Lue keskustelun säännöt.
Koulukiusaamisen vähättely ja uhrien syyllistäminen " sä olet aikuinen, et voi syyttää mennyttä ongelmistasi"
22.11.2017 |
Lytätty itsevarmuus, vaikeudet luottaa, alituinen fiilis että muu nauravat sinulle, masennus, päihteisiin pakeneminen....
Ja meidän "pitäisi päästä yli, lakata möyrimästä menneissä?"
Kommentit (385)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Prototyyppi kirjoitti:
Kyllä tuollainen vuosien kiusatuksi tuleminen muokkaa ihmistä ja jättää jälkensä, vaikka kuinka elämä jatkuu ja eteenpäin mennään.
Älytöntä sanoa kiusatulle, että unohda menneet ja mene elämässäsi eteenpäin. Ei sillä, että kiusatun olisi hyvä rypeä itsesäälissä vielä aikuisenakin, mutta koetut traumat eivät lakkaa olemasta käskystä. Pahimmillaan kiusaaja(t) kiusaavat hengiltä tai musertavat kiusatun mielenterveyden. Tuosta ei niin vain yli pääsekään ja monesti asian läpikäyminen vaatii vuosien terapiat ja mahdollisesti siihen rinnalle vielä jonkun lääkityksen. Kiusaamalla tuhottu ihminen ei välttämättä helposti eheydy.
Näin on.
Elämässä toki voi - ja pitääkin - mennä eteenpäin eikä jäädä rypemään menneisiin, mutta ikävä kyllä kiusatuille annetaan usein heikommat eväät normaaliin tulevaisuuteen. Vaikka ei rypisi menneissä, ne ovat silti osa nykyhetkeä ja tulevaisuuttakin. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sehän se ongelma juuri onkin. Pahat muistot, jopa traumat seuraavat mukana ja niiden vuoksi voi olla todella vaikeaa tai lähes mahdotonta muodostaa terveitä ihmissuhteita tai luottaa kehenkään.
On helppoa sanoa ex-kiusatulle, että elämässä pitää mennä eteenpäin, mutta unohdetaan se tosiasia että ihmisen mieli ja henkinen terveys kärsivät kun kiusataan, eikä ihmismieli noin vain unohda tuollaisia asioita. Yleensä nämä huutelijat eivät ole kovin hyviä asettumaan toisten asemaan eivätkä välttämättä ymmärrä paljoakaan ihmisen mielestä ja sen toimivuudesta.
Upea kirjoitus, kiitos!
Täällä on pelottavan paljon epäempaattisia ihmisiä, joilla selvästi on elämä lähtenyt hyvin käyntiin eikä ole koskaan esim. tarvinnut pelätä, että kun avaa suunsa, että nauretaanko mulle ym. Koska kun sitä jatkuu koko ala- ja yläasteen ajan ja myöhemminkään missään kukaan ei huomaa/välitä, onko sinulla kaikki hyvin (vanhemmat, hah!), niin se vain muokkaa ajattelua vääristyneeseen suuntaan ja sitä ei noin vain muuteta päättämällä "hei, enpäs haluakaan enää rypeä, naps, paranin".
Yrittäkää epäempaattiset edes ymmärtää, miltä tuntuu, kun olet yksinäinen, ujo, arka, henkisesti kylmä koti. Tiedät olevasi jotenkin outo, mutta kukaan ei auta lasta ymmärtämään, mitä pitäisi tehdä, että homma lähtisi oikeaan suuntaan.
Kamalaahan se on,ei sitä voi kiistää. Aikuisena kuitenkin on mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Hankkia apua, opetella rakentamaan ehyttä minäkuvaa,tehdä parhaansa. Hyväksyä se että väärin tekeviä ihmisiä on ja tulee aina olemaan,opetella antamaan sen verran anteeksi että itsellä on helpompi olla. Ymmärtää että on muitakin kaltoinkohdeltuja. On raskasta kantaa vihaa ja kaunaa mukana.
Ja tiedätkö, sinunkin pitää vain hyväksyä ja ymmärtää, että kaikilla aikuisilla ei ole vaadittavia työkaluja siihen, että lähtisi itse hakemaan apua ja kehittämään itseään parempaan päin. Oletko koskaan kuullut suojaavista tekijöistä ihmisen temperamentissa ja ympäristössä? On aika sattuman kauppaa, miten rankka kiusaaminen kehenkin vaikuttaa. On sattuman kauppaa, milloin ihminen menee ihan totaalisen rikki. Sinäkin oikeassa tilanteessa sorrut ja menetät järkesi, jokainen meistä sortuu tietyssä pisteessä. Riippuu ihan niistä suojaavista ja altistavista tekijöistä, milloin kamelinselkä katkeaa. Jotkut ihmiset kestävät enemmän mitä toiset etkä sinä jeesustelemalla ja ota itseäsi niskasta kiinni-lässytyksellä sitä muuta. Mikään tsemppaus ja yritä nyt-kliseet ei auta siinä vaiheessa, jos ihminen on lähtökohtaisesti jo kovin hauras.
Ei meistä kaikista kaltoinkohdelluistakaan tule narsisteja tai psykopaatteja/sosiopaatteja, se vaatii ihan tietyt geneettiset ominaisuudet. Ja geenejään ei ihminen voi loputtomiin hallita, tiettyyn pisteeseen toki, mutta sekin piste on jokaisella henkilökohtainen.
Juu, neljä eri mt-diagnoosia ja useampi osastohoitojakso löytyy,vuosien terapia. Olen romahtanut ja noussut ylös. Täysin ehjä en ole(kuka meistä on?) ja joidenkin asioiden kanssa saa kamppailla lopunikää,mutta pyrin elämään hyvää elämää siitä huolimatta. Enkä haudo katkeruutta väärintekijöitä kohtaan.
Niin...sinä olet pystynyt siihen. Hienoa. Et kuitenkaan saa mitään sankarin viittaa, sillä tilanteessasi on aina ollut enemmän jotain, mitä sellaisella, joka ei nousekaan. Vertailu ja sairauksien kirjon luettelo ei auta niitä ihmisiä, jotka eivät vain kykene samaan mitä sinä. Ymmärrän että haluat nostaa itseäsi tavallaan jalustalle, että kerta sinä pystyt tähän niin muutkin pystyvät. Eivät pysty, koska ne muut eivät ole sinä. Voisin minäkin luetella tähän kaikki oireeni ja sairaushistoriani ja alkaa vertaamaan, miten paljon kamalampaa minulla on ollut ja olen selvinnyt jne. Siitä ei vain ole mitään hyötyä, jos sen tekee niin, että lyö lisää lyötyjä.
Kykene mihin? Mikä on sellainen tilanne tai sairaus,ettei voi elämäänsä enää vaikuttaa tai tehdä paremmaksi? En minäkään tietysti kaikkeen pysty tai ole mikään "menestyjä" ulkoisesti,mutta en siitä puhunutkaan.
No vaikka monisairas ihminen (sekä somaattisia että mt sairauksia ja kenties persoonallisuushäiriödiagnoosi kaiken päälle) jolla on lisäksi keskivertoa huomattavasti matalampi älykkyys ja impulsiivisuutta yhdistettynä agressiivisuuteen. Ei tällaisia ihmisiä edes kuntouteta meidän yhteiskunnassa, KELA laskee tarkkaan millaiseen ihmiseen panostaa kuntoutusrahoja ja minkäkin verran.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Prototyyppi kirjoitti:
Kyllä tuollainen vuosien kiusatuksi tuleminen muokkaa ihmistä ja jättää jälkensä, vaikka kuinka elämä jatkuu ja eteenpäin mennään.
Älytöntä sanoa kiusatulle, että unohda menneet ja mene elämässäsi eteenpäin. Ei sillä, että kiusatun olisi hyvä rypeä itsesäälissä vielä aikuisenakin, mutta koetut traumat eivät lakkaa olemasta käskystä. Pahimmillaan kiusaaja(t) kiusaavat hengiltä tai musertavat kiusatun mielenterveyden. Tuosta ei niin vain yli pääsekään ja monesti asian läpikäyminen vaatii vuosien terapiat ja mahdollisesti siihen rinnalle vielä jonkun lääkityksen. Kiusaamalla tuhottu ihminen ei välttämättä helposti eheydy.
Näin on.
