Lue keskustelun säännöt.
Ylikiltin ongelma - mitä tehdä vai tehdäkö mitään?
28.10.2017 |
Minulla on traumatausta, joka on alkanut lapsuudessa (pitkittynyt trauma) ja ottanut vielä lisää osumaa aikuisiässä. Olen jo lapsesta muovautunut ylikiltiksi, tunnolliseksi ja muiden taakat omalla kustannuksellani kantavaksi. Toisaalta en ole syrjäänvetäytyvä (muuta kuin sisimpien tuntojeni puolesta) vaan iloinen ja tiettyyn pisteeseen asti sosiaalinen, auttavainen ja huolehtivainen, joten tilani jää muilta huomaamatta.
Tajuan nyt, että olen kuormittanut itseäni aivan liikaa viiden vuoden suhteessa, joka tietyllä tasolla on elämäni merkittävin. Olen yrittänyt puhua asiasta, mutta uutuudenviehätyksen karistessa miesten kuulo monesti tuppaa huonontumaan.
Olen siis nyt ottanut etäisyyttä ja huomaan voivani paljon paremmin. Tuo rakas ihminen imee minusta voimat, jotka tarvitsisin muuten vaikeassa elämäntilanteessani ihan itseeni. Hän ei tee sitä tietoisesti - en ainakaan usko, mutta ei ymmärrä laskevansa itsetuntoani ja jaksamistani, kun hän ei osoita myötätuntoa tai apua tilannettani kohtaan. Olen siis alkanut kuvitella, ettei tilanteeni ole niin paha, että taas pitäisi vaan purra hammasta, kääriä hihat ja sukellella yksin itsensä läpi synkkien vesien kiinteälle maalle.
Tilanne on mennyt siihen pisteeseen, että olen burn outin partaalla ja saanut pari raivokohtausta hänen asenteestaan. Tajuan nyt, että hänen tapansa toimia vahvistaa vanhoja traumojani, mikä on osaltaan syventänyt kuoppaani.
Ja se kysymys kuuluu, karistanko vaan tämän rakkaimman ihmisen elämästäni, jotta pelastan itseni vai yritänkö vielä selittää ja pyytää ymmärtämään minun tunteitani ja tarpeitani. Minä olen pitkään joustanut kaikki riitatilanteet, yrittänyt olla helppo ja vaivaton enkä vaan jaksa enää yhtään. En edes tykkää riidoista ja draamasta vaan tasapainoisesta elämästä.
Jos otan häneen yhteyttä, pelkään että mitä tahansa sanon, nähdään hänen osaltaan manipulointiyrityksenä. Ja sitähän se tietysti siinä mielessä onkin, että joku muutos pitäisi tapahtua. Missä menee tasapainoisen neuvottelun ja häiriintyneen manipuloinnin raja? Oletettavasti mikä tahansa sana johtaa tässä mielentilassa riitaan. Ja jos vaan feidaan, onko sekin sitten aika ikävästi tehty.
Kommentit (224)
Olen pahoillani kokemuksistasi, toivottavasti saisit tukea ja ymmärrystä jatkossa. <3
En tiedä pitääkö paikkansa mutta tuli kuitenkin tekstiesi perusteella se olo, että olet aika ripustauva? Kiinnittin huomiota meinaan tohon, kun kommentoit miten olit "tyytyväinen", kun näit terapeutin silmien kostuvan kertomuksistasi ym. Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, tottakai jokainen meistä kaipaa tulla ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Mutta voiko olla, että kenties liikaa tarkkailet muiden reaktioita ja peilaat sitä siihen kuinka paljon sinusta välitetään. Voihan olla, että miehesi ei tiedä miten olla tukena? Entä jos kertoisit millaista tukea kaipaisit ja mikä hänen käytöksessään tuntuu inhottavalta silloin, kun kaipaat tukea?
Voihan myös olla, että miehellä on tällä hetkellä itselläkin vaikeaa, eikä pysty olemaan 100% sinun tukena mutta ei halua vaivata sinua asioillaan, koska tietää, kuinka raskasta sinulla. Puolison tehtävänä on olla tukena mutta valitettavasti ketään toista ei voi kuitenkaan kannatella pystyssä. Miehestäsikään ei ole sinulle "hyötyä", jos hän palaa myös loppuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aamulla pystyynhaukuttu kommentoi. Kun kerrot ap tässä tilanteestasi parisuhteessakin vahvuuteen tuomittuna yksinyrittäjänä, hämmästyin koska kuvauksesi on kuin sanasta sanaan ystäväni suusta.
