Lue keskustelun säännöt.
Lapsuus psykopaattiveljen kanssa - vanhemmat, suojelkaa lapsianne myös toisiltaan!
27.11.2017 |
Hesarissa olleen Pikkusiskon mielipidekirjoituksen innoittamana kirjoitanpa minäkin oman tarinani. Synnyin 80-luvun alussa kantasuomalaiseen, päällepäin normaaliin pienituloiseen perheeseen. Asuimme pikkupaikkakunnalla syrjäisellä kylällä. Minulla on 3 vuotta vanhempi isoveli, joka on ollut lapsesta asti todella itsekäs ja julma. Nykytiedon perusteella veikkaisin hänen olevan jollakin tasolla autistinen, narsistinen tai psykopaatti ja nuo piirteet ovat hänessä olleet ihan pienestä lapsesta asti.
Veljeni oli koko ajan ongelmissa, milloin varastelun, valehtelun tai muun ilkivallan johdosta. Kokonsa puolesta hän ei voinut muita kiusata (oli pieni ja hintelä), joten hän oli todella ilkeä suustaan ja ajautui sitten varmaan senkin takia ongelmiin ikätovereidensa kanssa. Omat ikätoverit vierastivat häntä, joten hänen kaveripiirinsä koostui nuoremmista kavereista. Koulussa häntä varmasti kiusattiin.
Koska asuimme syrjäkylällä, ei leikkikavereita juurikaan ollut. Jouduimme siis viettämään pakostikin aikaa paljon keskenämme. Olimme melko nuoresta asti paljon myös kahdestaan kotona. Suhteemme oli myrskyisä, riitelimme paljon ja monesti riidat eskaloituivat fyysiseksi tappeluksi. Veljeni tietysti voitti lähes jokaisen tappelun ja silloin harvoin, jos hän hävisi, kosti sen jälkikäteen kiusaamalla esim. lemmikkikissaani. Opin inhoamaan veljeäni ja pyrinkin viettämään paljon aikaa ystävilläni, poissa kotoa. Onneksi minulla oli hyvä ystävä, jonka luona käytännössä asuin puolet viikoista, joskus pitempiäkin aikoja.
Kestin sen, että sain veljeltäni selkään säännöllisin väliajoin (viikottain, pahimpina aikoina lähes päivittäin), mutta eniten minua häiritsi vanhempiemme välinpitämätön suhtautuminen tappeluihimme. Vaikka revimme hiuksia toistemme päistä (jopa niin paljon, että huomaan koulukuvista, että joinain vuosina minulla on ollut todella ohut tukka runsaasta hiustenlähdöstä johtuen), veljeni mukiloi minua (ei koskaan kasvoihin) tai alisti muuten, vanhempamme puuttuivat tilanteeseen vain silloin kun se häiritsi heitä tai meillä oli vieraita.
Kiusaaminen ja pahoinpitely loppuivat vasta vanhempiemme erottua ja meidän lähdettyä eri vanhempien mukaan. Elämäni laatu parani huomattavasti, emmekä ole sen jälkeen olleet veljeni kanssa oikein missään yhteydessä. Veljeni jatkaa edelleen samalla linjalla, nyt minun sijastani nyrkistä saavat hänen tyttöystävänsä. Minä onneksi olen löytänyt rinnalleni mukavan miehen, joka ei koskaan ole kohottanut kättään minua vastaan.
Olen periaatteessa antanut vanhemmilleni anteeksi, mutta veljeni ei koskaan tule olemaan osa minun elämääni. Eniten minua ärsyttävät ihmiset, jotka tilanteesta mitään ymmärtämättä yrittävät saada minut pitämään yhteyttä veljeni kanssa. Miksi ihmeessä päästäisin elämääni käärmeen vain siksi, että meillä on samat vanhemmat?
Kommentit (47)
Tutkinta ennen hutkintaa. kirjoitti:
Olisi kiva kuulla aloittajan veljen versio tapahtumista.
Niin minustakin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielenkiintoinen aihe, minullakin on ikäviä kokemuksia isoveljeni ja äidin kiusaamisesta. Äitini ja isäni erosivat kun olin pieni. Äiti ei myöskään koskaan puuttunut kun veljeni kiusasi tai haukkui minua. Meitä oli siis vain kaksi lasta. Olisi mielenkiintoista kuulla miten kolmen tai enemmän lasten perheissä ilmenee kiusaamista, ilmenee koska sitä vähemmän? Ja miten moni lapsisessa perheessä muodostuu sisarussuhteita? Onko lapsi luvulla väliä?