Elämässä toki voi - ja pitääkin - mennä eteenpäin eikä jäädä rypemään menneisiin, mutta ikävä kyllä kiusatuille annetaan usein heikommat eväät normaaliin tulevaisuuteen. Vaikka ei rypisi menneissä, ne ovat silti osa nykyhetkeä ja tulevaisuuttakin. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sehän se ongelma juuri onkin. Pahat muistot, jopa traumat seuraavat mukana ja niiden vuoksi voi olla todella vaikeaa tai lähes mahdotonta muodostaa terveitä ihmissuhteita tai luottaa kehenkään.
On helppoa sanoa ex-kiusatulle, että elämässä pitää mennä eteenpäin, mutta unohdetaan se tosiasia että ihmisen mieli ja henkinen terveys kärsivät kun kiusataan, eikä ihmismieli noin vain unohda tuollaisia asioita. Yleensä nämä huutelijat eivät ole kovin hyviä asettumaan toisten asemaan eivätkä välttämättä ymmärrä paljoakaan ihmisen mielestä ja sen toimivuudesta.
Upea kirjoitus, kiitos!
Täällä on pelottavan paljon epäempaattisia ihmisiä, joilla selvästi on elämä lähtenyt hyvin käyntiin eikä ole koskaan esim. tarvinnut pelätä, että kun avaa suunsa, että nauretaanko mulle ym. Koska kun sitä jatkuu koko ala- ja yläasteen ajan ja myöhemminkään missään kukaan ei huomaa/välitä, onko sinulla kaikki hyvin (vanhemmat, hah!), niin se vain muokkaa ajattelua vääristyneeseen suuntaan ja sitä ei noin vain muuteta päättämällä "hei, enpäs haluakaan enää rypeä, naps, paranin".
Yrittäkää epäempaattiset edes ymmärtää, miltä tuntuu, kun olet yksinäinen, ujo, arka, henkisesti kylmä koti. Tiedät olevasi jotenkin outo, mutta kukaan ei auta lasta ymmärtämään, mitä pitäisi tehdä, että homma lähtisi oikeaan suuntaan.
Kamalaahan se on,ei sitä voi kiistää. Aikuisena kuitenkin on mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Hankkia apua, opetella rakentamaan ehyttä minäkuvaa,tehdä parhaansa. Hyväksyä se että väärin tekeviä ihmisiä on ja tulee aina olemaan,opetella antamaan sen verran anteeksi että itsellä on helpompi olla. Ymmärtää että on muitakin kaltoinkohdeltuja. On raskasta kantaa vihaa ja kaunaa mukana.
Ja tiedätkö, sinunkin pitää vain hyväksyä ja ymmärtää, että kaikilla aikuisilla ei ole vaadittavia työkaluja siihen, että lähtisi itse hakemaan apua ja kehittämään itseään parempaan päin. Oletko koskaan kuullut suojaavista tekijöistä ihmisen temperamentissa ja ympäristössä? On aika sattuman kauppaa, miten rankka kiusaaminen kehenkin vaikuttaa. On sattuman kauppaa, milloin ihminen menee ihan totaalisen rikki. Sinäkin oikeassa tilanteessa sorrut ja menetät järkesi, jokainen meistä sortuu tietyssä pisteessä. Riippuu ihan niistä suojaavista ja altistavista tekijöistä, milloin kamelinselkä katkeaa. Jotkut ihmiset kestävät enemmän mitä toiset etkä sinä jeesustelemalla ja ota itseäsi niskasta kiinni-lässytyksellä sitä muuta. Mikään tsemppaus ja yritä nyt-kliseet ei auta siinä vaiheessa, jos ihminen on lähtökohtaisesti jo kovin hauras.
Ei meistä kaikista kaltoinkohdelluistakaan tule narsisteja tai psykopaatteja/sosiopaatteja, se vaatii ihan tietyt geneettiset ominaisuudet. Ja geenejään ei ihminen voi loputtomiin hallita, tiettyyn pisteeseen toki, mutta sekin piste on jokaisella henkilökohtainen.
Ohis...jos ei voi vaikuttaa asioihin, niin ei voi. Sitten elää sellaista elämää kuin mihin pystyy.
Niinhän ne ihmiset tekeekin.
No hyvä. Mä käsitin tästä - monesta muustakin asiaa koskevasta - keskustelusta, että muiden pitäisi heidän kohdallaan tehdä tai toimia jotenkin toisin kuin toimivat yleensä ihmisten kanssa. Maailmassa tapahtuu kaikenlaisia pahoja asioita ja jotkut selviytyvät niistä paremmin kuin toiset.
Mä oon käsittäny, että käytöstavat, muiden kunnioittaminen ja asiallisuus kaikkia kohtaan...nämä kaikki olis sellaisia perusjuttuja, kun ollaan kanssakäymisessä toistemme kanssa. Ja kyllä, aikuisetkin kiusaa ja kohtelee epäasiallisesti toisia, mikä on väärin. Ja puhun oikeasta kiusaamisesta, ei sellaisesta, että työpaikalla ei juuri tänään tajunnut sanoa hei kaikille.
Tuosta olen samaa mieltä, mutta tuo koskee kuitenkin kaikkia ihmisiä eikä vain niitä, joita on kiusattu. Pari sivua aikaisemmin joku kirjoitti (kommentti 159), että muiden ihmisten pitäisi ottaa kiusaamistaustasta aiheutuva erilaisuus huomioon. Jos pitää, niin millä tavalla?
Jos ihmistä on kiusattu päiväkodista työelämään asti, jokaisessa paikassa ja eri ihmisten toimesta niin jotain vikaa on oltava tässä ihmisessä. Todennäköisesti henkilö katsoo, että erimieltä oleminen=kiusaaminen.
En usko, että kellään on niin huonoa tuuria, että joka paikassa on kpäitä, jotka sattumalta ottavat saman henkilön kiusattavaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Prototyyppi kirjoitti:
Kyllä tuollainen vuosien kiusatuksi tuleminen muokkaa ihmistä ja jättää jälkensä, vaikka kuinka elämä jatkuu ja eteenpäin mennään.
Älytöntä sanoa kiusatulle, että unohda menneet ja mene elämässäsi eteenpäin. Ei sillä, että kiusatun olisi hyvä rypeä itsesäälissä vielä aikuisenakin, mutta koetut traumat eivät lakkaa olemasta käskystä. Pahimmillaan kiusaaja(t) kiusaavat hengiltä tai musertavat kiusatun mielenterveyden. Tuosta ei niin vain yli pääsekään ja monesti asian läpikäyminen vaatii vuosien terapiat ja mahdollisesti siihen rinnalle vielä jonkun lääkityksen. Kiusaamalla tuhottu ihminen ei välttämättä helposti eheydy.
Näin on.
Elämässä toki voi - ja pitääkin - mennä eteenpäin eikä jäädä rypemään menneisiin, mutta ikävä kyllä kiusatuille annetaan usein heikommat eväät normaaliin tulevaisuuteen. Vaikka ei rypisi menneissä, ne ovat silti osa nykyhetkeä ja tulevaisuuttakin. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sehän se ongelma juuri onkin. Pahat muistot, jopa traumat seuraavat mukana ja niiden vuoksi voi olla todella vaikeaa tai lähes mahdotonta muodostaa terveitä ihmissuhteita tai luottaa kehenkään.
On helppoa sanoa ex-kiusatulle, että elämässä pitää mennä eteenpäin, mutta unohdetaan se tosiasia että ihmisen mieli ja henkinen terveys kärsivät kun kiusataan, eikä ihmismieli noin vain unohda tuollaisia asioita. Yleensä nämä huutelijat eivät ole kovin hyviä asettumaan toisten asemaan eivätkä välttämättä ymmärrä paljoakaan ihmisen mielestä ja sen toimivuudesta.
Upea kirjoitus, kiitos!
Täällä on pelottavan paljon epäempaattisia ihmisiä, joilla selvästi on elämä lähtenyt hyvin käyntiin eikä ole koskaan esim. tarvinnut pelätä, että kun avaa suunsa, että nauretaanko mulle ym. Koska kun sitä jatkuu koko ala- ja yläasteen ajan ja myöhemminkään missään kukaan ei huomaa/välitä, onko sinulla kaikki hyvin (vanhemmat, hah!), niin se vain muokkaa ajattelua vääristyneeseen suuntaan ja sitä ei noin vain muuteta päättämällä "hei, enpäs haluakaan enää rypeä, naps, paranin".
