Lue keskustelun säännöt.
Anoppi asiaa
26.11.2017 |
Olen aina ihmetellyt anopeista tuskautuneita.
En enää. Haluaisin vertaistukea.
Eli olen ollut mieheni kanssa 6 vuotta avoliitossa. Minulla edellisestä suhteesta teini jolle mieheni kuin isä ja miehen perheen kanssa tulemme hyvin toimeen. (Mieheni on latino) ollaan molemmat +35.
Meille syntyy helmikuussa yhteinen lapsi.
No nyt huomaan tiettyä kireyttä anopissa. Tulevaan lapseen liittyen. Yritiän välttää riitaa enkä halua sanoa pahasti! En pahastu neuvoista mutta jo yhden lapsen kasvattaneena en niitä liiemmin kaipaa.
Täällä tytöille laitetaan korvakorut jo vauvana, ja on nyt jo kolme kertaa kysellyt että kai me sitten myös.. sanon aina nätisti etten näe tarvetta siihen, en ole vastaankaan mutta tuskin laitetaan.
Hiljattain olivat kylässä ja toivat kakun jossa haikara kannatteli tytön nimeä. Se on hellittelynimi tässä vaiheessa ja ollaan sanottu että se ei jää nimeksi. Sanoo siihen että antakaa se, toistelee nimeä ja julkaisi sen fb.
Ollaan puhuttu miehen kanssa ettei haluta paljoa tavaraa, mieheni sanoi sen hänelle ja loukkaantui selvästi.
Esim vauvan kylpytuoli. En pidä niistä ja on silti tuomassa sitä syystä että tyttärensä lapsi käytti.
Loukkaantui kun ostettiin pinnasänky vaikka hän on hommaamassa kehtoa.
Ja sitten joulu. Mieheni sanoi että luultavasti ollaan tämä joulu kotosalla (aatto,muuten voidaan käydä) niin loukkaantui pahasti, ei ymmärtänyt ollenkaan. En nyt vaan viimeisilläni raskaana jaksa isoa latinotyyppistä perhejoulua joka on täyttä hälinää ja ruokaa joka ei raskaana maistu.
Kysymys kuuluukin paheneeko se tästä kun vauva syntyy vai tasoittuuko?
En halua kellekkään mielipahaa ja miehelleni äitinsä on hyvin tärkeä.
Kommentit (71)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap kiittää asiallisista vastauksista! Niiden perusteella tilanne ei kylläkään ainakaan parane, mielelläni kuulisin jos joku löytänyt tasapainon ja miten.
Katson asiaa toisesta näkökulmasta ollessani suomalaisanoppi latinominiälle. Sinuna kuitenkin miettisin, mikä miehesi kulttuurissa on hyvää, mikä siedettävää ja mikä ehdottoman ei-ei-ei. Korosta suhteessasi anoppiisi hyviä asioita ja tee kompromisseja siedettävissä asioissa. Tällä tavalla olet mukava miniä ja nuo sinun ei-ei-ei -asiat voidaan hyväksyä paremmin kuin jos olisit vastahankainen vähän kaikissa asioissa.
Meillä suomalaisilla on oma luonteemme, kasvatuksemme ja kulttuurimme ja usein ajattelemme, että se on ainoa oikea, hyvä ja järkevä maan päällä. Juuri niin pitäisi kaikkien elää kuin me suomalaiset elämme. On aika vaikeaa muuttaa omaa käsitystään ja ennenkaikkea sellaisissa asioissa, joissa joku astuu meidän varpaillemme tai me koemme astuvamme toisen varpaille. Itse tein vanhimman lapsenlapseni kohdalla virheen, kun suomalaisittain ajattelin, että menen katsomaan uutta tulokasta perheen kotiin vasta muutaman viikon päästä. Miniäni oli tulkinnut asian niin, ettei lapsenlapsi kiinnosta minua lainkaan. En välitä hänestä enkä uudesta tulokkaasta. Hän oli loukkaantunut, vaikka minä taas ajattelin, että en halua tunkeutua synnytyssairaalaan katsomaan vastasynnyttänyttä miniääni. Toisen lapsenlapseni kohdalla olin jo viisaampi ja otin töistäkin vapaata hyökätäkseni heti sairaalaan, kun olivat päässeet synnytyssalista vuodeosastolle ja oli vierastunnin aika.
Itselleni hankalimmaksi olen kokenut oletuksen, että isovanhempana minun pitäisi aina olla valmis hoitamaan lapsenlapsia ja olemaan muutenkin apuna. Jopa silloin, kun ei erikseen pyydetä. Mennä vain heidän kotiinsa, ottaa lapsi kainaloon, alkaa laittaa ruokaa ja siivoilla siinä välissä. Tämä on ollut kertakaikkiaan vierasta minulle. Mutta olen oppinut. Ja huomannut, että toimimalla edes jossain määrin latinoanoppien tapaan välini miniääni ovat muuttuneet erittäin lämpimiksi. Nykyisin hän on minulle kuin oma tytär ja vähitellen hänkin on alkanut ymmärtää, että en ole heitä unohtanut, en ole suuttunut enkä kyllästynyt heihin, vaikka en joka viikko hänelle soitakaan.
