehittyy verbaalisesti ja tunnetasolla.
Itse höpsötän vauvalleni ja on niin ihana kuulla miten hän nauraa. Kertoo että hänellä on erityisen hyvä olla siinä lähelläni, etkös sinä halua sitä lapsesi kanssa?
Sitä on ehkä vaikea ymmärtää, mutta minä en pyri superlatiivi elämään lasteni kanssa. Erityisen hyvä olla, jne. Aivan normaali olo riittää, enkä ole koskaan lasteni kanssa pyrkinyt normaalia parempaan. Lapset eivät ansaitse parasta, vaan mahdollisuuden. Silloin kasvaa terveet arvot, ja terve arvostelukyky tähän maailmaan ja sen asioihin. Ei tarvitse räkä poskella itkeä kun asiat eivät tänään olekaan erityisen hyvin, vaikka missään ei varsinaista vikaa olekaan.
Juttu on vähän sama kuin kalastamisessakin, se mitä käytät syöttinä, sillä samalla joudut myös ruokkimaan. Se on myös fakta että lässyttämällä ja sössättämällä puhumaan oppineet lapset, oppivat sanat ja lauseet oikein paljon myöhemmin kuin sellaiset lapset, joille ei koskaan lässytetty. Lapset eivät tarvitse lässyttämistä yhtään mihinkään, se on vain epävarman vanhemman tapa suhtautua lapseen vähättelevästi.
Minulle itselleni ei koskaan lässytetty lapsena, ja olen siitä todella kiitollinen vanhemmilleni. Tunsin suurta myötä häpeää sukulaisia ja mummoja kohtaan, jotka muutaman kerran vuodessa tavatessamme, yrittivät lässyttää minulle kuin jollekin vähä-älyiselle. Siinä jäi oikein suu auki katsomaan, että onko tuo edes terve? Hyvin vaikeaa oli sellaista kunnioittaa joka käytöksellään esiintyi kun olisi ollut minua nuorempi, vaikka ikää oli 50 vuotta enemmän kuin minulla. Ala-asteella opettaja kehui minua vuolaasti koko luokan edessä, kuinka kypsä ja hyvin käyttäytyvä nuori "mies" minä olin, ja tämä oli täysin vanhempieni, todella asiallisen ja hyvän kasvatuksen ansiota. Vanhempani eivät kohdelleet minua kuten vauvaa tai lasta, he kohtelivat minua kuten ihmistä, joka halusi kasvaa aikuiseksi, ja oppia kokoajan uutta.
Minun mielestäni lapsista pitää kasvattaa terävä-älyisiä, ja terveen arvostelukyvyn omaavia nuoria. Siinä vaiheessa kun 6v poika katsoo televisiosta esim. englannin kielistä laulua ja tulee sanomaan minulle että, voisitko opettaa minulle englantia, koska haluan tietää mitä tuossa laulussa sanotaan. Ollaan hyvin lähellä sitä, miten lapset kasvatetaan. Sitten kun lapset viedään kouluun, kevätjuhlassa ne puetaan sioiksi, ankoiksi ja sammakoiksi ja laitetaan konttaamaan pitkin lattioita. Tervettä vanhempaa pitäisi alkaa tässä vaiheessa oksettaa. Minkälaisen lapset teille toin, ja mitä olette sille tehneet.
Lapset eivät tarvitse lässynlässyä, söpöhahmoja tai supersankareita esikuvikseen. He tarvitsevat jämäkät, asialliset, ja tämän väistämättömänä seurauksena he myös saavat turvalliset vanhemmat esikuvikseen. Tänä päivänä se on vain kovin vaikeaa, sillä heppu nimeltään Walt Disney kasvattaa niin mielellään vanhempien lapset aivan toisenlaiseen elämään ja arvoihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.
Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi, miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.
Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?
Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?
Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:
-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?
-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?
-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?Niinpä!
Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.
Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.
Ei siitä ole kyse. Joo, pleikkarin pelaamiseen voi tietenkin lopettaa, jos puoliso niin pyytää, mutta mitä sitten pitää tehdä. Ap ei ole vielä suostunut kertomaan, mitä hän ihan konkreettisesti on pyytänyt miestään tekemään.
Esim.
1) voisitko vaihtaa vaipan?
2) voisitko syöttää pullosta?
3) voisitko vaihtaa vaatteet vauvalle?
4) voisitko seurustella vauvan kanssa?
