Ylikiltin ongelma - mitä tehdä vai tehdäkö mitään?

Minulla on myös alkanut olla olo, että hän yrittää saada minut vain hiljenemään eli esittää ymmärtäväistä sen hetken, että rauhoitun. Sitten taas tilanne palaa ja hän unohtaa ongelmieni olemassaolon. Näitä tilanteita ei ole edes kovin usein, koska voimavarojeni vähyyden vuoksi strategiani on ollut vain yrittää mennä hänen virtansa mukana.

Minulla on osaan hänen projektistaan häntä suvereenimmat kyvyt ja alkaa tuntua, että hän yrittää pitää minusta kiinni siksi, että se on hänelle helpompaa ja ihan tavan vuoksi. Ei minun itseni vuoksi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että puoliso/läheinen ei voi olla loputtomiin terapeutti. Olen itsekin samoja soita rämpinyt, kumppani säilynyt samana vaikka olin vuosia äärettömän pettynyt etten saanut vastakaikua. Se ei ollut hänen tehtävänsä. Minun piti kivuliaasti kasvaa ja hain apua muualta.

Ja siis onpa väärin ja törkeää, että sen lisäksi, että me traumatisoidut kivuliaasti kasvamme ja haemme muualta apua, niin läheisillemme olemme vain paskakasoja, jotka liikaa rasittaa heitä?! Peräänkuulutan läheisten vastuuta tunnistaa omat rajanasa ja arvostaa niitä. Silloin kykene olemaan jopa vaurioituneen tukena. Kyllä, se on todella vaativaa ja vaikeaa, mutta älkää ainakaan luulko, etteikö teillä olisi mahdollisuus kehittyä ja kasvaa teilläkin.

Joskus vaan traumatioituneen kipuilu menee överiksi ja samoin vaatimukset toista kohtaan. Vastapainona sille että ollaan taivuttu liikaa mennään äärilaitaan. Kiukku antaa voimia vetää rajoja. Mutta itse ainakin olen kipuiluista ylipäästyäni huomannut että kriiseillessä tuli poltettua joitain sellaisia siltoja joita ei olisi kannattanut polttaa. Koskee ihmissuhteita joissa huonon lisäksi oli ollut hyvää ja etäisyyden ja ajan perästä huomasi, että sitä hyvää ehkä oli ollut enemmän.

Hädän keskellä ei jaksa eikä kykene tuollaisia ajattelemaan. On vain se, että miten saan itseni kuntoon, miten pääsen tästä pois. Ihmiset, joilla ei ole kapasiteettia tätä ymmärtää (ja harvalla on) eivät tule olemaan tasoisia i päästyäni tasapainoon. Haluan vahvempia ystäviä, kuin sellaisia, jotka pienestä vetää melonit nokkaan.

Höpö höpö, joillain ihmisillä on itselläänkin voinut olla vaikeaa ja ovat pelastaneet itse itsensä kieltäytyessään ottamasta vastaan kaikkea mitä toinen tarjoilee. Se ei ole herneen nokkaan vetämistä ja on silkkaa ylimielisyyttä kuvitella oma tasonsa jotenkin korkeammaksi kuin toisen.

Tuollaiset siltojen polttajat saavatkin painua vittuun. Sopii pyytää anteeksi, jos kokee polttaneensa sillan. Jos toista ei enää kiinnosta, miksi minuakaan pitäisi kiinnostaa? Jaa vai niin, koska heiltä saisikin jotain hyvääkin? Ehkä se siltojen polttaja ei ansaitse sitä hyvää. Ja jos mielestään ansaitsee, niin eihän se joka sitä ei enää anna sitten ole ystävä ikinä ollutkaan.

Olen minäkin polttanut siltoja takanani, mutta lähinnä joihinkin ruinaajiin. Ei kaduta. Oma paraneminen oli tärkeintä.

Ja vielä tuosta siltojen polttamisesta: olen polttanut siltoja takanani, mutta se ihminen saisi tulla pyytämään minulta anteeksi, ja itse tajuta tehneensä väärin. Tai jos minussa on ollut syytä, niin annan sen itselleni anteeksi, mitä tapahtui, koska olen itse ensin uhri, sen traumatisoitumisen uhri, enkä suinkaan syyllinen ja muut pulmusia. Jos toiset eivät näe minua edelleenkään anteeksiannon arvoiseksi, pyyhin heillä perseeni.

