Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

vuonna -57 syntynyt äitini kertoo kuinka sotavuosien jälkeen hänen lapsuudessaan oli pula kaikesta

Vierailija
27.11.2017 |

Mikähän juttu tuo on kun tarkemmin ajattelee; hän syntyi yli 10 vuotta sodan loppumisen jälkeen ja ollut teini ikäinen -70 luvulla, oliko silloin muka jokin pula-aika?

Kommentit (223)

Vierailija
61/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Elämä on 40v aikana muuttunut paljon ja itse näen sen valokuvista parhaiten.

Maaseutu ja kaupunki olleet täysin erilaisia vertailla keskenään.

Itse asunut kaupungissa lapsuuden ja mies maalla, niin eroja on hurjasti.

Tuttava kertoi heitä kiusatun koulussa, kun heillä oli kylällä ensimmäinen sisävessa 70 luvulla.

Paskovat sisälle komeroon 😅

Ja sille se kieltämättä varmaan on toisten lasten silmissä näyttänytkin.

Vierailija
62/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

vieras. kirjoitti:

Toiset muistaa tai ovat kokeneet todella erilailla nuoruutensa. Isoäitini, jonka koti jäi Karjalaan, ei koskaan valittanut, että ei olisi jotain saanut lapsena. Toki sota-aikana joutuivat asumaan 5 muun perheen kanssa samassa huoneessa jonkin aikaa, mutta pysyvän kodin löydyttyä heillä oli vaattetta päälle, näppärä isä teki lapsille leluja ja luistimia, jopa kitaran. Hän on muistojensa mukaan elänyt hyvän lapsuuden sodan päätyttyä eikä kotonakaan ihmiset valittaneet puutetta. Lapsia kannustettiin opiskelemaan ja harrastamaan urheilua tai musiikkia. 

Äitini taas, joka on syntynyt 30 vuotta myöhemmin, valitti aina, kuinka ei ollut mitään ja puuttui sitä ja tätä. Kun pyysin jotain nuorempana, niin vastauksena sain katkeraa tilitystä omasta lapsuudesta. Kuinka piti aina olla töissä ja rahat meni vanhemmille. Kouluja käytiin pakolliset ja sitten vakituisiin töihin. 

Erona on selkeästi myös elämäntapa, katkeroidutaanko, vaiko katsotaan positiivisia asioita ja ollaan niistä kiitollisia. Erona on myös tavallaan koulutuksen taso ja perherakenne. Mummoni perheessä oli 2 lasta isolla ikäerolla ja äitini puolella taas 5 vai 6 lasta pienillä ikäeroilla. Toisessa perheessä tehtiin toimistotöitä tai opiskeltiin kauppakorkeassa, toisessa lähdettiin lapsena piikomaan ja oppikoulun suorittaminen riitti.

Valituksen määrästä päätellen luulisi pulaa olleen pahiten vuosina -70-80, puhukoon sitten sotavuosien jälkeisestä pulasta kuka haluaa, mutta todellisuudessa luulen, että elämä on ollut hieman karumpaa silloin -40-50. 

Mä luulen tuon johtuvan siitä, että tuloerot alkoivat aiempaa paremmin näkyä lasten ja nuorten elämässä. Olin teini 1970-luvulla, pääsin ylioppilaaksi 1980 ja 1980-luvun puolivälissä sain jo ensimmäisen lapsenikin. 1970-luvulla alkoi tulla jo vaikka mitä. 1972 nelihenkinen perheemme muutti isoon uuteen kerrostaloasuntoon (6h+k) ja taloyhtiössä oli uima-allas asukkaiden käyttöön. Teinit kävivät paljon elokuvissa ja hengailtiin iltaisin urheilutalon kahvilassa. 1973 Helsinkiin tuli ensimmäinen hampurilaisravintola Wimpy, jossa nuoriso tykkäsi käydä. Samana vuonna avattiin Kannelmäkeen Eka-market, josta sai ostettua "ihan kaikkea". Muoti ja meikit oli ainakin teinitytöille tärkeitä. Hiuksia värjättiin Melodyllä tai Polycolorilla. Meikit olivat Mary Quantia, Max Factoria, Lumenea jne. Lip Potion-huulikiillot olivat 1970-luvulla tytöillä ihan must. Vaatteita ostettiin Mic Macista ja Teinitalosta. 

Voin hyvin kuvitella, että jos tuolloin perheellä ei ollut varaa em asioihin, saattoi lapsesta tai nuoresta tuntua, että pulaa oli kaikesta. Siis kaikesta siitä, mitä jollain muulla oli. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
63/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

50-luvun lopulla ei varsinaisesti ollut pulaa tuotteista, rahaa vain ei ollut ostaa kuin välttämättömin ainakaan tavallisessa työläisperheessä. Esimerkiksi hedelmät ja karkit olivat ylellisyyttä, samaten pesukone ja jääkaappi, useimmat pärjäsivät ilman.

Jos katselee vaikka vielä 60-luvun loppupuolelta filmejä suomalaisista, jotka houkuteltiin Ruotsiin autotehtaalle töihin, niin aika hoikkia poikia siellä oli. Eli ei juuri nälkää nähty, mutta ei päässyt lihomaankaan.

Vierailija
64/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ihan eri maailmassa on apn äiti elänyt kuin minä -61 syntynyt, johtuisiko siitä että omat vanhempani olivat sota-aikana syntyneitä parikymppisiä nuoria.

Kuulin kyllä tarinoita pula-ajasta, mutta se oli ollut vanhempieni lapsuutta, nuoruutta.

