Lue keskustelun säännöt.
Anoppi asiaa
26.11.2017 |
Olen aina ihmetellyt anopeista tuskautuneita.
En enää. Haluaisin vertaistukea.
Eli olen ollut mieheni kanssa 6 vuotta avoliitossa. Minulla edellisestä suhteesta teini jolle mieheni kuin isä ja miehen perheen kanssa tulemme hyvin toimeen. (Mieheni on latino) ollaan molemmat +35.
Meille syntyy helmikuussa yhteinen lapsi.
No nyt huomaan tiettyä kireyttä anopissa. Tulevaan lapseen liittyen. Yritiän välttää riitaa enkä halua sanoa pahasti! En pahastu neuvoista mutta jo yhden lapsen kasvattaneena en niitä liiemmin kaipaa.
Täällä tytöille laitetaan korvakorut jo vauvana, ja on nyt jo kolme kertaa kysellyt että kai me sitten myös.. sanon aina nätisti etten näe tarvetta siihen, en ole vastaankaan mutta tuskin laitetaan.
Hiljattain olivat kylässä ja toivat kakun jossa haikara kannatteli tytön nimeä. Se on hellittelynimi tässä vaiheessa ja ollaan sanottu että se ei jää nimeksi. Sanoo siihen että antakaa se, toistelee nimeä ja julkaisi sen fb.
Ollaan puhuttu miehen kanssa ettei haluta paljoa tavaraa, mieheni sanoi sen hänelle ja loukkaantui selvästi.
Esim vauvan kylpytuoli. En pidä niistä ja on silti tuomassa sitä syystä että tyttärensä lapsi käytti.
Loukkaantui kun ostettiin pinnasänky vaikka hän on hommaamassa kehtoa.
Ja sitten joulu. Mieheni sanoi että luultavasti ollaan tämä joulu kotosalla (aatto,muuten voidaan käydä) niin loukkaantui pahasti, ei ymmärtänyt ollenkaan. En nyt vaan viimeisilläni raskaana jaksa isoa latinotyyppistä perhejoulua joka on täyttä hälinää ja ruokaa joka ei raskaana maistu.
Kysymys kuuluukin paheneeko se tästä kun vauva syntyy vai tasoittuuko?
En halua kellekkään mielipahaa ja miehelleni äitinsä on hyvin tärkeä.
Kommentit (71)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarjoa anopille Äityliinin maksamakkarakeittoa. Sen jälkeen ymmärrätte toisianne paremmin.
Kokenut kaiken tietää kirjoitti:
Tarjoa anopille Äityliinin maksamakkarakeittoa. Sen jälkeen ymmärrätte toisianne paremmin.
Paras idea koko ketjussa. Äityliinin herkkukeittoa ei kukaan voi vastustaa.
Suomi on yksilökeskeinen maa. Ennen kun avioituu yhteisöllisen kulttuurin edustajan kanssa niin kannattaa miettiä etukäteen kestääkö sen että suku puuttuu perheen asioihin. Näin se vaan menee eri kulttuureisssa. Yksi miniä siinä ei muuta suvun ikiaikaisia tapoja.
Onneksi mulla on paras anoppi. Mun rakas anoppi on auttanut ja ollut niin paras ihminen omien kiireiden takia, etten voi edes korvata sitä hänelle. Aluksi se tuntu nihkeeltä kun tunkeutu.. Osti ja oli ja hoki ja teki... Hän tarkoittaa hyvää. Vaimoani se ärsyttää välillä että hänen oma äiti on liian läsnä. Minua ei. Minun anoppi tuo lämpöä taloon.. En nyt siis pane mun anoppia.. Mutta hänen läsnäolo saa minut tuntemaan rauhalliseksi. Paremmin tulen toimeen hänen kanssaan ,kun hänen tytär, eli vaimoni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suomi on yksilökeskeinen maa. Ennen kun avioituu yhteisöllisen kulttuurin edustajan kanssa niin kannattaa miettiä etukäteen kestääkö sen että suku puuttuu perheen asioihin. Näin se vaan menee eri kulttuureisssa. Yksi miniä siinä ei muuta suvun ikiaikaisia tapoja.
Ei ole tapoja tarkoitus muuttaa vaan tulla toimeen.