Usein nämä veljet tai siskot, kuinka vaan, jotka ovat pahoinpitelyä harrastaneet - ovat hyvissä asemissa esimerkiksi työelmässä. Siten he voivat uhkailla nuorempia sisariaan, joita ovat alistaneet henkisesti että fyysisellä väkivallalla, että kuka sinua uskoisi. MInulla on sentään tämä tai tuo virka. Psykopaatteja kun ovat ja sitten, jos vielä se toinen yh vanhempi kaiken mahdollistaa. Ulospäin saatetaan esittää oikein mukavaa ja ystävällistä muille sukulaisille. Kukaan ei uskosi sitä hirviötä, minkä pikkusisko on joutunut omassa veljessään kahden kesken kohtaamaan. Väkivallalla uhkaamista tai ihan silkkaa väkivaltaa. Halventamista. Tukasta repimistä ja ties mitä muuta.
Jotenkin tuntuu, että lähisuhdeväkivallassa, kun ei ole kyse parisuhdeväkivallasta, uhri syyllisistetään helpommin. Miksi?
Koska on kyse muka tasa-arvoisesta suhteesta, jota se ei suinkaan ole ikäeroihin nähden. Tai siihen nähden, että toinen vanhempi mahdollistaa sisaruksen pahoinpitelyn.
Vierailija kirjoitti:
Me alistetut suojelemme vanhempiamme (ja sisaruksiamme) vieläkin. Siksi emme halua puhua omilla kasvoillamme tai kertoa yksityiskohtia, joista meidät voisi tunnistaa. Osa varmaan aikuisena miettii, muistaako tilanteet oikein ja siksi arkailee kertoa tapahtumista kenellekään. Minulla on 6 vuoden ajalta tarkkoja päiväkirjamerkintöjä pahoinpitelyistä. Silti mietin, olenko liioitellut asioita omassa päässäni ja kokenut tilanteet pahemmiksi kuin ne ovatkaan. Viimeinen asia, mitä tästä selvittyäni haluan kohdata, on tuttavien vähättely kokemuksiani kohtaan tai omien vanhempien viha, koska en ole ollut tapahtumista hiljaa. Sehän on heillekin suuri häpeä, koska he ovat epäonnistuneet kasvatuksessa ja turvallisen lapsuuden tarjoamisessa lapsilleen.
Omalta kohdaltani kyllä muistan tapahtumat, jatkuvaa kotiväkivaltaa ei voi millään unohtaa saatika olla tuntematta ja näkemättä seurauksia. Ajattele, että "palautat" asian siihen osoitteeseen, josta se sinulle annettiinkin. Todennäköisesti saat joskus päällesi vaikka mitä vähättelyjä ja vanhempiesi vihaa, jos vanhemmat kieltävän asian valehdellen. Mutta mitä heiltä voisi muuta odottaa, kun he pystyivät jo mihin pystyivät. Enää eivät onneksi pysty.
Ap, mitä veljestäsi tuli "isona"? Saiko missään vaiheessa minkäänlaista hoitoa, terapiaa tms.?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siskoni kiusasi ja löi minua koko lapsuuteni ajan. Olin "koulukiusattu" kotonani. Sisko nauroi ja herjasi ylipäätään koko ajan ja hakkasi aina kun kukaan ei nähnyt.
Isäni ei ole koskaan välittänyt lapsistaan. Hän haukkui äitiäni päivittäin, mutta väkivalta oli vain henkistä. Hän toi vieraita naisia kotiimme ja esitteli äidin heille sihteerinään. Äitini oli masentunut ja makasi päivät sängyn pohjalla eikä jaksanut puuttua siskoni harjoittamaan väkivaltaan. Olimme siskon kanssa myös paljon kahdestaan kotona.
Muistan kaksi tapausta elämässäni, jolloin olen ollut voimaantunut ja onnellinen. Olin viisivuotias kun siskoni meni kouluun. Tajusin silloin, että saan olla neljä tuntia päivässä ilman että kukaan lyö minua ja saan päättää, kenen kanssa leikin ja mitä leikin.
Toisen tapauksen muistan kun sisko muutti 18-vuotiaana pois kotoa. Olin 16 ja tuntui kuin olisin vapautunut vankilasta. Sain vihdoin tehdä mitä halusin!
Nykyisin olemme siskoni kanssa puheväleissä. Vihaan häntä silti, vaikken voi puhua vihasta sukulaisilleni. Sen sijaan mummoani, joka hoiti meitä maalla kaikki kesät, en halua koskaan tavata. Hän suosi siskoani ja vihasi minua. Sisko hakkasi minua mummolassa ja kun puolustauduin, hän meni mummolle itkemään, miten ilkeästi olen häntä kohdellut. Ja mummo haukkui minut ja antoi selkään. Tätä tapahtui koko lapsuuden. Nyt kun hän 93-vuotias ja hoitokodissa, saan salaista tyydytystä ajatuksesta, ettei hänelle vaihdeta vaippoja kuin kahdesti päivässä. Toivon, että hän elää satavuotiaaksi eikä pääse kusenhajuisesta sängystään koskaan ylös omin voimin.