Ja vielä...puhu anoppisi kanssa. Kerro hänelle suomalaisista ja suomalaisuudesta. Kerro, miten Suomessa perinteisesti isovanhemmat toimivat lastenlastensa suhteen. Kysy myös anopiltasi, mitkä hänelle hänen kulttuurissaan ovat tässä asiassa kaikista tärkeimmät jutut. Ota tarvittaessa miehesi kulttuuritulkiksi. Moni riita tai loukkaantuminen voi olla puhtaasti kulttuurieroista johtuva väärinkäsitys kuten tuossa edellä kerroin sairaalassa vierailusta.
Ja vieläkin yksi asia. Aloituksessasi kerroit koittavasi välttää riitaa. Ei näin! Latinokulttuurissa riidellään juuri niiden kanssa, jotka ovat rakkaita ja tärkeitä. Sitten sovitaan, annetaan anteeksi, halataan ja elämä jatkuu. Sano sanottavasi suoraan anopillesi. Älä käytä miestäsi viestinviejänä, koska se osoittaa anopillesi, että et arvosta häntä edes sen vertaa, että viitsisit sanoa asiasta itse.
Kahden kulttuurin yhdistäminen ei ole ihan helppoa, mutta onnistuu kyllä :) Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap lue ajatuksella edelliset kommentit. Jos jatkat nykyisellä tyylillä niin edessä voi olla ero. Puolisolle on tärkeää että sukulaisia kohdellaan arvostavasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap kiittää asiallisista vastauksista! Niiden perusteella tilanne ei kylläkään ainakaan parane, mielelläni kuulisin jos joku löytänyt tasapainon ja miten.
Katson asiaa toisesta näkökulmasta ollessani suomalaisanoppi latinominiälle. Sinuna kuitenkin miettisin, mikä miehesi kulttuurissa on hyvää, mikä siedettävää ja mikä ehdottoman ei-ei-ei. Korosta suhteessasi anoppiisi hyviä asioita ja tee kompromisseja siedettävissä asioissa. Tällä tavalla olet mukava miniä ja nuo sinun ei-ei-ei -asiat voidaan hyväksyä paremmin kuin jos olisit vastahankainen vähän kaikissa asioissa.
Meillä suomalaisilla on oma luonteemme, kasvatuksemme ja kulttuurimme ja usein ajattelemme, että se on ainoa oikea, hyvä ja järkevä maan päällä. Juuri niin pitäisi kaikkien elää kuin me suomalaiset elämme. On aika vaikeaa muuttaa omaa käsitystään ja ennenkaikkea sellaisissa asioissa, joissa joku astuu meidän varpaillemme tai me koemme astuvamme toisen varpaille. Itse tein vanhimman lapsenlapseni kohdalla virheen, kun suomalaisittain ajattelin, että menen katsomaan uutta tulokasta perheen kotiin vasta muutaman viikon päästä. Miniäni oli tulkinnut asian niin, ettei lapsenlapsi kiinnosta minua lainkaan. En välitä hänestä enkä uudesta tulokkaasta. Hän oli loukkaantunut, vaikka minä taas ajattelin, että en halua tunkeutua synnytyssairaalaan katsomaan vastasynnyttänyttä miniääni. Toisen lapsenlapseni kohdalla olin jo viisaampi ja otin töistäkin vapaata hyökätäkseni heti sairaalaan, kun olivat päässeet synnytyssalista vuodeosastolle ja oli vierastunnin aika.
Itselleni hankalimmaksi olen kokenut oletuksen, että isovanhempana minun pitäisi aina olla valmis hoitamaan lapsenlapsia ja olemaan muutenkin apuna. Jopa silloin, kun ei erikseen pyydetä. Mennä vain heidän kotiinsa, ottaa lapsi kainaloon, alkaa laittaa ruokaa ja siivoilla siinä välissä. Tämä on ollut kertakaikkiaan vierasta minulle. Mutta olen oppinut. Ja huomannut, että toimimalla edes jossain määrin latinoanoppien tapaan välini miniääni ovat muuttuneet erittäin lämpimiksi. Nykyisin hän on minulle kuin oma tytär ja vähitellen hänkin on alkanut ymmärtää, että en ole heitä unohtanut, en ole suuttunut enkä kyllästynyt heihin, vaikka en joka viikko hänelle soitakaan.
Ja vielä...puhu anoppisi kanssa. Kerro hänelle suomalaisista ja suomalaisuudesta. Kerro, miten Suomessa perinteisesti isovanhemmat toimivat lastenlastensa suhteen. Kysy myös anopiltasi, mitkä hänelle hänen kulttuurissaan ovat tässä asiassa kaikista tärkeimmät jutut. Ota tarvittaessa miehesi kulttuuritulkiksi. Moni riita tai loukkaantuminen voi olla puhtaasti kulttuurieroista johtuva väärinkäsitys kuten tuossa edellä kerroin sairaalassa vierailusta.
Kiitos. Ollaan kyllä tunnettu niin kauan että kulttuurista on puhuttu jo kauan sitten. Toki vauvaan liittyviä kulttuurieroja tulee esille nyt, esim parvekkeella nukuttaminen, korvakorut..mutta kun sanon miksi niin ikäänkuin sivuuttaa mun kannan.
Vierailija kirjoitti:
Ap lue ajatuksella edelliset kommentit. Jos jatkat nykyisellä tyylillä niin edessä voi olla ero. Puolisolle on tärkeää että sukulaisia kohdellaan arvostavasti.
Arvostavasti kohtelenkin mutta en nyt sentään koko kasvatusvastuuta ajatellut anopille antaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap kiittää asiallisista vastauksista! Niiden perusteella tilanne ei kylläkään ainakaan parane, mielelläni kuulisin jos joku löytänyt tasapainon ja miten.