Vierailija kirjoitti:

Olen aika paljon samanlainen kuin sinä. Luulin ja koin kuitenkin "parantuneeni", kun olin monta vuotta yksin ja oma minuus ja omat rajat vahvistui. Jouduin myös katkaisemaan joksikin ajaksi kaiken yhteydenpidon, myös sukulaisiin. Minun oli vain pakko ns. löytää itseni ja alkaa elää omista tunteistani käsin. Valitettavasti tapasin kuitenkin miehen, joka puhui  hyvin ja vaikutti välittävän minusta paljon. Uskaltauduin avaamaan sydämeni, kaipasinhan kumppania. Pikkuhiljaa huomasin, että mies ei välitäkään niinkuin olin kuvitellut. Hän halusi kyllä minut, hän halusi minulta avioliittoa ja lasta jne. mutta minä en saanut mitä minä olisin tarvinnut. Suhteen jatkumisen edellytyksenä olen joutunut luopumaan aina vain enemmän omista rajoistani. Minua on saanut jo retuuttaa väkivaltaisesti, haukkua rumasti, eikä minun vointini ole ollut tärkeä. Tuntuu, että olen antanut itsestäni aivan kaiken. Nyt olen kuitenkin lähtenyt ja toivon, että saan voimia olla palaamatta. Hän kyllä tekee kaikkensa, että tämä kärsimys jatkuisi. Mutta mä haluan muuttaa suuntaa!

ÄLÄ MENE TAKAISIN. Ammenna voimaa muistelemalla sitä löytämääsi vahvuutta.

Mitä se traumatisoituminen on ap, josta alussa puhuit? Tai traumatausta? Lapsuus/aiempi suhde/nykyiset vaikeudet??

Vierailija kirjoitti:

Mitä se traumatisoituminen on ap, josta alussa puhuit? Tai traumatausta? Lapsuus/aiempi suhde/nykyiset vaikeudet??

Lapsuudessa passiihivinen henkinen väkivalta (huomioimattomuus) ja vanhempi hylkäsi. Sitten olin kiltti ja hiljaa, jottei toinenkin vanhempi romahtaisi. Käsittelin menetykseni yksin ja suoritin tunnollisesti koulussa. Sitten pari huonoa parisuhdetta aikuisena (henkinen väkivalta ja petos).

Mielestäni olen siihen nähden aika tasapainoinen toimiessani ihmisten kanssa. Vain tuo taakkojen kantaminen ja miljoonan mahdollisuuden antaminen on jäänyt päälle.

Ap

Tietysti tässä nykytilanteessa nuo vanhat traumat altivoituvat niin, että ne syövät toimintakykyä sairastuttamalla ja sumentamalla pään ajoittain. En kuitenkaan ole masentunut, ahdistunut tai itkuherkkä. Ehkä lukossa olen, jähmettynyt.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ja vielä tuosta siltojen polttamisesta: olen polttanut siltoja takanani, mutta se ihminen saisi tulla pyytämään minulta anteeksi, ja itse tajuta tehneensä väärin. Tai jos minussa on ollut syytä, niin annan sen itselleni anteeksi, mitä tapahtui, koska olen itse ensin uhri, sen traumatisoitumisen uhri, enkä suinkaan syyllinen ja muut pulmusia. Jos toiset eivät näe minua edelleenkään anteeksiannon arvoiseksi, pyyhin heillä perseeni.

Mä en pyyhi persettäni kenelläkään. Joissain asioissa olen tehnyt väärin, joissain asioissa minua kohtaan on tehty väärin. Jotkut sillat voi rakentaa uudelleen ja toisia ei. Kaikkia ei halua. Mulla se siltojen polttaminen oli juuri tuota pyyhin perseeni -asennetta. Silloin en itse nähnyt sen rumuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä se traumatisoituminen on ap, josta alussa puhuit? Tai traumatausta? Lapsuus/aiempi suhde/nykyiset vaikeudet??