Minun oli vaikea reagoida adekvaatisti hänen kertomaansa, ja koin itseni yllättävän avuttomaksi pyöritellessäni kommentteja suussani. Hän on fyysisesti hyvin pidättyvä ihminen, käytökseltään erittäin arvokas ja erittäin vastuuntuntoinen, teräväkatseinen ja toista auttaessaan suora ja lämmin, ja valtavan luja moraaliltaan. Vaikka itsekin olen joutunut kannattelemaan tavalla tai toisella kaikkia miehiäni, huomaan helposti ripustautuvani ystäväni huolenpitoon ja taantuvani, koska minun on vaikea nähdä hänen suojelluksi tulemisen tarpeitaan, joita hän niin joutuu varjelemaan. Joudun käyttämään päättelykyä ja järkeä muistaakseni niiden olemassaolon siitä huolimatta, että hän kuitenkin on sanallisesti kertonut näistä tarpeistaan ja miehen hömelöyden aiheuttamasta turvattomuudentunteesta. Mutta kun hänen koko lujuutensa ja kovuutensa on siinä suojapanssarina, niin emotionaalisella tasolla niiden eteen on aivan liian helppoa jäädä seisomaan sormi nenässä. Joudun hänen kanssaan ateistiksi harvinaisen kristilliseen puuhaan, ja yritän aina pitää mielessäni, että tee hänelle mitä toivoisit itsellesi tehtävän. Mutta se vaatii muistuttelua.
Luulenpa, että niin aikuiset miehet ovat todella vähissä, jotka kykenisivät ottamaan hänen kanssaan parisuhteessa vastavuoroisesti huolehtivan roolin. Tosin, eipä sellaista ole hetkeen muistettu heiltä edellyttääkään kasvuvuosista lähtien. Itse olen häneen verrattuna toisella tapaa pelottava koska olen pystypäinen itsekin ja ärsytettynä räiskäle. Mutta osaan myös näyttää haavoittuvuuteni ja hellyydenkaipuuni. Silti minäkin tunnen olevani kävelevä naulakko, johon miehet hinkuvat jättää tarpeensa hoitoon.
Miten ap, pystytkö saamaan hoivaa muilta ihmisiltä kuin mieheltä?
Minulla ei ole muita ihmisiä. Muilla ystävilläni on tällä hetkellä omat ongelmansa eikä minulla ole lähiomaisia.
Tunnistan itseni tuosta yllä olevasta, mutta miten vaikeaa voi olla muistaa tai tajuta toisen tilanne, kun tietää faktat ja silmillään näkee ja on joka päivä tekemisissä. En vaan tajua. Itse aistin herkästi muiden haavat, sanomattakin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on hyvä, että sinä nyt ymmärrät, että olet toiminut tyhmästi. Sinä olet nyt muuttunut, ehkä oivaltanut jotain asioita.
Se toinen ei ole muuttunut. Hän kelpasi sinulle hyvä sellaisena kuin on silloin viisi vuotta sitten, mutta ei kelpaa enää.
Sinä vaadit, että hänenkin pitäisi muuttua ja ymmärtää.
Ei se niin mene. Ei hänen tarvitse muuttua sinua varten. Hänen elämässä on omia oivalluksia ja muutoksua, eikä ne voi mennä sun aikataulun mukaan.Se toinen on sama ihminen edelleen, sinä et vaan pidä hänestä samalla tavalla enää. On väärin nähdä, että vika ja syy olisi toisessa ihmisessä.
Huhhuh...painus nyt vittuun. Säkään ET YMMÄRRÄ. ET YMMÄRTÄNYT KOKO ASIAA, ETKÄ KOKO ALOITUSTA. PAINU SIIS HELVETTIIN, TÄNKS.
Sä varmaan luulet, että kun sä käytät paljon kirosanoja ja isoja kirjaimia, niin sä olet silloin tosi vakavasti otettava ja vakuuttava. Valitettavasti se menee just päinvastoin.
Ja mitä aloitukseen tulee: ihmisillä on usein varsinkin suhteen alkuaikoina tapana luoda hirveästi odotuksia toisen suhteen. Niillä odotuksilla ei välttämättä ole paljon mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ne odotukset luodaan omassa päässä ja liitetään siihen henkilöön.
Sitten kun jossain vaiheessa tuleekin ilmi, että se henkilö ei vastannut odotuksia, ollaankin kovin pettyneitä. Pettyneitä suhteeseen ja siihen toiseen, vaikka kaikki on kiinni omasta päästä.Minä en luule mitään, mutta sinä olet paskakasa ja päästäsi vialla. Etkö nyt helvetti soikoon YMMÄRRÄ, ettei tässä ole kysymys mistään ylisuurista odotuksista, saatanan vajuk-ki? Sinä et ymmärrä aiheesta yhtään mitään, ja silti kehtaat tulla sontimaan tänne moista paskaa. Häivy.
Sinä et luule mitään, mutta olet aivan varma, että ymmärrät kaiken just oikein.
Minä yritin kyllä puhua ap:lle...
Sinä koitit vain alistaa aloittajaa lisää. Koitit opettaa ajattelemaan vielä tiukemmin, että hänessä se vika on.
Mä toivon aloittajalle vain hyvää ja uskon, että hänellä selvästi ajattelevana yksilönä on mahdollisuudet onnistua.