Katson asiaa toisesta näkökulmasta ollessani suomalaisanoppi latinominiälle. Sinuna kuitenkin miettisin, mikä miehesi kulttuurissa on hyvää, mikä siedettävää ja mikä ehdottoman ei-ei-ei. Korosta suhteessasi anoppiisi hyviä asioita ja tee kompromisseja siedettävissä asioissa. Tällä tavalla olet mukava miniä ja nuo sinun ei-ei-ei -asiat voidaan hyväksyä paremmin kuin jos olisit vastahankainen vähän kaikissa asioissa.
Meillä suomalaisilla on oma luonteemme, kasvatuksemme ja kulttuurimme ja usein ajattelemme, että se on ainoa oikea, hyvä ja järkevä maan päällä. Juuri niin pitäisi kaikkien elää kuin me suomalaiset elämme. On aika vaikeaa muuttaa omaa käsitystään ja ennenkaikkea sellaisissa asioissa, joissa joku astuu meidän varpaillemme tai me koemme astuvamme toisen varpaille. Itse tein vanhimman lapsenlapseni kohdalla virheen, kun suomalaisittain ajattelin, että menen katsomaan uutta tulokasta perheen kotiin vasta muutaman viikon päästä. Miniäni oli tulkinnut asian niin, ettei lapsenlapsi kiinnosta minua lainkaan. En välitä hänestä enkä uudesta tulokkaasta. Hän oli loukkaantunut, vaikka minä taas ajattelin, että en halua tunkeutua synnytyssairaalaan katsomaan vastasynnyttänyttä miniääni. Toisen lapsenlapseni kohdalla olin jo viisaampi ja otin töistäkin vapaata hyökätäkseni heti sairaalaan, kun olivat päässeet synnytyssalista vuodeosastolle ja oli vierastunnin aika.
Itselleni hankalimmaksi olen kokenut oletuksen, että isovanhempana minun pitäisi aina olla valmis hoitamaan lapsenlapsia ja olemaan muutenkin apuna. Jopa silloin, kun ei erikseen pyydetä. Mennä vain heidän kotiinsa, ottaa lapsi kainaloon, alkaa laittaa ruokaa ja siivoilla siinä välissä. Tämä on ollut kertakaikkiaan vierasta minulle. Mutta olen oppinut. Ja huomannut, että toimimalla edes jossain määrin latinoanoppien tapaan välini miniääni ovat muuttuneet erittäin lämpimiksi. Nykyisin hän on minulle kuin oma tytär ja vähitellen hänkin on alkanut ymmärtää, että en ole heitä unohtanut, en ole suuttunut enkä kyllästynyt heihin, vaikka en joka viikko hänelle soitakaan.
Ja vielä...puhu anoppisi kanssa. Kerro hänelle suomalaisista ja suomalaisuudesta. Kerro, miten Suomessa perinteisesti isovanhemmat toimivat lastenlastensa suhteen. Kysy myös anopiltasi, mitkä hänelle hänen kulttuurissaan ovat tässä asiassa kaikista tärkeimmät jutut. Ota tarvittaessa miehesi kulttuuritulkiksi. Moni riita tai loukkaantuminen voi olla puhtaasti kulttuurieroista johtuva väärinkäsitys kuten tuossa edellä kerroin sairaalassa vierailusta.
Ja vieläkin yksi asia. Aloituksessasi kerroit koittavasi välttää riitaa. Ei näin! Latinokulttuurissa riidellään juuri niiden kanssa, jotka ovat rakkaita ja tärkeitä. Sitten sovitaan, annetaan anteeksi, halataan ja elämä jatkuu. Sano sanottavasi suoraan anopillesi. Älä käytä miestäsi viestinviejänä, koska se osoittaa anopillesi, että et arvosta häntä edes sen vertaa, että viitsisit sanoa asiasta itse.
Kahden kulttuurin yhdistäminen ei ole ihan helppoa, mutta onnistuu kyllä :) Tsemppiä!
Varmaan ihan totta mutta latinojakin on erilaisia. Anoppini on oman anoppinsa kanssa ollut riidoissa yli 10 vuotta, eivät puhu eivätkä tapaa vaikka samassa kaupungissa asuvatkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap kiittää asiallisista vastauksista! Niiden perusteella tilanne ei kylläkään ainakaan parane, mielelläni kuulisin jos joku löytänyt tasapainon ja miten.
Katson asiaa toisesta näkökulmasta ollessani suomalaisanoppi latinominiälle. Sinuna kuitenkin miettisin, mikä miehesi kulttuurissa on hyvää, mikä siedettävää ja mikä ehdottoman ei-ei-ei. Korosta suhteessasi anoppiisi hyviä asioita ja tee kompromisseja siedettävissä asioissa. Tällä tavalla olet mukava miniä ja nuo sinun ei-ei-ei -asiat voidaan hyväksyä paremmin kuin jos olisit vastahankainen vähän kaikissa asioissa.
