Minkä takia itkit viimeksi?

Riippuu mikä lasketaan itkemiseksi, mutta silmät kostuivat viimeksi ilosta elokuvaa katsoessani. 

Kun kuulin uutisen, että Jokerit siirtyy KHL:ään. Lähinnä kai menee tuohon "Kipu"-kategoriaan, tai "Läheisen kuolema"

En oikein osaa itkeä. Miehenä olen omaksunut meille tyrkytetyn mallin, ja olen tukahduttanut itkuni pois. Negatiiviset tunteet purkautuvat vihana, katkeruutena, pelkona ja ahdistuksena.

Nyt olen opetellut taas itkemään, psykologin luona silmät kostuivat vähän, vaikka kyyneliä ei valunutkaan. Sekin on jo hyvä alku.

Lapseni syntyessä olen ainakin itkenyt, en tosin äänekkäästi, mutta silmistä valui useampia kyyneleitä. Oikein kunnon itkuun - parkumiseen, vollotukseen tai voimakkaaseen nyyhkimiseen en muista lapsuuden jälkeen pystyneeni, en edes esim. isovanhempien kuoltua tai hautajaisissa. 

Ikävä lasta, joka asuu isänsä kanssa. Usein itken ikävää..

Pelko siitä että jään lapsettomaksi kokonaan. Sitää koittaa luottaa kuitenkin tulevaan ja ajatella että vielä voi ihmeitä tapahtua.

Vierailija kirjoitti:

Eilen itkin viimeksi miehen kanssa riidellessä. Sama riita jatkunut viikonlopusta asti ja pelottaa jos siitä ei yli päästä. Vakavasta asiasta kyse, ei mikään pikkuriita.

Kumpi petti?

Eilen, yhden tv-sarjan aiheuttaman samaistumisen ja sen seurauksena tulleen tunnekuohun takia.

Vierailija kirjoitti:

Parrakas nainen kirjoitti:

Tuli tippa silmään kun ekan kerran luin sen 3-vuotiaan lapsen puukotuksesta.

Tuo nosti itsellekin oman huoltokiusaamisen aiheuttamat traumat pintaan. Itkin kaikkia noissa kuolleita ja muulla tavalla vakavasti vahingoitettuja. Sitten nousi kyllä syvä viha, halveksunta ja katkeruus virkaihmisten kyvyttömyydestä ja piittaamattomuudesta, halvempaakin suojatyötä on, siihen ei tarvita miljardien sos.puolta jos eivät kerta ole asiakkaitaan varten siellä.

Sydän särkyy kun yrittää pitää omaakin lastaan pinnalla kaiken kokemansa jälkeen vaikka itsekin itkin apua monta vuotta sitä saamatta. No, pitäkööt tunkkinsa ja jos ikinä enää tulevat nyt apuaan tarjoamaan, heitän pellolle niin että tuntevat mitä on kun sattuu ja kohdellaan nöyryyttävästi.

Älä viitsi. Lastensuojelutyöntekijät ovat todella kuormitettuja, he tekevät hirvittävän raskasta työtä tiukoilla aikatauluilla, pienillä palkoilla. Kyllä ihmiset ovat hyviä, mutta koko järjestelmä on kovin kuormittava, ja resursseja ei oikeasti anneta niin että he ehtisivät tai pystyisivät auttamaan kaikkia. Ei muutama ylikuormitettu lastensuojelu-sos.työntekijä pysty ihmeisiin.

Äitini kuoli, kun olin 11-vuotias. Nyt olen jo kolmekymppinen ja pärjännyt oikein hyvin elämässäni. Olen aina ajatellut, ettei minulla ole mitään syytä sääliä itseäni ja surkutella äidin kuolemaa, kun olin kuitenkin jo niin iso ja reipas tyttö, kun se tapahtui.

Aloitin hiljattain psykoterapian ja vasta siellä olen alkanut ajatella, että oikeastaan taisin kuitenkin olla vasta lapsi, joka olisi tarvinnut äitiä vielä monta vuotta. Toissapäivänä sitten löysin sattumalta itsestäni valokuvan, joka on otettu muutama kuukausi ennen äidin kuolemaa. Itku pääsi, kun tajusin, miten pieni tyttö siinä kuvassa oikeasti on.

Elämäntilanne ahdistaa niin helvetisti. On kumppanin sairautta, huolta raha-asioista,  vanhempien tilanne ahdistaa, jne. Välillä tuntuu, kun kaikki kaatuisi mun niskoille. Ei vaan löydy ulospääsyä. Jaksaminen on rajallista. Olen henkisesti lukossa.  :'(

Läheisen tai lemmikin kuolema kuvaa tilannetta aika hyvin. Läheisen kuolemasta on sen verran lyhyt aika, että helposti tulee vielä kyynelet silmiin -- viimeksi sen takia, että luin liikuttavan kirjoituksen lemmikin kuolemasta. Se noin periaatteessa aiheutti itkun, mutta siksi, että on tuo suuri suru taustalla. Ilman sitä olisin liikuttunut tekstistä, mutta en varmaankaan suoranaisesti itkenyt.