Lapsuudessa passiihivinen henkinen väkivalta (huomioimattomuus) ja vanhempi hylkäsi. Sitten olin kiltti ja hiljaa, jottei toinenkin vanhempi romahtaisi. Käsittelin menetykseni yksin ja suoritin tunnollisesti koulussa. Sitten pari huonoa parisuhdetta aikuisena (henkinen väkivalta ja petos).

Mielestäni olen siihen nähden aika tasapainoinen toimiessani ihmisten kanssa. Vain tuo taakkojen kantaminen ja miljoonan mahdollisuuden antaminen on jäänyt päälle.

Ap

Ok. Oisko mahdollista ja kannattaisiko käsitellä se menetys vielä yhdessä jonkun terapeutin kanssa? Ehkä se auttaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ihan ymmärrä osaa tämän ketjun kommenteista. Ihanko oikeasti on ripustautuvaa että toivoo että kumppani edes tuntisi empatiaa saati lakkaisi tunkemasta hyväntekeväisyysprojektejaan ap:lle edes hetkeksi kun tällä on tyyliin terveys mennyt, konkurssi ja burn out samaan aikaan. Mitä h*lvettiä. :D Lopettakaa nyt jo se ap:n ukon puolustelu, ap kyllä tunnistaa että hänestäkin on ongelma mutta onhan tuo kumppanikin nyt joku täysin puupökkelö jolla on jokin ymmärtämisen vaikeus.

Täällä nyt varmaan jokaisella oikeus mielipiteeseensä ja jokainen varmaa kommentoi myös tiedostamattaankin omia kokemuksiaan peilaten.   Ehkä ap:nkin kannalta hyvä, että mies pysyy järjissään eikä vajoa ap:n mukana pohjalle. Tukea pitäisi saada ja ilmeisesti ap ei ole sitä saanut mielestään. Mutta myös itsellä on vastuu toipumisesta, kaikkea ei voi kuitenkaan kaataa puolison niskaan.

Haluan oppia tästä tulevaisuutta varten. Mitä mielestäsi on kohtuullista odottaa? Missä menee terapoinnin ja missä normaalin kanssakäymisen raja?

Ap

Yleisesti ottaen kantaa, koska en tiedä tarkemmin mitä itse käyt läpi. Vaikeina aikoina puoliso on se tuki ja turva. Tukea voi osoittaa monella tapaa, esim. jos itse on loppu niin pelkästään se, että toinen käy kaupassa ja hoitaa kodin ja kaikki yleiset asiat voi olla iso tuki, samalla kun itse keskittyy toipumiseen. Asioista pitää voida puhua mutta fakta on se, että vaikka toinen olisi maailman rakkain ihminen niin hän ei voi täysin ottaa kaikkia omia murheita ja huolia kannettavaksi. Jos toinen ei reagoi niin kuin itse reagoin omiin vastoinkäymisisiini niin se ei välttämättä tarkoita ettei hän välitä. Puolisolle ei voi siirtää omia tunteita ja kokemuksia, vaan hänen tehtävänään on kuunnella ja tukea. Kuuntelu ei silti tarkoita sitä, että toisen pitäisi jatkuvasti olla valmis vastaanottamaan omia tuntemuksia, koska ennen pitkää se toinen sairastuu myös ja kuka sitten tukee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja vielä tuosta siltojen polttamisesta: olen polttanut siltoja takanani, mutta se ihminen saisi tulla pyytämään minulta anteeksi, ja itse tajuta tehneensä väärin. Tai jos minussa on ollut syytä, niin annan sen itselleni anteeksi, mitä tapahtui, koska olen itse ensin uhri, sen traumatisoitumisen uhri, enkä suinkaan syyllinen ja muut pulmusia. Jos toiset eivät näe minua edelleenkään anteeksiannon arvoiseksi, pyyhin heillä perseeni.

Mä en pyyhi persettäni kenelläkään. Joissain asioissa olen tehnyt väärin, joissain asioissa minua kohtaan on tehty väärin. Jotkut sillat voi rakentaa uudelleen ja toisia ei. Kaikkia ei halua. Mulla se siltojen polttaminen oli juuri tuota pyyhin perseeni -asennetta. Silloin en itse nähnyt sen rumuutta.