Vierailija kirjoitti:
Suomi on yksilökeskeinen maa. Ennen kun avioituu yhteisöllisen kulttuurin edustajan kanssa niin kannattaa miettiä etukäteen kestääkö sen että suku puuttuu perheen asioihin. Näin se vaan menee eri kulttuureisssa. Yksi miniä siinä ei muuta suvun ikiaikaisia tapoja.
Minä, itsenäinen pohjoisen tyttö menin yhteen karjalaistaustaisen pojan kanssa ja voi herra mun vereni mikä taistelu siitä syntyikään! Anoppi puuttui ihan kaikkeen ja halusi hoitaa vauvaa omilla, jo vuosikymmeniä sitten vanhentuneilla konsteillaan. Kerran mm jahtasin anoppia ympäriä asuntoaan ja yritin saada vauvan takaisin syliini kun anoppi oli päättänyt että kyllä kolmekuiselle pitää jo soseita antaa. Toi meille joka visiitillään sisustusjuttuja, verhoja ja koristeita ja kerran liimasi meille pääsiäiskoristeita seinille, kun oltiin sanottu ettei me vietetä pääsiästä. Muutto 50 kilometrin päähän rauhoitti tilannetta hieman.
Nyt kun erosta on jo yli kymmenen vuotta, näen kyllä että olisin voinut itse olla rennompi ja teeskennellä edes arvostusta, mutta minkäs teet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole omakohtaista kokemusta, mutta paras ystäväni on naimisissa espanjalaisen kanssa ja asuu Sevillassa. Viimeksi kun tavattiin, ystäväni kertoi olevansa ikionnellinen, kun antoi miehensä perheen tulla osaksi heidän pientä perhettään, vaikka aluksi pisti kovasti vastaan. Tyttärestä on tullut sosiaalinen ja kumma kyllä niin myös ystävästänikin, aina on joku auttamassa tarvittaessa ja parasta on kuulemma tunne kuulua johonkin sellaiseen yhteisöön, jossa tietää olevansa tärkeä.
Suomalaiselle ydinperhekasvatille tuollainen sukujuttu voi olla kovakin kulttuurishokki, mutta jos haluaa, että suhde kestää ja on onnellinen, ei juuri ole vaihtoehtoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla kävi myös niin että ennen niin mukava anoppi muuttui inhottavaksi kun minun ja poikansa esikoinen syntyi, lapsi on anopin ensimmäinen lapsenlapsi. Anoppi yritti varsinkin juuri vauvan synnyttyä puuttua meidän elämään ja päätöksiin, mielivaltaisesti ostelee pojallemme koko ajan jotain vaatetta tai turhaa tavaraa, jatkuvasti toimii oman mielensä mukaan vaikka olemme sanoneet esim. tuosta ostelusta että kysyisi etukäteen tarvitsemmeko jotain. Minä olen jäädyttänyt välejä ns. poliittisesti korrektiksi, aion jatkossakin tulla toimeen mutta en suostu hänen päähänpistoihin tai mihinkään muuhunkaan "vallankaappausyrityksiin" ja välejä on turha yrittää lämmitellä sillä niin paljon hän minua äitinä loukkasi varsinkin silloin kun lapsemme oli vastasyntynyt. Yritti omia vauvaa itselleen jne., yritti sivuuttaa minut lapsen äitinä.
Meillä tismalleen samanlaista, ja miehen sisko (ainoa sisarus, lapseton jos mitään väliä) on ihan samanlainen kuin anoppi! Vallankaappausyritys kuvastaa hyvin tilannetta. Meillä on lapsia jo kaksi, joten olen esimerkiksi vaatteiden kohdalla alkanut aika tylystikin olemaan ottamatta vastaan, jos en jostain pidä.
Minä olen itse aina ollut tarkka, että huomioin lähipiirissä tuoreita äitejä, en käyttäydy liian hyökkäävästi mitä tulee esim vauvan sylittelyyn ja hoitoehdotuksiinkin. Olen ollut korostuneen tietoinen vauvan ja äidin välisestä suhteesta ja isompienkin lasten kanssa varonut hyppimästä vanhempien varpaille. Niin kylläpä yllätyin, kuin ennen ihan mukavat käly ja anoppi alkoivat käyttäytyä kuin olisivat lapsemme äitejä.