Se, minkä olen tähän mennessä ymmärtänyt on, että ap:tä harmittaa miehen asenne, se, että mies on kokenut itsensä väsyneeksi vaikka on itse ollut vielä väsyneempi ja se, että mies on tiuskinut (ilmeisesti) ap:lle, vaikka ap on itsekin tiuskinut miehellä (myönsi tämän).
Kyllä tässä kommunikaatio-ongelmat haiskahtaa takana. Ap on kuitenkin sanonut, että mies on ollut vauvan syntymään asti hyvä, huolehtiva ja vastuuntuntoinen kumppani. Ei se perusominaisuus sieltä mihinkään katoa. En sano, että ap:n pitäisi tuntea syyllisyyttä mistään. Mutta hänhän yrittää tässä selvittää, kannattaako erota vai ei, ja kun eroa pohtii, niin silloin on pakko miettiä, voiko itse toimia toisin, jotta suhde paranisi. Muutosta ei voi vaatia vain toiselta, tai jos sellainen tilanne on päällä, niin silloinhan ero alkaa olla ainoa mahdollinen vaihtoehto.
Kohtaa 4 en ymmärrä millään tavalla. Voisitko seurustella vauvan kanssa? Itsekin isänä ihmettelen että miten puhukyvyttömän vauvan kanssa voi seurustella? Ei ole miehelle oikein luontaista toimintaa tuollainen, ja sehän vasta järkevää on seurustella vauvan kanssa, vaikka kirkolle asti näkyy että homma ei kiinnosta tai huvita. Miehet eivät ole samanlaisia kuin naiset, monet hoitavat pakolliset hommat, mutta halinalle hommat onkin aivan eri juttu. Olen tässäkin sitä mieltä että vauvojen kanssa pärjää aivan mainiosti kun ei yritä olla super isiä tai super äitejä. Järki päähän, ei sen vastasyntyneen kanssa tarvitse kylki kyljessä kokoajan olla. Vauva on yksi osa elämää, ei epäjumala. Koohottamisesta suurin osa totaalisesta uupumuksesta johtuu, ja se pienempi osa tietysti koliikista tai vastaavista vaivoista, jotka eivät kuitenkaan kestä määräänsä enempää. Monilla hössötys jatkuu läpi elämän.
Jaa. Ilmeisesti tässä maailmassa on sitten miehiä jotka eivät oikeasti olekaan miehiä. Tunnen useamman, joilta seurustelu ja halinallejutut on onnistuneet helposti. Älä yleistä omaa vajavaisuuttasi koskemaan kaikkia miehiä.
No, nämä tuntemasi ja mainitsemasi miehet eivät kuitenkaan edusta kaikkia miehiä. On kai otettava huomioon sekin, että suurelta osalta miehiä ei onnistu eikä kertakaikkiaan kiinnosta tuo kirjoittajan mainitsema "seurustelu puhekyvyttömän kanssa". Asia ei muutu siitä, vaikka lähipiirissä olisikin asiat toisin.
- eri, eikä edes mies
Ei onnistu moneta naiseltakaan seurustelu puhekyvyttömän kanssa. Tässä ilmoittautuu yksi. Ja onhan sitä tullut harjoiteltua, lähipiirissä kun on useampi pieni lapsi. Aina se mukula vaan tupataan sille naiselle, kun naiseltahan lapsen kanssa seurustelu ja hoitaminen vaan käy.. Miksi oletetaan että naiset vaan mystisesti osaavat olla lasten kanssa, mutta miehet eivät? Miksi isän ei oleteta haluavan olla lapsensa kanssa, ja opetella oman lapsensa kanssa olemista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen pyytänyt apua kaikkialta, mistä olen osannut sitä hakea. Neuvolassa kerroin järjettömästä väsymyksestä, mutta siellä vain todettiin sen kuuluvan asiaan. Hain nukahtamislääkkeet lääkäriltä lapsen ollessa kaksikuinen, kun en ollut nukkunut viikkokausiin lähes ollenkaan. Pyysin apua myös neljäkuukautisneuvolassa, missä tehtiin voimavaralysely. Kerroin olevani aivan loppu ja että parisuhde vetelee viimeisiään. Mies oli mukana. Nuori terkkari ei oikein osannut sanoa siihen mitään muuta, kuin että yrittäkää jakaa hommat tasapuolisemmin.
