Ylikiltin ongelma - mitä tehdä vai tehdäkö mitään?

Mutta oliko tilanne siis se, että kumppanisi ei vastaanota surussaan sinun tukeasi, ja sinulle tulee paha olo siitä?

Jos kumppanisi on surullinen, ja sä koet, että sun tukesi on pakko mennä läpi ja aikaansaada tietty reaktio, niin olet väärässä suhteessa. Miksi toisen pitäisi sinun takiasi muuttua? Reagoinpa nyt *nääääin* että kumppanilla on hyvä olo, viis siitä, että minä se tässä kyllä kärsin surua. Ei näin.

Niin sehän siinä on, etten mä ainakaan halua et kenellekään tulee paha olo tai välit menee. Useimmiten ne mun vaikeuksien aikaan ns. kadonneet henkilöt palaavat takaisin kun heillä itsellään alkaa taas mennä "huonosti" :D

Vierailija kirjoitti:

Mutta oliko tilanne siis se, että kumppanisi ei vastaanota surussaan sinun tukeasi, ja sinulle tulee paha olo siitä?

Minulle tulee paha olo, kun rakas läheinen käyttäytyy kuten minulla ei olisi surua ja suuria vaikeuksia. Hän jaarittelee omista arkipäivän jutuistaan, auttaa kyllä toisia ja osallistaa minuakin siihen ja jos joskus yritän puhua jotain omistani, hänellä on yleensä joku systeemi menossa, jota ei voi keskeyttää tai hän antaa jonkun patenttineuvon hyllyltä - neuvon, joka ei edes sovi tilanteeseeni ja keskustelun tynkä päättyy siihen.

Minua surettaa, että sinä tämä on mennyt tähän. Kuvittelin joskus jotain muuta ja olen sen mukaisesti ammentanut itsestäni vastavuoroisuuden toivossa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Niin sehän siinä on, etten mä ainakaan halua et kenellekään tulee paha olo tai välit menee. Useimmiten ne mun vaikeuksien aikaan ns. kadonneet henkilöt palaavat takaisin kun heillä itsellään alkaa taas mennä "huonosti" :D

Miksi :D kun he palaa takaisin kun heillä on ongelmia? Sehän menee niin kuin toivoitkin, kun et halunnut, että välit menee. Noin mahtavat välit, todella kiinnipitämisen arvoisia!

Olen ihan pihalla mistä tässä ketjussa puhutaan..ilmeisesti jokainen vähän eri aiheesta?

Vierailija kirjoitti:

71 ja 72, hyvät kommentit.

Mitä onnellisuuteen tulee, osaan yleensä ihan omatoimisesti kulkea ruusunpunaisissa laseissa enkä odota jonkun rakentavan onnea minulle. Lähinnä toivoisin, että suhde pitäisi oman jaksamisen lähtötilanteessa tai parhaimmillaan parantaisi sitä, mutta kun nyt tuntuu, että tämä tilanne syö omaa jaksamistani, joka on kortilla muutenkin. Ei kai se voi olla erityishuomion hakemista tai toisen vastuuttamista omasta onnesta.

Kun olen nyt pitänyt hajurakoa puoli viikkoa, olen alkanut hymyillä itsekseni spontaanisti, vaikka omat ongelmani eivät ole kadonneet. Tunnen itseni kauniimmaksi, kun en joudu kokemaan päivittäin itseäni näkymättömäksi. Olen alkanut nähdä mahdollisuuksia vaikeuksien selättämiseen. Olen laihtunut vyötärölle jymähtäneitä stressikiloja 2 kg/ 4 cm tekemättä mitään.

Jossain on selvästi ollut jotain vikaa. En ole etsimässä syyllistä vaan siistiä tapaa piirtää ääriviivat jatkolle ja mahdollisesti oppia jotain loppuelämää varten.