Niin no mä en koe, että tää mua haittaa, vaan vahvistaa. Oikeasti jos joku ei anna mun tehdä mitä mua huvittaa niin heippa. En tartte häntä. Tarvitsen ennemmin sen, että kuulen itseni!

Traumatisoituneet naiset usein päätyvät suhteisiin joissa he tavalla tai toisella joutuvat uudelleen hyväksikäytetyiksi. Yleensä näissä suhteissa mies on lopulta se, jonka ympärillä kaikki pyörii ja nainen on (taas kerran) sivuosan esittäjä, lepyttelijä, palvelija, huolehtija. Paskimmat miehet osaavat vielä kaikki klassiset manipulointikeinot, ja saavat naisen tuntemaan itsensä hulluksi tai huonoksi. Traumatisoituneilla naisilla kun on jo valmiiksi voimakas häpeän tunne, huono itsetunto ja epäily itseään kohtaan, ja näitä piirteitä on helppo käyttää hyväksi. "Revictimisation" on englanninkielinen termi tälle kaavalle. Suomenkielinen termi läheisriippuvuus (co-dependency) on tosi harhaanjohtava, mutta jos haet tietoa aiheesta, niin saatat löytää siitä asioita joihin samaistut. Läheisriippuvuus on yleistä traumatisoituneille ja tavalla tai toisella turvattomassa lapsuudenkodissa varttuneille, he ikään kuin jatkavat lapsuuden rooliaan ja selviämiskeinojaan aikuisuuteen, vaikka niistä on aikuisena enemmän haittaa kuin hyötyä.

En lukenut kaikkia viestejä, mutta jo niistä jotka luin, kävi selvästi ilmi että voit tässä suhteessa huonosti, tunnet itsesi näkymättömäksi ja "pieneksi", sinun tarpeitasi ei oteta huomioon, eikä mies ymmärrä ja/tai häntä ei kiinnosta ymmärtää sisäistä maailmaasi. Mies yrittää vaientaa sinua, koska sinun ongelmasi häiritsevät hänen mukavaa eloaan, jota sinun pitäisi olla mahdollistamassa ja palvelemassa hänen tarpeitaan. Tämä ei tule tässä suhteessa koskaan muuttumaan. 

Tiedän kokemuksesta miltä kaikki tämä tuntuu. Itse jätin miehen tuollaisessa tilanteessa, vaikka tunsin ettei minulla ole mitään ns. oikeaa ja hyvää syytä, muuta kuin se että minusta tuntui pahalta jollain epämääräisellä tavalla jota en osannut oikein selittää. Vasta ajan ja etäisyyden myötä laput putosivat silmiltä, ja ymmärsin miten manipuloiva ja itsekäs kyseinen mies oli, ja kuinka paljon pahaa kyseinen suhde minulle teki. Itsekin aikoinaan ajattelin, että suhde oli paras asia mitä minulla oli, ja siksi oli pelottavaa lopettaa se, mutta sen jälkeen huomasinkin että kyseinen suhde oli se mikä veti minua syvemmälle ja syvemmälle.

Tuntuu, että haet täältä lupaa ja oikeutusta lopettaa suhde. Sinun ei tarvitse pyytää lupaa keneltäkään. Sinun elämäsi on vain sinua itseäsi varten. Jos tunnet, ettet jaksa, halua, tai pysty käymään erokeskusteluja tai hoitamaan eroa "kohteliaasti", ei sinun tarvitse. Pakkaat kimpsusi ja kampsusi ja lähdet lätkimään. Ilmoitat vain että se oli tässä, hyvästi. Ei sinun tarvitse selitellä jos et halua, tai voit sanoa vain että lähdit koska voit huonosti miehen kanssa. Olet suhteen aikana varmasti selittänyt ja puhunut tunteistasi moneen kertaan, mutta koska viesti ei ole mennyt perille tähän mennessä, ei se mene perille koskaan, joten älä turhaan haaskaa voimiasi miehen lohdutteluun ja selittelyyn. Jos sinulla on oikein kurja mies, joka on taitava manipuloija, erokeskusteluista saattaa olla vain haittaa, koska hän saattaa onnistua "imuroimaan" sinut takaisin suhteeseen kertomalla sinulle mitä haluat kuulla. Mutta tiedät varmasti itsekin, että miehellä on ollut paljon aikaa näyttää onko hän sinulle hyvä mies vai ei, lisäaika ei muuta tilannetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä se traumatisoituminen on ap, josta alussa puhuit? Tai traumatausta? Lapsuus/aiempi suhde/nykyiset vaikeudet??