Tämä. Oon itse tosi turhautunut neuvokaa. Kaikkiin vaivoihin ja ongelmiin vastaus että kuuluu asiaan. Parempia ohjeita saa googlettamalla kuin "neuvolasta" oli kyse sitten raskausajan vaivoista tai vauva-ajan haasteista. Todella turha paikka.
Siis turhautunut neuvolaan...
T.edellinen
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.
Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi, miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.
Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?
Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?
Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:
-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?
-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?
-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?Niinpä!
Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.
Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.
Ei siitä ole kyse. Joo, pleikkarin pelaamiseen voi tietenkin lopettaa, jos puoliso niin pyytää, mutta mitä sitten pitää tehdä. Ap ei ole vielä suostunut kertomaan, mitä hän ihan konkreettisesti on pyytänyt miestään tekemään.
Esim.
1) voisitko vaihtaa vaipan?
2) voisitko syöttää pullosta?
3) voisitko vaihtaa vaatteet vauvalle?
4) voisitko seurustella vauvan kanssa?
Se, minkä olen tähän mennessä ymmärtänyt on, että ap:tä harmittaa miehen asenne, se, että mies on kokenut itsensä väsyneeksi vaikka on itse ollut vielä väsyneempi ja se, että mies on tiuskinut (ilmeisesti) ap:lle, vaikka ap on itsekin tiuskinut miehellä (myönsi tämän).
Kyllä tässä kommunikaatio-ongelmat haiskahtaa takana. Ap on kuitenkin sanonut, että mies on ollut vauvan syntymään asti hyvä, huolehtiva ja vastuuntuntoinen kumppani. Ei se perusominaisuus sieltä mihinkään katoa. En sano, että ap:n pitäisi tuntea syyllisyyttä mistään. Mutta hänhän yrittää tässä selvittää, kannattaako erota vai ei, ja kun eroa pohtii, niin silloin on pakko miettiä, voiko itse toimia toisin, jotta suhde paranisi. Muutosta ei voi vaatia vain toiselta, tai jos sellainen tilanne on päällä, niin silloinhan ero alkaa olla ainoa mahdollinen vaihtoehto.
Kohtaa 4 en ymmärrä millään tavalla. Voisitko seurustella vauvan kanssa? Itsekin isänä ihmettelen että miten puhukyvyttömän vauvan kanssa voi seurustella? Ei ole miehelle oikein luontaista toimintaa tuollainen, ja sehän vasta järkevää on seurustella vauvan kanssa, vaikka kirkolle asti näkyy että homma ei kiinnosta tai huvita. Miehet eivät ole samanlaisia kuin naiset, monet hoitavat pakolliset hommat, mutta halinalle hommat onkin aivan eri juttu. Olen tässäkin sitä mieltä että vauvojen kanssa pärjää aivan mainiosti kun ei yritä olla super isiä tai super äitejä. Järki päähän, ei sen vastasyntyneen kanssa tarvitse kylki kyljessä kokoajan olla. Vauva on yksi osa elämää, ei epäjumala. Koohottamisesta suurin osa totaalisesta uupumuksesta johtuu, ja se pienempi osa tietysti koliikista tai vastaavista vaivoista, jotka eivät kuitenkaan kestä määräänsä enempää. Monilla hössötys jatkuu läpi elämän.
Ihan pienestähän se isä-lapsi-suhde luodaan. Vauva tottuu isän läsnäoloon ja kasvoihin. Vauvalle voi ilmeillä, juu, vauva hymyilee takaisin, vauvalle voi jutella ja laulaa, vauvalle on tärkeää kosketus. Ihan pienikin vauva oppii asioita. Vauvan nauru on uskomattoman upeaa kuultavaa. Ikävää, että sinulle tuo on ollut pakkopullaa. Kaltaisesi isät ovat sitten niitä, jotka itkevät eron jälkeen, kun äiti saa huoltajuuden. Mietipä hetki, miksi.
Miksi sitä miettisin, ei ole ollut tarvetta tuollaiselle miettimiselle. Ihan normaali vuorovaikutus riittää, ja normaali jutteleminen, ei siinä mitään tarvitse sössöttää. Lapsi-isä suhde luodaan aivan normaalilla kanssakäymisellä. Minä en muillekaan ihmisille vääntele naamaani enkä lässytä, joten en tee sitä vauvallekaan, ihminen se vauvakin on. Sillä se vauva oppii puhumaan ja kanssakäymisen, kun se aivan normaalilla tavalla ja normaalissa elämässä vauvalle esitetään.
