Lapsuus psykopaattiveljen kanssa - vanhemmat, suojelkaa lapsianne myös toisiltaan!

Hesarissa olleen Pikkusiskon mielipidekirjoituksen innoittamana kirjoitanpa minäkin oman tarinani. Synnyin 80-luvun alussa kantasuomalaiseen, päällepäin normaaliin pienituloiseen perheeseen. Asuimme pikkupaikkakunnalla syrjäisellä kylällä. Minulla on 3 vuotta vanhempi isoveli, joka on ollut lapsesta asti todella itsekäs ja julma. Nykytiedon perusteella veikkaisin hänen olevan jollakin tasolla autistinen, narsistinen tai psykopaatti ja nuo piirteet ovat hänessä olleet ihan pienestä lapsesta asti.

Veljeni oli koko ajan ongelmissa, milloin varastelun, valehtelun tai muun ilkivallan johdosta. Kokonsa puolesta hän ei voinut muita kiusata (oli pieni ja hintelä), joten hän oli todella ilkeä suustaan ja ajautui sitten varmaan senkin takia ongelmiin ikätovereidensa kanssa. Omat ikätoverit vierastivat häntä, joten hänen kaveripiirinsä koostui nuoremmista kavereista. Koulussa häntä varmasti kiusattiin.

Koska asuimme syrjäkylällä, ei leikkikavereita juurikaan ollut. Jouduimme siis viettämään pakostikin aikaa paljon keskenämme. Olimme melko nuoresta asti paljon myös kahdestaan kotona. Suhteemme oli myrskyisä, riitelimme paljon ja monesti riidat eskaloituivat fyysiseksi tappeluksi. Veljeni tietysti voitti lähes jokaisen tappelun ja silloin harvoin, jos hän hävisi, kosti sen jälkikäteen kiusaamalla esim. lemmikkikissaani. Opin inhoamaan veljeäni ja pyrinkin viettämään paljon aikaa ystävilläni, poissa kotoa. Onneksi minulla oli hyvä ystävä, jonka luona käytännössä asuin puolet viikoista, joskus pitempiäkin aikoja.

Kestin sen, että sain veljeltäni selkään säännöllisin väliajoin (viikottain, pahimpina aikoina lähes päivittäin), mutta eniten minua häiritsi vanhempiemme välinpitämätön suhtautuminen tappeluihimme. Vaikka revimme hiuksia toistemme päistä (jopa niin paljon, että huomaan koulukuvista, että joinain vuosina minulla on ollut todella ohut tukka runsaasta hiustenlähdöstä johtuen), veljeni mukiloi minua (ei koskaan kasvoihin) tai alisti muuten, vanhempamme puuttuivat tilanteeseen vain silloin kun se häiritsi heitä tai meillä oli vieraita.

Kiusaaminen ja pahoinpitely loppuivat vasta vanhempiemme erottua ja meidän lähdettyä eri vanhempien mukaan. Elämäni laatu parani huomattavasti, emmekä ole sen jälkeen olleet veljeni kanssa oikein missään yhteydessä. Veljeni jatkaa edelleen samalla linjalla, nyt minun sijastani nyrkistä saavat hänen tyttöystävänsä. Minä onneksi olen löytänyt rinnalleni mukavan miehen, joka ei koskaan ole kohottanut kättään minua vastaan.

Olen periaatteessa antanut vanhemmilleni anteeksi, mutta veljeni ei koskaan tule olemaan osa minun elämääni. Eniten minua ärsyttävät ihmiset, jotka tilanteesta mitään ymmärtämättä yrittävät saada minut pitämään yhteyttä veljeni kanssa. Miksi ihmeessä päästäisin elämääni käärmeen vain siksi, että meillä on samat vanhemmat?