Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan kieltäytynyt rankemmista lapsettomuushoidoista, esim. IVF?
01.11.2017 |
Näin aluksi sanon heti, että toivon vain asiallisia kommentteja. Huutelijat saavat mennä ihan muualle...
Ja sitten asiaan. Olemme lapsettomuustutkimuksissa, jossa aika suureksi järkytykseksi selvisi, että molemmat munanjohtimeni ovat tukossa. Lääkärin mukaan luomuraskauden ja inseminaationkin onnistumisprosentti on hyvin pieni ja piti ainoana vaihtoehtona IVF-hoitoja.
Meille jo tutkimuksiin hakeutumisessa oli suuri kynnys (ehkäisy ei ole ollut käytössä 2,5 vuoteen). Ennen hoitoihin hakeutumista mietimme mieheni kanssa miten pitkälle hoidoissa haluaisimme ylipäätään mennä ja tällöin päädyimme siihen, että raskaimpiin hoitoihin (kuten IVF) emme halua. Syitä ovat mm. se kauhea hormonimäärä ja mahdolliset haittavaikutukset, hoitojen kalleus ja raskaus henkisesti ja ylipäänsä se, ettei ajatus tuollaisista hoidoista tunnu kummastakaan hyvältä.
Haluaisin nyt kuulla täältä, onko kukaan muu kieltäytynyt rankemmista lapsettomuushoidoista, kuten IVF:stä , ja tekisittekö saman valinnan uudelleen. Tietenkin teemme oman päätöksemme, mutta aika vähän tuntuu tähän aiheeseen liittyviä keskusteluita löytyvän. Yleisintä taitaa olla se, että hoitoja jatketaan ainakin se määrä, minkä julkisella puolella saa.
Kommentit (68)
lapsettomuus_koskettaa kirjoitti:
Itselläkin IVF-hoidot ehkä edessä.
Tällä hetkellä yritetään inseminaatiolla, toki mukana on jo nyt useampia hormoneja ja lääkkeitä. (Syynä siis minun vähäinen hormonituotanto, ovuloimattomuus & kilpirauhasen vajaatoiminta). Mutta koska inseminaation onnistumisprosentti on kuitenkin todella alhainen ja ei vielä tulista niin edessä luultavasti IVF jos lapsia halutaan.
Itsekin ennen hoitoihin menoa päätin että kokeilen vain inseminaatioilla enkä menisi raskaampiin hoitoihin. Mutta niin se mieli vain muuttuu hoitojen edetessä, sitä vain haluaa entistä enemmän oman lapsen, mitä enemmän käy hoidoissa.
Ja toisaalta kun käymme yksityiseltä niin helposti ajattelee että kun jo nyt mennyt niin paljon rahaa, niin ei raaski lopettaa tähän ilman tulosta. Että kaikkeni aion tehdä jotta oman lapsen saisin (viime kädessä adoptointi).
Tuokin minua pelottaa, että lasta alkaa hoitojen edetessä haluta aina vaan enemmän ja sitten hups vaan elämässä onkin saattanut mennä ohi monta vuotta, jos aina vaan ajattelee, että "ehkä seuraavassa hoidossa sitte" eikä osaa enää lopettaa. Voiko siinä käydä niin? En haluaisi, että minusta tulee ihminen, joka tekee ihan mitä tahansa kaiken mahdollisen kustannuksella saadakseen lapsen.
Enkä suuntaa tätä sinuun, tällaisia ajatuksia tuosta yhdestä lauseestasi vain heräsi.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap!
Minulla on yksi IVF:llä alkunsa saanut lapsi. Hän on terve ja iloinen, ihan tavallinen 4-vuotias. En ajattele koskaan sitä, miten hän sai alkunsa.
Sitä vastoin usein ajattelen sitä, miten ihanaa aikaa raskausaika oli.
Lapsen syntyminen ja äidiksi tuleminen on niin paljon muuta kuin se, miten varsinainen hedelmöitys on tapahtunut. Ymmärrän ajatuksiasi, vaikka en niitä jaa. Siksi suosittelen, että kävisitte juttelemassa jonkun hyvän lääkärin kanssa. Se, että ajatus koeputkihedelmöityksestä ja hoidosta "tuntuu vieraalta", voi johtua siitä, ettei teillä ole oikeaa tietoa asioista.
Älä usko näitä ivf-pelotteluja, mitä ihmiset täällä puhuvat. Parasta tietoa saa esim. lapsettomuusklinikoiden omilta sivuilta.
Ehdotukseni on, että hankkikaa oikeaa tietoa asiantuntijoilta ja pureskelkaa sitä aikanne. Ehkä myöhemmin ajatus ivf:stä ei tunnukaan niin vieraalta.
En mitenkään halua lannistaa teitä tai ketään muutakaan, mutta suosittelen, että samalla käytte myös keskustelua itsenne kanssa siitä, mitä elämä lapsettomana olisi. Vaikka lapsettomuushoidot ovat kehittyneet paljon ja suurin osa hoitoihin hakeutuvista saa lapsen, kaikki eivät saa. Eli vaikka päätyisittekin aloittamaan hoidot, se ei takaa lasta.
