Minkä ikäisten lasten kanssa elämä on taas sujuvampaa

Ensimmäinen vuosi oli vaikea, lapsi itki paljon ja nukkui vähän. Nyt 15- vuotiaana huolestuttaa lapsen murrosikä ja tulevaisuus. Reviiri on laajentunut, kaveripiiri kymmenkertaistunut ja osa niin vanhoista kuin uusistakin kavereistakin voi huonosti (masennusta, päihteitä, sijoituksia). Välivuodet oli kaikki näihin verrattuna tosi helppoja ja ihania.

10

Sitten kun ne on vanhainkodissa turvassa

Meillä on neljä lasta, 4-12 -vuotiaat. 

Kolme vuotta on aina tuntunut tietyltä rajapyykiltä. Sen ikäinen pukee ja riisuu, käy itse pikkuhädällä vessassa, syö itse sotkematta voidellen esim. leivät jne. Eli perushoidon tarve vähenee radikaalisti. 

Alkaa leikkiä enemmän vastavuoroisesti kavereiden kanssa. Voivat puuhailla omillaan pitkiäkin aikoja. Valvonta tietysti pitää olla koko ajan. 

Ymmärtävät muidenkin näkökulmaa jonkin verran (versus joku 1-vuotias), uhmat on ohi ainakin meillä ja puhe menee perille. 

Toinen rajapyykki on n. 10 vuotta -- voi liikkua jo itsenäisesti pidemmällekin, hoitaa täysin kouluasiansa jne. 

Murrosikää odotellessa.. nyt on kaikki hyvin jokaisen kohdalla. 

Vierailija kirjoitti:

Sitten kun ne on vanhainkodissa turvassa

Ei meillä vieläkään. Mangutaan uutta rollaattoria kun Yrjölläkin on, palvelukeskuksessa on holtittomia seksisuhteita ja aina saa pelätä ei-toivottua raskautta. 

Syödään epäterveellisesti pelkkää pullaa ja napsitaan liikaa lääkkeitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua, olin itse tulossa vastaamaan ja hämmentyneenä luin muiden vastauksia. Minä sanoisin, että siinä 5-vuotiaana lapsi alkaa olla jo aika helppo: käy itse vessassa, syö itse, ei ole enää niin vahdittava ja ainakin periaatteessa ymmärtää jo perusjutut että miten ja miksi. 

Ainahan lasten kanssa huolta on, ja aina saa vääntää jostain, ja jokaisessa ikävaiheessa on omat raskaat puolensa. Mutta minusta rankinta on vastasyntyneen kanssa ja sitten tuollaisen kaksivuotiaan kuten meillä kuopus on: on omaa tahtoa, on jo vähän taitoa mutta ei mitään järkeä päässä. Vaipoista opetellaan eroon ja syöminen on yhtä sotkua, leikkiminen myös. Ja kaikki on ensin EI. Tässä tilanteessa sitä miettii, että vuoden päästä on jo eri ääni kellossa ja parin vuoden päästä ei ole rattaita, ei vaippoja, ei mitään pikkulapsijuttuja. Sitten voidaan jo jutella kaikkea ja mennä vaikka elokuviin. 

Sitä odotellessa.

Meilläkin on 5-vuotias, ja hänen kanssaan elämä on oikeasti sujuvaa. Voidaan suunnitella menoja ihan oman aikataulumme mukaan, ja lapsi kulkee mukana. Ei siis tarvitse suunnitella menemisiä enää "pienen lapsen" päikkäri- ym aikojen mukaan. Lapsi ei enää kiukkua kaupassa, hermostu ravintolassa, tylsisty autossa... kaikki sujuu. Kotona on leppoisaa (noh, yleensä), lapsen kanssa voi jo puuhailla kaikenlaista järkevää ja välillä hän leikkii itsekseenkin. En osaa edes kuvitella millaista yli 10-vuotiaan kanssa on. :D

Onko lapsi ainoanne?

Joo, on ainoa. Mitenniin?

Esikoisen näkee just noin isona jo tuon ikäisenä, ja yhden lapsen kanssa on kovin helppoa tavallaan. Tietenkin se ainoa lapsi voi olla yksinäinen ja vanhemmat joutuvat enempi viihdyttämään kuin monilapsisessa perheessä.