Lapsuudessa passiihivinen henkinen väkivalta (huomioimattomuus) ja vanhempi hylkäsi. Sitten olin kiltti ja hiljaa, jottei toinenkin vanhempi romahtaisi. Käsittelin menetykseni yksin ja suoritin tunnollisesti koulussa. Sitten pari huonoa parisuhdetta aikuisena (henkinen väkivalta ja petos).

Mielestäni olen siihen nähden aika tasapainoinen toimiessani ihmisten kanssa. Vain tuo taakkojen kantaminen ja miljoonan mahdollisuuden antaminen on jäänyt päälle.

Ap

Ok. Oisko mahdollista ja kannattaisiko käsitellä se menetys vielä yhdessä jonkun terapeutin kanssa? Ehkä se auttaisi.

Varmaan olisi, jos jostain löytyisi. Se ei ole ihan yksinkertaista. Olen ihan tasapainoinen ja toimintakykyinen ollut vuosikausia. Nyt tämä ongelmieni mitätöinti ja näkymättömyys toiselle (vaikka mielestäni ovat ilmeisiä), nostavat traumat takaisin pintaan.

Varmaan terapian jälkeenkin joudun välttelemään loppuelämäni ihmissuhteita, joissa jään jalkoihin. Toistahan ei voi edellyttää tekemään, sanomaan tai ymmärtämään, jos toista ei kiinnosta tai hänellä ole resursseja.

Ap

Tuo lomajuttu on hyvä esimerkki. Itse taistelisin hullun lailla, että onnistun saamaan viestini perille ajoissa, jotta toinen sitten saa käyttää sen lomansa oman päänsä selvittelyyn. Mutta nythän se on myöhäistä jos toinen ehti jo lähteä. -Tietysti voisit yrittää välittää asiat hänelle kirjoitettuna, jolloin hänellä on mahdollisuus halutessaan palata sanottuun, jotta väärintulkinnatkin sitten jäävät näkyville, eivätkä ketjuunnu loputtomiksi vääryysjonoiksi.

Omaan kiltteilyyni on auttanut se, että muistutan itseäni, että vaikka tunnetilojen ominaisuus on harhaanjohtavuus, niiden kertyminen on kuitenkin faktaa. Jos nyt vain on nin, että olen niin uupunut suhteen imuriominaisuuksiin, että olen lopettamaisillani, niin sitten on niin. Ja silloin on ehkä parempi, että toinen käyttää sen lomansa tulevaisuutenratkaisujensa hiomiseen, kuin että hän palaa sieltä virkistyneenä havaitakseen maton sillä välin kadonneen jalkojen alta.

Minä taitaisin olla itse kyllä sitä mieltä, että toisten ihmisten apua voisi olla hyvä käyttää joskus sekä suhteita muodostettaessa että niitä lopeteltaessa. Jos viesti ei mene suoraan sanoen perille, viestinviejä voisi olla paikallaan. Mites se pariterapiavaihtoehto? Joku valopää meni sen jo ampumaan alas sillä ihanalla perustelulla, että omassa päässäs on vika. Mutta nykymaailmassa tuijotetaan niin paljon yksilön sisään, ettei sinne jää enää mitään löydettävää. Ja suhteiden logiikka taas halutaan unohtaa täysin.