Mutta minusta hänen pitäisi ennen kaikkea ymmärtää, että hän voi muuttaa vain itseään, ei muita.
Ja hänen pitäisi oppia tunnistamaan itsessä hänelle itselleen haitallisia käytösmalleja (joita meillä kaikilla jossain määrin on), jotta hän pääsee eteenpäin.Muutos aina lähtee itsestä. Se ei ole alistamista tai syyllistämistä, kun sanoo näin.
Toki se on totta, että muutos lähtee itsestä. Mutta jos ympärillä on vain ihmisiä, joista syy on aloittajassa, niin miten se muutos lähtee itsestä? Miten sinä ilmaisit sitä, ettei syy mielestäsi ole aloittajassa? Minusta et mitenkään. Sinusta syy on aloittajassa, koska joku saa tehtyä hänelle pahan olon.
Se empatiaa osoittanut ei ollut terapeutti vaan ihan random-henkilö kodinhoitajapalvelun myynnistä, jolle kuittasin ongelmani sillä tasolla, että olen käynyt elämässä läpi vaikeita aikoja ja on aika yrittää saada jotain apua. Hänen ei tarvinnut kuin nähdä asuntoni tilanne ja oletettavasti silmäni ja äänensävyni niin hän ymmärsi. Tilanne tuli siis ihan puskista ja hakematta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on hyvä, että sinä nyt ymmärrät, että olet toiminut tyhmästi. Sinä olet nyt muuttunut, ehkä oivaltanut jotain asioita.
Se toinen ei ole muuttunut. Hän kelpasi sinulle hyvä sellaisena kuin on silloin viisi vuotta sitten, mutta ei kelpaa enää.
Sinä vaadit, että hänenkin pitäisi muuttua ja ymmärtää.
Ei se niin mene. Ei hänen tarvitse muuttua sinua varten. Hänen elämässä on omia oivalluksia ja muutoksua, eikä ne voi mennä sun aikataulun mukaan.Se toinen on sama ihminen edelleen, sinä et vaan pidä hänestä samalla tavalla enää. On väärin nähdä, että vika ja syy olisi toisessa ihmisessä.
Huhhuh...painus nyt vittuun. Säkään ET YMMÄRRÄ. ET YMMÄRTÄNYT KOKO ASIAA, ETKÄ KOKO ALOITUSTA. PAINU SIIS HELVETTIIN, TÄNKS.
Sä varmaan luulet, että kun sä käytät paljon kirosanoja ja isoja kirjaimia, niin sä olet silloin tosi vakavasti otettava ja vakuuttava. Valitettavasti se menee just päinvastoin.
Ja mitä aloitukseen tulee: ihmisillä on usein varsinkin suhteen alkuaikoina tapana luoda hirveästi odotuksia toisen suhteen. Niillä odotuksilla ei välttämättä ole paljon mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ne odotukset luodaan omassa päässä ja liitetään siihen henkilöön.
Sitten kun jossain vaiheessa tuleekin ilmi, että se henkilö ei vastannut odotuksia, ollaankin kovin pettyneitä. Pettyneitä suhteeseen ja siihen toiseen, vaikka kaikki on kiinni omasta päästä.Minä en luule mitään, mutta sinä olet paskakasa ja päästäsi vialla. Etkö nyt helvetti soikoon YMMÄRRÄ, ettei tässä ole kysymys mistään ylisuurista odotuksista, saatanan vajuk-ki? Sinä et ymmärrä aiheesta yhtään mitään, ja silti kehtaat tulla sontimaan tänne moista paskaa. Häivy.
Sinä et luule mitään, mutta olet aivan varma, että ymmärrät kaiken just oikein.
Minä yritin kyllä puhua ap:lle...
Sinä koitit vain alistaa aloittajaa lisää. Koitit opettaa ajattelemaan vielä tiukemmin, että hänessä se vika on.
Mä toivon aloittajalle vain hyvää ja uskon, että hänellä selvästi ajattelevana yksilönä on mahdollisuudet onnistua.
Mutta minusta hänen pitäisi ennen kaikkea ymmärtää, että hän voi muuttaa vain itseään, ei muita.
Ja hänen pitäisi oppia tunnistamaan itsessä hänelle itselleen haitallisia käytösmalleja (joita meillä kaikilla jossain määrin on), jotta hän pääsee eteenpäin.Muutos aina lähtee itsestä. Se ei ole alistamista tai syyllistämistä, kun sanoo näin.
Toki se on totta, että muutos lähtee itsestä. Mutta jos ympärillä on vain ihmisiä, joista syy on aloittajassa, niin miten se muutos lähtee itsestä? Miten sinä ilmaisit sitä, ettei syy mielestäsi ole aloittajassa? Minusta et mitenkään. Sinusta syy on aloittajassa, koska joku saa tehtyä hänelle pahan olon.