Molemmat olisivat halunneet jo vastasyntyneen hoitoon, ostelivat ihan rajatta ja estoitta tavaraa kuin olisivat itse olleet lapsen saamassa, repivät vauvaa sylistä, kierrättivät sitä muiden syleissä, jo alle 1-vuotiasta esikoista olisivat halunneet reissuun mukaan (vaikka lapsi ei koskaan ollut heillä hoidossa, syystä että...), puhuvatkin molemmille lapsille kuin olisivat äitejä, yrittävät nyt ottaa väkisin syliin vierastavaa kuopusta, hyvä etteivät tissiä tarjoa kun itkee.. Joka asiaan olisivat puuttumassa, päivittäin viestittelevät miehelle mitä kuuluu lapsille, niin ja totta kai yrittävät kiertää kaikki kasvatuspäätöksemme jne. Ja siis kaikkiin näihin olemme alusta asti puuttunert, ja esim olleet antamatta vauvaa syliin, hakeneet sen takaisin kun itkevää vauvaa on alettu kaikilla sukulaisilla kierrättää, josko joku saisi rauhoittimaan (siis minulle, äidille, itkevää vauvaa ei ikinä suoraan tuotu, mieluummin miehelle vaikka minä olisin maitolähteineni ihan vieressä).
Etäisyyttä on otettu hurjasti ja rajoja asetettu, mutta mikään ei auta, nuo tulevat pyörremyrskyn lailla. Jos kolmas ikinä hankitaan, niin kerrotaan asiasta varmaan vasta kun synnytys on ajankohtainen. Molemmat ovat olleet aina erityisen kiinnostuneita painostani raskauden aikana ja vielä vuosi sen jälkeen, joten kaipa innoissaan laittaisivat sen mahan lihomisen piikkiin..
Vierailija kirjoitti:
Minulla kävi myös niin että ennen niin mukava anoppi muuttui inhottavaksi kun minun ja poikansa esikoinen syntyi, lapsi on anopin ensimmäinen lapsenlapsi. Anoppi yritti varsinkin juuri vauvan synnyttyä puuttua meidän elämään ja päätöksiin, mielivaltaisesti ostelee pojallemme koko ajan jotain vaatetta tai turhaa tavaraa, jatkuvasti toimii oman mielensä mukaan vaikka olemme sanoneet esim. tuosta ostelusta että kysyisi etukäteen tarvitsemmeko jotain. Minä olen jäädyttänyt välejä ns. poliittisesti korrektiksi, aion jatkossakin tulla toimeen mutta en suostu hänen päähänpistoihin tai mihinkään muuhunkaan "vallankaappausyrityksiin" ja välejä on turha yrittää lämmitellä sillä niin paljon hän minua äitinä loukkasi varsinkin silloin kun lapsemme oli vastasyntynyt. Yritti omia vauvaa itselleen jne., yritti sivuuttaa minut lapsen äitinä.
Minulla on nyt kaksi kuukautta vanha vauva, ja anoppi on alkanut ahdistamaan paljon. Mielestäni hän juurikin sivuuttaa minua äitinä ja omii vauvaamme, mutta mieheni laittaa tämän äitinsä hössötyksen piikkiin. Minä mietin myös, kuinka paljon tässä vaikuttaa hormonitkin.
Saanko kysyä sinulta, miten anoppisi sivuutti sinua äitinä, omi vauvaa yms. kun lapsi oli vauva? Haluaisin tietää, että ylireagoinko itse anoppini käytökseen, eli mikä menee normaalin hössötyksen piikkiin ja mistä olen jo oikeutettu loukkaantumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pystyisi olemaan suhteessa eri kulttuuritaustaisen kanssa. Katson muutamaa suhdetta hyvin läheltä ja vain ihmettelen sitä joustavuutta, joka näiltä suomalaisäideiltä irtoaa suhteessa miestensä tempauksiin ja sukuun. En kyllä pystyisi mitenkään. Ahdistuisin ihan hirveästi. Mies ja miehen suku saa näissä eri kulttuureissa ihan eri merkityksen naisen elämässä kuin meillä. Miniä ei ole mikään arvoasteikossa, ihan kuin suomessa sata vuotta sitten. Se heijastuu mielestäni tästäkin ketjusta. Ylikävelyähän tuo on. Yäk!