Ap, sä tarttet mun mielestä enemmän jengiä ympärilles. Niinkuin oma pölhö mieheni sanoo, naisten maailma on nyt vain niin monimutkainen, että jos ne eivät hoida päätään keskenään, niin ei se puolisomies ainakaan siitä hommasta voi selvitä kunnialla, ja siitä tehdään puhtaasti piru, vaikka kaverina voi todeta, ettei pidä paikkaansa kyllä. Ehkä se tosiaan vaan on niin. Äitini polvessa vielä taisi olla odotukset senverran matalammat, ettei kukaan ajatellut mieheltä sellaista edes pyytää. Ehkeivät ne olleet täysin väärässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ihan ymmärrä osaa tämän ketjun kommenteista. Ihanko oikeasti on ripustautuvaa että toivoo että kumppani edes tuntisi empatiaa saati lakkaisi tunkemasta hyväntekeväisyysprojektejaan ap:lle edes hetkeksi kun tällä on tyyliin terveys mennyt, konkurssi ja burn out samaan aikaan. Mitä h*lvettiä. :D Lopettakaa nyt jo se ap:n ukon puolustelu, ap kyllä tunnistaa että hänestäkin on ongelma mutta onhan tuo kumppanikin nyt joku täysin puupökkelö jolla on jokin ymmärtämisen vaikeus.

Täällä nyt varmaan jokaisella oikeus mielipiteeseensä ja jokainen varmaa kommentoi myös tiedostamattaankin omia kokemuksiaan peilaten.   Ehkä ap:nkin kannalta hyvä, että mies pysyy järjissään eikä vajoa ap:n mukana pohjalle. Tukea pitäisi saada ja ilmeisesti ap ei ole sitä saanut mielestään. Mutta myös itsellä on vastuu toipumisesta, kaikkea ei voi kuitenkaan kaataa puolison niskaan.

Haluan oppia tästä tulevaisuutta varten. Mitä mielestäsi on kohtuullista odottaa? Missä menee terapoinnin ja missä normaalin kanssakäymisen raja?

Ap

Yleisesti ottaen kantaa, koska en tiedä tarkemmin mitä itse käyt läpi. Vaikeina aikoina puoliso on se tuki ja turva. Tukea voi osoittaa monella tapaa, esim. jos itse on loppu niin pelkästään se, että toinen käy kaupassa ja hoitaa kodin ja kaikki yleiset asiat voi olla iso tuki, samalla kun itse keskittyy toipumiseen. Asioista pitää voida puhua mutta fakta on se, että vaikka toinen olisi maailman rakkain ihminen niin hän ei voi täysin ottaa kaikkia omia murheita ja huolia kannettavaksi. Jos toinen ei reagoi niin kuin itse reagoin omiin vastoinkäymisisiini niin se ei välttämättä tarkoita ettei hän välitä. Puolisolle ei voi siirtää omia tunteita ja kokemuksia, vaan hänen tehtävänään on kuunnella ja tukea. Kuuntelu ei silti tarkoita sitä, että toisen pitäisi jatkuvasti olla valmis vastaanottamaan omia tuntemuksia, koska ennen pitkää se toinen sairastuu myös ja kuka sitten tukee.

Toi ois ainakin mulle aivan liikaa toiselta odotettu. Todellakin odotan, että hän hoitaa itse kaikki omat asiansa ja ellei kykene, eroan moisesta riippakivestä. Kamalaa kuvitella, että kaikilla ois tuollaisia resursseja jakaa muille. Ja minä ihmeen vaikeina aikoina? Eikö ihmiset nyt ole herranjestas luotu/kasvatettu pärjäämään. Että pakkoko se on siinä yritystoiminnassa haukata sen kokoista kakkua, että kaikki kaatuu? Tai jos kaatuu, niin miten kehtaan valuttaa sen toisen niskaan? Tai sairastuminen, eihän se sen toisenkaan vika ole. Miksi hänen pitäisi kärsiä siitä, vaikka sä kärsitkin? En ikinä kehtaisi antaa muiden kärsiä mun epäonnesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ihan ymmärrä osaa tämän ketjun kommenteista. Ihanko oikeasti on ripustautuvaa että toivoo että kumppani edes tuntisi empatiaa saati lakkaisi tunkemasta hyväntekeväisyysprojektejaan ap:lle edes hetkeksi kun tällä on tyyliin terveys mennyt, konkurssi ja burn out samaan aikaan. Mitä h*lvettiä. :D Lopettakaa nyt jo se ap:n ukon puolustelu, ap kyllä tunnistaa että hänestäkin on ongelma mutta onhan tuo kumppanikin nyt joku täysin puupökkelö jolla on jokin ymmärtämisen vaikeus.