En ole aiempi kommentoija. Mutta kun aidosti tajuaa, että on vastuussa vain omasta käytöksestään ja vain sitä voi muuttaa niin pääsee jo pitkälle. Jos ympärillä on vain pahaa oloa tekeviä ihmisiä niin kannattaa miettiä mistä se johtuu. Onko tosiaan niin, että olen ollut ylikiltti, enkä ole osannut laittaa muille rajoja. Pitäisikö kenties näistä henkilöistä päästää irti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ihan ymmärrä osaa tämän ketjun kommenteista. Ihanko oikeasti on ripustautuvaa että toivoo että kumppani edes tuntisi empatiaa saati lakkaisi tunkemasta hyväntekeväisyysprojektejaan ap:lle edes hetkeksi kun tällä on tyyliin terveys mennyt, konkurssi ja burn out samaan aikaan. Mitä h*lvettiä. :D Lopettakaa nyt jo se ap:n ukon puolustelu, ap kyllä tunnistaa että hänestäkin on ongelma mutta onhan tuo kumppanikin nyt joku täysin puupökkelö jolla on jokin ymmärtämisen vaikeus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelen, että puoliso/läheinen ei voi olla loputtomiin terapeutti. Olen itsekin samoja soita rämpinyt, kumppani säilynyt samana vaikka olin vuosia äärettömän pettynyt etten saanut vastakaikua. Se ei ollut hänen tehtävänsä. Minun piti kivuliaasti kasvaa ja hain apua muualta.
Ja siis onpa väärin ja törkeää, että sen lisäksi, että me traumatisoidut kivuliaasti kasvamme ja haemme muualta apua, niin läheisillemme olemme vain paskakasoja, jotka liikaa rasittaa heitä?! Peräänkuulutan läheisten vastuuta tunnistaa omat rajanasa ja arvostaa niitä. Silloin kykene olemaan jopa vaurioituneen tukena. Kyllä, se on todella vaativaa ja vaikeaa, mutta älkää ainakaan luulko, etteikö teillä olisi mahdollisuus kehittyä ja kasvaa teilläkin.
Joskus vaan traumatioituneen kipuilu menee överiksi ja samoin vaatimukset toista kohtaan. Vastapainona sille että ollaan taivuttu liikaa mennään äärilaitaan. Kiukku antaa voimia vetää rajoja. Mutta itse ainakin olen kipuiluista ylipäästyäni huomannut että kriiseillessä tuli poltettua joitain sellaisia siltoja joita ei olisi kannattanut polttaa. Koskee ihmissuhteita joissa huonon lisäksi oli ollut hyvää ja etäisyyden ja ajan perästä huomasi, että sitä hyvää ehkä oli ollut enemmän.
Hädän keskellä ei jaksa eikä kykene tuollaisia ajattelemaan. On vain se, että miten saan itseni kuntoon, miten pääsen tästä pois. Ihmiset, joilla ei ole kapasiteettia tätä ymmärtää (ja harvalla on) eivät tule olemaan tasoisia i päästyäni tasapainoon. Haluan vahvempia ystäviä, kuin sellaisia, jotka pienestä vetää melonit nokkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinähän se onkin, että faktoille sokeutuu. Sitä paitsi, mitä karmeampia ne ovat, sitä vahvempana sinua pidetään, koska näytät olevan tolpillasi. Voi jopa olla, että toisen pälpätys johtuu juuri siitä, että yrittää pitää sinun vahvuuttasi siten yllä.
Mutta eiköhän se keskeinen syy faktojen unohtumiseen ole se, että ne kielletään. Kun toinen on alkanut kerran ripustaa toiveitaan naulakkoosi, niin on todella vaikeaa lähteä muuttamaan asetelmaa. Muutosvastarintaakaan se ei pelkästään ole. Vaan olet ehkä juurikin saanut riesaksesi ihmisen, jonka omat haavat ovat sitä luokkaa, että äidintarve on heillä ihan todellinen. Eikä heistä oikeasti ole sen parempaan siihen hätään. Ehkä heidän olisi syytä keskustella asiasta jonkun toisen kanssa, ja pohtia tarpeitasi jonkun ulkopuolisen kanssa. Ehkä ne todellistuisivat silloin.
Sillä niinhän se menee. Tässä maailmassa ei lähde terapiaan se, joka ei pysty ottamaan parisuhteessa aikuisen roolia, koka eihän sen tarvitse. Se saa jo terapiaa kotonaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on hyvä, että sinä nyt ymmärrät, että olet toiminut tyhmästi. Sinä olet nyt muuttunut, ehkä oivaltanut jotain asioita.
Se toinen ei ole muuttunut. Hän kelpasi sinulle hyvä sellaisena kuin on silloin viisi vuotta sitten, mutta ei kelpaa enää.
Sinä vaadit, että hänenkin pitäisi muuttua ja ymmärtää.