Auts. Mulla omat traumat nousee pintaan, joten näkökulmani on hyvin värittynyt. Totean vain, että tee selkeä rajat ja pidä niistä kiinni.
Omakin anoppini on italialainen ja asiat siinä pisteessä, että olen jo puoli vuotta käynyt terapiassa. Hän tulee aina kahdeksi kuukaudeksi visiiteille (vaikka pyydämme lyhyemmäksi aikaa -pokkana kuitenkin ostaa lentoliput oman päänsä mukaan) ja viime visiitti oli niin rankka, että menin rikki. Avioliittokin kriisissä, kun mies puolustaa äitiään ja syyllistää mua.
Lyhyesti: anoppi tulee meille kuin omaan kotiinsa ja häärää täällä kuin kuningartamehiläinen -jos purskahdan itkuun ja pyydän saada itse tehdä jotakin kotonani, hän syyttää mua ylpeäksi luonteeksi; jättää jopa käytetyt pikkuhousunsa ruokapöydän päälle just ennen kuin alan syömään; valittaa kuinka huonosti puen lapseni; valittaa kuinka paljon poikansa joutuu tekemään kotona (lähinnä tyhjentää ja täyttää tiskikoneen parina iltana viikossa); arvostelee kehoani ja mukamas huolehtivasti kehottaa käymään lääkärissä, koska olen niin turvoksissa (olen normaalipainoinen, hänellä ylipainoa); valittaa pojallensa, että tulin rikkomaan heidän perheensä; tietoisesti yrittää tulla mun ja mieheni väliin ja lietsoo huonoja välejä; puhuu pahaa selän takana suvulle ja valittaa, että hyväksikäytän häntä; ostaa näyttävästi kalliita lahjoja silmieni edessä lempiminiälleen (itse kieltäydyn hänen lahjoistaan, en ole siis kateellinen -tässä vain esimerkki hänen manipulointiyrityksistään) yms. yms.
Alan olla siinä pisteessä, että tunnen välillä jopa vastenmielisyyttä anoppiani kohtaan. Kun kuulenkin hänen äänensä, kylmät väreet vain menee. En ikävöi.
Olen silti muodollisesti asiallisissa väleissä ja kerron lasten kuulumisia ja lähetän kuvia, koska mieheni ei sitä tee.
Olisinpa pitänyt rajoista kiinni alusta asti. Olin parikymppinen ja hyvin yksin uudessa kotimaassa. Luonteeltani olen rasittavan miellyttämishaluinen.
Nyt yli 10 vuoden jälkeen ja +30-vuotiaana olen vasta tajunnut, että sekä mieheni, hänen veljensä että äitinsä ovat olleet välillä suorastaan törkeitä mua kohtaan.
Mieheni on lähes täysin sokea tilanteelle ja syyttää vain mua. Olen kuulemma kateellinen ja mustasukkainen äitiänsä kohtaan.
Omaa äitiäni mieheni kohtelee kuin ilmaa ja arvostelee rumasti tuntemattomillekin. Kuulemma kohtelee häntä samoin kuin mä kohtelen hänen äitiänsä.
Meillä on edessä parisuhdeterapia. Eroa en nyt mieti. Monta pientä lastakin. Mutta muutosta on tultava. Mulla alkaa olla mitta ihan täynnä.
Miehellä on myös ihania, täyspäisiä sukulaisia, mutta mun oma henkilökohtainen kokemus italialaisesta perheestä on mitä on.
Onneksi asumme nykyisin eri maissa.
Voimia ja tsemppiä kaikille!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En pystyisi olemaan suhteessa eri kulttuuritaustaisen kanssa. Katson muutamaa suhdetta hyvin läheltä ja vain ihmettelen sitä joustavuutta, joka näiltä suomalaisäideiltä irtoaa suhteessa miestensä tempauksiin ja sukuun. En kyllä pystyisi mitenkään. Ahdistuisin ihan hirveästi. Mies ja miehen suku saa näissä eri kulttuureissa ihan eri merkityksen naisen elämässä kuin meillä. Miniä ei ole mikään arvoasteikossa, ihan kuin suomessa sata vuotta sitten. Se heijastuu mielestäni tästäkin ketjusta. Ylikävelyähän tuo on. Yäk!