Olet varmaan oikeassa. Toisaalta ainoan 5-vuotiaan kanssa on sikälikin helppoa, että lapsella on aika usein leikkitreffejä, jolloin vanhempi on vapaa tekemään omia juttujaan, kun taas niillä, joilla on pienempi sisarus, on tuolloin viihdytettävänä pikkusisko/-veli.

Kyllä 5v on jo aika helppo hoitoinen.

Tiedoksi vaan: teinin kanssa ei ole helppoa!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hassua, olin itse tulossa vastaamaan ja hämmentyneenä luin muiden vastauksia. Minä sanoisin, että siinä 5-vuotiaana lapsi alkaa olla jo aika helppo: käy itse vessassa, syö itse, ei ole enää niin vahdittava ja ainakin periaatteessa ymmärtää jo perusjutut että miten ja miksi. 

Ainahan lasten kanssa huolta on, ja aina saa vääntää jostain, ja jokaisessa ikävaiheessa on omat raskaat puolensa. Mutta minusta rankinta on vastasyntyneen kanssa ja sitten tuollaisen kaksivuotiaan kuten meillä kuopus on: on omaa tahtoa, on jo vähän taitoa mutta ei mitään järkeä päässä. Vaipoista opetellaan eroon ja syöminen on yhtä sotkua, leikkiminen myös. Ja kaikki on ensin EI. Tässä tilanteessa sitä miettii, että vuoden päästä on jo eri ääni kellossa ja parin vuoden päästä ei ole rattaita, ei vaippoja, ei mitään pikkulapsijuttuja. Sitten voidaan jo jutella kaikkea ja mennä vaikka elokuviin. 

Sitä odotellessa.

Meilläkin on 5-vuotias, ja hänen kanssaan elämä on oikeasti sujuvaa. Voidaan suunnitella menoja ihan oman aikataulumme mukaan, ja lapsi kulkee mukana. Ei siis tarvitse suunnitella menemisiä enää "pienen lapsen" päikkäri- ym aikojen mukaan. Lapsi ei enää kiukkua kaupassa, hermostu ravintolassa, tylsisty autossa... kaikki sujuu. Kotona on leppoisaa (noh, yleensä), lapsen kanssa voi jo puuhailla kaikenlaista järkevää ja välillä hän leikkii itsekseenkin. En osaa edes kuvitella millaista yli 10-vuotiaan kanssa on. :D

Onko lapsi ainoanne?

Joo, on ainoa. Mitenniin?

Esikoisen näkee just noin isona jo tuon ikäisenä, ja yhden lapsen kanssa on kovin helppoa tavallaan. Tietenkin se ainoa lapsi voi olla yksinäinen ja vanhemmat joutuvat enempi viihdyttämään kuin monilapsisessa perheessä.

Olet varmaan oikeassa. Toisaalta ainoan 5-vuotiaan kanssa on sikälikin helppoa, että lapsella on aika usein leikkitreffejä, jolloin vanhempi on vapaa tekemään omia juttujaan, kun taas niillä, joilla on pienempi sisarus, on tuolloin viihdytettävänä pikkusisko/-veli.

Meillä ei ole 5v mitään leikkitreffejä. On meidän nuorin, ja juuri se, joka on aina äidin kanssa kotona. Noilla isommilla on menoja. On ihan meidän vauva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat lapset ovat 16- ja 18- vuotiaiata niin muistikuvat ihan pienistä lapsista sisältää jo muistojen kultaantumista :)

Ensimmäinen helpotus tuli kun lapset oli noin 3-vuotiaita, silloin he viihtyivät vähän pitempiä aikoja yksikseen. Toki siis niin, että jonkun piti olla aina samassa asunnossa :)

Joskus tuolloin kai uskalsi jättää lapset kotiin roskien viennin ajaksi.

Seuraava vaihe helpotukseen oli, kun lapset uskalsi päästää keskenään ulos leikkimään tai kavereiden kanssa. Tämä riippuu siis asuinympäristössä. Meillä tuo tapahtui kun lapset oli noin viisi vuotiaita. 

Ekaluokkalaisen uskalsi jo jättää kotiin kauppareissun ajaksi (jos oli lyhyt kauppareissu.)

Ala-aste ikäiset saattoi jättää kotiin, jos vanhemmat meni keskellä päivää elokuviin. Mutta taisi olla niin, että nuorempi oli neljäsluokkalainen kun alettin tehdä tuota.

Kun lapset oli yläasteella saatettiin jättää lastenvahti pois, jos meillä oli yhteinen iltameno.