Meillä suomalaisilla on oma luonteemme, kasvatuksemme ja kulttuurimme ja usein ajattelemme, että se on ainoa oikea, hyvä ja järkevä maan päällä. Juuri niin pitäisi kaikkien elää kuin me suomalaiset elämme. On aika vaikeaa muuttaa omaa käsitystään ja ennenkaikkea sellaisissa asioissa, joissa joku astuu meidän varpaillemme tai me koemme astuvamme toisen varpaille. Itse tein vanhimman lapsenlapseni kohdalla virheen, kun suomalaisittain ajattelin, että menen katsomaan uutta tulokasta perheen kotiin vasta muutaman viikon päästä. Miniäni oli tulkinnut asian niin, ettei lapsenlapsi kiinnosta minua lainkaan. En välitä hänestä enkä uudesta tulokkaasta. Hän oli loukkaantunut, vaikka minä taas ajattelin, että en halua tunkeutua synnytyssairaalaan katsomaan vastasynnyttänyttä miniääni. Toisen lapsenlapseni kohdalla olin jo viisaampi ja otin töistäkin vapaata hyökätäkseni heti sairaalaan, kun olivat päässeet synnytyssalista vuodeosastolle ja oli vierastunnin aika.
Itselleni hankalimmaksi olen kokenut oletuksen, että isovanhempana minun pitäisi aina olla valmis hoitamaan lapsenlapsia ja olemaan muutenkin apuna. Jopa silloin, kun ei erikseen pyydetä. Mennä vain heidän kotiinsa, ottaa lapsi kainaloon, alkaa laittaa ruokaa ja siivoilla siinä välissä. Tämä on ollut kertakaikkiaan vierasta minulle. Mutta olen oppinut. Ja huomannut, että toimimalla edes jossain määrin latinoanoppien tapaan välini miniääni ovat muuttuneet erittäin lämpimiksi. Nykyisin hän on minulle kuin oma tytär ja vähitellen hänkin on alkanut ymmärtää, että en ole heitä unohtanut, en ole suuttunut enkä kyllästynyt heihin, vaikka en joka viikko hänelle soitakaan.
Ja vielä...puhu anoppisi kanssa. Kerro hänelle suomalaisista ja suomalaisuudesta. Kerro, miten Suomessa perinteisesti isovanhemmat toimivat lastenlastensa suhteen. Kysy myös anopiltasi, mitkä hänelle hänen kulttuurissaan ovat tässä asiassa kaikista tärkeimmät jutut. Ota tarvittaessa miehesi kulttuuritulkiksi. Moni riita tai loukkaantuminen voi olla puhtaasti kulttuurieroista johtuva väärinkäsitys kuten tuossa edellä kerroin sairaalassa vierailusta.
Kiitos. Ollaan kyllä tunnettu niin kauan että kulttuurista on puhuttu jo kauan sitten. Toki vauvaan liittyviä kulttuurieroja tulee esille nyt, esim parvekkeella nukuttaminen, korvakorut..mutta kun sanon miksi niin ikäänkuin sivuuttaa mun kannan.
Tuo sivuuttaminen voi johtua yksinkertaisesti siitä, että asia ei ole vielä ajankohtainen. Käytte keskustelun uudelleen sitten, kun asia on ajankohtainen. Muista myös perustella anopillesi syyt, miksi haluat toimia parvekkeella nukuttamisen, korvakorujen yms suhteen niinkuin haluat. Anoppisi saattaa olla alussa "immuuni" järkipuheelle, mutta jos olet perustellut näkemyksesi, hän sen aikanaan joko hyväksyy tai unohtaa koko jupakan. Toteaa hiljaa mielessään, että onpa suomalaisilla typeriä tapoja :D
Sinä ja miehesi teette omaa perhettänne koskevat päätöksenne itse. Et sinä yksin vaan yhdessä miehesi kanssa. Jousta anoppisi suhteen asioissa, joissa voit joustaa, mutta pidä pääsi asioissa, joissa ette halua joustaa. Monet kuvittelevat, että latinokulttuurissa miniän tulisi olla miehensä suvun kynnysmatto. Ei se niin ole. Anoppisi saattaa tuhahtaa jollekin päätöksellesi, mutta hiljaa mielessään miettii, että olisinpa itsekin aikoinaan ollut yhtä rohkea oman anoppini kanssa.
Kun vauva syntyy, juttele anoppisi kanssa, millaista oli silloin, kun hänen lapsensa olivat vauvoja. Missä he elivät, mitä tekivät jne. Olisiko äidilläsi luontevaa mahdollisuutta istua vaikka lounaalle anoppisi kanssa ja juttelemaan heidän kummankin äitiyden ensivuosista? Suosittelen sua myös olemaan kiinnostunut miehesi ruokakulttuurista. Pyydä anoppiasi opettamaan sinulle perinneruokien tekemistä ja kysy myös, haluaisiko anoppisi oppia tekemään suomalaisia perinneruokia. Voi olla, että tuon ruokakulttuurin oletkin jo omaksunut, mutta kun anoppisi tuntee itsensä tärkeäksi teille, hän myös katsoo helpommin läpi sormien asioita, joissa olet hänen kanssaan eri mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Tuolle korvakoruhommalle on vain paras antaa periksi. Ne laitetaan kaikille tytöille heti synnyttyä, lääkäri laittaa, ei mikään korumyyjä. Jos tytöllä ei ole korviksia, niin häntä pidetään poikana.
Muuten kurja tilanne. Sinä ja miehesi päätätte miten elätte, mutta latinot ovat todella sukurakkaita ja läheisiä toisilleen. Kolmen sukupolven pieni kerrostaloasunto ihan normia nykyään, johtuen työllisyystilanteesta.
Miksi pitää antaa periksi? Siksikö kun toiset ovat ulkomaalaisia? En ymmärrä tuota nöyristelyä ja matelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos neuvoista/kokemuksista! Tekee hyvää kuulla muiden kokemuksia.