Minun lapsuuteni oli nousukiitoa suoraan ylös, vuosi vuoden jälkeen taloudellisesti parempaa, vaikka nyt ajatellen ja nykyisellä elintasolla hyvin köyhää. Leivän päälle sai makkaraa tai juustoa ei molempia ja makkaransiivuja, lauantaimakkara, ei syöty ilman sitä leipää. Lauantaina sai lakun tai tikkarin, joskus jopa hedelmäkarkkiaskin.

Vierailija
65/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

vieras. kirjoitti:

Toiset muistaa tai ovat kokeneet todella erilailla nuoruutensa. Isoäitini, jonka koti jäi Karjalaan, ei koskaan valittanut, että ei olisi jotain saanut lapsena. Toki sota-aikana joutuivat asumaan 5 muun perheen kanssa samassa huoneessa jonkin aikaa, mutta pysyvän kodin löydyttyä heillä oli vaattetta päälle, näppärä isä teki lapsille leluja ja luistimia, jopa kitaran. Hän on muistojensa mukaan elänyt hyvän lapsuuden sodan päätyttyä eikä kotonakaan ihmiset valittaneet puutetta. Lapsia kannustettiin opiskelemaan ja harrastamaan urheilua tai musiikkia. 

Äitini taas, joka on syntynyt 30 vuotta myöhemmin, valitti aina, kuinka ei ollut mitään ja puuttui sitä ja tätä. Kun pyysin jotain nuorempana, niin vastauksena sain katkeraa tilitystä omasta lapsuudesta. Kuinka piti aina olla töissä ja rahat meni vanhemmille. Kouluja käytiin pakolliset ja sitten vakituisiin töihin. 

Erona on selkeästi myös elämäntapa, katkeroidutaanko, vaiko katsotaan positiivisia asioita ja ollaan niistä kiitollisia. Erona on myös tavallaan koulutuksen taso ja perherakenne. Mummoni perheessä oli 2 lasta isolla ikäerolla ja äitini puolella taas 5 vai 6 lasta pienillä ikäeroilla. Toisessa perheessä tehtiin toimistotöitä tai opiskeltiin kauppakorkeassa, toisessa lähdettiin lapsena piikomaan ja oppikoulun suorittaminen riitti.

Valituksen määrästä päätellen luulisi pulaa olleen pahiten vuosina -70-80, puhukoon sitten sotavuosien jälkeisestä pulasta kuka haluaa, mutta todellisuudessa luulen, että elämä on ollut hieman karumpaa silloin -40-50. 

Mä luulen tuon johtuvan siitä, että tuloerot alkoivat aiempaa paremmin näkyä lasten ja nuorten elämässä. Olin teini 1970-luvulla, pääsin ylioppilaaksi 1980 ja 1980-luvun puolivälissä sain jo ensimmäisen lapsenikin. 1970-luvulla alkoi tulla jo vaikka mitä. 1972 nelihenkinen perheemme muutti isoon uuteen kerrostaloasuntoon (6h+k) ja taloyhtiössä oli uima-allas asukkaiden käyttöön. Teinit kävivät paljon elokuvissa ja hengailtiin iltaisin urheilutalon kahvilassa. 1973 Helsinkiin tuli ensimmäinen hampurilaisravintola Wimpy, jossa nuoriso tykkäsi käydä. Samana vuonna avattiin Kannelmäkeen Eka-market, josta sai ostettua "ihan kaikkea". Muoti ja meikit oli ainakin teinitytöille tärkeitä. Hiuksia värjättiin Melodyllä tai Polycolorilla. Meikit olivat Mary Quantia, Max Factoria, Lumenea jne. Lip Potion-huulikiillot olivat 1970-luvulla tytöillä ihan must. Vaatteita ostettiin Mic Macista ja Teinitalosta. 

Voin hyvin kuvitella, että jos tuolloin perheellä ei ollut varaa em asioihin, saattoi lapsesta tai nuoresta tuntua, että pulaa oli kaikesta. Siis kaikesta siitä, mitä jollain muulla oli. 

Ihan samanlaiset nuoruusmuistot mulla! Eka-market oli valtavan suuri kauppa ja siellä asioitiin viikottain. Samat meikit ja ja vaatekaupat mullakin, Kaisaniemenkatu oli silloin muotikatu. Unohdit meikkilistasta sinisen Ricilsin kakkumascaran! Sitä räittiin silmiin bussimatkalla kouluun, kun kotona ei saanut meikata.

Vierailija
66/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

vieras. kirjoitti:

Toiset muistaa tai ovat kokeneet todella erilailla nuoruutensa. Isoäitini, jonka koti jäi Karjalaan, ei koskaan valittanut, että ei olisi jotain saanut lapsena. Toki sota-aikana joutuivat asumaan 5 muun perheen kanssa samassa huoneessa jonkin aikaa, mutta pysyvän kodin löydyttyä heillä oli vaattetta päälle, näppärä isä teki lapsille leluja ja luistimia, jopa kitaran. Hän on muistojensa mukaan elänyt hyvän lapsuuden sodan päätyttyä eikä kotonakaan ihmiset valittaneet puutetta. Lapsia kannustettiin opiskelemaan ja harrastamaan urheilua tai musiikkia. 

Äitini taas, joka on syntynyt 30 vuotta myöhemmin, valitti aina, kuinka ei ollut mitään ja puuttui sitä ja tätä. Kun pyysin jotain nuorempana, niin vastauksena sain katkeraa tilitystä omasta lapsuudesta. Kuinka piti aina olla töissä ja rahat meni vanhemmille. Kouluja käytiin pakolliset ja sitten vakituisiin töihin. 