Sössöttäminen ja lässyttäminen monesti on yhtä kuin hassuttelu ja tämä tarkoittaa että hymyilet vauvalle lämpimästi ja kosketat hellästi, käsittelet rakastavasti ja turvaa tuottavasti.
Lässytys ja sössötys ei ole välttämätöntä, kunhan puheestasi ja kosketuksestasi välittyy suuri rakkaus sitä sinun pientä ihmistaimeasi kohtaan.
En itsekkään sössötä, mutta ymmärrän miksi jotkut niin tekee. Se on vain yksi tapa kommunikoida vauvalle, jotta hän kehittyy verbaalisesti ja tunnetasolla.
Itse höpsötän vauvalleni ja on niin ihana kuulla miten hän nauraa. Kertoo että hänellä on erityisen hyvä olla siinä lähelläni, etkös sinä halua sitä lapsesi kanssa?
En minäkään osaa lapselle lässyttää, puhun lapselle aivan samoin kuin aikuiselle; eli kuin ihmiselle. Osaan minä aikuisiakin ihmisiä lohduttaa ja puhua heille hellästi ja rakastavasti kun toinen sitä tarvitsee, miksi en siis lapselle? Lapsi vain on vähän pienempi ihminen ja saattaa olla sylissä samalla kun sille puhuu, mutta muuten ihan sama asia. Ihan samoin kuin koiran kanssa, äänensävy ratkaisee, kun ihminen ei vielä ymmärrä puhetta. Se, että ei osaa olla empaattinen ja lohduttava tai rakastava kenellekään, on sitten ihan toinen ongelma, eikä sillä ole tekemistä sen kanssa, kuinka pystyy lasta ”viihdyttämään”.
Esimekkinä: kun olen kummityttöäni ”viihdyttämässä” jos hänen äitinsä vaikka laittaa ruokaa, pidän lasta sylissä ja kuljen ikkunasta ikkunaan, ja selitän mitä siellä ulkona näkyy, ihan tavallisesti ja lässyttämättä. Tyyliin ”katsopas noita lintuja, ne ovat talitinttejä, niitä taitaa täällä näkyä paljon. Jahas, naapuri on koiraa ulkoiluttamassa, tuo koira taitaa olla saksanpaimenkoira. Tykkääköhän se lapsista..” Ihan jokainen ihminen pystyy samaan, ei siihen mitään erityistaitoja tarvita.
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies77 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, mitä olet kertonut miehelle, kun olet sanonut olevasi väsynyt ja tarvitsevasi apua? Minkälaista apua olet pyytänyt? Oletko sanonut konkreettisesti, "Voitko vaihtaa vaipan?" sen sijaan että sanot "Voitko auttaa?" ja mies menee tekemään ruokaa.
Imetitkö öisin vai syötittekö pullosta? Kerroitko miehelle selkeästi, miten hän voi auttaa sinua vauvan kanssa öisin? Sanoit, että miestä ei saanut yöllä herättää väsymyksen takia. Miten kommentoit? Mitä sanoit? Sanoitko, että olet tulossa hulluksi väsymyksestä? Että romahdat kohta ja pelkäät mitä sitten tapahtuu vauvalle. Miten mies siihen suhtautui? Sanoiko, että romahda vain ja vauva menehtyy hoidon puutteeseen.
Täällä joku kommentoi, että miehet eivät vauvan tulon myötä muutu, koska ei ole pakko. Eivätkö naiset pysty pakottamaan miehiä siihen?
Itselläni ei ole lapsia ja pelottaa, että omasta miehestä kuoriutuu samanlainen itsekäs tyyppi esiin. Yritän näillä kysymyksillä hahmottaa, on naisena mitään tehtävissä, voiko omalla toiminnalla vaikuttaa siihen, että mies heräisi auttamaan vai ei. Tiedän, että mieheni haluaisi jakaa vastuun, mutta miten sen saa tosipaikan tullen ymmärtämään kuin rankasta tilanteesta on kyse?
Miksi helvetissä naisen pitäisi pakottaa mies tekemään oman osuutensa? Ajatelkaa toisinpäin, mies sanomassa naiselle:
-Vauva tuolla itkee, voisitko imettää?
-Menetkö ottamaan vauvan syliin, minulla on tässä ruuanlaitto kesken?