Laitoin alapeukun siksi, että monet italialaiset ovat melkoisen itseriittoisia kulttuuristaan. Pitävät sitä ylivertaisena.
Suomalaisminiän sovittelua ja joustamista pidettäisiin itsestäänselvyytenä ja miniän negatiivisina koettuihin reagointi-
ja ajatusmalleihin kuitenkin kiinnitettäisiin huomiota.
Kiltteys on yhtä kuin heikkouden osoitus ja syy kävellä ylitse.
Kamalimmat, repivimmät riidat olen käynyt italialaisten kanssa. Heidän kulttuurissaan ollaan hyvin verbaalisia, kuin sanallisia akrobaatteja. Riidan tai suuttumisen yhteydessä kielenkäyttö ja huutaminen voi olla ihan kammottavaa. Siinä jää suomineito vapisemaan, piipittämään ja nieleskemään itkua.
Riidan jälkeen porukka käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut. Herneen vetämistä nenään ei ymmärretä. Siis vastapuolelta. He kyllä ovat herkkähipiäisiä ja pitkävihaisia, jos kokevat joutuneensa vääryyden tai epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi.
Shakespeare teki viihdettä italialaisesta perhedynamiikasta, mutta näen viitteitä suoraan todellisuudesta.
Mieheni suku on monien traumojen summa -näkivät nälkää 2. maailmansodan jälkeen ja jotkut suvun miehistä joutuivat vuosikausiksi sotavangeiksi; osa perheestä jakaantui ja lähti Amerikkaan; elämä keskittyi selviytymiseen ja puutteen keskellä kuoli myös perheen pieniä lapsia kulkutauteihin yms.
Anoppini myös menetti miehensä nuorena ja kasvatti lapset yksin aikuiseksi. Tämänkin vuoksi hänen omistushalunsa ja kontrollointi korostuu. Hääkuvassakin halusi pitää poikansa kädestä kiinni ja loukkaantui, kun poika otti vaimoaan, eli minua, kädestä. Lähti sitten häistä kesken kaiken pois. Myöhemmin lähetti viestin ja valitti, että olen hyväksikäyttäjä ja tulin rikkomaan heidän perheensä.
Italiassa on monia upeita ihmisiä. En halua yleistää. Kerroin subjektiivisista kokemuksistani siltä varalta, jos ap:llla tai jollakulla muulla keskusteluun osallistuvalla on hankalampi perhe vastassa.
Rakastan miestäni ja yhteistä matkaa on kuljettu nuoresta asti. Helppoa ei kuitenkaan aina ole ollut ja lähes aina hänen lapsuudenperheensä on ollut kuvioissa mukana, kun tilanne kärjistyy. Välillä olen uupunut kaikkeen draamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap kiittää asiallisista vastauksista! Niiden perusteella tilanne ei kylläkään ainakaan parane, mielelläni kuulisin jos joku löytänyt tasapainon ja miten.
Katson asiaa toisesta näkökulmasta ollessani suomalaisanoppi latinominiälle. Sinuna kuitenkin miettisin, mikä miehesi kulttuurissa on hyvää, mikä siedettävää ja mikä ehdottoman ei-ei-ei. Korosta suhteessasi anoppiisi hyviä asioita ja tee kompromisseja siedettävissä asioissa. Tällä tavalla olet mukava miniä ja nuo sinun ei-ei-ei -asiat voidaan hyväksyä paremmin kuin jos olisit vastahankainen vähän kaikissa asioissa.
Meillä suomalaisilla on oma luonteemme, kasvatuksemme ja kulttuurimme ja usein ajattelemme, että se on ainoa oikea, hyvä ja järkevä maan päällä. Juuri niin pitäisi kaikkien elää kuin me suomalaiset elämme. On aika vaikeaa muuttaa omaa käsitystään ja ennenkaikkea sellaisissa asioissa, joissa joku astuu meidän varpaillemme tai me koemme astuvamme toisen varpaille. Itse tein vanhimman lapsenlapseni kohdalla virheen, kun suomalaisittain ajattelin, että menen katsomaan uutta tulokasta perheen kotiin vasta muutaman viikon päästä. Miniäni oli tulkinnut asian niin, ettei lapsenlapsi kiinnosta minua lainkaan. En välitä hänestä enkä uudesta tulokkaasta. Hän oli loukkaantunut, vaikka minä taas ajattelin, että en halua tunkeutua synnytyssairaalaan katsomaan vastasynnyttänyttä miniääni. Toisen lapsenlapseni kohdalla olin jo viisaampi ja otin töistäkin vapaata hyökätäkseni heti sairaalaan, kun olivat päässeet synnytyssalista vuodeosastolle ja oli vierastunnin aika.
Itselleni hankalimmaksi olen kokenut oletuksen, että isovanhempana minun pitäisi aina olla valmis hoitamaan lapsenlapsia ja olemaan muutenkin apuna. Jopa silloin, kun ei erikseen pyydetä. Mennä vain heidän kotiinsa, ottaa lapsi kainaloon, alkaa laittaa ruokaa ja siivoilla siinä välissä. Tämä on ollut kertakaikkiaan vierasta minulle. Mutta olen oppinut. Ja huomannut, että toimimalla edes jossain määrin latinoanoppien tapaan välini miniääni ovat muuttuneet erittäin lämpimiksi. Nykyisin hän on minulle kuin oma tytär ja vähitellen hänkin on alkanut ymmärtää, että en ole heitä unohtanut, en ole suuttunut enkä kyllästynyt heihin, vaikka en joka viikko hänelle soitakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ciao Sisiliasta!