Erona on selkeästi myös elämäntapa, katkeroidutaanko, vaiko katsotaan positiivisia asioita ja ollaan niistä kiitollisia. Erona on myös tavallaan koulutuksen taso ja perherakenne. Mummoni perheessä oli 2 lasta isolla ikäerolla ja äitini puolella taas 5 vai 6 lasta pienillä ikäeroilla. Toisessa perheessä tehtiin toimistotöitä tai opiskeltiin kauppakorkeassa, toisessa lähdettiin lapsena piikomaan ja oppikoulun suorittaminen riitti.

Valituksen määrästä päätellen luulisi pulaa olleen pahiten vuosina -70-80, puhukoon sitten sotavuosien jälkeisestä pulasta kuka haluaa, mutta todellisuudessa luulen, että elämä on ollut hieman karumpaa silloin -40-50. 

Mä luulen tuon johtuvan siitä, että tuloerot alkoivat aiempaa paremmin näkyä lasten ja nuorten elämässä. Olin teini 1970-luvulla, pääsin ylioppilaaksi 1980 ja 1980-luvun puolivälissä sain jo ensimmäisen lapsenikin. 1970-luvulla alkoi tulla jo vaikka mitä. 1972 nelihenkinen perheemme muutti isoon uuteen kerrostaloasuntoon (6h+k) ja taloyhtiössä oli uima-allas asukkaiden käyttöön. Teinit kävivät paljon elokuvissa ja hengailtiin iltaisin urheilutalon kahvilassa. 1973 Helsinkiin tuli ensimmäinen hampurilaisravintola Wimpy, jossa nuoriso tykkäsi käydä. Samana vuonna avattiin Kannelmäkeen Eka-market, josta sai ostettua "ihan kaikkea". Muoti ja meikit oli ainakin teinitytöille tärkeitä. Hiuksia värjättiin Melodyllä tai Polycolorilla. Meikit olivat Mary Quantia, Max Factoria, Lumenea jne. Lip Potion-huulikiillot olivat 1970-luvulla tytöillä ihan must. Vaatteita ostettiin Mic Macista ja Teinitalosta. 

Voin hyvin kuvitella, että jos tuolloin perheellä ei ollut varaa em asioihin, saattoi lapsesta tai nuoresta tuntua, että pulaa oli kaikesta. Siis kaikesta siitä, mitä jollain muulla oli. 

Kirjoitin paljon varmasti paikkaansa pitävää asiaa. Unohdin tosin mainita, että äitini, joka siis on oikea pulasta katkeroitunut, asui vanhoillislestadiolaisten täyttämässä maalaiskunnassa, jossa ei juurikaan ylellisyyksiä ollut, eikä ole edelleenkään. Lapsesta asti ollut töissä ja lisäksi sisariensa lapsia hoitamassa joka välissä. Ystäviä sai ehkä ammattikoulussa, kun vihdoin aikuisemmalla iällä muutti äitinsä kanssa "kaupunkiin" isomman sisaren kanssa, jotta saisivat töitä. Ehkä jotain vaikutteita jäi, sillä äitini ei ole koskaan meikannut, ei välittänyt vaatteista eikä käynyt elokuvissa tai hengailemassa. Omien kertomiensa mukaan vapaa-aika meni työtä saaneen isosisaren kotona siivoten ja lasta hoitaen. Koulun lisäksi oli töissä myös nakki- tai jäätelökioskilla kaudesta riippuen. Voi siinä silti olla jotain mitä on hampaankoloon jäänyt. Ehkä vapaa-ajan tai ystävien puute?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
67/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen syntynyt v.53 ja muistan, kuinka lapsuudessa oli ihmisiä, jotka kiersivät talosta taloon tekemässä töitä, ruoka palkalla, vielä 60-70- luvulle asti.

Muistan erään naisen, joka oli tapahtunut meille pesemään pyykkiä kolme kertaa kesäisenä aamuna ja me vain nukuttiin, kun hänellä ei ollut kelloa ja laski ajankulun auringonnoususta, mutta silloin hän oli laskenut väärin.

Samoin oli kulkukauppiaat, joilta sai ostaa tavaraa. Ja metsistä ja maastosta etsittiin räjähteitä. Ja pelättiin niiden räjähtävän.

Vierailija
68/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

vieras. kirjoitti:

Toiset muistaa tai ovat kokeneet todella erilailla nuoruutensa. Isoäitini, jonka koti jäi Karjalaan, ei koskaan valittanut, että ei olisi jotain saanut lapsena. Toki sota-aikana joutuivat asumaan 5 muun perheen kanssa samassa huoneessa jonkin aikaa, mutta pysyvän kodin löydyttyä heillä oli vaattetta päälle, näppärä isä teki lapsille leluja ja luistimia, jopa kitaran. Hän on muistojensa mukaan elänyt hyvän lapsuuden sodan päätyttyä eikä kotonakaan ihmiset valittaneet puutetta. Lapsia kannustettiin opiskelemaan ja harrastamaan urheilua tai musiikkia. 

Äitini taas, joka on syntynyt 30 vuotta myöhemmin, valitti aina, kuinka ei ollut mitään ja puuttui sitä ja tätä. Kun pyysin jotain nuorempana, niin vastauksena sain katkeraa tilitystä omasta lapsuudesta. Kuinka piti aina olla töissä ja rahat meni vanhemmille. Kouluja käytiin pakolliset ja sitten vakituisiin töihin. 