Yrittäkää epäempaattiset edes ymmärtää, miltä tuntuu, kun olet yksinäinen, ujo, arka, henkisesti kylmä koti. Tiedät olevasi jotenkin outo, mutta kukaan ei auta lasta ymmärtämään, mitä pitäisi tehdä, että homma lähtisi oikeaan suuntaan.
Kyllä mä sen ymmärrän, olen itse alkoholistiperheestä ja hyvin yksinäinen lapsi. Mutta ymmärrän myös sen, että kukaan muu, kuin minä itse, ei ole vastuussa mun elämästäni ja siitä mitä sillä teen. Kukaan ei sano, että ajatusmallit muuttuu napista painamalla hetkessä. Mutta ei siinä menneisyydessä rypeminenkään mitään edistä. Onnellisuus on hyvin pitkälti kiinni siitä, että ymmärrät mitä asioita et (ympäristössä) voi muuttaa ja miten niihin suhtaudut ja tätä voi muuttaa. Ja käytät ne voimavarasi asioihin, joihin voit vaikuttaa ja jotka tekevät onnelliseksi.
Ymmärrän minäkin, olen väkivaltaisesta alkoholistiperheestä, jossa vääriä lapsia vihattiin taaperosta asti. Ja olen ymmärtänyt sen, että geeniperimäni on uskomattoman vahva. Selviytymiseni ei ole ollut pelkästään omaa ansiotani, toki sitäkin, mutta minulla on paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka auttavat selviytymään. Työskentelen ihmisten kanssa, jotka ovat joskus kokeneet samaa ja närn päivittäin ihmisiä, joilla psyykeen rakenne ja temperamenttipiirteet ovat tehneet ihmisestä lähtökohtaisesti paljon hauraamman. Lisänä kaikki geneettiset sairaudet, neurologiset häiriöt ynnä muut. On helppoa paukutella henkseleitä ja ottaa kaikki kunnia itselle. Paljon pelottavampaa on myöntää, että erilaisella geeniperimällä voisin olla ikuisesti laitoksessa tai vankilassa. Esim. joku impulssikontrollin häiriö ei parane millään itseään niskasta ottamisella ja miten siihen vaikuttaa vielä traumaattiset kokemukset...
Onneksi kukaan ei ole geeniperimänsä vanki eikä tulevaisuus ole kellään täysin musta. Reilua elämä ei ole,mutta varmaan jokainen haluaa olla onnellinen? Jos haluaa,niin pitää sopeutua siihen mitä on ja miettiä miten voisi tehdä elämästä mieluisampaa niillä korteilla mitä on jaettu. Loppupeleissä itse joudut onnesi hankkimaan. Se on vastuun lisäksi hieno juttu,voit itse vaikuttaa eikä kaikki ole tuhoontuomittua!
Voi miten ihana ajatus. Ei vain valitettavasti pidä aina paikkansa. Esimerkiksi älykkyydelle ei mitään voi ja se jo pelkästään määrittää hyvin pitkälti sen, miten paljon ihminen ihan konkreettisesti kykenee vaikuttamaan omaan elämäänsä. Ihminen voi tietyllä tavalla olla oman perimänsä vanki ja valitettavasti meidänkin yhteiskunta on tietoisesti rakennettu niin, että kaikkia ei vain pysty auttamaan tarpeeksi. Tiedätkö miten moni itsemurhapotilas käännytetään pois avun piiristä? Vaikka olisi ottanut yliannostuksen hengenvaarallisia lääkkeitä? Sosiaali- ja terveysalalla tämä on jokapäiväistä elämää, että kaikki ihmiset eivät vain saa sellaista apua, jota kipeästi tarvitsevat. Avaa silmäsi hyvä ihminen.
En väittänyt että kuka tahansa pystyy mihin tahansa. Harvoin kai vähemmän älykkäät haaveilevatkaan mistään lääkärin tai juristin ammatista,tai ymmärtävät olevansa vähemmän älykkäitä? Elämä ei ole tasapuolista tai reilua,mutta oikeasti todella harvassa on tilanteet joissa ihminen ei voisi lainkaan vaikuttaa (positiivisesti) elämäänsä. Mielenterveyspalvelujen tilanne on kyllä surkea monessa kunnassa,se on surullista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Prototyyppi kirjoitti:
Kyllä tuollainen vuosien kiusatuksi tuleminen muokkaa ihmistä ja jättää jälkensä, vaikka kuinka elämä jatkuu ja eteenpäin mennään.
Älytöntä sanoa kiusatulle, että unohda menneet ja mene elämässäsi eteenpäin. Ei sillä, että kiusatun olisi hyvä rypeä itsesäälissä vielä aikuisenakin, mutta koetut traumat eivät lakkaa olemasta käskystä. Pahimmillaan kiusaaja(t) kiusaavat hengiltä tai musertavat kiusatun mielenterveyden. Tuosta ei niin vain yli pääsekään ja monesti asian läpikäyminen vaatii vuosien terapiat ja mahdollisesti siihen rinnalle vielä jonkun lääkityksen. Kiusaamalla tuhottu ihminen ei välttämättä helposti eheydy.
Näin on.
Elämässä toki voi - ja pitääkin - mennä eteenpäin eikä jäädä rypemään menneisiin, mutta ikävä kyllä kiusatuille annetaan usein heikommat eväät normaaliin tulevaisuuteen. Vaikka ei rypisi menneissä, ne ovat silti osa nykyhetkeä ja tulevaisuuttakin. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sehän se ongelma juuri onkin. Pahat muistot, jopa traumat seuraavat mukana ja niiden vuoksi voi olla todella vaikeaa tai lähes mahdotonta muodostaa terveitä ihmissuhteita tai luottaa kehenkään.
On helppoa sanoa ex-kiusatulle, että elämässä pitää mennä eteenpäin, mutta unohdetaan se tosiasia että ihmisen mieli ja henkinen terveys kärsivät kun kiusataan, eikä ihmismieli noin vain unohda tuollaisia asioita. Yleensä nämä huutelijat eivät ole kovin hyviä asettumaan toisten asemaan eivätkä välttämättä ymmärrä paljoakaan ihmisen mielestä ja sen toimivuudesta.
Upea kirjoitus, kiitos!
Täällä on pelottavan paljon epäempaattisia ihmisiä, joilla selvästi on elämä lähtenyt hyvin käyntiin eikä ole koskaan esim. tarvinnut pelätä, että kun avaa suunsa, että nauretaanko mulle ym. Koska kun sitä jatkuu koko ala- ja yläasteen ajan ja myöhemminkään missään kukaan ei huomaa/välitä, onko sinulla kaikki hyvin (vanhemmat, hah!), niin se vain muokkaa ajattelua vääristyneeseen suuntaan ja sitä ei noin vain muuteta päättämällä "hei, enpäs haluakaan enää rypeä, naps, paranin".
Yrittäkää epäempaattiset edes ymmärtää, miltä tuntuu, kun olet yksinäinen, ujo, arka, henkisesti kylmä koti. Tiedät olevasi jotenkin outo, mutta kukaan ei auta lasta ymmärtämään, mitä pitäisi tehdä, että homma lähtisi oikeaan suuntaan.
Kamalaahan se on,ei sitä voi kiistää. Aikuisena kuitenkin on mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Hankkia apua, opetella rakentamaan ehyttä minäkuvaa,tehdä parhaansa. Hyväksyä se että väärin tekeviä ihmisiä on ja tulee aina olemaan,opetella antamaan sen verran anteeksi että itsellä on helpompi olla. Ymmärtää että on muitakin kaltoinkohdeltuja. On raskasta kantaa vihaa ja kaunaa mukana.
Ja tiedätkö, sinunkin pitää vain hyväksyä ja ymmärtää, että kaikilla aikuisilla ei ole vaadittavia työkaluja siihen, että lähtisi itse hakemaan apua ja kehittämään itseään parempaan päin. Oletko koskaan kuullut suojaavista tekijöistä ihmisen temperamentissa ja ympäristössä? On aika sattuman kauppaa, miten rankka kiusaaminen kehenkin vaikuttaa. On sattuman kauppaa, milloin ihminen menee ihan totaalisen rikki. Sinäkin oikeassa tilanteessa sorrut ja menetät järkesi, jokainen meistä sortuu tietyssä pisteessä. Riippuu ihan niistä suojaavista ja altistavista tekijöistä, milloin kamelinselkä katkeaa. Jotkut ihmiset kestävät enemmän mitä toiset etkä sinä jeesustelemalla ja ota itseäsi niskasta kiinni-lässytyksellä sitä muuta. Mikään tsemppaus ja yritä nyt-kliseet ei auta siinä vaiheessa, jos ihminen on lähtökohtaisesti jo kovin hauras.