Ap

Näet selkeästi itsekin että suhteessa jokin mättää ja tuolla taustalla (taipumus kantaa toistenkin murhee) ei kai se tosiaan lopulta edes olisi yllätys että tuokin mies on alusta huolimatta osoittautunut energiasyöpöksi. :(

Itse olen tällä hetkellä tilanteessa jossa voisin muuten harkita vakavaa parisuhdetta, mutta niin kauan kun en voi olla täysin varma siitä että en enää vedä puoleeni ihmisiä jotka hakevat minusta taakankantajaa en vain voi. Olen nyt siinä rajalla että minusta ilmeisesti saa vielä helposti sen käsityksen että olisin ylikiltti vaikka en enää ole.

Eihän siinä yhteentörmäyksiltä ole vältytty kun uudet tuttavuudet ovat vetäneet sen vastuunvyörytysvaiheen päälle ja saavatkin omat asiansa aika neutraalisti mutta saavatpahan kuitenkin sellaisinaan takaisin. Siinä on vielä paha se että paatuneimmat hyötyjät vetävät herneen nenään aivan älyttömällä takapotkulla koska kyse ei ole vain siitä kahden ihmisen välisestä kohtaamisesta vaan siitä että he ovat tottuneet aikojen saatossa käyttäytymään kuten käyttäytyvät ja etsineet sulle myös oikeutuksen ja saatan olla ensimmäinen kaltaiseni joka sitten rikkoo sen oletuksen.

Tunnistan myös tuon helpotuksen kun kivi vierähtäisi sydämeltä. Yhden pallottelun sain viimein vähän aikaa sitten päättymään niin että vastuu erään ihmisen toimista siirtyi takaisin hänelle itselleen. Muutuin yhdessä yössä aivan kuin toiseksi ihmiseksi.

t.71

Vierailija kirjoitti:

Olen ihan pihalla mistä tässä ketjussa puhutaan..ilmeisesti jokainen vähän eri aiheesta?

No tässä on yksi tai kaksi sekoilijaa ja itse aihe jää jalkoihin. Huokaus.

Ap

Sivullinen ilmoittautuu. Tästä ketjustapa tuli hyperaktiivinen, ja jollain tuntuu kääntyvän eri kirjoittajien sukupuolet ympäri. Ap oli kai nainen, kuten myös tämä, jonka mielestä nainen on hysteerinen hölmö, jos odottaa minkäänlaista arvostusta tai sen osoitusta. Minusta sellainen on kyllä liian kovisasenne, vaikkakin suomalaisittain monen persoonallisuuden peruspilari. Sellainen minimalismi, jossa kumppanilta vaaditaan rajojen kunnioitusta ja tallomisesta kurittamisen sietoa, muttei mitään myönteistä kuulu edes toivoa, on mielestäni lähtökohtaisesti tilanne, jossa on vaikea ymmärtää, mihin parisuhteita sitten edes tarvitaan. Rajat tulevat vähimmällä vaivalla pidetyksi sillä, että jokainen asuu omassa, itsekaivetussa poterossaan. Kyllä suhteessa pitää voida edellyttää, että siinä on myös positiivista sisältöä, vaikka ei voikaan suoraan määrätä, mitä sen pitää olla. Mutta joku painoarvo niillä toiveillakin pitää olla. Ettei olla tilanteessa, jossa kokee minkä tahansa asian olevan vastustettava vain ja ainoastaan siksi, että se olisi minulle mieluinen. Ei kovin rakastettu olo tule sellaisesta. Ja samaan aikaan mies olettaa, että hänen toiveensa pitää toteuttaa ilman, että hän joutuu ne ääneen sanomaan.

En uskoisi olevani ensimmäisenä sanomassa näin, mutta voitaisiinko nyt vähentää keskustelun korkealentoisuutta ja lähestyä asiaa esimerkkitilanteiden kautta? Moni on kuitenkin kirjoittanut paljon sellaista, jonka luulen tunnistavani, mutta olisi kivempi yrittää varmistua, että puhumme oikeasti samasta asiasta.