Erona on selkeästi myös elämäntapa, katkeroidutaanko, vaiko katsotaan positiivisia asioita ja ollaan niistä kiitollisia. Erona on myös tavallaan koulutuksen taso ja perherakenne. Mummoni perheessä oli 2 lasta isolla ikäerolla ja äitini puolella taas 5 vai 6 lasta pienillä ikäeroilla. Toisessa perheessä tehtiin toimistotöitä tai opiskeltiin kauppakorkeassa, toisessa lähdettiin lapsena piikomaan ja oppikoulun suorittaminen riitti.

Valituksen määrästä päätellen luulisi pulaa olleen pahiten vuosina -70-80, puhukoon sitten sotavuosien jälkeisestä pulasta kuka haluaa, mutta todellisuudessa luulen, että elämä on ollut hieman karumpaa silloin -40-50. 

Mä luulen tuon johtuvan siitä, että tuloerot alkoivat aiempaa paremmin näkyä lasten ja nuorten elämässä. Olin teini 1970-luvulla, pääsin ylioppilaaksi 1980 ja 1980-luvun puolivälissä sain jo ensimmäisen lapsenikin. 1970-luvulla alkoi tulla jo vaikka mitä. 1972 nelihenkinen perheemme muutti isoon uuteen kerrostaloasuntoon (6h+k) ja taloyhtiössä oli uima-allas asukkaiden käyttöön. Teinit kävivät paljon elokuvissa ja hengailtiin iltaisin urheilutalon kahvilassa. 1973 Helsinkiin tuli ensimmäinen hampurilaisravintola Wimpy, jossa nuoriso tykkäsi käydä. Samana vuonna avattiin Kannelmäkeen Eka-market, josta sai ostettua "ihan kaikkea". Muoti ja meikit oli ainakin teinitytöille tärkeitä. Hiuksia värjättiin Melodyllä tai Polycolorilla. Meikit olivat Mary Quantia, Max Factoria, Lumenea jne. Lip Potion-huulikiillot olivat 1970-luvulla tytöillä ihan must. Vaatteita ostettiin Mic Macista ja Teinitalosta. 

Voin hyvin kuvitella, että jos tuolloin perheellä ei ollut varaa em asioihin, saattoi lapsesta tai nuoresta tuntua, että pulaa oli kaikesta. Siis kaikesta siitä, mitä jollain muulla oli. 

Ihan samanlaiset nuoruusmuistot mulla! Eka-market oli valtavan suuri kauppa ja siellä asioitiin viikottain. Samat meikit ja ja vaatekaupat mullakin, Kaisaniemenkatu oli silloin muotikatu. Unohdit meikkilistasta sinisen Ricilsin kakkumascaran! Sitä räittiin silmiin bussimatkalla kouluun, kun kotona ei saanut meikata.

Ai niin Ricils!!!! Ja sitten muistan lukiovuosilta, miten koulukaverillani oli Max Factorin Blase-hajuvesi (vai kirjoitettiinkohan se Blace). Tämä tyttö oli valokuvamallinakin ja se tuoksu oli jotenkin "rohkea". Ei tyttömäisen kevyt vaan aikuisen naisen tuoksu. Sitä tuoksua ihailtiin ja ostin hajuvettä itsekin heti ekasta kesätyöpalkastani.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
69/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

1960-luvulla ei ollut jääkaappeja. Maitoa ym säilytettiin kerrostaloissa ikkunoiden välissä ja ok-taloissa vintillä ja kesällä kellarissa.

Usein oli kova nälkä! Katsokaa sen aikuisia elokuvia ym. Suomessa ei ollut pulleita ihmisiä!

Ruoka oli hyvin yksipuolista!

Kesällä sai tuorekurkkua ja joskus tomaattia. Jätskiä sai vain kesällä.

Mitään ruokaa ei mennyt roskiin-ei koskaan. Homeisesta leivästä leikattiin home pois, homeisesta mehusta ja hillosta kuorittiin vihreä home pois. 

Höpsistä. Kyllä 60-luvulla jääkaappi oli valtaosassa kodeista, eikä todellakaan mitään yksipuolista ruokaa puhumattakaan nälästä. 

Vierailija
70/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

vieras. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

vieras. kirjoitti:

Toiset muistaa tai ovat kokeneet todella erilailla nuoruutensa. Isoäitini, jonka koti jäi Karjalaan, ei koskaan valittanut, että ei olisi jotain saanut lapsena. Toki sota-aikana joutuivat asumaan 5 muun perheen kanssa samassa huoneessa jonkin aikaa, mutta pysyvän kodin löydyttyä heillä oli vaattetta päälle, näppärä isä teki lapsille leluja ja luistimia, jopa kitaran. Hän on muistojensa mukaan elänyt hyvän lapsuuden sodan päätyttyä eikä kotonakaan ihmiset valittaneet puutetta. Lapsia kannustettiin opiskelemaan ja harrastamaan urheilua tai musiikkia. 

Äitini taas, joka on syntynyt 30 vuotta myöhemmin, valitti aina, kuinka ei ollut mitään ja puuttui sitä ja tätä. Kun pyysin jotain nuorempana, niin vastauksena sain katkeraa tilitystä omasta lapsuudesta. Kuinka piti aina olla töissä ja rahat meni vanhemmille. Kouluja käytiin pakolliset ja sitten vakituisiin töihin. 