Ei meistä kaikista kaltoinkohdelluistakaan tule narsisteja tai psykopaatteja/sosiopaatteja, se vaatii ihan tietyt geneettiset ominaisuudet. Ja geenejään ei ihminen voi loputtomiin hallita, tiettyyn pisteeseen toki, mutta sekin piste on jokaisella henkilökohtainen.
Juu, neljä eri mt-diagnoosia ja useampi osastohoitojakso löytyy,vuosien terapia. Olen romahtanut ja noussut ylös. Täysin ehjä en ole(kuka meistä on?) ja joidenkin asioiden kanssa saa kamppailla lopunikää,mutta pyrin elämään hyvää elämää siitä huolimatta. Enkä haudo katkeruutta väärintekijöitä kohtaan.
Niin...sinä olet pystynyt siihen. Hienoa. Et kuitenkaan saa mitään sankarin viittaa, sillä tilanteessasi on aina ollut enemmän jotain, mitä sellaisella, joka ei nousekaan. Vertailu ja sairauksien kirjon luettelo ei auta niitä ihmisiä, jotka eivät vain kykene samaan mitä sinä. Ymmärrän että haluat nostaa itseäsi tavallaan jalustalle, että kerta sinä pystyt tähän niin muutkin pystyvät. Eivät pysty, koska ne muut eivät ole sinä. Voisin minäkin luetella tähän kaikki oireeni ja sairaushistoriani ja alkaa vertaamaan, miten paljon kamalampaa minulla on ollut ja olen selvinnyt jne. Siitä ei vain ole mitään hyötyä, jos sen tekee niin, että lyö lisää lyötyjä.
Kykene mihin? Mikä on sellainen tilanne tai sairaus,ettei voi elämäänsä enää vaikuttaa tai tehdä paremmaksi? En minäkään tietysti kaikkeen pysty tai ole mikään "menestyjä" ulkoisesti,mutta en siitä puhunutkaan.
No vaikka monisairas ihminen (sekä somaattisia että mt sairauksia ja kenties persoonallisuushäiriödiagnoosi kaiken päälle) jolla on lisäksi keskivertoa huomattavasti matalampi älykkyys ja impulsiivisuutta yhdistettynä agressiivisuuteen. Ei tällaisia ihmisiä edes kuntouteta meidän yhteiskunnassa, KELA laskee tarkkaan millaiseen ihmiseen panostaa kuntoutusrahoja ja minkäkin verran.
Tälläisissä tapauksissa varmasti tarpeeksi apua voi olla vaikea saada. Joku tuettu asumismuoto varmasti tulisi kyseeseen. Jos nyt ihan konkreettisesti mietitään,niin tälläinen ihminen on todennäköisesti rikoskierteessä tai päihderiippuvainen. Jo raitistuminen tai rikoksista eroon pääsy on parannusta elämään. Ei kaikkien tavoite voi olla terve,työssäkäyvä ja menestyvä aikuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on töissä 54 vuotias nainen, joka omaa draamailuaan selittää koulukiusaamisella. Hän pistää usein teatraalisen shown pystyyn, kirkuu ja huutaa.
Hän ei ole kuulemma enää aikuisiällä kokenut kiusaamista, vaan se kaikki tapahtui lapsuudessa, koska hän oli pikkasen erilainen kuin muut.
Jos on pentuna käyttäytynyt, kuten kirkuva idiootti, niin mä en todellakaan ihmettele, että on kiusattu.
Edes kirkuvaa idioottia ei saa kiusata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Prototyyppi kirjoitti:
Kyllä tuollainen vuosien kiusatuksi tuleminen muokkaa ihmistä ja jättää jälkensä, vaikka kuinka elämä jatkuu ja eteenpäin mennään.
Älytöntä sanoa kiusatulle, että unohda menneet ja mene elämässäsi eteenpäin. Ei sillä, että kiusatun olisi hyvä rypeä itsesäälissä vielä aikuisenakin, mutta koetut traumat eivät lakkaa olemasta käskystä. Pahimmillaan kiusaaja(t) kiusaavat hengiltä tai musertavat kiusatun mielenterveyden. Tuosta ei niin vain yli pääsekään ja monesti asian läpikäyminen vaatii vuosien terapiat ja mahdollisesti siihen rinnalle vielä jonkun lääkityksen. Kiusaamalla tuhottu ihminen ei välttämättä helposti eheydy.
Näin on.
Elämässä toki voi - ja pitääkin - mennä eteenpäin eikä jäädä rypemään menneisiin, mutta ikävä kyllä kiusatuille annetaan usein heikommat eväät normaaliin tulevaisuuteen. Vaikka ei rypisi menneissä, ne ovat silti osa nykyhetkeä ja tulevaisuuttakin. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sehän se ongelma juuri onkin. Pahat muistot, jopa traumat seuraavat mukana ja niiden vuoksi voi olla todella vaikeaa tai lähes mahdotonta muodostaa terveitä ihmissuhteita tai luottaa kehenkään.
On helppoa sanoa ex-kiusatulle, että elämässä pitää mennä eteenpäin, mutta unohdetaan se tosiasia että ihmisen mieli ja henkinen terveys kärsivät kun kiusataan, eikä ihmismieli noin vain unohda tuollaisia asioita. Yleensä nämä huutelijat eivät ole kovin hyviä asettumaan toisten asemaan eivätkä välttämättä ymmärrä paljoakaan ihmisen mielestä ja sen toimivuudesta.
Upea kirjoitus, kiitos!
Täällä on pelottavan paljon epäempaattisia ihmisiä, joilla selvästi on elämä lähtenyt hyvin käyntiin eikä ole koskaan esim. tarvinnut pelätä, että kun avaa suunsa, että nauretaanko mulle ym. Koska kun sitä jatkuu koko ala- ja yläasteen ajan ja myöhemminkään missään kukaan ei huomaa/välitä, onko sinulla kaikki hyvin (vanhemmat, hah!), niin se vain muokkaa ajattelua vääristyneeseen suuntaan ja sitä ei noin vain muuteta päättämällä "hei, enpäs haluakaan enää rypeä, naps, paranin".
Yrittäkää epäempaattiset edes ymmärtää, miltä tuntuu, kun olet yksinäinen, ujo, arka, henkisesti kylmä koti. Tiedät olevasi jotenkin outo, mutta kukaan ei auta lasta ymmärtämään, mitä pitäisi tehdä, että homma lähtisi oikeaan suuntaan.
Kyllä mä sen ymmärrän, olen itse alkoholistiperheestä ja hyvin yksinäinen lapsi. Mutta ymmärrän myös sen, että kukaan muu, kuin minä itse, ei ole vastuussa mun elämästäni ja siitä mitä sillä teen. Kukaan ei sano, että ajatusmallit muuttuu napista painamalla hetkessä. Mutta ei siinä menneisyydessä rypeminenkään mitään edistä. Onnellisuus on hyvin pitkälti kiinni siitä, että ymmärrät mitä asioita et (ympäristössä) voi muuttaa ja miten niihin suhtaudut ja tätä voi muuttaa. Ja käytät ne voimavarasi asioihin, joihin voit vaikuttaa ja jotka tekevät onnelliseksi.
Ymmärrän minäkin, olen väkivaltaisesta alkoholistiperheestä, jossa vääriä lapsia vihattiin taaperosta asti. Ja olen ymmärtänyt sen, että geeniperimäni on uskomattoman vahva. Selviytymiseni ei ole ollut pelkästään omaa ansiotani, toki sitäkin, mutta minulla on paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka auttavat selviytymään. Työskentelen ihmisten kanssa, jotka ovat joskus kokeneet samaa ja närn päivittäin ihmisiä, joilla psyykeen rakenne ja temperamenttipiirteet ovat tehneet ihmisestä lähtökohtaisesti paljon hauraamman. Lisänä kaikki geneettiset sairaudet, neurologiset häiriöt ynnä muut. On helppoa paukutella henkseleitä ja ottaa kaikki kunnia itselle. Paljon pelottavampaa on myöntää, että erilaisella geeniperimällä voisin olla ikuisesti laitoksessa tai vankilassa. Esim. joku impulssikontrollin häiriö ei parane millään itseään niskasta ottamisella ja miten siihen vaikuttaa vielä traumaattiset kokemukset...