-Voitko hoitaa vauvaa sillä aikaa kun pesen pyykkiä?Niinpä!
Joo, ja jos nainen pyynnöistä huolimatta jatkaa pleikkarin pelaamista tai lähtee kavereiden kanssa kaljalle, mies voi pyytää isänsä, veljensä ja miespuoliset kaverinsa auttamaan tai soitella neuvolaan.
Ja mammapalstalla kysellään sitten isältä rikkiviisaaseen sävyyn, onko hän selkeästi pyytänyt äidiltä apua ja osaako kommunikoida avuntarpeensa oikein.
Ei siitä ole kyse. Joo, pleikkarin pelaamiseen voi tietenkin lopettaa, jos puoliso niin pyytää, mutta mitä sitten pitää tehdä. Ap ei ole vielä suostunut kertomaan, mitä hän ihan konkreettisesti on pyytänyt miestään tekemään.
Esim.
1) voisitko vaihtaa vaipan?
2) voisitko syöttää pullosta?
3) voisitko vaihtaa vaatteet vauvalle?
4) voisitko seurustella vauvan kanssa?
Se, minkä olen tähän mennessä ymmärtänyt on, että ap:tä harmittaa miehen asenne, se, että mies on kokenut itsensä väsyneeksi vaikka on itse ollut vielä väsyneempi ja se, että mies on tiuskinut (ilmeisesti) ap:lle, vaikka ap on itsekin tiuskinut miehellä (myönsi tämän).
Kyllä tässä kommunikaatio-ongelmat haiskahtaa takana. Ap on kuitenkin sanonut, että mies on ollut vauvan syntymään asti hyvä, huolehtiva ja vastuuntuntoinen kumppani. Ei se perusominaisuus sieltä mihinkään katoa. En sano, että ap:n pitäisi tuntea syyllisyyttä mistään. Mutta hänhän yrittää tässä selvittää, kannattaako erota vai ei, ja kun eroa pohtii, niin silloin on pakko miettiä, voiko itse toimia toisin, jotta suhde paranisi. Muutosta ei voi vaatia vain toiselta, tai jos sellainen tilanne on päällä, niin silloinhan ero alkaa olla ainoa mahdollinen vaihtoehto.
Kohtaa 4 en ymmärrä millään tavalla. Voisitko seurustella vauvan kanssa? Itsekin isänä ihmettelen että miten puhukyvyttömän vauvan kanssa voi seurustella? Ei ole miehelle oikein luontaista toimintaa tuollainen, ja sehän vasta järkevää on seurustella vauvan kanssa, vaikka kirkolle asti näkyy että homma ei kiinnosta tai huvita. Miehet eivät ole samanlaisia kuin naiset, monet hoitavat pakolliset hommat, mutta halinalle hommat onkin aivan eri juttu. Olen tässäkin sitä mieltä että vauvojen kanssa pärjää aivan mainiosti kun ei yritä olla super isiä tai super äitejä. Järki päähän, ei sen vastasyntyneen kanssa tarvitse kylki kyljessä kokoajan olla. Vauva on yksi osa elämää, ei epäjumala. Koohottamisesta suurin osa totaalisesta uupumuksesta johtuu, ja se pienempi osa tietysti koliikista tai vastaavista vaivoista, jotka eivät kuitenkaan kestä määräänsä enempää. Monilla hössötys jatkuu läpi elämän.
Ihan pienestähän se isä-lapsi-suhde luodaan. Vauva tottuu isän läsnäoloon ja kasvoihin. Vauvalle voi ilmeillä, juu, vauva hymyilee takaisin, vauvalle voi jutella ja laulaa, vauvalle on tärkeää kosketus. Ihan pienikin vauva oppii asioita. Vauvan nauru on uskomattoman upeaa kuultavaa. Ikävää, että sinulle tuo on ollut pakkopullaa. Kaltaisesi isät ovat sitten niitä, jotka itkevät eron jälkeen, kun äiti saa huoltajuuden. Mietipä hetki, miksi.
Miksi sitä miettisin, ei ole ollut tarvetta tuollaiselle miettimiselle. Ihan normaali vuorovaikutus riittää, ja normaali jutteleminen, ei siinä mitään tarvitse sössöttää. Lapsi-isä suhde luodaan aivan normaalilla kanssakäymisellä. Minä en muillekaan ihmisille vääntele naamaani enkä lässytä, joten en tee sitä vauvallekaan, ihminen se vauvakin on. Sillä se vauva oppii puhumaan ja kanssakäymisen, kun se aivan normaalilla tavalla ja normaalissa elämässä vauvalle esitetään.
