Koulukiusaamisen vähättely ja uhrien syyllistäminen " sä olet aikuinen, et voi syyttää mennyttä ongelmistasi"

Vierailija kirjoitti:

Traumoista parantuminen ei ole millään tavalla tahdosta riippuvaista. Jos sydän alkaa lyömään todella kovaa vauhtia, niin autonominen hermosto ei rauhoitu mielikuvaharjoituksilla ja tahdonvoimalla. Ei ole ihan pieni juttu todeta jollekkin, että hanki apua ja jatka eteenpäin. Toinen on hyvin mahdollisesti:

-Käynyt jo 10 vuotta terapiassa ja maksanut tästä hitosti. Pumpannut itseensä joka päivä lääkkeitä, mitkä väsyttävät ja heikentävät merkittävästi urheilusuorituksia.

-Ollut kykenemätön parisuhteisiin

-Läheisiin ihmissuhteisiin

-Opintojen suorittamiseen ja uralla etenemiseen

-Lasten saamiseen

-Nuoruus ja sosiaalinen elämä on myös luultavasti jäänyt elämättä

-Sos. tilanteissa outona pitämistä koska käytös ei normaalia jne.

-Tapahtumista pois jättäytymistä

-Häiden ja juhlien pitämättömyyttä

Ei ole mikään pikkuasia tuhota joltakin mahdollisuus tavalliseen elämään ja todeta, että jatka eteenpäin. Se ei yksinkertaisesti toimi niin. Tietäisittepä, kuinka paljon ihmiset yrittävät ja tekevät sen eteen että pääsisivät jatkamaan eteenpäin. Eräs tuttu näytteli vielä ala-asteikäisenä päärooleissa ja rakasti esiintymistä. Vielä 10 vuotta lukion jälkeen saa paniikin jos tietää, että joutuu kohta esittelemään itsensä. Tilanne voisi olla nykyään hyvinkin toinen, jos hänen ei olisi tarvinnut opiskella luusereiden kanssa.

Tietysti kiusaamista ja seurauksia ilmenee eri tasoilla. Ei voida samana päivänä puhua tönimisestä ja muutaman kerran porukan ulkopuolelle jättämisestä ja sen aiheuttamasta epävarmuudesta kiusatussa, kuin monta vuotta jatkuneesta vakavasta kiusaamisesta mikä on saanut toiselle pahan sos. tilanteiden pelon ja opintojen keskeyttämisen. Molemmat ikäviä, mutta jälkimmäinen voi tuhota loppuelämän terapiasta ja lääkkeistä huolimatta, tai ainakin 10-20 vuotta.

Traumoista tai sairauksista paraneminen ei olekaan tahdosta rippuvaista. Mutta elämänlaatunsa parantaminen on. Ensimmäisenä on kuitenkin hyväksyttävä tapahtunut ja se, että kaikki konstit traumasta tai sairaudesta paranemiseen on jo kokeiltu. Niin kauan, kun yrittää vain parantua traumastaan tai sairaudestaan eikä mikään keino kuitenkaan ole auttanut eikä kenelläkään ole mitään keinoa, jota vielä voisi kokeilla, ei kykene parantamaan elämänlaatuaankaan. Kaikista vaikeinta onkin hyväksyä tosiasiat. 

Kummallinen asenne joillain kiusatuilla, syyttävät ala-asteen kiusaajia siitä että eivät ole kokeneet "häitä tai muita juhlia",saaneet lapsia tai opiskelleet. Mitäänhän ei ole kellekään luvattu. Oletteko huomanneet koskaan että ihmiset eivät elä kaikki samanlaista elämää tai saa kaikkea haluamaansa,oli heitä kiusattu tai ei? Tuolla on paljon sos.tilanteiden pelosta,masennuksesta,paniikkihäiriöstä ja traumasta kärsiviä opiskelemassa ja elämässä. Jos sinä et siihen pysty,eipä tuo kiusaajien vika ole. Eiköhän syitä ole jo muitakin,hyväksy se että olet vakavasti mt-ongelmainen ja lopeta syyllisten etsintä. Mieti miten voit parantaa elämänlaatuasi.

Vierailija kirjoitti:

Traumoista parantuminen ei ole millään tavalla tahdosta riippuvaista. Jos sydän alkaa lyömään todella kovaa vauhtia, niin autonominen hermosto ei rauhoitu mielikuvaharjoituksilla ja tahdonvoimalla. Ei ole ihan pieni juttu todeta jollekkin, että hanki apua ja jatka eteenpäin. Toinen on hyvin mahdollisesti:

-Käynyt jo 10 vuotta terapiassa ja maksanut tästä hitosti. Pumpannut itseensä joka päivä lääkkeitä, mitkä väsyttävät ja heikentävät merkittävästi urheilusuorituksia.