Meidän lapset ovat jo teinejä, mutta tämä ketju toi kyllä muistot elävänä pintaan....
Hormoonihöyryissä ja pienen vauvan kanssa kärpäsestäkin tuli härkänen, ja kaikki kulttuuri- ja sukupolvieroihin liittyneet konfliktit anopin ja apen kanssa eivät suinkaan olleet kärpäsiä.
Kannattaa tosiaan sanoa suoraan mikä ei todellakaan käy sinulle (ja miehellesi), ja jaksaa toistaa sitä kyllästymiseen asti koska se ei tule menemään perille yhdellä tai kahdella toistolla.
Yritä saada pelisäännöt selviksi miehesi kanssa, ettei teidän välille tule tarpeetonta kinaa. Molempien kannattaa joustaa jonkin verran...
Aluksi en olisi ikinä uskonut, mutta meillä synkkaa nykyään anopin kanssa loistavasti. Molemmat kunnioitetaan ja pidetään toisistamme. Anoppi on oppinut luottamaan minuun ja kykyyni pitää huolta mammanpojasta ja kultaakin kalliimmista lapsenlapsista, ja minäkin olen oppinut rentoutumaan sen verran, että minun ei ole pakko hoitaa ihan kaikkea itse.
Tästä ehkä isoin kiitos menee miehelleni, joka on alusta asti on ymmärtänyt minun tarpeeni yksityisyyteen ja oman perheen keskeiseen aikaan (appi ja anoppi oli alunperin hankkimassa meille kaikille yhteistä kotia, kaikki juhlat ja lomat ja viikonloput oltaisiin vähintään voitu viettää heillä, jne). Ehkä siksi, että mies on hyvin suomalaisen oloinen erakkoluonne.
Tsemppiä sinulle ap, selviätte kyllä!
Maassa maan tavalla, tai maasta pois!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap kiittää asiallisista vastauksista! Niiden perusteella tilanne ei kylläkään ainakaan parane, mielelläni kuulisin jos joku löytänyt tasapainon ja miten.
Katson asiaa toisesta näkökulmasta ollessani suomalaisanoppi latinominiälle. Sinuna kuitenkin miettisin, mikä miehesi kulttuurissa on hyvää, mikä siedettävää ja mikä ehdottoman ei-ei-ei. Korosta suhteessasi anoppiisi hyviä asioita ja tee kompromisseja siedettävissä asioissa. Tällä tavalla olet mukava miniä ja nuo sinun ei-ei-ei -asiat voidaan hyväksyä paremmin kuin jos olisit vastahankainen vähän kaikissa asioissa.
Meillä suomalaisilla on oma luonteemme, kasvatuksemme ja kulttuurimme ja usein ajattelemme, että se on ainoa oikea, hyvä ja järkevä maan päällä. Juuri niin pitäisi kaikkien elää kuin me suomalaiset elämme. On aika vaikeaa muuttaa omaa käsitystään ja ennenkaikkea sellaisissa asioissa, joissa joku astuu meidän varpaillemme tai me koemme astuvamme toisen varpaille. Itse tein vanhimman lapsenlapseni kohdalla virheen, kun suomalaisittain ajattelin, että menen katsomaan uutta tulokasta perheen kotiin vasta muutaman viikon päästä. Miniäni oli tulkinnut asian niin, ettei lapsenlapsi kiinnosta minua lainkaan. En välitä hänestä enkä uudesta tulokkaasta. Hän oli loukkaantunut, vaikka minä taas ajattelin, että en halua tunkeutua synnytyssairaalaan katsomaan vastasynnyttänyttä miniääni. Toisen lapsenlapseni kohdalla olin jo viisaampi ja otin töistäkin vapaata hyökätäkseni heti sairaalaan, kun olivat päässeet synnytyssalista vuodeosastolle ja oli vierastunnin aika.
Itselleni hankalimmaksi olen kokenut oletuksen, että isovanhempana minun pitäisi aina olla valmis hoitamaan lapsenlapsia ja olemaan muutenkin apuna. Jopa silloin, kun ei erikseen pyydetä. Mennä vain heidän kotiinsa, ottaa lapsi kainaloon, alkaa laittaa ruokaa ja siivoilla siinä välissä. Tämä on ollut kertakaikkiaan vierasta minulle. Mutta olen oppinut. Ja huomannut, että toimimalla edes jossain määrin latinoanoppien tapaan välini miniääni ovat muuttuneet erittäin lämpimiksi. Nykyisin hän on minulle kuin oma tytär ja vähitellen hänkin on alkanut ymmärtää, että en ole heitä unohtanut, en ole suuttunut enkä kyllästynyt heihin, vaikka en joka viikko hänelle soitakaan.
Miski aina suomalaise pitäisi ymmärtää muiden kulttuuria ja antaa sille tilaa ja antaa talloa omansa? Saisi tämä anoppi ymmärtää ap:n kulttuuria.
Vierailija kirjoitti:
Maassa maan tavalla, tai maasta pois!
Ihme kommentti kun kyse kuitenkin perheensisäisistä asioista eikä yhteiskunnallisista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Upea keskustelu! Hermoja lepuuttavaa vertaistukea. <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap kiittää asiallisista vastauksista! Niiden perusteella tilanne ei kylläkään ainakaan parane, mielelläni kuulisin jos joku löytänyt tasapainon ja miten.