Sössöttäminen ja lässyttäminen monesti on yhtä kuin hassuttelu ja tämä tarkoittaa että hymyilet vauvalle lämpimästi ja kosketat hellästi, käsittelet rakastavasti ja turvaa tuottavasti.
Lässytys ja sössötys ei ole välttämätöntä, kunhan puheestasi ja kosketuksestasi välittyy suuri rakkaus sitä sinun pientä ihmistaimeasi kohtaan.
En itsekkään sössötä, mutta ymmärrän miksi jotkut niin tekee. Se on vain yksi tapa kommunikoida vauvalle, jotta hän kehittyy verbaalisesti ja tunnetasolla.
Itse höpsötän vauvalleni ja on niin ihana kuulla miten hän nauraa. Kertoo että hänellä on erityisen hyvä olla siinä lähelläni, etkös sinä halua sitä lapsesi kanssa?
Sitä on ehkä vaikea ymmärtää, mutta minä en pyri superlatiivi elämään lasteni kanssa. Erityisen hyvä olla, jne. Aivan normaali olo riittää, enkä ole koskaan lasteni kanssa pyrkinyt normaalia parempaan. Lapset eivät ansaitse parasta, vaan mahdollisuuden. Silloin kasvaa terveet arvot, ja terve arvostelukyky tähän maailmaan ja sen asioihin. Ei tarvitse räkä poskella itkeä kun asiat eivät tänään olekaan erityisen hyvin, vaikka missään ei varsinaista vikaa olekaan.
Juttu on vähän sama kuin kalastamisessakin, se mitä käytät syöttinä, sillä samalla joudut myös ruokkimaan. Se on myös fakta että lässyttämällä ja sössättämällä puhumaan oppineet lapset, oppivat sanat ja lauseet oikein paljon myöhemmin kuin sellaiset lapset, joille ei koskaan lässytetty. Lapset eivät tarvitse lässyttämistä yhtään mihinkään, se on vain epävarman vanhemman tapa suhtautua lapseen vähättelevästi.
Minulle itselleni ei koskaan lässytetty lapsena, ja olen siitä todella kiitollinen vanhemmilleni. Tunsin suurta myötä häpeää sukulaisia ja mummoja kohtaan, jotka muutaman kerran vuodessa tavatessamme, yrittivät lässyttää minulle kuin jollekin vähä-älyiselle. Siinä jäi oikein suu auki katsomaan, että onko tuo edes terve? Hyvin vaikeaa oli sellaista kunnioittaa joka käytöksellään esiintyi kun olisi ollut minua nuorempi, vaikka ikää oli 50 vuotta enemmän kuin minulla. Ala-asteella opettaja kehui minua vuolaasti koko luokan edessä, kuinka kypsä ja hyvin käyttäytyvä nuori "mies" minä olin, ja tämä oli täysin vanhempieni, todella asiallisen ja hyvän kasvatuksen ansiota. Vanhempani eivät kohdelleet minua kuten vauvaa tai lasta, he kohtelivat minua kuten ihmistä, joka halusi kasvaa aikuiseksi, ja oppia kokoajan uutta.
Minun mielestäni lapsista pitää kasvattaa terävä-älyisiä, ja terveen arvostelukyvyn omaavia nuoria. Siinä vaiheessa kun 6v poika katsoo televisiosta esim. englannin kielistä laulua ja tulee sanomaan minulle että, voisitko opettaa minulle englantia, koska haluan tietää mitä tuossa laulussa sanotaan. Ollaan hyvin lähellä sitä, miten lapset kasvatetaan. Sitten kun lapset viedään kouluun, kevätjuhlassa ne puetaan sioiksi, ankoiksi ja sammakoiksi ja laitetaan konttaamaan pitkin lattioita. Tervettä vanhempaa pitäisi alkaa tässä vaiheessa oksettaa. Minkälaisen lapset teille toin, ja mitä olette sille tehneet.