Itkettää oma masennus, ahdistus, työttömyys, toivottomuus, terveyshuolet, yksinäisyys, vanhempien vanheneminen... eli aiheita riittää. Ennen itkin joka ikinen päivä ja yö, nyt se vaan ei helposti enää onnistu masennuslääkkeiden takia.

Aikuisen lapseni ilmeinen väärä suhdevalinta. Taitaa mennä aivan huokealla. Jotenkin koen syyllisyyttä tästä. Isänsä kuoli kun oli pieni ja tuntuu että miehen malli jäi puuttumaan. Tietysti löytyi just se itsekäs ja keskenkasvuinen, määräilevä tyttönen, joka suuttuu jos päätöksensä eivät miellytä. Jos tyttö haluaa jonnekin, jonne poikani ei juuri suunnitellut heti lähtevänsä, niin riita on valmis eikä tyttö kuulemma koskaan enää kysy mukaansa.

Toinen, joka pisti itkemään: olen juuri pitkästä aikaa ulkomailla lämpimässä kohteessa. Soitin 7-kymppiselle äidilleni nopeat terveiset. Kysyin ilmoja Etelä-Suomessa. Kuultuani sanoin täkäläiset lämpötilat ja auringon. Tiesin kyllä netin kautta tilanteen, mutta äiti ei. Äiti alkoi sanoa että turha siellä minun on KORSKUA ilmoista, koska HÄNEN mielestään Suomen ilmat ovat ihan hyvät ja sopivat. Jäin aika hiljaiseksi. Tarkoitus oli vain helssata eikä alkaa kilpailla siitä, kenellä ne hyvät ilmat on. Hän tykkää kun on pimeää, sateista ja +2. Tykätköön vapaasti. Korttia toivoi. Enpä taida lähettää. Ei ole mitään kirjoitettavaa, koskaan sehän olisi taas sitä minun KORSKUMISTANI. Kaksi muuta sisarusta on myös ulkomailla ja ovat soittaneet hänelle. Ilmeisesti osasivat olla korskumatta.

Sain toissa päivänä kuulla hyvän ystäväni tappaneen itsensä. Edeltävänä iltana olimme viettämässä iltaa ja kaikki oli hyvin ja meillä oli hauskaa. Ei hyvästejä, ei viestiä kellekkään.

Sisko kuoli reilu vuosi sitten. Ja minä sain hänen koiransa. No nyt pari viikkoa sitten koirakin kuoli ja jäin yksin. Ja tuon takia itkin tänään.

Eikä ole ketään muuta niin rakasta.

Läheisen kuolema sai itkemään. Tällä hetkellä asun yksin maapallon eri puolella kuin perhe ja ystävät, joten kaikki patoutuneet asiat purkautuivat asiasta kuultuani. Muutaman päivän itkin yksinäni kertomatta kenellekkään, kunnes purskahdin itkuun tuttujeni edessä täällä. Eniten suututtaa oma itsekkyys etten kerennyt hyvästelemään ennen lähtöäni.

Itkin viimeksi, kun kuuntelin jotain hyvää biisiä, ja se toi niin todellisen tunteen. Päästin silloin pintaan surua siitä, että en koskaan saanut lapsia, ja vedin oikein kunnon parkumiset.

Ehkä surin samalla myös sitä, että siskonikaan ei saanut lapsia ennen kuolemaansa pari vuotta sitten.

Jos tunnen surua, niin itken, mutta tosi harvoin.

Elämääni, yöllä hiljaa itsekseni. Sydänsuruja.

Välillä parempia päiviä, välillä huonompia päiviä.

Haluaisin niin olla välillä yksin, autiolla korallisaarella, ehkä lapset mukana, koska ilman heitä en voi elää. Antaisin auringon lämmittää ja kuuntelisin meren maininkeja. Mutta tiedän, että ne sydänsurut seuraisivat sinne paratiisisaarellekin, joten en tiedä mitä tehdä.

Itken juuri nyt kun mietin äitiäni.. Hän kuoli vuosi sitten ja mulla menee tosi huonosti.

Olen niin köyhä, että itkettää.. töitä en saa koska olen niin helvetin tyhmä ja sosiaalisesti vammainen, kaikki haastattelut kosahtaa siihen kun yleensäkin saavun paikalle. Olen tilanteessa, josta en tiedä miten pitäisi edetä.. Ympärilläni on juoppoja ja kun yhdestä pääsen niin seuraava ottaa yhteyttä ja tarvitsee apua... Itken väsymystä, masennusta, äitä.. itken sitä, että olen aivan liian kiltti.. Kuvittelen miten äiti seuraa tuolta jostain ja voi pahoin kun elämäni meni yhtäkkiä tähän pisteeseen. Luottokortilla velkaa lähemmäs paritonnia ja laskuja puskee ovista ja ikkunoista.. Läheiset juoppoja tai sairaita. En tajua mitä teen kun luottoraja loppuu.

tää ketju itkettää. syvä ja lämmin osanotto teille kaikille jotka olette menettäneet läheisen rakkaan.

itse itkin viimeksi eilen, kun tapailemani mies halusi panna välit poikki ja kehotti minua jatkamaan matkaa ilman häntä.