Isät ovat tyttäriensä suojelijoita ja kun /jos menettää aikaisin isänsä, tyttärestä tulee puolustuskyvytön, mikäli on kovin nuori eikä saa sitä isällistä suojaa ja turvaa. Taloudellista sekä elämänohjeellista.
Mikä niitä äitejä estää suojelemasta lapsiaan? Penikselläkö niitä suojellaan?
Vain mies tuo rahaa kotiin ja on tarpeeksi viisas antamaan elämänohjeita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onkohan minussa jotain vikaa? En tunne koston tarvetta, en vihaakaan. Tunnen vähän halveksuntaa ja enimmäkseen, etten halua olla väkivaltaisten vanhempieni kanssa missään tekemisissä. Ennen pelkäsin, mutta voitin pelon. Minulla ei ole enää mitään menetettävää.
Vierailija kirjoitti:
Isät ovat tyttäriensä suojelijoita ja kun /jos menettää aikaisin isänsä, tyttärestä tulee puolustuskyvytön, mikäli on kovin nuori eikä saa sitä isällistä suojaa ja turvaa. Taloudellista sekä elämänohjeellista.
Mikä niitä äitejä estää suojelemasta lapsiaan? Penikselläkö niitä suojellaan?
Vain mies tuo rahaa kotiin ja on tarpeeksi viisas antamaan elämänohjeita?
Molempien vanhempien kuuluu suojella lapsiaan. Myös toisiltaan, jos on tarvetta. Edellisen kommentoijan näkemys, että isä on tyttärensä suojelija ei pitänyt koskaan paikkansa minun kohdallani. Puolustuskyvytyön olin kyllä, kun molemmat vanhemmat olivat samalla asialla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo juuri, että kun äiti seuraa vierestä väkivaltaa sen jälkeen kun on psyykannut yhden perheenjäsenen hakkaamaan toista. Syynä kateus. Äärimmäisen julmaa toimintaa ja vaiettua.
Meillä äidin hermostuttua (esim olin koskenut johonkin äitini tavaraan) niin isä alkoi hulluna hakata remmillä. Olin 4-vuotias.
Isosisko olis ilkeä - tosin itki paljon. Kukaan ei häntä lohduttanut yms. Hän oli meille pikkkusisarille todella ilkeä.
Veljeni ei koskaan saanut mitään apua ongelmiinsa. Hän ei ole pärjännyt elämässä, tosin työpaikka hänellä sentään on tällä hetkellä. Tekee työtä, jossa pärjäisi koulutettu apinakin, vaikka älykkyytensä puolesta olisi voinut päästä ihan mukaviin hommiin. Asuu kaverien nurkissa eikä kanna mitään vastuuta elämästään.
Säälittävä tyyppi, joka oman päänsä sisällä taitaa olla suurikin nero, mutta väärinymmärretty sellainen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Veljeni ei koskaan saanut mitään apua ongelmiinsa. Hän ei ole pärjännyt elämässä, tosin työpaikka hänellä sentään on tällä hetkellä. Tekee työtä, jossa pärjäisi koulutettu apinakin, vaikka älykkyytensä puolesta olisi voinut päästä ihan mukaviin hommiin. Asuu kaverien nurkissa eikä kanna mitään vastuuta elämästään.
Säälittävä tyyppi, joka oman päänsä sisällä taitaa olla suurikin nero, mutta väärinymmärretty sellainen.
Ap
Millaiset välit teidän vanhemmilla oli ja miten vanhempanne suhtautui veljen väkivaltaan? Oliko teistä jompikumpi suosikki-lapsi ja toinen syntipukki?
Vierailija kirjoitti:
Onkohan minussa jotain vikaa? En tunne koston tarvetta, en vihaakaan. Tunnen vähän halveksuntaa ja enimmäkseen, etten halua olla väkivaltaisten vanhempieni kanssa missään tekemisissä. Ennen pelkäsin, mutta voitin pelon. Minulla ei ole enää mitään menetettävää.
Ei, sinussa ei ole mitään vikaa jos et ole tukahduttanut tunteitasi. Olet päässyt eteenpäin etkä anna menneisyyden enää vaikuttaa elämääsi. Onnittelut siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan minussa jotain vikaa? En tunne koston tarvetta, en vihaakaan. Tunnen vähän halveksuntaa ja enimmäkseen, etten halua olla väkivaltaisten vanhempieni kanssa missään tekemisissä. Ennen pelkäsin, mutta voitin pelon. Minulla ei ole enää mitään menetettävää.