Lapset eivät tarvitse lässynlässyä, söpöhahmoja tai supersankareita esikuvikseen. He tarvitsevat jämäkät, asialliset, ja tämän väistämättömänä seurauksena he myös saavat turvalliset vanhemmat esikuvikseen. Tänä päivänä se on vain kovin vaikeaa, sillä heppu nimeltään Walt Disney kasvattaa niin mielellään vanhempien lapset aivan toisenlaiseen elämään ja arvoihin.
Sulla on sinänsä pointti tuossa, jonka ymmärrän hyvin. Itse rakastin eniten sekkujani (itseäni huomattavasti vanhempia), jotka kohtelivat minua, lasta, samalla tavalla kuin toisiaan ja sisartani (teinejä/lähes aikuisia). Puhuivat minulle samalla tavalla, kysyivät mielipidettäni samalla tavalla jne jne. Tämän kokemuksen pohjalta minäkin vältän lässyttämästä lapsille, ja kohtelen heitä aivan kuin muitakin ihmisiä; yhtä arvokkaina ihmisinä joilla on yhtä tärkeät mielipiteet kuin kaikilla muillakin. Se, mikä kuitenkin kirjoituksessasi jää mietityttämään on, että saavatko lapset olla lapsia? Nykyään on ihanaa, kun ei tarvitse olla pikkuaikuinen, ja suhtautua kaikkeen järjellä ja esittää aikuista, kun oikeasti haluaisi vain leikkiä barbeilla/transformerseilla. Siitä ei ole lopulta kovinkaan kauaa, kun Suomessakin tytöt olivat valmiita talon emäntiä silloin, kun kuukautiset alkoivat ja piti alkaa miettiä avioliittoa, ja pojat joutuivat jo lapsesta harjoittelemaan asioita, joita nykypäivänä aikuisetkaan miehet eivät tee. Oikeus lapsuuteen on etuoikeus jota ei ole ollut kovin montaa sataa vuotta vielä olemassa täälläkään, ja mielestäni kyseinen etuoikeus on hyvä asia jota pitää arvostaa.
Vastauksena kysymykseen: ei elpynyt.
Oltiin yhdessä tarpeeksi monta vuotta ennen lapsia ja luulin tuntevani mieheni ja pidin häntä tasa-arvoisena. Esikoisen kohdalla meni homma kiikun kaakun, mies kyllä osallistui mutta vältteli vastuuta ja saattoi esim. jättää vauvan äidilleen useammaksi tunniksi hoitoon kertomatta tätä minulle (sain kuulla anopilta jälkikäteen). Toisen kohdalla meni sitten todella vaikeaksi kun lapsi syntyi elinikäisen vamman kanssa eikä mies ei nähnyt nenänvarttaan pidemmälle: hoidin lähes kaiken lapseen liittyvän yksin (sairaalat, yövalvomiset, viranomaisselvitykset jne), plus esikoisen ja kotityöt. Mies jolla oli luovan alan menestyvänä yrittäjänä joustavat työajat ja mahdollisuus ottaa aina välillä vapaapäiviä, käytti ajan itseensä eikä esim. esikoisen hoitamiseen tai minulle vapaapäivän antamiseen. Yritin kuitenkin ymmärtää kun mies selitti toimintaansa sillä että hänellä on niin rankkaa sillä rankkaa meillä kummallakin oli, ja kompensoi tilannetta esim. palkkaamalla siivoajan.
Kerran istuin uudenvuodenaattona aivan kuolemanväsyneenä sairaalan kahvihuoneessa kun lapsi nukkui. Joku osastolle tulleen lapsen mummo kysyi siinä että miksi olen yksin. Kerroin toisen lapsen olevan tädin luona yökylässä ja mieheni kavereiden kanssa reissussa ja rupesin itkemään. Tämä 70+ nainen katsoi syvälle silmiin ja sanoi että tuo on kuule yksinkertaisesti vaan väärin, lapsen isän pitäisi olla täällä. Sitten hän halasi minua pitkään niin että sain itkeä siinä turvallisessa sylissä. Ihan silmänräpäyksessä tajusin että tässä on tuntematon nainen joka välittää minusta enemmän kuin oma mieheni ja että ero on ainoa oikea ratkaisu.
Käytyäni muutaman vuoden terapiassa olemme miehen kanssa nykyään asiallisissa väleissä. Hän yritti saada minua takaisin aika pitkään, mutta pidin pääni sillä tajusin terpian myötä että ne haavat joita tuo vauvavuosi aiheutti eivät koskaan umpeudu meidän välillämme.