Olen itse juuri riidellyt miehen kanssa ikävästi, vaikka minulla oli tarkoitus vain pyytää häntä olemaan ennakoitavampi ja puhumaan aikeistaan. Mutta kiihdyin lopulta, koska toinen ei halua kuunnella vaan puolustautuu haukkumalla minut pystyyn. Samalla mies itse kokee tulevansa julistetuksi läpipaskaksi, ja sitä vasten minun todellinen haukutuksi tulemiseni ei ole hänen mielestään mitään.

Minua siis oli alkanut ärsyttää se, että mies ei sano olevansa yöpuulle menossa vaan olettaa minun seuraavan kelloa ja tietävän asian ilmankin. Mutta kun minun mielestäni illan rentoutumisen ensimmäinen edellytys on, että kellonajasta ei taritse olla tietoinen koska ketään nukutettavaa ei ole viikonloppuna paikalla. Mutta mies ei anna mahdollisuutta järjestää kämppää yökuntoon hyvän sään aikana, eikä itse tee mitään sen eteen mennessään, sukeltaa vain sänkyyn. Siksi joudun sitten ison ihmisen perässä nousemaan sohvalta tekemään ne. Minulle kuitenkin valitetaan aiheutuvasta metelistä ja häiritsevästä valosta - tosin ei tietenkään riidan aikana, jolloin mies ei vaadi koskaan mitään vaan on puhtaasti marttyyrilinjalla. Mutta sivulauseissa pitkin rauhanomaista arkea sitten kyllä antaa ymmärtää, ettei pysty nukkumaan kun ei ole riittävän pimeää ja hiljaista. Eli joudun ottamaan huomioon asioita, jotka olen muka ihan vain kuvitellut.

Millaisia tilanteita aapeelle tulee mieleen, joista saisimme vähän kiinni siitä, mistä käytännössä kiikastaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on hyvä, että sinä nyt ymmärrät, että olet toiminut tyhmästi. Sinä olet nyt muuttunut, ehkä oivaltanut jotain asioita.

Se toinen ei ole muuttunut. Hän kelpasi sinulle hyvä sellaisena kuin on silloin viisi vuotta sitten, mutta ei kelpaa enää.

Sinä vaadit, että hänenkin pitäisi muuttua ja ymmärtää.

Ei se niin mene. Ei hänen tarvitse muuttua sinua varten. Hänen elämässä on omia oivalluksia ja muutoksua, eikä ne voi mennä sun aikataulun mukaan.

Se toinen on sama ihminen edelleen, sinä et vaan pidä hänestä samalla tavalla enää. On väärin nähdä, että vika ja syy olisi toisessa ihmisessä.

Huhhuh...painus nyt vittuun. Säkään ET YMMÄRRÄ. ET YMMÄRTÄNYT KOKO ASIAA, ETKÄ KOKO ALOITUSTA. PAINU SIIS HELVETTIIN, TÄNKS.

Sä varmaan luulet, että kun sä käytät paljon kirosanoja ja isoja kirjaimia, niin sä olet silloin tosi vakavasti otettava ja vakuuttava. Valitettavasti se menee just päinvastoin.

Ja mitä aloitukseen tulee: ihmisillä on usein varsinkin suhteen alkuaikoina tapana luoda hirveästi odotuksia toisen suhteen. Niillä odotuksilla ei välttämättä ole paljon mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ne odotukset luodaan omassa päässä ja liitetään siihen henkilöön.

Sitten kun jossain vaiheessa tuleekin ilmi, että se henkilö ei vastannut odotuksia, ollaankin kovin pettyneitä. Pettyneitä suhteeseen ja siihen toiseen, vaikka kaikki on kiinni omasta päästä.