Nyt nuo voi jättää ilman vahtia jos ollaan yksi- tai kaksi yötä pois kotoa. 

Mutta nämä on siis niin lapsikohtaisia asioita. Ja  tämä riippuu tietenkin myös vanhemmista. 

Painottaisin nimenomaan riippumista vanhemmista. Kuulostat todella ylisuojelevalta. 

Ekaluokkalaisen voi jättää yksin lyhyen kauppareissun ajaksi? Monet ovat päivällä muutamia tunteja yksin. 

18-vuotiaan voi jo jättää yöksi kotiin :D Monet ovat asuneet jo pari vuotta omillaan tässä vaiheessa. 

Mutta kukin omien tarpeidensa mukaan määrittelee. Lapsen tarpeista tämä ei kuitenkaan aina lähde. 

Nimenomaan, on huolestuttavaa jos vanhempi on sitä miltä että aikuista ihmistä pitäisi jonkun vahtia jos on yksin pari vuorokautta pidemmän ajan...

Lapsi 27v. En usko, että mun vanhempieni elämä on ollut mun kanssa helppoa. Vieläkään. Huoli lapsista on vaikka lapset ois jo 50v. Omillaan asunut jo kahdeksan vuotta eri puolilla suomea ja ulkomailla. Vaikea lapsena, koliikki ja sen jälkeen mt ongelmat, jotka jatkuvat edelleen. Huolta aiheutan vanhemmissani ja koettelen tahattomasti heidän jaksamistaan. Niin että millon helpottaa? En tiedä

Meillä on 11v vanhin ja tosi itsenäinen, oikeastaan ahdistaa, että siinäkö se pikkuinen on jo "omillaan".

Lapset vasta neljävuotiaita, mutta tähän asti koko ajan on helpottanut, kun vauvavuodesta selvittiin hengissä! Paranee vaan! Varmaan se alamäki alkaa sitten taas teini-iän kynnyksellä, mutta nyt todella nautin lapsistamme.:)

5 v. Osaa keskittyä pitkään lasten leffaan, piirtämiseen, omiin juttuihin, pukee ja käy wc saa itsenäisesti, syö ja siivoa jäljet itsenäisesti, joskus ku 3v menee hoitoon niin päivä tuntuu paratiisilta tän 5v ja vauvan kaa

Olen ollut äiti nyt neljä vuotta. Neljä vuotta on mennyt tosi nopeasti. Oletan, että seuraavatkin neljä vuotta menevät tosi nopeasti (tai jopa nopeammin, koska nyt saa nukkua paremmin).

En mieti sitä, milloin "elämä helpottaa". Vaikka tietenkin elämä lapsen kanssa on monella tavalla helpottunut kun lapsi on kasvanut, en halua ajatella vanhemmuutta sitä kautta, että vauva-aikana on vaikeaa ja taaperoaikana on vaikeaa ja kouluikäisen ja teini-ikäisen kanssa on vaikeaa.

En odota sitä, että "milloin tää kaikki vihdoin helpottaa".

Neuvoni kaikille vanhemmille on (varsinkin, jos sen vanhemmuuden on vapaaehtoisesti valinnut, ehkä jopa halunnut elämäänsä), että keskittykää hetkeen. Vaikka vauva-aikana olisi vaikeaa tai teini-aikana, niin se kaikki aika menee lopulta kuitenkin niin nopeasti ohi. Olen tavannut liikaa vanhempia, jotka elää vaan jotenkin odottaen sitä aikaa, kun "kaikki muuttuu helpommaksi".

Iästä en tiedä, mutta siinä vaiheessa, kun lapset osaavat pukea ja riisua itse, solmia kengännauhansa, niistää nenänsä, pyyhkiä peppunsa, kuoria perunansa, voidella leipäpalansa ja ymmärtää puhuttua sanaa, alkaa elämä helpottua. Ennen nuo taidot opittiin nuorempina, kun kukaan ei ehtinyt passata, joten oli pakko oppia selviämään.

Vierailija kirjoitti:

Tiedoksi vaan: teinin kanssa ei ole helppoa!!

Amen!