Jaa että suomianopit ei koskaan ylikävele. Hiukan yleistät, ei se noin yksioikoista ole.
Saanko kysyä sinulta, miten anoppisi sivuutti sinua äitinä, omi vauvaa yms. kun lapsi oli vauva? Haluaisin tietää, että ylireagoinko itse anoppini käytökseen, eli mikä menee normaalin hössötyksen piikkiin ja mistä olen jo oikeutettu loukkaantumaan.
Jo synnytyslaitokselle vierailulle tullessaan anoppi omi vauvan omaan syliinsä eikä antanut koko vierailun ajan vauvaa minulle vaikka vauva itki, minä olin niin poikki etten kertakaikkiaan jaksanut puolustautua vaikka sisälläni tunsin että olin aivan ahdistunut miksei hän anna vauvaa minulle tai vauvan isälle. Lapsen isä ei tajunnut tilannetta, meidän ensimmäinen lapsi kyseessä. Samoin aina kylään tullessaan anopilta piti vaatimalla vaatia vauva takaisin,hän kohteli minua kuin ilmaa ja aivan kuin hän olisi vauvan äiti,pari kertaa kutsuikin itseään vahingossa ääneen mammaksi/äidiksi..ARGH!!!!!
Kun menimme anopille kylään ensimmäistä kertaa vastasyntyneen kanssa ja siellä oli muutakin perhettä paikalla, niin anoppi lähti ovea avaamaan ja vauvaa esittelemään kun vieraita tuli paikalle,olisi ollut kiva esitellä itse oma lapsensa muulle suvulle... vieläkin vituttaa aivan suunnattomasti. Tässä vain pari esimerkkiä. Ja lisäisin vielä että hän mielestäni sivuutti myös oman poikansa lapsen vanhempana, juuri noiden omimisten myötä, ei antanut meille tilaa opetella vanhemmuutta ensimmäisen lapsemme kanssa vaan itse halusi olla keskipisteenä vauvan kanssa koko ajan. Ikinä en tule unohtamaan, se on varma.
Vierailija kirjoitti:
Saanko kysyä sinulta, miten anoppisi sivuutti sinua äitinä, omi vauvaa yms. kun lapsi oli vauva? Haluaisin tietää, että ylireagoinko itse anoppini käytökseen, eli mikä menee normaalin hössötyksen piikkiin ja mistä olen jo oikeutettu loukkaantumaan.
Jo synnytyslaitokselle vierailulle tullessaan anoppi omi vauvan omaan syliinsä eikä antanut koko vierailun ajan vauvaa minulle vaikka vauva itki, minä olin niin poikki etten kertakaikkiaan jaksanut puolustautua vaikka sisälläni tunsin että olin aivan ahdistunut miksei hän anna vauvaa minulle tai vauvan isälle. Lapsen isä ei tajunnut tilannetta, meidän ensimmäinen lapsi kyseessä. Samoin aina kylään tullessaan anopilta piti vaatimalla vaatia vauva takaisin,hän kohteli minua kuin ilmaa ja aivan kuin hän olisi vauvan äiti,pari kertaa kutsuikin itseään vahingossa ääneen mammaksi/äidiksi..ARGH!!!!!
Kun menimme anopille kylään ensimmäistä kertaa vastasyntyneen kanssa ja siellä oli muutakin perhettä paikalla, niin anoppi lähti ovea avaamaan ja vauvaa esittelemään kun vieraita tuli paikalle,olisi ollut kiva esitellä itse oma lapsensa muulle suvulle... vieläkin vituttaa aivan suunnattomasti. Tässä vain pari esimerkkiä. Ja lisäisin vielä että hän mielestäni sivuutti myös oman poikansa lapsen vanhempana, juuri noiden omimisten myötä, ei antanut meille tilaa opetella vanhemmuutta ensimmäisen lapsemme kanssa vaan itse halusi olla keskipisteenä vauvan kanssa koko ajan. Ikinä en tule unohtamaan, se on varma.