Moni silti haluaa yrittää. Olen hyvin onnellinen siitä, että me uskalsimme.
Onnea matkaan!
Vierailija kirjoitti:
lapsettomuus_koskettaa kirjoitti:
Itselläkin IVF-hoidot ehkä edessä.
Tällä hetkellä yritetään inseminaatiolla, toki mukana on jo nyt useampia hormoneja ja lääkkeitä. (Syynä siis minun vähäinen hormonituotanto, ovuloimattomuus & kilpirauhasen vajaatoiminta). Mutta koska inseminaation onnistumisprosentti on kuitenkin todella alhainen ja ei vielä tulista niin edessä luultavasti IVF jos lapsia halutaan.
Itsekin ennen hoitoihin menoa päätin että kokeilen vain inseminaatioilla enkä menisi raskaampiin hoitoihin. Mutta niin se mieli vain muuttuu hoitojen edetessä, sitä vain haluaa entistä enemmän oman lapsen, mitä enemmän käy hoidoissa.
Ja toisaalta kun käymme yksityiseltä niin helposti ajattelee että kun jo nyt mennyt niin paljon rahaa, niin ei raaski lopettaa tähän ilman tulosta. Että kaikkeni aion tehdä jotta oman lapsen saisin (viime kädessä adoptointi).
Tuokin minua pelottaa, että lasta alkaa hoitojen edetessä haluta aina vaan enemmän ja sitten hups vaan elämässä onkin saattanut mennä ohi monta vuotta, jos aina vaan ajattelee, että "ehkä seuraavassa hoidossa sitte" eikä osaa enää lopettaa. Voiko siinä käydä niin? En haluaisi, että minusta tulee ihminen, joka tekee ihan mitä tahansa kaiken mahdollisen kustannuksella saadakseen lapsen.
Enkä suuntaa tätä sinuun, tällaisia ajatuksia tuosta yhdestä lauseestasi vain heräsi.
ap
Et voi tietää. Teitä hoitavat lääkärit voivat kuitenkin hoitojen edistyessä kertoa omat näkemyksensä todennäköisyyksistä ja mahdollisuuksista. Voitte myös itse päättää, että yritätte esimerkiksi vain x kertaa tai että annatte tälle korkeintaan x vuotta aikaa.
Julkisella puolella hoitojen määrä on joka tapauksessa rajallinen, joten siinä vaiheessa, kun teidän pitäisi siirtyä yksityiselle puolelle, joudutte tekemään jonkun päätöksen.
Jos päädytte jäämään lapsettomiksi, joudutte joka tapauksessa työstämään myös sitä.
Entä sitten, jos onkin päättäväisesti asian kanssa liikenteessä? Mitä pahaa siinä on? Päättäväisyyskään ei kuitenkaan takaa yhtään enempää sitä, että lopputulos olisi hyvä: kuitenkin, joskus tekee hyvää sanoa itselleen että mä ihan oikeasti voin toivoa jotain ja olen valmis myös käyttämään vaivaa ja rahaa sen eteen, vaikka homma ei onnistuisikaan. (Näissä on toki monia puolia: on toki hyvä osata myös luovuttaa tai tuntea rajansa.) Mun mielestäni hoidoissa mukana olo ei ole kynsin hampain yrittämistä. Sitten jos alkaa itsestä tuntua siltä, niin sitten lopettaa.
Joka tapauksessa kuulostaa vähän kaukaisempaa tulevaisuutta koskevilta pohdinnoilta. Ehkä hoitoja on helpompi lähestyä, jos sitä katsoo sitä yksi kerrallaan, ilman että alkaa murehtia etukäteen tapahtumia vuoden tai kahden päästä - niistä kun ei voi tietää.
Kiitos paljon kaikista kommenteista. Mitään luomu vs ivf tappelua en kuitenkaan kaipaa, mutta lisää kommentteja ja ajatuksia olisi kiva lukea.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huoh, mitä enemmän lukee noista hoidoista niin sitä enemmän tuntuu, että ei ei... Nostelenpa tätä ketjua kuitenkin.
ap
Olisi jännä tietää, miten tässä lopulta kävi? :)
Mikä voisi olla helpompi keino, kun on torvet tukossa? Miten se munasolu ja siittiö voivat kohdata, kun munasolu ei pääse kohtuun?
Myöskin torvien aukaisu ei auta kaikkia ja riski uudelle tukkiutumiselle on suuri!
Minusta kannattaa luottaa lääkärin tutkimustietoon, että muita keinoja ei kannata edes kokeilla ja alkaako mitkään julkisen puolen klinikat edes kokeilemaan muita. Yksityiset voi rahastaa, mutta kannattaako alkaa maksamaan?!
Toki IVF:n onnistumisen mahdollisuus on parempi, kun ei ole muita esteitä! Mutta eihän se varmaa ole!
Nyt pitää ap:n miettiä, että haluaako kokeilla hoitoja vai ei! Myöskin pitää miettiä, että ei sitten joskus harmita, ettei edes kokeillut!
Onnea matkaan!