Ei se niin mene. Ei hänen tarvitse muuttua sinua varten. Hänen elämässä on omia oivalluksia ja muutoksua, eikä ne voi mennä sun aikataulun mukaan.Se toinen on sama ihminen edelleen, sinä et vaan pidä hänestä samalla tavalla enää. On väärin nähdä, että vika ja syy olisi toisessa ihmisessä.
Huhhuh...painus nyt vittuun. Säkään ET YMMÄRRÄ. ET YMMÄRTÄNYT KOKO ASIAA, ETKÄ KOKO ALOITUSTA. PAINU SIIS HELVETTIIN, TÄNKS.
Sä varmaan luulet, että kun sä käytät paljon kirosanoja ja isoja kirjaimia, niin sä olet silloin tosi vakavasti otettava ja vakuuttava. Valitettavasti se menee just päinvastoin.
Ja mitä aloitukseen tulee: ihmisillä on usein varsinkin suhteen alkuaikoina tapana luoda hirveästi odotuksia toisen suhteen. Niillä odotuksilla ei välttämättä ole paljon mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ne odotukset luodaan omassa päässä ja liitetään siihen henkilöön.
Sitten kun jossain vaiheessa tuleekin ilmi, että se henkilö ei vastannut odotuksia, ollaankin kovin pettyneitä. Pettyneitä suhteeseen ja siihen toiseen, vaikka kaikki on kiinni omasta päästä.Minä en luule mitään, mutta sinä olet paskakasa ja päästäsi vialla. Etkö nyt helvetti soikoon YMMÄRRÄ, ettei tässä ole kysymys mistään ylisuurista odotuksista, saatanan vajuk-ki? Sinä et ymmärrä aiheesta yhtään mitään, ja silti kehtaat tulla sontimaan tänne moista paskaa. Häivy.
Sinä et luule mitään, mutta olet aivan varma, että ymmärrät kaiken just oikein.
Minä yritin kyllä puhua ap:lle...
Sinä koitit vain alistaa aloittajaa lisää. Koitit opettaa ajattelemaan vielä tiukemmin, että hänessä se vika on.
Mä toivon aloittajalle vain hyvää ja uskon, että hänellä selvästi ajattelevana yksilönä on mahdollisuudet onnistua.
Mutta minusta hänen pitäisi ennen kaikkea ymmärtää, että hän voi muuttaa vain itseään, ei muita.
Ja hänen pitäisi oppia tunnistamaan itsessä hänelle itselleen haitallisia käytösmalleja (joita meillä kaikilla jossain määrin on), jotta hän pääsee eteenpäin.Muutos aina lähtee itsestä. Se ei ole alistamista tai syyllistämistä, kun sanoo näin.
Toki se on totta, että muutos lähtee itsestä. Mutta jos ympärillä on vain ihmisiä, joista syy on aloittajassa, niin miten se muutos lähtee itsestä? Miten sinä ilmaisit sitä, ettei syy mielestäsi ole aloittajassa? Minusta et mitenkään. Sinusta syy on aloittajassa, koska joku saa tehtyä hänelle pahan olon.
En ole aiempi kommentoija. Mutta kun aidosti tajuaa, että on vastuussa vain omasta käytöksestään ja vain sitä voi muuttaa niin pääsee jo pitkälle. Jos ympärillä on vain pahaa oloa tekeviä ihmisiä niin kannattaa miettiä mistä se johtuu. Onko tosiaan niin, että olen ollut ylikiltti, enkä ole osannut laittaa muille rajoja. Pitäisikö kenties näistä henkilöistä päästää irti.
Niin, minä haluankin opetella laittamaan siinä tilanteessa muille rajoja, enkä koittaa päästää heistä irti. Muiden on esim. annettava minun tehdä kuten minä haluan, eikä saa arvostella mua siitä, ettei mulle tule paha mieli, tai painukoon vittuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta on alkanut tuntua, että pärjään paljon paremmin yksin kuin hänen kanssaan, jos/kun silmät eivät aukene. Ongelma on nyt siinä, että hän lähti 3 vko syyslomalle, enkä pysty hoitamaan asiaa korrektisti.
Jos ilmoitan nyt, että tää oli tässä, pilaan hänen lomansa.
Jos taas en ilmoita, minulla räjähtää pää kuunnellessa niitä lomakuulumisia ja itse rämpiä yksin tässä suossa viikkotolkulla ja leikkiä edelleen ongelmatonta, koska lomallaolijaa ei voi rasittaa arjen kriiseillä.
Jos feidaan, huolestuuko hän -> loma pilalla.
Jos taas nostan kissan pöydälle etänä, pilaan loman.