Täällä nyt varmaan jokaisella oikeus mielipiteeseensä ja jokainen varmaa kommentoi myös tiedostamattaankin omia kokemuksiaan peilaten.   Ehkä ap:nkin kannalta hyvä, että mies pysyy järjissään eikä vajoa ap:n mukana pohjalle. Tukea pitäisi saada ja ilmeisesti ap ei ole sitä saanut mielestään. Mutta myös itsellä on vastuu toipumisesta, kaikkea ei voi kuitenkaan kaataa puolison niskaan.

En nyt usko että AP on 'kaikkea' kaatamassa kumppanin niskaan jos keskustelu on sitä tasoa että puhutaan mitä tänään oli lounaana ja siirrytään ukon asioihin. Juuri tuota asennetta vihaan että joiltain ihmisiltä, yleensä niiltä vahvuuteen sairastuneista, vain otetaan pois jostain syystä lopulta oikeus näyttää mitään tunteita (pettymys, suru, viha) koska se voisi olla silleen kurjaa niinkun sille sun kumppanille niinkun joka kuitenkin omat vastaavat tunteet näyttää mut se on eri asia kun se ei ehkä niinkun vaan osaa niinkun tota vastavuoroisuutta mutvsun pitäis oppii olee asian kaa, muuten oot aika needy.

Sehän on selvä että ap:n kannattaa sanoa ukolle että "pahoittelut mutta en juuri nyt kykene tähän suhteeseen sellaisena kuin se on, palataan lomasi jälkeen jos haluat jatkaa siitä mihin keskustelimme viimeksi jäi" mutta ei se musta kohtuuton vaatimus ole tulla suhteessa huomioiduksi. Ehkä lopulta tuossa suhteessa joo mutta noin muuten ei.

Lähipiirissäni on eräs ap:n ukon kaltainen tapaus ja on ihan selkeää että jokin kyky osoittaa empatiaa ainakin juuri minulle häneltä puuttuu eikä se selittelemällä muutu ja itse puolestani tarvitsen empatiaa mitä sitten muut ihmiset normaalisti osoittavatkin tilanteissa joissa se on tarpeen.

T. Se jota lainasit

Jos mun kumppani sairastuis ja kärsis, niin sinähän kärsis. En mä ainakaan tekisi yhtään mitään sen enempää hänen eteensä. Miten kehtaisi odottaakaan, että mun pitäis kärsiä hänen tilanteestaan? Hirveää rakkaudettomuutta. Mulla on oikeus voida hyvin, vaikka muilla onkin paskaa. Jos mä sairastun, niin eipä se paljoa lohduta, vaikka joku jossain vitun kaupassa kävisikin. Muu tuska ois varmasti siinä paljon pahempaa. Kyllä mä ainakin hammasta purren kauppaan meen, jos kykenen. Ja jos en niin varmaan on kotiapu sitä varten, joille on työtä tehdä asioita toisten eteen ja siitä maksetaan.

Hänestä ei ole kuulunut tänään mitään. Ehkä hän vaistoaa mielialani tai pelkää tappelua. Eli voin hyvin itse ylläpitää hiljaiseloa toistaiseksi. Ongelma syntyy vasta sitten, jos hän ottaakin yhteyden eikä jatka hiljaisuutta lomansa loppuun. Meillä ei ole koskaan ollut sellaista eli joko kuvittelee nyt itse pitävänsä mykkäkoulua tai sitten tajuaa minun ensimmäistä kertaa pitävän jotain sen tapaista.

Muutamalta kirjoittajalta oli tullut erittäin hyvät viestit ketjuun.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ihan ymmärrä osaa tämän ketjun kommenteista. Ihanko oikeasti on ripustautuvaa että toivoo että kumppani edes tuntisi empatiaa saati lakkaisi tunkemasta hyväntekeväisyysprojektejaan ap:lle edes hetkeksi kun tällä on tyyliin terveys mennyt, konkurssi ja burn out samaan aikaan. Mitä h*lvettiä. :D Lopettakaa nyt jo se ap:n ukon puolustelu, ap kyllä tunnistaa että hänestäkin on ongelma mutta onhan tuo kumppanikin nyt joku täysin puupökkelö jolla on jokin ymmärtämisen vaikeus.