Vielä paljon pelottavampi ajatus olisi se, ettei ihminen itse pysty lainkaan vaikuttamaan kohtaloonsa, riippumatta geeneistään. Kyllä itse kukanenkin joutuu elämässään katsomaan peiliin ja miettimään tavoitteitaan uudestaan sen mukaan, mihin kykenee. Oli kyse sitten fyysisistä tai henkisistä ominaisuuksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Prototyyppi kirjoitti:
Kyllä tuollainen vuosien kiusatuksi tuleminen muokkaa ihmistä ja jättää jälkensä, vaikka kuinka elämä jatkuu ja eteenpäin mennään.
Älytöntä sanoa kiusatulle, että unohda menneet ja mene elämässäsi eteenpäin. Ei sillä, että kiusatun olisi hyvä rypeä itsesäälissä vielä aikuisenakin, mutta koetut traumat eivät lakkaa olemasta käskystä. Pahimmillaan kiusaaja(t) kiusaavat hengiltä tai musertavat kiusatun mielenterveyden. Tuosta ei niin vain yli pääsekään ja monesti asian läpikäyminen vaatii vuosien terapiat ja mahdollisesti siihen rinnalle vielä jonkun lääkityksen. Kiusaamalla tuhottu ihminen ei välttämättä helposti eheydy.
Näin on.
Elämässä toki voi - ja pitääkin - mennä eteenpäin eikä jäädä rypemään menneisiin, mutta ikävä kyllä kiusatuille annetaan usein heikommat eväät normaaliin tulevaisuuteen. Vaikka ei rypisi menneissä, ne ovat silti osa nykyhetkeä ja tulevaisuuttakin. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sehän se ongelma juuri onkin. Pahat muistot, jopa traumat seuraavat mukana ja niiden vuoksi voi olla todella vaikeaa tai lähes mahdotonta muodostaa terveitä ihmissuhteita tai luottaa kehenkään.
On helppoa sanoa ex-kiusatulle, että elämässä pitää mennä eteenpäin, mutta unohdetaan se tosiasia että ihmisen mieli ja henkinen terveys kärsivät kun kiusataan, eikä ihmismieli noin vain unohda tuollaisia asioita. Yleensä nämä huutelijat eivät ole kovin hyviä asettumaan toisten asemaan eivätkä välttämättä ymmärrä paljoakaan ihmisen mielestä ja sen toimivuudesta.
Upea kirjoitus, kiitos!
Täällä on pelottavan paljon epäempaattisia ihmisiä, joilla selvästi on elämä lähtenyt hyvin käyntiin eikä ole koskaan esim. tarvinnut pelätä, että kun avaa suunsa, että nauretaanko mulle ym. Koska kun sitä jatkuu koko ala- ja yläasteen ajan ja myöhemminkään missään kukaan ei huomaa/välitä, onko sinulla kaikki hyvin (vanhemmat, hah!), niin se vain muokkaa ajattelua vääristyneeseen suuntaan ja sitä ei noin vain muuteta päättämällä "hei, enpäs haluakaan enää rypeä, naps, paranin".
Yrittäkää epäempaattiset edes ymmärtää, miltä tuntuu, kun olet yksinäinen, ujo, arka, henkisesti kylmä koti. Tiedät olevasi jotenkin outo, mutta kukaan ei auta lasta ymmärtämään, mitä pitäisi tehdä, että homma lähtisi oikeaan suuntaan.
Kyllä mä sen ymmärrän, olen itse alkoholistiperheestä ja hyvin yksinäinen lapsi. Mutta ymmärrän myös sen, että kukaan muu, kuin minä itse, ei ole vastuussa mun elämästäni ja siitä mitä sillä teen. Kukaan ei sano, että ajatusmallit muuttuu napista painamalla hetkessä. Mutta ei siinä menneisyydessä rypeminenkään mitään edistä. Onnellisuus on hyvin pitkälti kiinni siitä, että ymmärrät mitä asioita et (ympäristössä) voi muuttaa ja miten niihin suhtaudut ja tätä voi muuttaa. Ja käytät ne voimavarasi asioihin, joihin voit vaikuttaa ja jotka tekevät onnelliseksi.
Ymmärrän minäkin, olen väkivaltaisesta alkoholistiperheestä, jossa vääriä lapsia vihattiin taaperosta asti. Ja olen ymmärtänyt sen, että geeniperimäni on uskomattoman vahva. Selviytymiseni ei ole ollut pelkästään omaa ansiotani, toki sitäkin, mutta minulla on paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka auttavat selviytymään. Työskentelen ihmisten kanssa, jotka ovat joskus kokeneet samaa ja närn päivittäin ihmisiä, joilla psyykeen rakenne ja temperamenttipiirteet ovat tehneet ihmisestä lähtökohtaisesti paljon hauraamman. Lisänä kaikki geneettiset sairaudet, neurologiset häiriöt ynnä muut. On helppoa paukutella henkseleitä ja ottaa kaikki kunnia itselle. Paljon pelottavampaa on myöntää, että erilaisella geeniperimällä voisin olla ikuisesti laitoksessa tai vankilassa. Esim. joku impulssikontrollin häiriö ei parane millään itseään niskasta ottamisella ja miten siihen vaikuttaa vielä traumaattiset kokemukset...Onneksi kukaan ei ole geeniperimänsä vanki eikä tulevaisuus ole kellään täysin musta. Reilua elämä ei ole,mutta varmaan jokainen haluaa olla onnellinen? Jos haluaa,niin pitää sopeutua siihen mitä on ja miettiä miten voisi tehdä elämästä mieluisampaa niillä korteilla mitä on jaettu. Loppupeleissä itse joudut onnesi hankkimaan. Se on vastuun lisäksi hieno juttu,voit itse vaikuttaa eikä kaikki ole tuhoontuomittua!
Ai ei ole kukaan geeniperimänsä vanki? Uskomatonta naiiviutta sitä kuuleekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Prototyyppi kirjoitti:
Kyllä tuollainen vuosien kiusatuksi tuleminen muokkaa ihmistä ja jättää jälkensä, vaikka kuinka elämä jatkuu ja eteenpäin mennään.
Älytöntä sanoa kiusatulle, että unohda menneet ja mene elämässäsi eteenpäin. Ei sillä, että kiusatun olisi hyvä rypeä itsesäälissä vielä aikuisenakin, mutta koetut traumat eivät lakkaa olemasta käskystä. Pahimmillaan kiusaaja(t) kiusaavat hengiltä tai musertavat kiusatun mielenterveyden. Tuosta ei niin vain yli pääsekään ja monesti asian läpikäyminen vaatii vuosien terapiat ja mahdollisesti siihen rinnalle vielä jonkun lääkityksen. Kiusaamalla tuhottu ihminen ei välttämättä helposti eheydy.
Näin on.
Elämässä toki voi - ja pitääkin - mennä eteenpäin eikä jäädä rypemään menneisiin, mutta ikävä kyllä kiusatuille annetaan usein heikommat eväät normaaliin tulevaisuuteen. Vaikka ei rypisi menneissä, ne ovat silti osa nykyhetkeä ja tulevaisuuttakin. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sehän se ongelma juuri onkin. Pahat muistot, jopa traumat seuraavat mukana ja niiden vuoksi voi olla todella vaikeaa tai lähes mahdotonta muodostaa terveitä ihmissuhteita tai luottaa kehenkään.
On helppoa sanoa ex-kiusatulle, että elämässä pitää mennä eteenpäin, mutta unohdetaan se tosiasia että ihmisen mieli ja henkinen terveys kärsivät kun kiusataan, eikä ihmismieli noin vain unohda tuollaisia asioita. Yleensä nämä huutelijat eivät ole kovin hyviä asettumaan toisten asemaan eivätkä välttämättä ymmärrä paljoakaan ihmisen mielestä ja sen toimivuudesta.
Upea kirjoitus, kiitos!