Olen tullut burn out -romahduksen partaalle. En pysty leikkimään enää viikkotolkulla iloista lomakuulumisten kuulijaa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
En ihan ymmärrä osaa tämän ketjun kommenteista. Ihanko oikeasti on ripustautuvaa että toivoo että kumppani edes tuntisi empatiaa saati lakkaisi tunkemasta hyväntekeväisyysprojektejaan ap:lle edes hetkeksi kun tällä on tyyliin terveys mennyt, konkurssi ja burn out samaan aikaan. Mitä h*lvettiä. :D Lopettakaa nyt jo se ap:n ukon puolustelu, ap kyllä tunnistaa että hänestäkin on ongelma mutta onhan tuo kumppanikin nyt joku täysin puupökkelö jolla on jokin ymmärtämisen vaikeus.
Kiitos, näin minäkin tunnen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta on alkanut tuntua, että pärjään paljon paremmin yksin kuin hänen kanssaan, jos/kun silmät eivät aukene. Ongelma on nyt siinä, että hän lähti 3 vko syyslomalle, enkä pysty hoitamaan asiaa korrektisti.
Jos ilmoitan nyt, että tää oli tässä, pilaan hänen lomansa.
Jos taas en ilmoita, minulla räjähtää pää kuunnellessa niitä lomakuulumisia ja itse rämpiä yksin tässä suossa viikkotolkulla ja leikkiä edelleen ongelmatonta, koska lomallaolijaa ei voi rasittaa arjen kriiseillä.
Jos feidaan, huolestuuko hän -> loma pilalla.
Jos taas nostan kissan pöydälle etänä, pilaan loman.
Olen tullut burn out -romahduksen partaalle. En pysty leikkimään enää viikkotolkulla iloista lomakuulumisten kuulijaa.
Ap
Sanot vain niihin lomakuulumisiin, että "ei kuule kiinnosta, mulla on täällä niitä omiakin ongelmiani, joita olen yrittänyt sinulle kertoa, mutta en saanut sinulta tukea (=minä-muoto) ja nyt en halua kuunnella miten sulla menee lomalla".
Vierailija kirjoitti:
En ihan ymmärrä osaa tämän ketjun kommenteista. Ihanko oikeasti on ripustautuvaa että toivoo että kumppani edes tuntisi empatiaa saati lakkaisi tunkemasta hyväntekeväisyysprojektejaan ap:lle edes hetkeksi kun tällä on tyyliin terveys mennyt, konkurssi ja burn out samaan aikaan. Mitä h*lvettiä. :D Lopettakaa nyt jo se ap:n ukon puolustelu, ap kyllä tunnistaa että hänestäkin on ongelma mutta onhan tuo kumppanikin nyt joku täysin puupökkelö jolla on jokin ymmärtämisen vaikeus.
Täällä nyt varmaan jokaisella oikeus mielipiteeseensä ja jokainen varmaa kommentoi myös tiedostamattaankin omia kokemuksiaan peilaten. Ehkä ap:nkin kannalta hyvä, että mies pysyy järjissään eikä vajoa ap:n mukana pohjalle. Tukea pitäisi saada ja ilmeisesti ap ei ole sitä saanut mielestään. Mutta myös itsellä on vastuu toipumisesta, kaikkea ei voi kuitenkaan kaataa puolison niskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on alkanut tuntua, että pärjään paljon paremmin yksin kuin hänen kanssaan, jos/kun silmät eivät aukene. Ongelma on nyt siinä, että hän lähti 3 vko syyslomalle, enkä pysty hoitamaan asiaa korrektisti.
Jos ilmoitan nyt, että tää oli tässä, pilaan hänen lomansa.
Jos taas en ilmoita, minulla räjähtää pää kuunnellessa niitä lomakuulumisia ja itse rämpiä yksin tässä suossa viikkotolkulla ja leikkiä edelleen ongelmatonta, koska lomallaolijaa ei voi rasittaa arjen kriiseillä.
Jos feidaan, huolestuuko hän -> loma pilalla.
Jos taas nostan kissan pöydälle etänä, pilaan loman.
Olen tullut burn out -romahduksen partaalle. En pysty leikkimään enää viikkotolkulla iloista lomakuulumisten kuulijaa.
Ap
Sanot vain niihin lomakuulumisiin, että "ei kuule kiinnosta, mulla on täällä niitä omiakin ongelmiani, joita olen yrittänyt sinulle kertoa, mutta en saanut sinulta tukea (=minä-muoto) ja nyt en halua kuunnella miten sulla menee lomalla".
Kiitos =)
Tässä tullaan juuri siihen otsikkoon - ylikiltti. Eli tässäkin tilanteessa kannan huolta hänestä ja hänen reaktiostaan ja jonkun potentiaalisesti muuten kivan päivän pilaamisesta.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihan ymmärrä osaa tämän ketjun kommenteista. Ihanko oikeasti on ripustautuvaa että toivoo että kumppani edes tuntisi empatiaa saati lakkaisi tunkemasta hyväntekeväisyysprojektejaan ap:lle edes hetkeksi kun tällä on tyyliin terveys mennyt, konkurssi ja burn out samaan aikaan. Mitä h*lvettiä. :D Lopettakaa nyt jo se ap:n ukon puolustelu, ap kyllä tunnistaa että hänestäkin on ongelma mutta onhan tuo kumppanikin nyt joku täysin puupökkelö jolla on jokin ymmärtämisen vaikeus.
