Lue keskustelun säännöt.
Ylikiltin ongelma - mitä tehdä vai tehdäkö mitään?
28.10.2017 |
Minulla on traumatausta, joka on alkanut lapsuudessa (pitkittynyt trauma) ja ottanut vielä lisää osumaa aikuisiässä. Olen jo lapsesta muovautunut ylikiltiksi, tunnolliseksi ja muiden taakat omalla kustannuksellani kantavaksi. Toisaalta en ole syrjäänvetäytyvä (muuta kuin sisimpien tuntojeni puolesta) vaan iloinen ja tiettyyn pisteeseen asti sosiaalinen, auttavainen ja huolehtivainen, joten tilani jää muilta huomaamatta.
Tajuan nyt, että olen kuormittanut itseäni aivan liikaa viiden vuoden suhteessa, joka tietyllä tasolla on elämäni merkittävin. Olen yrittänyt puhua asiasta, mutta uutuudenviehätyksen karistessa miesten kuulo monesti tuppaa huonontumaan.
Olen siis nyt ottanut etäisyyttä ja huomaan voivani paljon paremmin. Tuo rakas ihminen imee minusta voimat, jotka tarvitsisin muuten vaikeassa elämäntilanteessani ihan itseeni. Hän ei tee sitä tietoisesti - en ainakaan usko, mutta ei ymmärrä laskevansa itsetuntoani ja jaksamistani, kun hän ei osoita myötätuntoa tai apua tilannettani kohtaan. Olen siis alkanut kuvitella, ettei tilanteeni ole niin paha, että taas pitäisi vaan purra hammasta, kääriä hihat ja sukellella yksin itsensä läpi synkkien vesien kiinteälle maalle.
Tilanne on mennyt siihen pisteeseen, että olen burn outin partaalla ja saanut pari raivokohtausta hänen asenteestaan. Tajuan nyt, että hänen tapansa toimia vahvistaa vanhoja traumojani, mikä on osaltaan syventänyt kuoppaani.
Ja se kysymys kuuluu, karistanko vaan tämän rakkaimman ihmisen elämästäni, jotta pelastan itseni vai yritänkö vielä selittää ja pyytää ymmärtämään minun tunteitani ja tarpeitani. Minä olen pitkään joustanut kaikki riitatilanteet, yrittänyt olla helppo ja vaivaton enkä vaan jaksa enää yhtään. En edes tykkää riidoista ja draamasta vaan tasapainoisesta elämästä.
Jos otan häneen yhteyttä, pelkään että mitä tahansa sanon, nähdään hänen osaltaan manipulointiyrityksenä. Ja sitähän se tietysti siinä mielessä onkin, että joku muutos pitäisi tapahtua. Missä menee tasapainoisen neuvottelun ja häiriintyneen manipuloinnin raja? Oletettavasti mikä tahansa sana johtaa tässä mielentilassa riitaan. Ja jos vaan feidaan, onko sekin sitten aika ikävästi tehty.
Kommentit (224)
Vierailija kirjoitti:
Ja mitä noi raivokohtauksetkin nyt haittaa? Sen kun raivoat vaan. Niin mäkin teen. Jos toinen kestää ne ja osaa ottaa vastan, niin there's my man. Muuten onkin joku paska vellihousu.
Jaa. meillä on lapsi terapiassa raivokohtausten takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja mitä noi raivokohtauksetkin nyt haittaa? Sen kun raivoat vaan. Niin mäkin teen. Jos toinen kestää ne ja osaa ottaa vastan, niin there's my man. Muuten onkin joku paska vellihousu.
Jaa. meillä on lapsi terapiassa raivokohtausten takia.
Niin, kyllä minäkin olen ainakin omalla kohdallani sitä mieltä, että ne kohtaukset johtuvat pahasta olosta ja ovat epäterveitä, vaikka joku suostuisikin niitä katsomaan. Olen itse ihan uupunut ja sekaisin niiden jälkeen, kun tunne-elämä on lähtenyt pariksi tunniksi hallitsemattomaan vyöryyn. Juuri siksi(kin) halusin puhaltaa pelin poikki.
Ap
Päivitystä.
Olen lukenut meidän viestinvaihtoa viimeisten kuukausien ajalta. Onneksi en ole poistanut niitä, olen ollut niin stressaantunut, että mieleen ei ole jäänyt niin selkeitä muistijälkiä. Nyt tajuan, että olen oireillut jo koko syksyn ja olen yrittänyt jättääkin häntä tai ottaa esille, etten jaksa ja homma pitää lopettaa ja hän on aina onnistunut jotenkin saada minut jäämään. Jos en olisi laittanut tilannetta poikki nyt loman aikana, olisin edelleen satimessa ja lopen uupunut.
En vaan tajua, miksi hän ei ole päästänyt minua lähtemään jo aiemmin. Onko kokenut, että on joku velvollisuus vakuutella rakkautta ja huolenpitoa eikä voi suoraan sanoa, että kyllä, olen kyllästynyt ja sinä voit huonosti, että erotaan nyt kun ehkä vielä voidaan tehdä se ystävinä. Ehkä hän on kokenut, ettei voi jättää minua elämäntilateeni vuoksi tai vielä enemmän epäilen hänen halunneen pitää luontoisetunsa, jotka ovat tilanteeseeni nähden olleet kuitenkin ihan hyvät. Lopetan osallistumiseni mihinkään hänen projekteihinsa. Täytyy psyykata itseäni siihen, koska hän on myös firmani asiakas (ei merkityksellinen), enkä aio jatkaa sitäkään suhdetta.
Tajuan nyt, että hän on kohdellut minua todella mitätöivästi ja itsekkäästi. Olen katsonut häntä niin ylöspäin, etten ole tajunnut tilanteen syvyyttä. Olen myös kuvitellut, etten pärjäisi ilman häntä, vaikka nyt alan ymmärtää hänen olevan alkusyy muutamaan ongelmaan tai ainakin pahentanut tilannetta.
Olin aina kuvitellut, että yhteytemme on niin vahva, että se jatkuu läpi elämän. Ja niin varmaan hänkin ja siksi alkoi pitää minua liian itsestäänselvyytenä.
Ap
Palaan vielä tuohon mykkäkouluun, se on kyllä yksi julmimmista tavoista toimia läheisessä ihmissuhteessa. Hänellä on ollut vielä tapana kadota juuri niinä aikoina, kun olisin häntä erityisesti tarvinnut. Voikohan se olla jotain pakoiluakin.
Hänkin on tiennyt tasan tarkkaan, millaista mykkäkoulua olen elämässäni joutunut kestämään vanhempani taholta ja minusta jo yksistään sen pitäisi hyvässä ihmissuhteessa antaa minulle sellainen suoja, että toinen tekisi kaikkensa välttääkseen itse samaa toimintamallia.
Ap