Erona on selkeästi myös elämäntapa, katkeroidutaanko, vaiko katsotaan positiivisia asioita ja ollaan niistä kiitollisia. Erona on myös tavallaan koulutuksen taso ja perherakenne. Mummoni perheessä oli 2 lasta isolla ikäerolla ja äitini puolella taas 5 vai 6 lasta pienillä ikäeroilla. Toisessa perheessä tehtiin toimistotöitä tai opiskeltiin kauppakorkeassa, toisessa lähdettiin lapsena piikomaan ja oppikoulun suorittaminen riitti.

Valituksen määrästä päätellen luulisi pulaa olleen pahiten vuosina -70-80, puhukoon sitten sotavuosien jälkeisestä pulasta kuka haluaa, mutta todellisuudessa luulen, että elämä on ollut hieman karumpaa silloin -40-50. 

Mä luulen tuon johtuvan siitä, että tuloerot alkoivat aiempaa paremmin näkyä lasten ja nuorten elämässä. Olin teini 1970-luvulla, pääsin ylioppilaaksi 1980 ja 1980-luvun puolivälissä sain jo ensimmäisen lapsenikin. 1970-luvulla alkoi tulla jo vaikka mitä. 1972 nelihenkinen perheemme muutti isoon uuteen kerrostaloasuntoon (6h+k) ja taloyhtiössä oli uima-allas asukkaiden käyttöön. Teinit kävivät paljon elokuvissa ja hengailtiin iltaisin urheilutalon kahvilassa. 1973 Helsinkiin tuli ensimmäinen hampurilaisravintola Wimpy, jossa nuoriso tykkäsi käydä. Samana vuonna avattiin Kannelmäkeen Eka-market, josta sai ostettua "ihan kaikkea". Muoti ja meikit oli ainakin teinitytöille tärkeitä. Hiuksia värjättiin Melodyllä tai Polycolorilla. Meikit olivat Mary Quantia, Max Factoria, Lumenea jne. Lip Potion-huulikiillot olivat 1970-luvulla tytöillä ihan must. Vaatteita ostettiin Mic Macista ja Teinitalosta. 

Voin hyvin kuvitella, että jos tuolloin perheellä ei ollut varaa em asioihin, saattoi lapsesta tai nuoresta tuntua, että pulaa oli kaikesta. Siis kaikesta siitä, mitä jollain muulla oli. 

Kirjoitin paljon varmasti paikkaansa pitävää asiaa. Unohdin tosin mainita, että äitini, joka siis on oikea pulasta katkeroitunut, asui vanhoillislestadiolaisten täyttämässä maalaiskunnassa, jossa ei juurikaan ylellisyyksiä ollut, eikä ole edelleenkään. Lapsesta asti ollut töissä ja lisäksi sisariensa lapsia hoitamassa joka välissä. Ystäviä sai ehkä ammattikoulussa, kun vihdoin aikuisemmalla iällä muutti äitinsä kanssa "kaupunkiin" isomman sisaren kanssa, jotta saisivat töitä. Ehkä jotain vaikutteita jäi, sillä äitini ei ole koskaan meikannut, ei välittänyt vaatteista eikä käynyt elokuvissa tai hengailemassa. Omien kertomiensa mukaan vapaa-aika meni työtä saaneen isosisaren kotona siivoten ja lasta hoitaen. Koulun lisäksi oli töissä myös nakki- tai jäätelökioskilla kaudesta riippuen. Voi siinä silti olla jotain mitä on hampaankoloon jäänyt. Ehkä vapaa-ajan tai ystävien puute?

Pieni lipsahdus, siis tarkoitin toki, että KirjoitiT, ei kirjoitin -.-

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
71/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Mikähän juttu tuo on kun tarkemmin ajattelee; hän syntyi yli 10 vuotta sodan loppumisen jälkeen ja ollut teini ikäinen -70 luvulla, oliko silloin muka jokin pula-aika?

Minä olen syntynyt 57 ja en kyllä huomannut, että mistään olisi pulaa enää siinä vaiheessa. Oli jääkaappi, tv ja puhelin jne. Emme olleet mitään rikkaita, ihan duunareita vanhemmat olivat. Olen kuitenkin kokenut asuneeni koko elämäni hyvinvointivaltiossa.

Vierailija
72/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

vieras. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

vieras. kirjoitti:

Toiset muistaa tai ovat kokeneet todella erilailla nuoruutensa. Isoäitini, jonka koti jäi Karjalaan, ei koskaan valittanut, että ei olisi jotain saanut lapsena. Toki sota-aikana joutuivat asumaan 5 muun perheen kanssa samassa huoneessa jonkin aikaa, mutta pysyvän kodin löydyttyä heillä oli vaattetta päälle, näppärä isä teki lapsille leluja ja luistimia, jopa kitaran. Hän on muistojensa mukaan elänyt hyvän lapsuuden sodan päätyttyä eikä kotonakaan ihmiset valittaneet puutetta. Lapsia kannustettiin opiskelemaan ja harrastamaan urheilua tai musiikkia. 

Äitini taas, joka on syntynyt 30 vuotta myöhemmin, valitti aina, kuinka ei ollut mitään ja puuttui sitä ja tätä. Kun pyysin jotain nuorempana, niin vastauksena sain katkeraa tilitystä omasta lapsuudesta. Kuinka piti aina olla töissä ja rahat meni vanhemmille. Kouluja käytiin pakolliset ja sitten vakituisiin töihin. 

Erona on selkeästi myös elämäntapa, katkeroidutaanko, vaiko katsotaan positiivisia asioita ja ollaan niistä kiitollisia. Erona on myös tavallaan koulutuksen taso ja perherakenne. Mummoni perheessä oli 2 lasta isolla ikäerolla ja äitini puolella taas 5 vai 6 lasta pienillä ikäeroilla. Toisessa perheessä tehtiin toimistotöitä tai opiskeltiin kauppakorkeassa, toisessa lähdettiin lapsena piikomaan ja oppikoulun suorittaminen riitti.