Minä en luule mitään, mutta sinä olet paskakasa ja päästäsi vialla. Etkö nyt helvetti soikoon YMMÄRRÄ, ettei tässä ole kysymys mistään ylisuurista odotuksista, saatanan vajuk-ki? Sinä et ymmärrä aiheesta yhtään mitään, ja silti kehtaat tulla sontimaan tänne moista paskaa. Häivy.

Sinä et luule mitään, mutta olet aivan varma, että ymmärrät kaiken just oikein.

Minä yritin kyllä puhua ap:lle...

Sinä koitit vain alistaa aloittajaa lisää. Koitit opettaa ajattelemaan vielä tiukemmin, että hänessä se vika on.

Mä toivon aloittajalle vain hyvää ja uskon, että hänellä selvästi ajattelevana yksilönä on mahdollisuudet onnistua.

Mutta minusta hänen pitäisi ennen kaikkea ymmärtää, että hän voi muuttaa vain itseään, ei muita.

Ja hänen pitäisi oppia tunnistamaan itsessä hänelle itselleen haitallisia käytösmalleja (joita meillä kaikilla jossain määrin on), jotta hän pääsee eteenpäin.

Muutos aina lähtee itsestä. Se ei ole alistamista tai syyllistämistä, kun sanoo näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin sehän siinä on, etten mä ainakaan halua et kenellekään tulee paha olo tai välit menee. Useimmiten ne mun vaikeuksien aikaan ns. kadonneet henkilöt palaavat takaisin kun heillä itsellään alkaa taas mennä "huonosti" :D

Miksi :D kun he palaa takaisin kun heillä on ongelmia? Sehän menee niin kuin toivoitkin, kun et halunnut, että välit menee. Noin mahtavat välit, todella kiinnipitämisen arvoisia!

Kai se parempi on kuin yksin olo. Ja anteeksi jos sotkin ketjua. On mullakin mies joka ei tue, mutta mun mielestä se asenne näkyy kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Se vähättely, kiinnostuksen ja välittämisen puute. Tosin en osaa muuta neuvoa ehkä itse asiaan antaa kuin että mahdollisimman avoimesti kertoo tunteistaan ja oloistaan, ei itse ainakaan vähättele ja tavallaan ottaa oman tilansa. Jos mies ei vaan millään tajua niin miksi edes rakastat tuollaista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin sehän siinä on, etten mä ainakaan halua et kenellekään tulee paha olo tai välit menee. Useimmiten ne mun vaikeuksien aikaan ns. kadonneet henkilöt palaavat takaisin kun heillä itsellään alkaa taas mennä "huonosti" :D

Miksi :D kun he palaa takaisin kun heillä on ongelmia? Sehän menee niin kuin toivoitkin, kun et halunnut, että välit menee. Noin mahtavat välit, todella kiinnipitämisen arvoisia!

Kai se parempi on kuin yksin olo. Ja anteeksi jos sotkin ketjua. On mullakin mies joka ei tue, mutta mun mielestä se asenne näkyy kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Se vähättely, kiinnostuksen ja välittämisen puute. Tosin en osaa muuta neuvoa ehkä itse asiaan antaa kuin että mahdollisimman avoimesti kertoo tunteistaan ja oloistaan, ei itse ainakaan vähättele ja tavallaan ottaa oman tilansa. Jos mies ei vaan millään tajua niin miksi edes rakastat tuollaista?

Ei kai enää pitäisikään rakastaa. Kuvittelin pohjan toiseksi. Ja kuvittelin myös, että toinen ei kehtaisi vastaanottaa niin paljon, jos ei enää itse halua antaa. Tässä ei ole niinkään kyse riitatilanteista vaan siitä, että olen ollut jaksamiseni äärirajoilla kohdatessani kuoleman, oman terveyden romahtamisen ja sitä kautta myös firmani lähes tuhoutumisen ja isot rahalliset tappiot ja muut ongelmat. Ja hänen mielestään minä olen vahva ja olen aina selvinnyt kaikesta enkä tarvitse apua enkä tukea. Tai ainakin hän vaan keslkittyy arkielämänsä tyhjänpäiväisyyksiin. Jokainen yksinyrittäjä tietää, että joskus pelkästään se voi ajaa ihmisen todella pahaan tilanteeseen.