-Ollut kykenemätön parisuhteisiin

-Läheisiin ihmissuhteisiin

-Opintojen suorittamiseen ja uralla etenemiseen

-Lasten saamiseen

-Nuoruus ja sosiaalinen elämä on myös luultavasti jäänyt elämättä

-Sos. tilanteissa outona pitämistä koska käytös ei normaalia jne.

-Tapahtumista pois jättäytymistä

-Häiden ja juhlien pitämättömyyttä

Ei ole mikään pikkuasia tuhota joltakin mahdollisuus tavalliseen elämään ja todeta, että jatka eteenpäin. Se ei yksinkertaisesti toimi niin. Tietäisittepä, kuinka paljon ihmiset yrittävät ja tekevät sen eteen että pääsisivät jatkamaan eteenpäin. Eräs tuttu näytteli vielä ala-asteikäisenä päärooleissa ja rakasti esiintymistä. Vielä 10 vuotta lukion jälkeen saa paniikin jos tietää, että joutuu kohta esittelemään itsensä. Tilanne voisi olla nykyään hyvinkin toinen, jos hänen ei olisi tarvinnut opiskella luusereiden kanssa.

Tietysti kiusaamista ja seurauksia ilmenee eri tasoilla. Ei voida samana päivänä puhua tönimisestä ja muutaman kerran porukan ulkopuolelle jättämisestä ja sen aiheuttamasta epävarmuudesta kiusatussa, kuin monta vuotta jatkuneesta vakavasta kiusaamisesta mikä on saanut toiselle pahan sos. tilanteiden pelon ja opintojen keskeyttämisen. Molemmat ikäviä, mutta jälkimmäinen voi tuhota loppuelämän terapiasta ja lääkkeistä huolimatta, tai ainakin 10-20 vuotta.

Entinen työkaverini oli kuvaamasi kaltainen koulukiusattu.  Hän oli ihan mukava, mutta sosiaalisesti kömpelö, ulkomuodoltaan harmaa hiirulainen ja jonkin verran ylipainoinen. Kävimme välillä kahdestaan kahvitauolla ja lounaalla ja silloin hän jutteli ihan mukavia.

Yhtenä vuonna hän jäi vähän ennen joulua sairaslomalle. Kun häntä ei vielä kesän alussakaan kuulunut takaisin töihin, soitin hänelle kysyäkseni kuulumisia. Työkaverini ehdotti, että tapaisimme seuraavana päivänä terassilla. Olin pudottaa silmät päästäni nähdessäni työkaverini. Hän tuli paikalle pinkeissä korkokengissä ja kukallisessa kesämekossa. Hymyilevänä, hoikistuneena, meikattuna ja hiukset laitettuna. Aivan kuin eri ihminen. Selvisi, että hiukset olivatkin peruukki ja syy sairaslomaan oli levinnyt syöpä. Elinaikaennuste oli alle vuoden. Työkaverini oli päättänyt, että koska aika oli loppumassa, hänen oli joko nyt tehtävä haluamiaan asioita tai muuten ne jäisivät häneltä kokonaan tekemättä. 8 kuukautta myöhemmin hän kuoli. 

Joidenkin elämäntehtävä on uhriutua..

Voi luoja mitä porukkaa!! ”Koska mulla oli lapsena niin vaikeaa niin nyt mun koko elämä on turha ja pilalla” luuletteko oikeasti että te olette ainoat tässä maailmassa joilla on ollut ja on kurjaa? Kaikki ihmiset joutuvat kohtaamaan jossain vaiheessa elämäänsä sen että maailma on epäreilu ja ihmiset perseestä. Teille se selvisi jo lapsena joillekin vasta aikuisena. Jotkut joutuvat kokemaan ihan älyttömän rankkoja asioita monesti elämässään jotkut kokevat kerran tai pari ja sekin riittää. Ainoa millä on väliä on se miten itse haluaa elämäänsä jatkaa. Te valitatte että koska teitä kiusattiin lapsena ette luota kehenkään ja pelkäätte ihmisiä. Mites aikuinen ihminen jonka joku tärkeä ihminen pettää rumasti joutuu hakatuksi useasti omassa kodissaan josta rikotaan kaikki vaivalla hankittu? Tai ihminen joka ei mitään muuta ole elämältään halunnut kuin olla äiti tai isä ja menettää lapsensa eikä toista tule? Tai mites jos joutuu onnettomuuteen tai sairastuu ja elämä rajoittuu? Mikä auttaa? Itsesääli? Muiden syyttely? Ei... vaan asiat pitää ottaa vastaan niinkuin ne on ja itse päättää mitä haluaa loppuelämältä. Keskittyä siihen mitä voi tehdä eikä siihen mitä ei voi.