Ei, sinussa ei ole mitään vikaa jos et ole tukahduttanut tunteitasi. Olet päässyt eteenpäin etkä anna menneisyyden enää vaikuttaa elämääsi. Onnittelut siitä.
Olipa mukava kuulla toisen näkemys tähän, kiitos. Tunteeni eivät ole mihinkään kadonneet, näytän niitä aikuisena vapautuneemmin. Hallitseva negatiivisuuden tunne on väistynyt elämästäni kun siirsin ongelmien aiheuttajat pois. Elämä tuntuu nyt hyvältä elää.
En paljastanut kaikkia korttejani, mutta karma on ollut puolellani. IsoSisko kulta ei ole mitenkään normaalia että teinipoikasi hipelöi rintojasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Veljeni ei koskaan saanut mitään apua ongelmiinsa. Hän ei ole pärjännyt elämässä, tosin työpaikka hänellä sentään on tällä hetkellä. Tekee työtä, jossa pärjäisi koulutettu apinakin, vaikka älykkyytensä puolesta olisi voinut päästä ihan mukaviin hommiin. Asuu kaverien nurkissa eikä kanna mitään vastuuta elämästään.
Säälittävä tyyppi, joka oman päänsä sisällä taitaa olla suurikin nero, mutta väärinymmärretty sellainen.
Ap
Millaiset välit teidän vanhemmilla oli ja miten vanhempanne suhtautui veljen väkivaltaan? Oliko teistä jompikumpi suosikki-lapsi ja toinen syntipukki?
Vanhempien keskinäiset välit olivat huonot, avioeroon päätyivätkin sitten lopulta. Meidän riitoihimme ei puututtu, vaan meidän annettiin selvitellä välimme keskenämme. No, minähän siinä turpiini lähes aina sain.
Suosikkilasta en osaa nimetä. Aluksi veljeni rämäpäisyyttä ei katsottu niin pahalla, vaan hänen touhuilleen lähinnä naurettiin. Etenkin tuttavaperheiden naiset varmasti pitivät aluksi hänestä, olihan hän vilkas ja hauska lapsi. Sitten kun hölmöilyt pahenivat ja varkaudet ym. tulivat ilmi, asenne muuttui negatiivisemmaksi. Siinä vaiheessa minusta varmaan tuli suosikkilapsi, koska minä en aiheuttanut ongelmia. Tosin edelleenkin myös veljeni on vanhemmilleni tärkeä, vaikka luottamus on petetty monia kertoja. Vanhempien rakkaus riittää yllättävän pitkälle, eikä minulla ole tarvetta sitä muuttaa mihinkään. Itse en vain halua olla veljeni kanssa missään tekemisissä.
ap
Tyttöjen lyöminen on kyllä jotenkin sairasta. Olisi luullut, että joku olisi tämän edes sanonut veljellesi.
Meidän perheessä oli neljä lasta, ja kyllä isoveli kiusasi, alisti ja pahoinpiteli (paitsi nuorinta siskoa, johon isoveljellä oli suuri ikäero). Kotiolot olivat muutenkin huonot, oli alkoholismia, mielenterveysongelmia sekä fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Isoveljen käytös oli siinä vain yksi harmi muiden joukossa.
Aikuisena isoveli on tehnyt paljon töitä oman pääkoppansa kanssa ja tunnustanut kohdelleensa meitä nuorempia tosi huonosti ja pyytänyt tätä anteeksi. Hän tiedostaa, että purki lapsena omaa huonoa oloaan minuun ja pikkuveljeeni. Periaatteessa välit isoveljeen ovat nyt hyvät ja ymmärrän häntä, mutta täysin en kuitenkaan pysty luottamaan häneen vaan aina välillämme on tietty etäisyys, jota pikkuveljeen ei minulla ole.
Me alistetut suojelemme vanhempiamme (ja sisaruksiamme) vieläkin. Siksi emme halua puhua omilla kasvoillamme tai kertoa yksityiskohtia, joista meidät voisi tunnistaa. Osa varmaan aikuisena miettii, muistaako tilanteet oikein ja siksi arkailee kertoa tapahtumista kenellekään. Minulla on 6 vuoden ajalta tarkkoja päiväkirjamerkintöjä pahoinpitelyistä. Silti mietin, olenko liioitellut asioita omassa päässäni ja kokenut tilanteet pahemmiksi kuin ne ovatkaan. Viimeinen asia, mitä tästä selvittyäni haluan kohdata, on tuttavien vähättely kokemuksiani kohtaan tai omien vanhempien viha, koska en ole ollut tapahtumista hiljaa. Sehän on heillekin suuri häpeä, koska he ovat epäonnistuneet kasvatuksessa ja turvallisen lapsuuden tarjoamisessa lapsilleen.