Tai siis en ole vaatinut tukea ennen kuin nyt, mutta ei hän näe sen tarpeelllisuutta edelleenkään, vaikka olen nyt yrittänyt asiaa vääntää niin että se on johtanut hysteerisiin itkukohtauksiin.

Ap

Kerrot nämä samat asiat miehellesi. Ja jos hän ei kykene kanssasi keskustelemaan tai et itse voi hänelle näitä kertoa, niin paras lähteä eri teille.

Vierailija kirjoitti:

Kerrot nämä samat asiat miehellesi. Ja jos hän ei kykene kanssasi keskustelemaan tai et itse voi hänelle näitä kertoa, niin paras lähteä eri teille.

Olen nyt kertonut, hän kuvitteli että asia hoitui sillä yhdellä keskustelulla kun minusta se oli avaus sille, että hän voi alkaa suhtautua toisin kunnes elämäni on takaisin raiteillaan. Minulla ei vaan ole voimia mihinkään ylimääräisiin draamoihin, kaikki menee päivä kerrallaan selviämiseen. Lisäksi yhteydenpito on ollut viime aikoina hänen doiminoinnissaan. Yhteyttä kyllä on usein, mutta vain hänelle sopivilla hetkillä ja keskustelun taso on lounaan sisältö tms diipadaapa sekä hänelle tärkeät aiheet. Olen itse sulkeutunut kuoreeni, koska en koe minulle olevan henkisesti rampana tilaa vaan vasta terveenä.

Ap

Olen tasan samanlainen kuin sinä ja janoan ymmärrystä todella paljon. Olen ylikiltti myös ja surettaa miten kaikki minun elämässäni vanhemmat mukaan lukien ovat olleet sokeita minun tunneskaaloilleni, ajatuksilleni ja tarpeilleni. Se varmaan tähän on johtanutkin. Olisi niin ihanaa kokea että joku oikeasti ymmärtää ja olisi omalla puolella. Tuppaan myös viehättämään ns. ongelmatapaus miehiä, joilla on kivuliasero ym. takana ja minä olen lohduttaja/laastari. Kiitos että aloitit ketjun, vaikkakin teit sen toki omista lähtökohdistasi. Ärsyttää että jotkut itsekkäät hölmöt päättivät tulla tännekin riitelemään. Niitä ei sitten voi välttää mitenkään :C

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin sehän siinä on, etten mä ainakaan halua et kenellekään tulee paha olo tai välit menee. Useimmiten ne mun vaikeuksien aikaan ns. kadonneet henkilöt palaavat takaisin kun heillä itsellään alkaa taas mennä "huonosti" :D

Miksi :D kun he palaa takaisin kun heillä on ongelmia? Sehän menee niin kuin toivoitkin, kun et halunnut, että välit menee. Noin mahtavat välit, todella kiinnipitämisen arvoisia!

Kai se parempi on kuin yksin olo. Ja anteeksi jos sotkin ketjua. On mullakin mies joka ei tue, mutta mun mielestä se asenne näkyy kaikissa muissakin ihmissuhteissa. Se vähättely, kiinnostuksen ja välittämisen puute. Tosin en osaa muuta neuvoa ehkä itse asiaan antaa kuin että mahdollisimman avoimesti kertoo tunteistaan ja oloistaan, ei itse ainakaan vähättele ja tavallaan ottaa oman tilansa. Jos mies ei vaan millään tajua niin miksi edes rakastat tuollaista?