Nimimerkillä: kotona kolme teinipoikaa

Vierailija kirjoitti:

Omat lapset ovat 16- ja 18- vuotiaiata niin muistikuvat ihan pienistä lapsista sisältää jo muistojen kultaantumista :)

Ensimmäinen helpotus tuli kun lapset oli noin 3-vuotiaita, silloin he viihtyivät vähän pitempiä aikoja yksikseen. Toki siis niin, että jonkun piti olla aina samassa asunnossa :)

Joskus tuolloin kai uskalsi jättää lapset kotiin roskien viennin ajaksi.

Seuraava vaihe helpotukseen oli, kun lapset uskalsi päästää keskenään ulos leikkimään tai kavereiden kanssa. Tämä riippuu siis asuinympäristössä. Meillä tuo tapahtui kun lapset oli noin viisi vuotiaita. 

Ekaluokkalaisen uskalsi jo jättää kotiin kauppareissun ajaksi (jos oli lyhyt kauppareissu.)

Ala-aste ikäiset saattoi jättää kotiin, jos vanhemmat meni keskellä päivää elokuviin. Mutta taisi olla niin, että nuorempi oli neljäsluokkalainen kun alettin tehdä tuota.

Kun lapset oli yläasteella saatettiin jättää lastenvahti pois, jos meillä oli yhteinen iltameno.

Nyt nuo voi jättää ilman vahtia jos ollaan yksi- tai kaksi yötä pois kotoa. 

Mutta nämä on siis niin lapsikohtaisia asioita. Ja  tämä riippuu tietenkin myös vanhemmista. 

Tosiaankin, aika kultaa muistot.

Meillä eka lapsi oli uskomattoman helppohoitoinen vauva, tehtiin toinen heti perään, 1,5v ikäeroa.  Toinen olikin sitten sitten levoton, moniallerginen koliikkivauva. (ei kai tarvitse kertoa enempää?)

Jotenkin lasten luonteenpiirteet, persoonallisuus näkyi jo pienenä; eka oli rauhallinen, järkevä, omatoiminen pienestä pitäen. Nuorempi taas sähelsi kokoajan,  varsinkin murrosiässä. Nyt molemmat täysi-ikäisiä, parisuhteessa, opiskelevat yliopistossa ( vaikkei sitä olisi uskonut!)

Helpoin aika vanhemmuudessa on mielestäni siltikin vauva-aika ( lapsen tarpeet ovat ymmärrettäviä, mutta valvominen väsyttääää), hauskinta ehkä pikku taaperot, jotka keksivät kaikkea uutta ( äitikin virkistyy vahtiessaan), raskainta esiteinin ja murrosikäisen kokeilut ja sekoilut (yhteydenotot luokanvalvojan, koulukuraattorin, kerran jopa poliisin kanssa)

Ei elämä ainakaan helpommalta tunnu nyt kun koko ajan pitää viedä jotakin lasta jonnekin harrastukseen. Lapset ovat 6-15-vuotiaita. Koko ajan joku murjottaa ja jotkut tappelevat. Lapsia on neljä. Ehkä kymmenen vuoden päästä?

Meillä ehkä vaikeinta tällä hetkellä on se, että on useampi lapsi ja kaikki eri vaiheissa. Esikoinen on varhaisteini 11v ja hänellä on paljon omia menoja (synttäreitä, yökyliä, harrastuksia, pelejä, esityksiä, konsertteja yms), joihin tarvitsee kyytiä ja hän tarvitsee vielä apua/vahtimista koulujuttujen hoitamisessa samoin jättää kaiken levälleen, jos en hengitä hänen niskaansa. Keskimmäinen on 3-v, hän tarvitsee ulkoilutusta ja puuhaa, ruoka laitettava ja saatava päivä ja yöunille suunnilleen oikeeseen aikaan, lisäksi hermostuu vielä aika helposti. Kolmas on pieni vauva, jolla on pienen vauvan tarpeet.

Nyt siis usein raahaan vauvaa ja uhmaikäistä mukana esikoisen menoissa ja samalla koitan keksiä uhmikselle jotain hauskaa tekemistä ja huolehtia vauvan tarpeista. Näiden pienempien kanssa olisi paljon helpompaa, jos esikoisella ei olisi niin paljon menoja ja voitaisiin elää pienten lasten elämää ja vastaavasti esikoisen menot eivät rasittaisi, jos ei tarvisi raahata pieniä mukaan. Vauvan kasvaessa hieman helpottaa, koska hänen tarpeet ovat samantyyliset kuin keskimmäisen.

Luonto ei suonut pienempiä ikäeroja meille.