Valituksen määrästä päätellen luulisi pulaa olleen pahiten vuosina -70-80, puhukoon sitten sotavuosien jälkeisestä pulasta kuka haluaa, mutta todellisuudessa luulen, että elämä on ollut hieman karumpaa silloin -40-50. 

Mä luulen tuon johtuvan siitä, että tuloerot alkoivat aiempaa paremmin näkyä lasten ja nuorten elämässä. Olin teini 1970-luvulla, pääsin ylioppilaaksi 1980 ja 1980-luvun puolivälissä sain jo ensimmäisen lapsenikin. 1970-luvulla alkoi tulla jo vaikka mitä. 1972 nelihenkinen perheemme muutti isoon uuteen kerrostaloasuntoon (6h+k) ja taloyhtiössä oli uima-allas asukkaiden käyttöön. Teinit kävivät paljon elokuvissa ja hengailtiin iltaisin urheilutalon kahvilassa. 1973 Helsinkiin tuli ensimmäinen hampurilaisravintola Wimpy, jossa nuoriso tykkäsi käydä. Samana vuonna avattiin Kannelmäkeen Eka-market, josta sai ostettua "ihan kaikkea". Muoti ja meikit oli ainakin teinitytöille tärkeitä. Hiuksia värjättiin Melodyllä tai Polycolorilla. Meikit olivat Mary Quantia, Max Factoria, Lumenea jne. Lip Potion-huulikiillot olivat 1970-luvulla tytöillä ihan must. Vaatteita ostettiin Mic Macista ja Teinitalosta. 

Voin hyvin kuvitella, että jos tuolloin perheellä ei ollut varaa em asioihin, saattoi lapsesta tai nuoresta tuntua, että pulaa oli kaikesta. Siis kaikesta siitä, mitä jollain muulla oli. 

Kirjoitin paljon varmasti paikkaansa pitävää asiaa. Unohdin tosin mainita, että äitini, joka siis on oikea pulasta katkeroitunut, asui vanhoillislestadiolaisten täyttämässä maalaiskunnassa, jossa ei juurikaan ylellisyyksiä ollut, eikä ole edelleenkään. Lapsesta asti ollut töissä ja lisäksi sisariensa lapsia hoitamassa joka välissä. Ystäviä sai ehkä ammattikoulussa, kun vihdoin aikuisemmalla iällä muutti äitinsä kanssa "kaupunkiin" isomman sisaren kanssa, jotta saisivat töitä. Ehkä jotain vaikutteita jäi, sillä äitini ei ole koskaan meikannut, ei välittänyt vaatteista eikä käynyt elokuvissa tai hengailemassa. Omien kertomiensa mukaan vapaa-aika meni työtä saaneen isosisaren kotona siivoten ja lasta hoitaen. Koulun lisäksi oli töissä myös nakki- tai jäätelökioskilla kaudesta riippuen. Voi siinä silti olla jotain mitä on hampaankoloon jäänyt. Ehkä vapaa-ajan tai ystävien puute?

Voi hyvinkin olla. Varmasti hyvin erilaista elämää kuin itselläni oli tuohon aikaan. Kesätöissä kävin 14-vuotiaasta lähtien, mutta yleensä vain yhden kuukauden kesässä. Se raha riitti kivasti kaikkeen hummailuun, mihin ei vanhemmilta herunut rahoitusta. Muuhun aikaan vuodesta ei joutunut tekemään töitä ja kun meitä lapsiakin oli vain kaksi, ei ollut oikeastaan muita velvollisuuksia kuin siivota oma huone ja kerran viikossa tiskivuoro. Ja hoitaa koulunkäynti hyvin. Mun elämäni oli varsin huoletonta tuohon aikaan. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
73/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Mikähän juttu tuo on kun tarkemmin ajattelee; hän syntyi yli 10 vuotta sodan loppumisen jälkeen ja ollut teini ikäinen -70 luvulla, oliko silloin muka jokin pula-aika?

Olen itse syntynyt -57, nälkää en ole nähnyt päivääkään, vaikka köyhiä oltiinkin. Vaatteita oli riittävästi, joskaan ei mitään muotiluomuksia. Olihan se "pula-aika" nykynuorison mielestä, kun ei pystytty päivän muotia seuraamaan, eikä saatu Heidi Klumia päälle! 🙂

Vierailija
74/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Suomi tuomittiin maksamaan Neuvostoliitolle sotakorvauksia 300 miljoonan kultadollarin arvosta. Maksuaikaa pidennettiin vuoden -45 lopussa 8 vuoteen, ja summaa alennettiin 226,5 miljoonaan. Viimeinen sotakorvausjuna ohitti Vainikkalan aseman 18.9.52.

Niin että taatusti on ollut raskas taakka Suomen taloudelle vielä vuosia jälkeenpäin!

Suomi oli muuten ainoa maa joka maksoi sille määrätyt korvaukset.

Olen sitä mieltä, että köyhyydestä ja niukkuudesta ei nykyään mitään tiedetä. Tiedän, että vaatteet siirtyi isommalta pienemmälle kun kasvettiin. Sukat parsittiin. Vaatteet tehtiin kotona niin pitkälle kun osattiin. Ruokana oli hyvin tavallisesti ruskea kastike ja perunat. Täysmaito ja ruisleipä. Ja silti ihmiset eivät olleet ylipainoisia! Rasvaa syötiin ja hiilihydraatti oli suurin energian lähde. Nyt lihotaan "vaikka ei syödä mitään."