Täällä on pelottavan paljon epäempaattisia ihmisiä, joilla selvästi on elämä lähtenyt hyvin käyntiin eikä ole koskaan esim. tarvinnut pelätä, että kun avaa suunsa, että nauretaanko mulle ym. Koska kun sitä jatkuu koko ala- ja yläasteen ajan ja myöhemminkään missään kukaan ei huomaa/välitä, onko sinulla kaikki hyvin (vanhemmat, hah!), niin se vain muokkaa ajattelua vääristyneeseen suuntaan ja sitä ei noin vain muuteta päättämällä "hei, enpäs haluakaan enää rypeä, naps, paranin".
Yrittäkää epäempaattiset edes ymmärtää, miltä tuntuu, kun olet yksinäinen, ujo, arka, henkisesti kylmä koti. Tiedät olevasi jotenkin outo, mutta kukaan ei auta lasta ymmärtämään, mitä pitäisi tehdä, että homma lähtisi oikeaan suuntaan.
Kamalaahan se on,ei sitä voi kiistää. Aikuisena kuitenkin on mahdollisuus vaikuttaa asioihin. Hankkia apua, opetella rakentamaan ehyttä minäkuvaa,tehdä parhaansa. Hyväksyä se että väärin tekeviä ihmisiä on ja tulee aina olemaan,opetella antamaan sen verran anteeksi että itsellä on helpompi olla. Ymmärtää että on muitakin kaltoinkohdeltuja. On raskasta kantaa vihaa ja kaunaa mukana.
Ja tiedätkö, sinunkin pitää vain hyväksyä ja ymmärtää, että kaikilla aikuisilla ei ole vaadittavia työkaluja siihen, että lähtisi itse hakemaan apua ja kehittämään itseään parempaan päin. Oletko koskaan kuullut suojaavista tekijöistä ihmisen temperamentissa ja ympäristössä? On aika sattuman kauppaa, miten rankka kiusaaminen kehenkin vaikuttaa. On sattuman kauppaa, milloin ihminen menee ihan totaalisen rikki. Sinäkin oikeassa tilanteessa sorrut ja menetät järkesi, jokainen meistä sortuu tietyssä pisteessä. Riippuu ihan niistä suojaavista ja altistavista tekijöistä, milloin kamelinselkä katkeaa. Jotkut ihmiset kestävät enemmän mitä toiset etkä sinä jeesustelemalla ja ota itseäsi niskasta kiinni-lässytyksellä sitä muuta. Mikään tsemppaus ja yritä nyt-kliseet ei auta siinä vaiheessa, jos ihminen on lähtökohtaisesti jo kovin hauras.
Ei meistä kaikista kaltoinkohdelluistakaan tule narsisteja tai psykopaatteja/sosiopaatteja, se vaatii ihan tietyt geneettiset ominaisuudet. Ja geenejään ei ihminen voi loputtomiin hallita, tiettyyn pisteeseen toki, mutta sekin piste on jokaisella henkilökohtainen.
Juu, neljä eri mt-diagnoosia ja useampi osastohoitojakso löytyy,vuosien terapia. Olen romahtanut ja noussut ylös. Täysin ehjä en ole(kuka meistä on?) ja joidenkin asioiden kanssa saa kamppailla lopunikää,mutta pyrin elämään hyvää elämää siitä huolimatta. Enkä haudo katkeruutta väärintekijöitä kohtaan.
Niin...sinä olet pystynyt siihen. Hienoa. Et kuitenkaan saa mitään sankarin viittaa, sillä tilanteessasi on aina ollut enemmän jotain, mitä sellaisella, joka ei nousekaan. Vertailu ja sairauksien kirjon luettelo ei auta niitä ihmisiä, jotka eivät vain kykene samaan mitä sinä. Ymmärrän että haluat nostaa itseäsi tavallaan jalustalle, että kerta sinä pystyt tähän niin muutkin pystyvät. Eivät pysty, koska ne muut eivät ole sinä. Voisin minäkin luetella tähän kaikki oireeni ja sairaushistoriani ja alkaa vertaamaan, miten paljon kamalampaa minulla on ollut ja olen selvinnyt jne. Siitä ei vain ole mitään hyötyä, jos sen tekee niin, että lyö lisää lyötyjä.
Kykene mihin? Mikä on sellainen tilanne tai sairaus,ettei voi elämäänsä enää vaikuttaa tai tehdä paremmaksi? En minäkään tietysti kaikkeen pysty tai ole mikään "menestyjä" ulkoisesti,mutta en siitä puhunutkaan.
No vaikka monisairas ihminen (sekä somaattisia että mt sairauksia ja kenties persoonallisuushäiriödiagnoosi kaiken päälle) jolla on lisäksi keskivertoa huomattavasti matalampi älykkyys ja impulsiivisuutta yhdistettynä agressiivisuuteen. Ei tällaisia ihmisiä edes kuntouteta meidän yhteiskunnassa, KELA laskee tarkkaan millaiseen ihmiseen panostaa kuntoutusrahoja ja minkäkin verran.
Ja kuinka iso osa kiusatuista on sitten tällaisia monisairaita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En IKINÄ hae huomiota millään "yhyy, minua on kiusattu"-kortilla, en jumalauta tahdo edes puhua asiasta!
Mutta se näkyy, jos on vähänkin kauemmin kanssani se näkyy. Epävakaa persoonallisuushäiriö, dissosisaatiohäiriö, vaikea masennus. Kävin terapiassa vuosia, en kokenut siitä lässytyksestä olevan mitään apua. Olen työkyvyttömyys-eläkkeellä ja aloitan aamun lääkedosetin napsauttamisella auki.
Tätä elämää kiusaajat ilmeisesti minulle toivoivat, ja toivomansa saivat.
Älä anna kiusallasikaan periksi. Minun kiusaajani toivoivat kuolemaani usean kerran. Vaikka olen sairas, eläkkeellä ja pyörätuolissa, olen silti elossa. Toivon, että löytäisit itsestäsi voimavaroja ja että elämäsi paranisi. Kaikkea hyvää sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No niinhän se on. Mennyt on mennyttä, ei sille mitään voi. Mutta tulevaisuudelle voi.
Eli jos sahaan sulta käden poikki, ni "ei mahda mitään koita vaan pärjätä yhdellä". Entäs kun tulen huomenna sahaamaan jalkaa?
Mitään muuta ei ole tässäkään tapauksessa tehtävissä, kuin mennä eteen päin ja oppia elämään asian kanssa. Katkeruus ei johda mihinkään muuhun kuin omaan pahaanoloon.
Eli et rankaisisi sortajaasi? Tai haluaisi rangaistusta tälle? Tai ottaisit ystäviksesi ihmisiä, joista ei ois niin väliä, että häntä rangaistaisiin? (Siis ystäviesi asenteena, ainahan sille ei mitään voi, että siis saataisiin se rankaisu annettua). Älä naurata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun ihminen kertoo toiselle menneisyytensä tapahtumista ja niiden negatiivisista vaikutuksista hänen nykyiseen elämäänsä, on täysin normaalia olettaa, että hän toivoo joko vertaistukea tai neuvoja ja ratkaisuvaihtoehtoja, miten tästä eteenpäin. Jos kuulijalla ei ole asiasta omakohtaista kokemusta, vertaistukivaihtoehto jää pois ja jäljelle jää vain neuvojen ja ratkaisuvaihtoehtojen toivominen. Miksi muuten hän edes kertoisi koko asiasta?
Ihmisille tapahtuu elämässään monenlaisia ikäviä asioita. Yksi on koulukiusattu, toinen on halvaantunut autokolarissa, kolmas saa vammaisen lapsen, neljättä on käytetty seksuaalisesti hyväksi, viides on ollut sodassa jne. Kaikki nuo vaikuttavat siihen, millaista ihmisen elämä on tällä hetkellä. Joskus on olemassa syyllinen, jota voi syyttää asiasta, mutta vaikka miten syyttäisi, kiusaaminen, halvaantuminen, hyväksikäyttö jne ei ihmisen menneisyydestä poistu. Aina ei ole edes ketään, jota voisi syyttää. Mulla on vammainen lapsi, mutta koska kyse ei ole periytyvästä vammasta, en voi syyttää lapseni vammaisuudesta edes puolisoani. En edes itseäni (vaikka sitäkin tuli aikoinaan tehtyä), koska en olisi voinut raskausaikanakaan tehdä mitään toisin. Niin vain kävi.