Ei kai enää pitäisikään rakastaa. Kuvittelin pohjan toiseksi. Ja kuvittelin myös, että toinen ei kehtaisi vastaanottaa niin paljon, jos ei enää itse halua antaa. Tässä ei ole niinkään kyse riitatilanteista vaan siitä, että olen ollut jaksamiseni äärirajoilla kohdatessani kuoleman, oman terveyden romahtamisen ja sitä kautta myös firmani lähes tuhoutumisen ja isot rahalliset tappiot ja muut ongelmat. Ja hänen mielestään minä olen vahva ja olen aina selvinnyt kaikesta enkä tarvitse apua enkä tukea. Tai ainakin hän vaan keslkittyy arkielämänsä tyhjänpäiväisyyksiin. Jokainen yksinyrittäjä tietää, että joskus pelkästään se voi ajaa ihmisen todella pahaan tilanteeseen.

Tai siis en ole vaatinut tukea ennen kuin nyt, mutta ei hän näe sen tarpeelllisuutta edelleenkään, vaikka olen nyt yrittänyt asiaa vääntää niin että se on johtanut hysteerisiin itkukohtauksiin.

Ap

Ootko ajatellut että hakisit terapiasta apua jos et siis ole jo käynyt, vaikka ihan muutaman kerran edes tuohon akuuttiin tilanteeseen? Itse huomasin terapian auttavan myös parisuhteeseen. Osaan muotoilla asiat jotenkin ymmärettävämmin miehelleni. En tunne teitä, mutta voihan olla se mahdollisuus että hän on oikeasti pitänyt sinua niin vahvana. Onkohan hän ymmärtänyt että myös vahvat ihmiset kaipaavat tukea ja negatiiviset tunteet on tuossa tilanteessa normaaleja? Joskus toki on parempi vain lähteä joistain ihmissuhteista... Auttaisiko jos kaivaisit hänelle netistä tietoa, miten läheisten pitäisi suhtautua trauma- ja kriisitilanteissa? Ja myös tietoa, mitkä ovat normaaleja ihmisten reaktioita noissa tilanteissa, ahdistus, epätoivo mitä nyt tunnetkaan. Osaatko näyttää tarpeeksi selkeästi sun tunteita tai kertoa niistä?

Kun nyt olen pitänyt etäisyyttä, on olo paljon helpottuneempi. Enää ei tarvitse odottaa, millä hetkellä pitää kuunnella sitä ja tätä ja konsultoida hänen projektiaan ja koskaan ei tiedä tunteeko itsensä yhteyden jälkeen edes vähän kohdatuksi vai tyhjiin imetyksi.

Minua loukkaa henkilökohtaisesti myös tämä projekti, koska siinä autetaan heikko-osaisia. Se oikeastaan on ollut viimeinen niitti, kestänyt tämän vuoden. Osoitus siitä, että hänellä on hyvää tahtoa ja empatiaa, muttei minua kohtaan. Kun olen yrittänyt kertoa tunteistani ne on mitätöity mustasukkaisuutena ja saarnattu enkö tajua heidän avuntarvettaan. Minä, jos kuka tajuan, mutta tajuan myös samalla jääväni itse paitsi.

Ap

Itselleni hyvä harjoitus on ollut katsella ihmisiä jotka todella kunnioittavat toisiaan ja välittävät aidosti toisistaan ja uskoa että olen sen arvoinen itsekin. Milloin ikinä tulee jotain vähemmän vastaan niin en annan asialle vain sen verran kun on antaa ja joskus se on ei mitään. Tilanteesi näyttää nyt siltä että sinulla ei ole mitään antaa saati että olisi kohtuullista odottaa sinulta mitään ellei kumppanisi ongelmat ole isompia. Siinäkin tapauksessa tarvitsisitte kumpikin varmaan paljon muutakin tukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että puoliso/läheinen ei voi olla loputtomiin terapeutti. Olen itsekin samoja soita rämpinyt, kumppani säilynyt samana vaikka olin vuosia äärettömän pettynyt etten saanut vastakaikua. Se ei ollut hänen tehtävänsä. Minun piti kivuliaasti kasvaa ja hain apua muualta.