Mitä luokkaeroihin tuli, kyllä vaan niitä oli! Oli rikkaita ja oli köyhiä. Sota-aika tuntui ja näkyi vuosia sodan jälkeen siinäkin, että oli paljon henkisesti vammautuneita miehiä. Myös sotainvalideja oli. Itsemurhia miehet tekivät paljon. Muistan talonrakennukselle hirttäytyneet, eräs räjäytti itsensä dynamiitilla. Yhden miehen löysimme metsästä männyn oksassa. Henkinen hätä on todella kova.

Olin itse nuori tyttö silloin, ja muistaakseni se oli joskus 60-luvun puolivälin tienoilla kun etsimme kaupoista neulepuseroa minulle Helsingin matkalle. Valikoima oli todella suppea enkä mieleistä saanut. Piti ottaa se mikä löytyi, ja asuimme Tampereella!

Oma äitini oli taitava ompelija ja talouden pitäjä ja isällä hyvä työ. Meillä oli kaikki hyvin, mutta tiedän ja muistan muunkinlaisia  kohtaloita. Eräälle tytölle annoin talvikenkäni, se oli ennen Joulua ja hän kulki kumisaappaissa kun ei ollut rahaa perheellä. Kysyin äidiltä saanko antaa kenkäni, sain luvan ja siitä tuli valtavan hyvä mieli! 

Olen itse syntynyt 1954.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
75/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

vieras. kirjoitti:

Toiset muistaa tai ovat kokeneet todella erilailla nuoruutensa. Isoäitini, jonka koti jäi Karjalaan, ei koskaan valittanut, että ei olisi jotain saanut lapsena. Toki sota-aikana joutuivat asumaan 5 muun perheen kanssa samassa huoneessa jonkin aikaa, mutta pysyvän kodin löydyttyä heillä oli vaattetta päälle, näppärä isä teki lapsille leluja ja luistimia, jopa kitaran. Hän on muistojensa mukaan elänyt hyvän lapsuuden sodan päätyttyä eikä kotonakaan ihmiset valittaneet puutetta. Lapsia kannustettiin opiskelemaan ja harrastamaan urheilua tai musiikkia. 

Äitini taas, joka on syntynyt 30 vuotta myöhemmin, valitti aina, kuinka ei ollut mitään ja puuttui sitä ja tätä. Kun pyysin jotain nuorempana, niin vastauksena sain katkeraa tilitystä omasta lapsuudesta. Kuinka piti aina olla töissä ja rahat meni vanhemmille. Kouluja käytiin pakolliset ja sitten vakituisiin töihin. 

Erona on selkeästi myös elämäntapa, katkeroidutaanko, vaiko katsotaan positiivisia asioita ja ollaan niistä kiitollisia. Erona on myös tavallaan koulutuksen taso ja perherakenne. Mummoni perheessä oli 2 lasta isolla ikäerolla ja äitini puolella taas 5 vai 6 lasta pienillä ikäeroilla. Toisessa perheessä tehtiin toimistotöitä tai opiskeltiin kauppakorkeassa, toisessa lähdettiin lapsena piikomaan ja oppikoulun suorittaminen riitti.

Valituksen määrästä päätellen luulisi pulaa olleen pahiten vuosina -70-80, puhukoon sitten sotavuosien jälkeisestä pulasta kuka haluaa, mutta todellisuudessa luulen, että elämä on ollut hieman karumpaa silloin -40-50. 

Tää katkera sukupolvi on aika hirveä. Tietysti se on ikävää, että heidän lapsuuttaan ja nuoruuttaan on pula saattanut leimata, mutta herranjumala sitä ruikutuksen määrää. Itselläni on tällainen sukulaistäti joka aina jaksaa muistella 50-60 vuoden takaisia asioita ja katkerana tilittää kun kaikki oli silloin niin huonosti ja mitään ei ollut. Nykyään on kuitenkin ihan kohtalaisen varakas ja mahdollisuus tehdä ja ostaa asioita, mutta ei. Kun silloin lapsena ei saanut mitään uutta ja ruoka oli kortilla niin elämä on nytkin sen vuoksi perseestä...

Vierailija
76/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

"Monissa taloissa oli ns. kylmäkaapit, tavalliset kaapit joihin tuli ulkoilmaa." Minä asun edelleen vuonna 1966 rakennetussa kerrostalossa, jossa oli tällainen viileäkaappi. Taloyhtiömme on entinen arava-yhtiö, ja 1960-luvun rakennusmääräykset eivät sallineet aravataloihin jääkaappeja talon puolesta. Itse sellaisen sai tietysti hankkia.

Monen nykynuoren  ( = alle 40-vuotiaan) saattaa olla vaikea ymmärtää sitä, että Suomi oli todella köyhä ja maatalousvaltainen maa ainakin 1960-luvun lopulle saakka. Vasta sen jälkeen alkoi varsin nopea vaurastuminen. Kaikki perheet eivät tietenkään olleet köyhiä, mutta keskimäärin elettiin ja asuttiin hyvin vaatimattomasti nykyaikaan verratuna.

Tekniikan kehityskin oli varsin hidasta. Suomen kaukopuhelinverkon automatisointi saatiin valmiiksi vasta vuonna 1980. Nyt lankapuhelinverkosta on merkittävä osa jo purettu pois.