Menneisyyden jättäminen taakseen on ihan oikeasti ainoa vaihtoehto päästä eteenpäin. Menneisyyttään ei voi meistä kukaan muuttaa. Menneisyyden taakseen jättäminen ei kuitenkaan tarkoita, että tapahtuneet asiat pitäisi unohtaa tai olla välittämättä niistä. Se tarkoittaa, että menneisyyden muistelemisen sijasta miettii, mikä elämässä kaikesta huolimatta on kuitenkin nyt ihan hyvää. Ja miettii, mitä hyvää menneisyydestä huolimatta voisi vielä elämäänsä saada.
Traumatisoitunut ihminen ei halua mitään muuta niin paljon kuin päästä trauman aiheuttamista ongelmista eroon. Valitettavasti kukaan ei voi näitä ongelmia toisen elämästä poistaa. Traumatisoitunut joutuu tekemään sen ihan itse. Varsin usein tarvitaan ammattiapua eikä sekään aina riitä. Joskus käy niin, ettei kokemastaan traumasta toivu kokonaan koskaan. Oma enoni ei toipunut talvisodasta vaan 18-vuotiaana sotaan joutuneen miehen elämää varjosti sodassa koetut asiat vuosikymmeniä, hautaan asti. Sulkeutuneisuutena, runsaana alkoholinkäyttönä, sosiaalisena vetäytymisenä.
Jos haluaa toisen kanssa pohdiskella, miten elämänlaatuaan voisi trauman jälkeen parantaa, kannattaa heti alussa kertoa, mitä kaikkea on jo kokeillut. Näin jää ainakin puolet toimimattomista ehdotuksista pois. Ja ymmärtää, että joskus toisen ehdotus voi ärsyttää yksinkertaisesti siksi, että ainakin alitajunnassaan tajuaa, ettei mitään olekaan enää tehtävissä. Sitä vaihtoehtoahan kukaan trauman kokenut ei halua edes ajatella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Prototyyppi kirjoitti:
Kyllä tuollainen vuosien kiusatuksi tuleminen muokkaa ihmistä ja jättää jälkensä, vaikka kuinka elämä jatkuu ja eteenpäin mennään.
Älytöntä sanoa kiusatulle, että unohda menneet ja mene elämässäsi eteenpäin. Ei sillä, että kiusatun olisi hyvä rypeä itsesäälissä vielä aikuisenakin, mutta koetut traumat eivät lakkaa olemasta käskystä. Pahimmillaan kiusaaja(t) kiusaavat hengiltä tai musertavat kiusatun mielenterveyden. Tuosta ei niin vain yli pääsekään ja monesti asian läpikäyminen vaatii vuosien terapiat ja mahdollisesti siihen rinnalle vielä jonkun lääkityksen. Kiusaamalla tuhottu ihminen ei välttämättä helposti eheydy.Näin on.
Elämässä toki voi - ja pitääkin - mennä eteenpäin eikä jäädä rypemään menneisiin, mutta ikävä kyllä kiusatuille annetaan usein heikommat eväät normaaliin tulevaisuuteen. Vaikka ei rypisi menneissä, ne ovat silti osa nykyhetkeä ja tulevaisuuttakin. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sehän se ongelma juuri onkin. Pahat muistot, jopa traumat seuraavat mukana ja niiden vuoksi voi olla todella vaikeaa tai lähes mahdotonta muodostaa terveitä ihmissuhteita tai luottaa kehenkään.
On helppoa sanoa ex-kiusatulle, että elämässä pitää mennä eteenpäin, mutta unohdetaan se tosiasia että ihmisen mieli ja henkinen terveys kärsivät kun kiusataan, eikä ihmismieli noin vain unohda tuollaisia asioita. Yleensä nämä huutelijat eivät ole kovin hyviä asettumaan toisten asemaan eivätkä välttämättä ymmärrä paljoakaan ihmisen mielestä ja sen toimivuudesta.Upea kirjoitus, kiitos!
Täällä on pelottavan paljon epäempaattisia ihmisiä, joilla selvästi on elämä lähtenyt hyvin käyntiin eikä ole koskaan esim. tarvinnut pelätä, että kun avaa suunsa, että nauretaanko mulle ym. Koska kun sitä jatkuu koko ala- ja yläasteen ajan ja myöhemminkään missään kukaan ei huomaa/välitä, onko sinulla kaikki hyvin (vanhemmat, hah!), niin se vain muokkaa ajattelua vääristyneeseen suuntaan ja sitä ei noin vain muuteta päättämällä "hei, enpäs haluakaan enää rypeä, naps, paranin".
Yrittäkää epäempaattiset edes ymmärtää, miltä tuntuu, kun olet yksinäinen, ujo, arka, henkisesti kylmä koti. Tiedät olevasi jotenkin outo, mutta kukaan ei auta lasta ymmärtämään, mitä pitäisi tehdä, että homma lähtisi oikeaan suuntaan.Kyllä mä sen ymmärrän, olen itse alkoholistiperheestä ja hyvin yksinäinen lapsi. Mutta ymmärrän myös sen, että kukaan muu, kuin minä itse, ei ole vastuussa mun elämästäni ja siitä mitä sillä teen. Kukaan ei sano, että ajatusmallit muuttuu napista painamalla hetkessä. Mutta ei siinä menneisyydessä rypeminenkään mitään edistä. Onnellisuus on hyvin pitkälti kiinni siitä, että ymmärrät mitä asioita et (ympäristössä) voi muuttaa ja miten niihin suhtaudut ja tätä voi muuttaa. Ja käytät ne voimavarasi asioihin, joihin voit vaikuttaa ja jotka tekevät onnelliseksi.
Ymmärrän minäkin, olen väkivaltaisesta alkoholistiperheestä, jossa vääriä lapsia vihattiin taaperosta asti. Ja olen ymmärtänyt sen, että geeniperimäni on uskomattoman vahva. Selviytymiseni ei ole ollut pelkästään omaa ansiotani, toki sitäkin, mutta minulla on paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka auttavat selviytymään. Työskentelen ihmisten kanssa, jotka ovat joskus kokeneet samaa ja närn päivittäin ihmisiä, joilla psyykeen rakenne ja temperamenttipiirteet ovat tehneet ihmisestä lähtökohtaisesti paljon hauraamman. Lisänä kaikki geneettiset sairaudet, neurologiset häiriöt ynnä muut. On helppoa paukutella henkseleitä ja ottaa kaikki kunnia itselle. Paljon pelottavampaa on myöntää, että erilaisella geeniperimällä voisin olla ikuisesti laitoksessa tai vankilassa. Esim. joku impulssikontrollin häiriö ei parane millään itseään niskasta ottamisella ja miten siihen vaikuttaa vielä traumaattiset kokemukset...
Onneksi kukaan ei ole geeniperimänsä vanki eikä tulevaisuus ole kellään täysin musta. Reilua elämä ei ole,mutta varmaan jokainen haluaa olla onnellinen? Jos haluaa,niin pitää sopeutua siihen mitä on ja miettiä miten voisi tehdä elämästä mieluisampaa niillä korteilla mitä on jaettu. Loppupeleissä itse joudut onnesi hankkimaan. Se on vastuun lisäksi hieno juttu,voit itse vaikuttaa eikä kaikki ole tuhoontuomittua!
Ai ei ole kukaan geeniperimänsä vanki? Uskomatonta naiiviutta sitä kuuleekin.
Mitä tuo "geeniperimänsä vanki" sinulle tarkoittaa? Kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa elämäänsä,oli ne geenit mitä vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Potkittu koira oppii pelkäämään ojentuvaa kättä ja ryömimään pöydän alle.
Henkisesti potkittu ihminen oppii teeskenlemään näkymätöntä ja olemaan luottamatta ihmisiin.
Kiusaaminen on eräänlaista aivopesua, kun kuulet vuosia olevasi ruma ja tyhmä alat uskoa siihen.
Siitä tulee minäkuvasi, ja olemuksesi peruskivi.Minäkuva on ihmisen oma näkemys itsestään. Minäkuva kehittyy ja muuttuu koko elämän ajan. Käsitysksestä omasta itsestään luulisi jo aikuisiässä tulevan niiden onnistumisten ja positiivisten kokemusten kautta.