Katson asiaa toisesta näkökulmasta ollessani suomalaisanoppi latinominiälle. Sinuna kuitenkin miettisin, mikä miehesi kulttuurissa on hyvää, mikä siedettävää ja mikä ehdottoman ei-ei-ei. Korosta suhteessasi anoppiisi hyviä asioita ja tee kompromisseja siedettävissä asioissa. Tällä tavalla olet mukava miniä ja nuo sinun ei-ei-ei -asiat voidaan hyväksyä paremmin kuin jos olisit vastahankainen vähän kaikissa asioissa.
Meillä suomalaisilla on oma luonteemme, kasvatuksemme ja kulttuurimme ja usein ajattelemme, että se on ainoa oikea, hyvä ja järkevä maan päällä. Juuri niin pitäisi kaikkien elää kuin me suomalaiset elämme. On aika vaikeaa muuttaa omaa käsitystään ja ennenkaikkea sellaisissa asioissa, joissa joku astuu meidän varpaillemme tai me koemme astuvamme toisen varpaille. Itse tein vanhimman lapsenlapseni kohdalla virheen, kun suomalaisittain ajattelin, että menen katsomaan uutta tulokasta perheen kotiin vasta muutaman viikon päästä. Miniäni oli tulkinnut asian niin, ettei lapsenlapsi kiinnosta minua lainkaan. En välitä hänestä enkä uudesta tulokkaasta. Hän oli loukkaantunut, vaikka minä taas ajattelin, että en halua tunkeutua synnytyssairaalaan katsomaan vastasynnyttänyttä miniääni. Toisen lapsenlapseni kohdalla olin jo viisaampi ja otin töistäkin vapaata hyökätäkseni heti sairaalaan, kun olivat päässeet synnytyssalista vuodeosastolle ja oli vierastunnin aika.
Itselleni hankalimmaksi olen kokenut oletuksen, että isovanhempana minun pitäisi aina olla valmis hoitamaan lapsenlapsia ja olemaan muutenkin apuna. Jopa silloin, kun ei erikseen pyydetä. Mennä vain heidän kotiinsa, ottaa lapsi kainaloon, alkaa laittaa ruokaa ja siivoilla siinä välissä. Tämä on ollut kertakaikkiaan vierasta minulle. Mutta olen oppinut. Ja huomannut, että toimimalla edes jossain määrin latinoanoppien tapaan välini miniääni ovat muuttuneet erittäin lämpimiksi. Nykyisin hän on minulle kuin oma tytär ja vähitellen hänkin on alkanut ymmärtää, että en ole heitä unohtanut, en ole suuttunut enkä kyllästynyt heihin, vaikka en joka viikko hänelle soitakaan.
Miski aina suomalaise pitäisi ymmärtää muiden kulttuuria ja antaa sille tilaa ja antaa talloa omansa? Saisi tämä anoppi ymmärtää ap:n kulttuuria.
Sanoinko jossain , että vain suomalaisen pitäisi ymmärtää toisen kulttuuria? Vai sanoinkohan mahdollisesti, että myös miniäni on alkanut ymmärtää minua?
Mun latinominiäni on Meksikosta ja varmasti on paljon eroja italialaisilla ja meksikolaisilla.
Vierailija kirjoitti:
Laitoin alapeukun siksi, että monet italialaiset ovat melkoisen itseriittoisia kulttuuristaan. Pitävät sitä ylivertaisena.
Suomalaisminiän sovittelua ja joustamista pidettäisiin itsestäänselvyytenä ja miniän negatiivisina koettuihin reagointi-
ja ajatusmalleihin kuitenkin kiinnitettäisiin huomiota.Kiltteys on yhtä kuin heikkouden osoitus ja syy kävellä ylitse.
Kamalimmat, repivimmät riidat olen käynyt italialaisten kanssa. Heidän kulttuurissaan ollaan hyvin verbaalisia, kuin sanallisia akrobaatteja. Riidan tai suuttumisen yhteydessä kielenkäyttö ja huutaminen voi olla ihan kammottavaa. Siinä jää suomineito vapisemaan, piipittämään ja nieleskemään itkua.
Riidan jälkeen porukka käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut. Herneen vetämistä nenään ei ymmärretä. Siis vastapuolelta. He kyllä ovat herkkähipiäisiä ja pitkävihaisia, jos kokevat joutuneensa vääryyden tai epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi.
Shakespeare teki viihdettä italialaisesta perhedynamiikasta, mutta näen viitteitä suoraan todellisuudesta.
Mieheni suku on monien traumojen summa -näkivät nälkää 2. maailmansodan jälkeen ja jotkut suvun miehistä joutuivat vuosikausiksi sotavangeiksi; osa perheestä jakaantui ja lähti Amerikkaan; elämä keskittyi selviytymiseen ja puutteen keskellä kuoli myös perheen pieniä lapsia kulkutauteihin yms.
Anoppini myös menetti miehensä nuorena ja kasvatti lapset yksin aikuiseksi. Tämänkin vuoksi hänen omistushalunsa ja kontrollointi korostuu. Hääkuvassakin halusi pitää poikansa kädestä kiinni ja loukkaantui, kun poika otti vaimoaan, eli minua, kädestä. Lähti sitten häistä kesken kaiken pois. Myöhemmin lähetti viestin ja valitti, että olen hyväksikäyttäjä ja tulin rikkomaan heidän perheensä.