Vierailija
77/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minun isäni oli syntynyt 1920 rutiköyhään työläisperheeseen ja äitini puolestaan v. 1925 varakkaan tilallisen perheeseen. Molemmat muistivat hyvin sen oikean pula-ajan 1930-luvulta. Ehkä joillekin voi olla yllätys, että pula-aika tuntui ravistaneen eniten keskiluokkaista, vaurasta väestöä - äitini ei koskaan lakannut pelkäämästä suurta romahdusta, hän kierrätti, säästi, oli tarkka. Hyveellisiä asoita kaikki, paitsi tuo jatkuva huolissaan oleminen. Isäni oli paljon rennompi, tosin nykymittapuulla mitattuna, tarkka hänkin.

Kun asiaa ajattelee tarkemmin, ei siinä ole mitään yllättävää - isäni oli rutiköyhästä perheestä, ei heidän elämäänsä pula-ajat vaikuttanut sen kummemmin, huonommin kun ei voinut mennä. Päinvastoin, on voinut olla jopa jotenkin lohudttavaa, että välillä muillakin meni huonosti. Sen sijaan, äitini varakas perhe ja suku oli se, jolla oli paljon menetettävää. Mutta olivat niin varakkaita, että pystyivät hyötymään lamastakin, rikastuivat muiden ahdingosta. (juu en pidä tästä suvusta yhtään)

Vierailija
78/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Suomi tuomittiin maksamaan Neuvostoliitolle sotakorvauksia 300 miljoonan kultadollarin arvosta. Maksuaikaa pidennettiin vuoden -45 lopussa 8 vuoteen, ja summaa alennettiin 226,5 miljoonaan. Viimeinen sotakorvausjuna ohitti Vainikkalan aseman 18.9.52.

Niin että taatusti on ollut raskas taakka Suomen taloudelle vielä vuosia jälkeenpäin!

Suomi oli muuten ainoa maa joka maksoi sille määrätyt korvaukset.

Olen sitä mieltä, että köyhyydestä ja niukkuudesta ei nykyään mitään tiedetä. Tiedän, että vaatteet siirtyi isommalta pienemmälle kun kasvettiin. Sukat parsittiin. Vaatteet tehtiin kotona niin pitkälle kun osattiin. Ruokana oli hyvin tavallisesti ruskea kastike ja perunat. Täysmaito ja ruisleipä. Ja silti ihmiset eivät olleet ylipainoisia! Rasvaa syötiin ja hiilihydraatti oli suurin energian lähde. Nyt lihotaan "vaikka ei syödä mitään."

Mitä luokkaeroihin tuli, kyllä vaan niitä oli! Oli rikkaita ja oli köyhiä. Sota-aika tuntui ja näkyi vuosia sodan jälkeen siinäkin, että oli paljon henkisesti vammautuneita miehiä. Myös sotainvalideja oli. Itsemurhia miehet tekivät paljon. Muistan talonrakennukselle hirttäytyneet, eräs räjäytti itsensä dynamiitilla. Yhden miehen löysimme metsästä männyn oksassa. Henkinen hätä on todella kova.

Olin itse nuori tyttö silloin, ja muistaakseni se oli joskus 60-luvun puolivälin tienoilla kun etsimme kaupoista neulepuseroa minulle Helsingin matkalle. Valikoima oli todella suppea enkä mieleistä saanut. Piti ottaa se mikä löytyi, ja asuimme Tampereella!

Oma äitini oli taitava ompelija ja talouden pitäjä ja isällä hyvä työ. Meillä oli kaikki hyvin, mutta tiedän ja muistan muunkinlaisia  kohtaloita. Eräälle tytölle annoin talvikenkäni, se oli ennen Joulua ja hän kulki kumisaappaissa kun ei ollut rahaa perheellä. Kysyin äidiltä saanko antaa kenkäni, sain luvan ja siitä tuli valtavan hyvä mieli! 

Olen itse syntynyt 1954.

Olen syntynyt. 1953 ja muistan hyvin tuon pelon ja ahdistuneisuuden, kun ihmiset teki itsemurhia ja aikuiset puhuivat niistä, että taas joku oli hirttäytynyt johonkin rakennukseen tai puuhun ja koin myöhemmin hyvin pelottavana paikkana. Ja vieläkin muistan ja koen ahdistusta kun näen noita paikkoja.

Onneksi äskettäin kaadettiin vanha kuusi, johon oli hirttäytynyt moni mies. Muistan kun vanhempani kun olivat etsinnöissä, kun joku oli kadonnut, ja se oli varmaa, ettei elävänä löytynyt.

Jotenkin sillalta hyppääjän tai veteen menneet, eivät tuntuneet niin pahalta.

Ja mistähän ne miehet saivat dynamiittia, jolla räjäyttivät itsensä?

Vierailija
79/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Dynamiittia käytettiin ainakin talojen rakennustyömailla, meilläkin tontilla räjäytettiin kun perustuksia alettiin rakentaa. Sitä kai sai silloin helpommin käsiinsä, ja myös "sotamuistoja" kuten esim. kranaatteja yms. tuotiin myös ja säilytettiin vinteillä ja varastoissa.

Tapahtui onnettomuuksiakin kun pojat sai niitä käsiinsä ja leikkivät niillä. Käsiä ja silmiä meni, henkikin välillä. 

Minä siis tuo -54 syntynyt.

Vierailija
80/223 |
28.11.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Liikkuminen erityisesti pimeällä oli kyllä pelottavaa, kun koskaan ei tiennyt näkeekö jonkun puunoksalta hirttäytyneenä.

Ja sitten puhuttiin vielä venäläisistä vakoojista

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: kahdeksan kolme neljä