Täällä nyt varmaan jokaisella oikeus mielipiteeseensä ja jokainen varmaa kommentoi myös tiedostamattaankin omia kokemuksiaan peilaten. Ehkä ap:nkin kannalta hyvä, että mies pysyy järjissään eikä vajoa ap:n mukana pohjalle. Tukea pitäisi saada ja ilmeisesti ap ei ole sitä saanut mielestään. Mutta myös itsellä on vastuu toipumisesta, kaikkea ei voi kuitenkaan kaataa puolison niskaan.
Haluan oppia tästä tulevaisuutta varten. Mitä mielestäsi on kohtuullista odottaa? Missä menee terapoinnin ja missä normaalin kanssakäymisen raja?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelen, että puoliso/läheinen ei voi olla loputtomiin terapeutti. Olen itsekin samoja soita rämpinyt, kumppani säilynyt samana vaikka olin vuosia äärettömän pettynyt etten saanut vastakaikua. Se ei ollut hänen tehtävänsä. Minun piti kivuliaasti kasvaa ja hain apua muualta.
Ja siis onpa väärin ja törkeää, että sen lisäksi, että me traumatisoidut kivuliaasti kasvamme ja haemme muualta apua, niin läheisillemme olemme vain paskakasoja, jotka liikaa rasittaa heitä?! Peräänkuulutan läheisten vastuuta tunnistaa omat rajanasa ja arvostaa niitä. Silloin kykene olemaan jopa vaurioituneen tukena. Kyllä, se on todella vaativaa ja vaikeaa, mutta älkää ainakaan luulko, etteikö teillä olisi mahdollisuus kehittyä ja kasvaa teilläkin.
Joskus vaan traumatioituneen kipuilu menee överiksi ja samoin vaatimukset toista kohtaan. Vastapainona sille että ollaan taivuttu liikaa mennään äärilaitaan. Kiukku antaa voimia vetää rajoja. Mutta itse ainakin olen kipuiluista ylipäästyäni huomannut että kriiseillessä tuli poltettua joitain sellaisia siltoja joita ei olisi kannattanut polttaa. Koskee ihmissuhteita joissa huonon lisäksi oli ollut hyvää ja etäisyyden ja ajan perästä huomasi, että sitä hyvää ehkä oli ollut enemmän.
Hädän keskellä ei jaksa eikä kykene tuollaisia ajattelemaan. On vain se, että miten saan itseni kuntoon, miten pääsen tästä pois. Ihmiset, joilla ei ole kapasiteettia tätä ymmärtää (ja harvalla on) eivät tule olemaan tasoisia i päästyäni tasapainoon. Haluan vahvempia ystäviä, kuin sellaisia, jotka pienestä vetää melonit nokkaan.
Höpö höpö, joillain ihmisillä on itselläänkin voinut olla vaikeaa ja ovat pelastaneet itse itsensä kieltäytyessään ottamasta vastaan kaikkea mitä toinen tarjoilee. Se ei ole herneen nokkaan vetämistä ja on silkkaa ylimielisyyttä kuvitella oma tasonsa jotenkin korkeammaksi kuin toisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on alkanut tuntua, että pärjään paljon paremmin yksin kuin hänen kanssaan, jos/kun silmät eivät aukene. Ongelma on nyt siinä, että hän lähti 3 vko syyslomalle, enkä pysty hoitamaan asiaa korrektisti.
Jos ilmoitan nyt, että tää oli tässä, pilaan hänen lomansa.
Jos taas en ilmoita, minulla räjähtää pää kuunnellessa niitä lomakuulumisia ja itse rämpiä yksin tässä suossa viikkotolkulla ja leikkiä edelleen ongelmatonta, koska lomallaolijaa ei voi rasittaa arjen kriiseillä.
Jos feidaan, huolestuuko hän -> loma pilalla.
Jos taas nostan kissan pöydälle etänä, pilaan loman.
Olen tullut burn out -romahduksen partaalle. En pysty leikkimään enää viikkotolkulla iloista lomakuulumisten kuulijaa.
Ap
Sanot vain niihin lomakuulumisiin, että "ei kuule kiinnosta, mulla on täällä niitä omiakin ongelmiani, joita olen yrittänyt sinulle kertoa, mutta en saanut sinulta tukea (=minä-muoto) ja nyt en halua kuunnella miten sulla menee lomalla".
Aika ilkeää, tavallaan, mutta onko tuossa yhtään mukavaa vaihtoehtoa?