Italiassa on monia upeita ihmisiä. En halua yleistää. Kerroin subjektiivisista kokemuksistani siltä varalta, jos ap:llla tai jollakulla muulla keskusteluun osallistuvalla on hankalampi perhe vastassa.
Rakastan miestäni ja yhteistä matkaa on kuljettu nuoresta asti. Helppoa ei kuitenkaan aina ole ollut ja lähes aina hänen lapsuudenperheensä on ollut kuvioissa mukana, kun tilanne kärjistyy. Välillä olen uupunut kaikkeen draamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap kiittää asiallisista vastauksista! Niiden perusteella tilanne ei kylläkään ainakaan parane, mielelläni kuulisin jos joku löytänyt tasapainon ja miten.
Katson asiaa toisesta näkökulmasta ollessani suomalaisanoppi latinominiälle. Sinuna kuitenkin miettisin, mikä miehesi kulttuurissa on hyvää, mikä siedettävää ja mikä ehdottoman ei-ei-ei. Korosta suhteessasi anoppiisi hyviä asioita ja tee kompromisseja siedettävissä asioissa. Tällä tavalla olet mukava miniä ja nuo sinun ei-ei-ei -asiat voidaan hyväksyä paremmin kuin jos olisit vastahankainen vähän kaikissa asioissa.
Meillä suomalaisilla on oma luonteemme, kasvatuksemme ja kulttuurimme ja usein ajattelemme, että se on ainoa oikea, hyvä ja järkevä maan päällä. Juuri niin pitäisi kaikkien elää kuin me suomalaiset elämme. On aika vaikeaa muuttaa omaa käsitystään ja ennenkaikkea sellaisissa asioissa, joissa joku astuu meidän varpaillemme tai me koemme astuvamme toisen varpaille. Itse tein vanhimman lapsenlapseni kohdalla virheen, kun suomalaisittain ajattelin, että menen katsomaan uutta tulokasta perheen kotiin vasta muutaman viikon päästä. Miniäni oli tulkinnut asian niin, ettei lapsenlapsi kiinnosta minua lainkaan. En välitä hänestä enkä uudesta tulokkaasta. Hän oli loukkaantunut, vaikka minä taas ajattelin, että en halua tunkeutua synnytyssairaalaan katsomaan vastasynnyttänyttä miniääni. Toisen lapsenlapseni kohdalla olin jo viisaampi ja otin töistäkin vapaata hyökätäkseni heti sairaalaan, kun olivat päässeet synnytyssalista vuodeosastolle ja oli vierastunnin aika.
Itselleni hankalimmaksi olen kokenut oletuksen, että isovanhempana minun pitäisi aina olla valmis hoitamaan lapsenlapsia ja olemaan muutenkin apuna. Jopa silloin, kun ei erikseen pyydetä. Mennä vain heidän kotiinsa, ottaa lapsi kainaloon, alkaa laittaa ruokaa ja siivoilla siinä välissä. Tämä on ollut kertakaikkiaan vierasta minulle. Mutta olen oppinut. Ja huomannut, että toimimalla edes jossain määrin latinoanoppien tapaan välini miniääni ovat muuttuneet erittäin lämpimiksi. Nykyisin hän on minulle kuin oma tytär ja vähitellen hänkin on alkanut ymmärtää, että en ole heitä unohtanut, en ole suuttunut enkä kyllästynyt heihin, vaikka en joka viikko hänelle soitakaan.
Ap kirjoittelee mitä on pohtinut näitä luettuaan!
En aio alkaa sanomaan liian jyrkästi, joskus parempi niellä ylpeys. Mutta en toki anna puuttua kasvatukseen! Eli loppuviimein tehdään oman tyylin mukaan.
Korvakoru asia on hyvä esimerkki. Alkuunsa mieskin oli sitä mieltä että tottakai mutta kun selitin syitä miksi ne voi laittaa (halutessaan) myöhemmin niin ymmärsi pointin. Anoppi taas kun kysyi sitä oikeasti kolmannen kerran niin taas kun kauniisti kerroin että en näe mitään järkevää syytä niitä heti laitattaa niin katsoi minua kuin olisin puhunut kiinaa. Taatusti kysyy sitä taas mutta en ajattele vastata kärkkäästi.
Koitan kaikin tavoin että anoppi tuntee itsensä tärkeäksi, pyydän esim ompelemaan asioita joita oikeasti tarvitaan ja siten saan toivottavasti hänet ostamaan vähemmän muovikrääsää jota ei haluta..eli semmosta sumplimista. Ei kyllä olisi kaunista jos välit menisi poikki, ei se tulisi kuuloonkaan, olisi miehelle kamalaa ja muutenkin turhaa.
Kiitti vielä kommenteista ja lisääkin luen mielelläni, niistä saa hyvää ajateltavaa ja vertaistukea. Tsemppiä ja kärsivällisyyttä samassa tilanteessa oleville!
Ja vielä...puhu anoppisi kanssa. Kerro hänelle suomalaisista ja suomalaisuudesta. Kerro, miten Suomessa perinteisesti isovanhemmat toimivat lastenlastensa suhteen. Kysy myös anopiltasi, mitkä hänelle hänen kulttuurissaan ovat tässä asiassa kaikista tärkeimmät jutut. Ota tarvittaessa miehesi kulttuuritulkiksi. Moni riita tai loukkaantuminen voi olla puhtaasti kulttuurieroista johtuva väärinkäsitys kuten tuossa edellä kerroin sairaalassa vierailusta.