Ja siis onpa väärin ja törkeää, että sen lisäksi, että me traumatisoidut kivuliaasti kasvamme ja haemme muualta apua, niin läheisillemme olemme vain paskakasoja, jotka liikaa rasittaa heitä?! Peräänkuulutan läheisten vastuuta tunnistaa omat rajanasa ja arvostaa niitä. Silloin kykene olemaan jopa vaurioituneen tukena. Kyllä, se on todella vaativaa ja vaikeaa, mutta älkää ainakaan luulko, etteikö teillä olisi mahdollisuus kehittyä ja kasvaa teilläkin.

Joskus vaan traumatioituneen kipuilu menee överiksi ja samoin vaatimukset toista kohtaan. Vastapainona sille että ollaan taivuttu liikaa mennään äärilaitaan. Kiukku antaa voimia vetää rajoja. Mutta itse ainakin olen kipuiluista ylipäästyäni huomannut että kriiseillessä tuli poltettua joitain sellaisia siltoja joita ei olisi kannattanut polttaa. Koskee ihmissuhteita joissa huonon lisäksi oli ollut hyvää ja etäisyyden ja ajan perästä huomasi, että sitä hyvää ehkä oli ollut enemmän.

Aamulla pystyynhaukuttu kommentoi. Kun kerrot ap tässä tilanteestasi parisuhteessakin vahvuuteen tuomittuna yksinyrittäjänä, hämmästyin koska kuvauksesi on kuin sanasta sanaan ystäväni suusta.

Minun oli vaikea reagoida adekvaatisti hänen kertomaansa, ja koin itseni yllättävän avuttomaksi pyöritellessäni kommentteja suussani. Hän on fyysisesti hyvin pidättyvä ihminen, käytökseltään erittäin arvokas ja erittäin vastuuntuntoinen, teräväkatseinen ja toista auttaessaan suora ja lämmin, ja valtavan luja moraaliltaan. Vaikka itsekin olen joutunut kannattelemaan tavalla tai toisella kaikkia miehiäni, huomaan helposti ripustautuvani ystäväni huolenpitoon ja taantuvani, koska minun on vaikea nähdä hänen suojelluksi tulemisen tarpeitaan, joita hän niin joutuu varjelemaan. Joudun käyttämään päättelykyä ja järkeä muistaakseni niiden olemassaolon siitä huolimatta, että hän kuitenkin on sanallisesti kertonut näistä tarpeistaan ja miehen hömelöyden aiheuttamasta turvattomuudentunteesta. Mutta kun hänen koko lujuutensa ja kovuutensa on siinä suojapanssarina, niin emotionaalisella tasolla niiden eteen on aivan liian helppoa jäädä seisomaan sormi nenässä. Joudun hänen kanssaan ateistiksi harvinaisen kristilliseen puuhaan, ja yritän aina pitää mielessäni, että tee hänelle mitä toivoisit itsellesi tehtävän. Mutta se vaatii muistuttelua.

Luulenpa, että niin aikuiset miehet ovat todella vähissä, jotka kykenisivät ottamaan hänen kanssaan parisuhteessa vastavuoroisesti huolehtivan roolin. Tosin, eipä sellaista ole hetkeen muistettu heiltä edellyttääkään kasvuvuosista lähtien. Itse olen häneen verrattuna toisella tapaa pelottava koska olen pystypäinen itsekin ja ärsytettynä räiskäle. Mutta osaan myös näyttää haavoittuvuuteni ja hellyydenkaipuuni. Silti minäkin tunnen olevani kävelevä naulakko, johon miehet hinkuvat jättää tarpeensa hoitoon.

Miten ap, pystytkö saamaan hoivaa muilta ihmisiltä kuin mieheltä?