Pilaat loman vuodattamalla, kertomalla erosta, olemalla vastaamatta... pääsi räjähtää, jos annat miehen talloa/käyttää hyväkseen/olla ymmärtämättä sinua enää yhtään... olet ilkeä, jos asetat rajan. Näistä mä olisin mieluiten se ilkeä ja asettaisin rajan, mutta en uhkaisi erolla tai olisi tyystin hiljaa. Sanottuani asiani en enää vastaisi. Jos mies ei osaa nauttia lomastaan loukattuaan minua, kun minä sanon sitten, ettei sun lomasi kiinnosta, niin ei kuule mies kiinnosta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelen, että puoliso/läheinen ei voi olla loputtomiin terapeutti. Olen itsekin samoja soita rämpinyt, kumppani säilynyt samana vaikka olin vuosia äärettömän pettynyt etten saanut vastakaikua. Se ei ollut hänen tehtävänsä. Minun piti kivuliaasti kasvaa ja hain apua muualta.
Ja siis onpa väärin ja törkeää, että sen lisäksi, että me traumatisoidut kivuliaasti kasvamme ja haemme muualta apua, niin läheisillemme olemme vain paskakasoja, jotka liikaa rasittaa heitä?! Peräänkuulutan läheisten vastuuta tunnistaa omat rajanasa ja arvostaa niitä. Silloin kykene olemaan jopa vaurioituneen tukena. Kyllä, se on todella vaativaa ja vaikeaa, mutta älkää ainakaan luulko, etteikö teillä olisi mahdollisuus kehittyä ja kasvaa teilläkin.
Joskus vaan traumatioituneen kipuilu menee överiksi ja samoin vaatimukset toista kohtaan. Vastapainona sille että ollaan taivuttu liikaa mennään äärilaitaan. Kiukku antaa voimia vetää rajoja. Mutta itse ainakin olen kipuiluista ylipäästyäni huomannut että kriiseillessä tuli poltettua joitain sellaisia siltoja joita ei olisi kannattanut polttaa. Koskee ihmissuhteita joissa huonon lisäksi oli ollut hyvää ja etäisyyden ja ajan perästä huomasi, että sitä hyvää ehkä oli ollut enemmän.
Hädän keskellä ei jaksa eikä kykene tuollaisia ajattelemaan. On vain se, että miten saan itseni kuntoon, miten pääsen tästä pois. Ihmiset, joilla ei ole kapasiteettia tätä ymmärtää (ja harvalla on) eivät tule olemaan tasoisia i päästyäni tasapainoon. Haluan vahvempia ystäviä, kuin sellaisia, jotka pienestä vetää melonit nokkaan.
Höpö höpö, joillain ihmisillä on itselläänkin voinut olla vaikeaa ja ovat pelastaneet itse itsensä kieltäytyessään ottamasta vastaan kaikkea mitä toinen tarjoilee. Se ei ole herneen nokkaan vetämistä ja on silkkaa ylimielisyyttä kuvitella oma tasonsa jotenkin korkeammaksi kuin toisen.
Minä en hermostu siitä, jos joku ei täytä minun odotuksiani, jos sellaista tarkoitat, koska ei mulla niitä paljon ole, vaan siitä, ettei minun anneta tehdä kuten itse haluan, kunhan se ei sorra heitä tietenkään, ilman marinaa. Silloin minusta ei takuulla ole heille avuksi laisinkaan.
Olen aika paljon samanlainen kuin sinä. Luulin ja koin kuitenkin "parantuneeni", kun olin monta vuotta yksin ja oma minuus ja omat rajat vahvistui. Jouduin myös katkaisemaan joksikin ajaksi kaiken yhteydenpidon, myös sukulaisiin. Minun oli vain pakko ns. löytää itseni ja alkaa elää omista tunteistani käsin. Valitettavasti tapasin kuitenkin miehen, joka puhui hyvin ja vaikutti välittävän minusta paljon. Uskaltauduin avaamaan sydämeni, kaipasinhan kumppania. Pikkuhiljaa huomasin, että mies ei välitäkään niinkuin olin kuvitellut. Hän halusi kyllä minut, hän halusi minulta avioliittoa ja lasta jne. mutta minä en saanut mitä minä olisin tarvinnut. Suhteen jatkumisen edellytyksenä olen joutunut luopumaan aina vain enemmän omista rajoistani. Minua on saanut jo retuuttaa väkivaltaisesti, haukkua rumasti, eikä minun vointini ole ollut tärkeä. Tuntuu, että olen antanut itsestäni aivan kaiken. Nyt olen kuitenkin lähtenyt ja toivon, että saan voimia olla palaamatta. Hän kyllä tekee kaikkensa, että tämä kärsimys jatkuisi. Mutta mä haluan muuttaa suuntaa!
Oletko ottanut eron puheeksi? Siis sanonut että suhde vie sulta energiaa ja tarvitset niitä voimia nyt muuhun ja jos toinen ei näe sun tuen tarvetta ja ymmärrä sua pidät eroamista parhaimpana vaihtoehtona?
Se voi herättää tai sitten ei, mutta jos ei, niin eipähän jää ihmettelemään mitä tapahtui.