Miksi vanhemmat väittävät, että lapsi on arvokas omana itsenään?

Olen törmännyt monesti siihen, että vanhemmat määrittävät lastansa voimakkaasti tämän osaamisen ja lahjakkuuden perusteella. Isä on ylpeä menestyvästä jääkiekkojunnustaan ja äiti musikaalisesta lapsestaan. Jos lapsi ei pääse ensiyrittämällä musiikkiopistoon, saatetaan syyttää pääsykokeita. Jos lapsi ei saa peliaikaa, saatetaan lähettää uhkauksia valmentajalle, joka ei ymmärrä lapsen piilevää osaamista.

Kun lapsi menestyy tai osoittautuu jossain asiassa muita paremmaksi, monet vanhemmat vähintään vihjailevat siitä muille. Ei riitä, että kerrotaan lapsen harrastavan, vaan kerrotaan, kuinka korkealla tasolla lapsi harrastaa.

Jos lapsi pääsee lääkikseen, isä ja äiti ovat vähän ylpeämpiä kuin jos lapsi pääsee amiksen sähkölinjalle.

Olen iässä, jossa pitäisi vähitellen ruveta päättämään siitä, teenkö lapsia vai en. Eniten tällä hetkellä lapsen tekoa vastaan pistää kokemus siitä, että en sittenkään pysty rakastamaan lasta omana itsenään vaan rupean vertailemaan häntä muihin lapsiin tai en anna hänen olla oma itsensä vaan vähintään alitajuisesti paineistan häntä kohti parempia suorituksia.

Tulevaisuuden maailmassa kilpailu kiristyy entisestään, joten epäilemättä vanhempienkin paineet piiskata lasta menestyjäksi kasvavat.

Onko tällaiseen maailmaan mitään järkeä tehdä lasta? Tuleeko hänestä vain projekti, joka yritetään hoitaa kunnialla loppuun? Mistä tiedän, että uskallan hänen antaa kasvaa omaksi itsekseen, vaikka hän ei osoittaisi kunnianhimoa tai käyttäisi mahdollisia lahjojaan maksimaalisesti?

Jotenkin vain tuntuu, etten pysty lasta tekemään, koska asenteeni mahdolliseen lapseen on jo valmiiksi niin välineellinen. Minusta kaiketi tulisi juuri sellainen vanhempi, joka rupeaisi virikkeellistämään lasta mahdollisimman varhain, tuputtaisi häntä kerhoihin ja muun kehittävän toiminnan piiriin.

Ahdistaa.