Täällä nyt varmaan jokaisella oikeus mielipiteeseensä ja jokainen varmaa kommentoi myös tiedostamattaankin omia kokemuksiaan peilaten.   Ehkä ap:nkin kannalta hyvä, että mies pysyy järjissään eikä vajoa ap:n mukana pohjalle. Tukea pitäisi saada ja ilmeisesti ap ei ole sitä saanut mielestään. Mutta myös itsellä on vastuu toipumisesta, kaikkea ei voi kuitenkaan kaataa puolison niskaan.

Haluan oppia tästä tulevaisuutta varten. Mitä mielestäsi on kohtuullista odottaa? Missä menee terapoinnin ja missä normaalin kanssakäymisen raja?

Ap

Yleisesti ottaen kantaa, koska en tiedä tarkemmin mitä itse käyt läpi. Vaikeina aikoina puoliso on se tuki ja turva. Tukea voi osoittaa monella tapaa, esim. jos itse on loppu niin pelkästään se, että toinen käy kaupassa ja hoitaa kodin ja kaikki yleiset asiat voi olla iso tuki, samalla kun itse keskittyy toipumiseen. Asioista pitää voida puhua mutta fakta on se, että vaikka toinen olisi maailman rakkain ihminen niin hän ei voi täysin ottaa kaikkia omia murheita ja huolia kannettavaksi. Jos toinen ei reagoi niin kuin itse reagoin omiin vastoinkäymisisiini niin se ei välttämättä tarkoita ettei hän välitä. Puolisolle ei voi siirtää omia tunteita ja kokemuksia, vaan hänen tehtävänään on kuunnella ja tukea. Kuuntelu ei silti tarkoita sitä, että toisen pitäisi jatkuvasti olla valmis vastaanottamaan omia tuntemuksia, koska ennen pitkää se toinen sairastuu myös ja kuka sitten tukee.

Toi ois ainakin mulle aivan liikaa toiselta odotettu. Todellakin odotan, että hän hoitaa itse kaikki omat asiansa ja ellei kykene, eroan moisesta riippakivestä. Kamalaa kuvitella, että kaikilla ois tuollaisia resursseja jakaa muille. Ja minä ihmeen vaikeina aikoina? Eikö ihmiset nyt ole herranjestas luotu/kasvatettu pärjäämään. Että pakkoko se on siinä yritystoiminnassa haukata sen kokoista kakkua, että kaikki kaatuu? Tai jos kaatuu, niin miten kehtaan valuttaa sen toisen niskaan? Tai sairastuminen, eihän se sen toisenkaan vika ole. Miksi hänen pitäisi kärsiä siitä, vaikka sä kärsitkin? En ikinä kehtaisi antaa muiden kärsiä mun epäonnesta.

Nythän sinä laitat meidät kaikki aapeen miettimisen sijaan kärsimään omasta epäonnestasi. Jos olet jääkarhu, niin ole, mutta älä tule meiltä muilta keskusteluun osallistujilta vaatimaan samaa äläkä haukkumaan huonoiksi ihmisiksi, koska itse et jotain ikinä kehtaisi.

En ole vielä tavannut sinun laulusi laulajaa, joka ei sitten ottaisi kehtaamattomuudestaan hyvitystä melkoisena ylimielisyytenä kaikenlaisissa tilanteissa. Kuten vaikka tässä. Älä varasta keskustelua omaksi ylistykseksesi muiden neniä pitkin kiipeillen.

Vierailija kirjoitti:

Hänestä ei ole kuulunut tänään mitään. Ehkä hän vaistoaa mielialani tai pelkää tappelua. Eli voin hyvin itse ylläpitää hiljaiseloa toistaiseksi. Ongelma syntyy vasta sitten, jos hän ottaakin yhteyden eikä jatka hiljaisuutta lomansa loppuun. Meillä ei ole koskaan ollut sellaista eli joko kuvittelee nyt itse pitävänsä mykkäkoulua tai sitten tajuaa minun ensimmäistä kertaa pitävän jotain sen tapaista.

Muutamalta kirjoittajalta oli tullut erittäin hyvät viestit ketjuun.

Ap

Kuulostaa siltä, että nytkin ennakoit koko ajan toisen reaktioita ja mietit sitä miten HÄN kokee tilanteen.