Mun anoppi kutsui itseään lapsellemme "vahingossa" äidiksi kaksi vuotta, vaikka asiasta huomautettiin hänelle useaan otteeseen, monen ihmisen suusta. Ymmärrän jos tuollainen aivopieru tulee kerran tai pari - mutta silloinkin itseä korjataan ja ollaan ehkä tuoreen äidin seurassa näkyvästi pahoillaan/nolona lipsautuksesta. Mutta kaksi vuotta - en enää lainkaan usko että kyseessä oli vahinko. Loppui vasta kun vedin aiheesta ennen näkemättömät raivarit, siis aivan tyyliini sopimattomat. Tuosta on aikaa jo melkein 10 vuotta, edelleen on tuoreessa muistissa, sillä niin henkilökohtaiselle alueelle tuollainen osuu esikoisen äidille.
Tsemppiä kaikille kanssakärsijöille!
Ap kiittää asiallisista vastauksista! Niiden perusteella tilanne ei kylläkään ainakaan parane, mielelläni kuulisin jos joku löytänyt tasapainon ja miten.
Vierailija kirjoitti:
Ap kiittää asiallisista vastauksista! Niiden perusteella tilanne ei kylläkään ainakaan parane, mielelläni kuulisin jos joku löytänyt tasapainon ja miten.
Katson asiaa toisesta näkökulmasta ollessani suomalaisanoppi latinominiälle. Sinuna kuitenkin miettisin, mikä miehesi kulttuurissa on hyvää, mikä siedettävää ja mikä ehdottoman ei-ei-ei. Korosta suhteessasi anoppiisi hyviä asioita ja tee kompromisseja siedettävissä asioissa. Tällä tavalla olet mukava miniä ja nuo sinun ei-ei-ei -asiat voidaan hyväksyä paremmin kuin jos olisit vastahankainen vähän kaikissa asioissa.
Meillä suomalaisilla on oma luonteemme, kasvatuksemme ja kulttuurimme ja usein ajattelemme, että se on ainoa oikea, hyvä ja järkevä maan päällä. Juuri niin pitäisi kaikkien elää kuin me suomalaiset elämme. On aika vaikeaa muuttaa omaa käsitystään ja ennenkaikkea sellaisissa asioissa, joissa joku astuu meidän varpaillemme tai me koemme astuvamme toisen varpaille. Itse tein vanhimman lapsenlapseni kohdalla virheen, kun suomalaisittain ajattelin, että menen katsomaan uutta tulokasta perheen kotiin vasta muutaman viikon päästä. Miniäni oli tulkinnut asian niin, ettei lapsenlapsi kiinnosta minua lainkaan. En välitä hänestä enkä uudesta tulokkaasta. Hän oli loukkaantunut, vaikka minä taas ajattelin, että en halua tunkeutua synnytyssairaalaan katsomaan vastasynnyttänyttä miniääni. Toisen lapsenlapseni kohdalla olin jo viisaampi ja otin töistäkin vapaata hyökätäkseni heti sairaalaan, kun olivat päässeet synnytyssalista vuodeosastolle ja oli vierastunnin aika.
Itselleni hankalimmaksi olen kokenut oletuksen, että isovanhempana minun pitäisi aina olla valmis hoitamaan lapsenlapsia ja olemaan muutenkin apuna. Jopa silloin, kun ei erikseen pyydetä. Mennä vain heidän kotiinsa, ottaa lapsi kainaloon, alkaa laittaa ruokaa ja siivoilla siinä välissä. Tämä on ollut kertakaikkiaan vierasta minulle. Mutta olen oppinut. Ja huomannut, että toimimalla edes jossain määrin latinoanoppien tapaan välini miniääni ovat muuttuneet erittäin lämpimiksi. Nykyisin hän on minulle kuin oma tytär ja vähitellen hänkin on alkanut ymmärtää, että en ole heitä unohtanut, en ole suuttunut enkä kyllästynyt heihin, vaikka en joka viikko hänelle soitakaan.
Niinköpaljon latinoanopilla on valtaa? Ei olla naimisissa ja kyllä aiotaan yhdessä pysyä.
En halua ongelmia hänen ja poikansa välille enkä muutenkaan ongelmia koska paljon nähdään.
Ei koskaan ennen puuttunut mihinkään, paitsi nyt. Kerro miten sun tapauksessa oli.