Jep, ei vuosikymmenestä toiseen voi volista jostakin minkä ovat tehneet ajattelemattomat lapset aikaa sitten. Vanhoista kurjuuksista kannattaa päästä yli, ihan itsensä vuoksi.
Kyllä lapsetkin pystyvät tekemään kauhistuttavia tekoja. On yksinkertaistettua ajatella heidän olevan vain ajattelemattomia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensäkin se että vaatii aikuiselta vastuunottamista omasta elämästä on monille kipupiste. Helpompaa on vaan syytellä jotain ulkopuolista omista ongelmista. Tavallaan ymmärrän jos tälläinen ärsyttää, kun toinen on jo luovuttanut, vaikka äärettömän empaattinen ihminen olenkin. Varsinkin sellaisen ihmisen pitäisi kyllä itsetutkisella ja reflektoida jota kiusataan joka paikassa, "kummallinen" ilmiö tämäkin että työpaikkakiusattuja uhreja tuntuu työpaikkakiusaaminen seuraamaan työpaikasta toiseen...
Samaa ilmiötä on esimerkiksi seksuaalisesti hyväksikäytettyjen joutumisessa toistuvasti uhreiksi. Jos mietit tarkemmin, ymmärrät varmaan, mistä se johtuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No niinhän se on. Mennyt on mennyttä, ei sille mitään voi. Mutta tulevaisuudelle voi.
Eli jos sahaan sulta käden poikki, ni "ei mahda mitään koita vaan pärjätä yhdellä". Entäs kun tulen huomenna sahaamaan jalkaa?
Mitään muuta ei ole tässäkään tapauksessa tehtävissä, kuin mennä eteen päin ja oppia elämään asian kanssa. Katkeruus ei johda mihinkään muuhun kuin omaan pahaanoloon.
Eli et rankaisisi sortajaasi? Tai haluaisi rangaistusta tälle? Tai ottaisit ystäviksesi ihmisiä, joista ei ois niin väliä, että häntä rangaistaisiin? (Siis ystäviesi asenteena, ainahan sille ei mitään voi, että siis saataisiin se rankaisu annettua). Älä naurata.
Mitä se rankaisu auttaisi? Koston toivominen on ymmärrettävä reaktio siinä trauman ollessa tuoreimmillaan,mutta lapsellista jumittua siihen. Haluaisit itse olla kiusaaja?
Etkö voi ajatella,että he toimivat väärin ehkä ajattelemattomuuttaan tai omista traumoistaan johtuen. Maailma on epäreilu ja kaikki kohtaavat joskus vastoinkäymisiä,tämä oli sinun ristisi. Olet kuitenkin yhtä arvokas kuin kaikki muutkin eikä kiusatuksi tuleminen ollut omaa syytäsi. Toivottavasti pääset jotenkin asian kanssa sinuiksi.
Onko siinä jotain "väärää" että pahoinpidelty ihminen kipuilee huonojen kokemusten johdosta ja haluaa tukea parempaan ympäristöltään. Minusta ei. Tässä keskustelussa tosin annettaan sellainen kuva että jos ei ole reipas, iloinen ja aktiivinen potilas omia mt-ongelmia ym. kohtaan niin sitten sietääkin kärsiä. Itse mt-ongelmaisena voin sanoa että vaikka on totta että aikuinen ihminen joutuu aikalailla pärjäämään yksin ja siksi korostetaan sitä että voi vain itse ratkaista ongelmansa niin se ajatus vääntäytyy omassa mielessä juuri tuohon että on yksin elämän ja ongelmien edessä. Ja siitä tulee tosi turvaton tunne, varsinkin jos on jo joutunut pärjäämään ilman muita. Normaalit ihmiset unohtavat helposti omien vanhempien tai ystävien tuen tai oman terveen mielen koska se on niin itsestäänselvää. Myös terapiaan ohjaaminen on vain menemistä sieltä mistä aita on matalin - se on lähes klisee aina kun ihmiset tuovat esiin jonkun ongelman elämässään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan älytöntä sanoa, että menneestä pitäisi päästää irti. Miten kuvittelette, että ihminen jolla on sos. tilanteiden pelko (hyvin yleistä kiusatuilla) kykenee vaikuttamaan autonomiseen hermostoon kun se on yksinkertaisesti mahdotonta tahdonvoimalla. Jos menet paniikkitilaan yli 10 vuoden jälkeen koulukiusaamisesta kun joudut olemaan humion keskipisteenä, niin se valitettavasti _hieman_ hankaloittaa ihmissuhteiden luomista. Niiltä jotka ylenkatsovasti toteavat, että pitäisi keskittyä tulevaan voisi vertauskuvallisesti katkoa jalat ja kädet ja sanoa että keskity nyt vain siihen ompelemiseen. Se on yksinkertaisesti sula mahdottomuus pahoilla traumoilla. En kykenisi elämään itseni kanssa, jos minun takia joku olisi a) lopettanut opinnot b) erakoitunut c) menettänyt mahdollisuuden perheeseen, mahdollisiin lapsiin ja ystäviin. Koulukiusaamiseen tulisi puuttua heti. Syy ei kovin usein ole se, että opettajat eivät olisi asiasta tietoisia.
Kiitos.Järkipuhetta tässä sadistien ja koulukiusaajien synninpäästö-kommenttiketjussa.Kiusaajat kuriin ja kunnon rahallinen korvaus kiusatuille! Maksajina ovat tietysti ne sadistit, jotka olivat parempien oppilaiden kimpussa kaikki koulupäivät.Itselleni kouluväkivalta aiheutti satojentuhansien tulonmenetyksen; olin luokan paras, mutta koulukiusaaminen aiheutti skitsofrenian puhkeamisen, joten jäin kokonaan pois yliopistosta ja siirryin sen sijaan jo nuorena suoraan työkyvyttömyyseläkkeelle.
Skitsofrenia ei puhkea kiusaamisella, muutenhan se olisi kaikilla.
Koska minä en sairastunut, kukaan muukaan ei voi olla sairas!Aukoton logiikka......
Aukottomampi kuin sinun logiikkasi. Ei kukaan sanonut, ettei kukaan voi sairastua, kuka tahansa voi sairastua. Olipa kiusattu tai ei.
Mutta kun edes enemmistö kiusatuista ei sairastu, niin mistä tiedät että sinun sairastumisesi ei voisi johtua mistä tahansa muustakin. Mekanismia ei tunneta, tilastollisesti tietyt asiat lisäävät riskiä, mutta ei ole mitään sellaista suoraa syy-seuraus suhdetta, joka olisi tutkimuksella todistettu.
Noi rahavaatimukset on erikoisen lapsellisia. Oletko koskaan miettinyt, että se kiusaaja on ollut lapsi, kaikintavoin keskeneräinen ja mahdollisesti itsekin laiminlyöty, pahoinpidelty kotona tms. Että lapsena tehdyistä tyhmyyksistä pitäisi jo armahtaa, tappokin rikoksena vanhenee 10 vuodessa, mutta jostakin lapsena tehdystä tyhmyydestä pitäisi muka rangaista, vaikka alle 15 vuotiaana tehdystä murhastakaan ei rangaista. Tai että kiusaaja itsekin on voinut olla avun tarpeessa.
Ohiksena totean, että tuollainen lasten vähättely on typerää. Minun ystäväni koulukaveri raiskasi hänet. Tyhmyyttä? Lapset voivat olla todella julmia.
Voi miten ihana ajatus. Ei vain valitettavasti pidä aina paikkansa. Esimerkiksi älykkyydelle ei mitään voi ja se jo pelkästään määrittää hyvin pitkälti sen, miten paljon ihminen ihan konkreettisesti kykenee vaikuttamaan omaan elämäänsä. Ihminen voi tietyllä tavalla olla oman perimänsä vanki ja valitettavasti meidänkin yhteiskunta on tietoisesti rakennettu niin, että kaikkia ei vain pysty auttamaan tarpeeksi. Tiedätkö miten moni itsemurhapotilas käännytetään pois avun piiristä? Vaikka olisi ottanut yliannostuksen hengenvaarallisia lääkkeitä? Sosiaali- ja terveysalalla tämä on jokapäiväistä elämää, että kaikki ihmiset eivät vain saa sellaista apua, jota kipeästi tarvitsevat. Avaa silmäsi hyvä ihminen.