Lue keskustelun säännöt.
Miksi vanhemmat väittävät, että lapsi on arvokas omana itsenään?
26.10.2017 |
Olen törmännyt monesti siihen, että vanhemmat määrittävät lastansa voimakkaasti tämän osaamisen ja lahjakkuuden perusteella. Isä on ylpeä menestyvästä jääkiekkojunnustaan ja äiti musikaalisesta lapsestaan. Jos lapsi ei pääse ensiyrittämällä musiikkiopistoon, saatetaan syyttää pääsykokeita. Jos lapsi ei saa peliaikaa, saatetaan lähettää uhkauksia valmentajalle, joka ei ymmärrä lapsen piilevää osaamista.
Kun lapsi menestyy tai osoittautuu jossain asiassa muita paremmaksi, monet vanhemmat vähintään vihjailevat siitä muille. Ei riitä, että kerrotaan lapsen harrastavan, vaan kerrotaan, kuinka korkealla tasolla lapsi harrastaa.
Jos lapsi pääsee lääkikseen, isä ja äiti ovat vähän ylpeämpiä kuin jos lapsi pääsee amiksen sähkölinjalle.
Olen iässä, jossa pitäisi vähitellen ruveta päättämään siitä, teenkö lapsia vai en. Eniten tällä hetkellä lapsen tekoa vastaan pistää kokemus siitä, että en sittenkään pysty rakastamaan lasta omana itsenään vaan rupean vertailemaan häntä muihin lapsiin tai en anna hänen olla oma itsensä vaan vähintään alitajuisesti paineistan häntä kohti parempia suorituksia.
Tulevaisuuden maailmassa kilpailu kiristyy entisestään, joten epäilemättä vanhempienkin paineet piiskata lasta menestyjäksi kasvavat.
Onko tällaiseen maailmaan mitään järkeä tehdä lasta? Tuleeko hänestä vain projekti, joka yritetään hoitaa kunnialla loppuun? Mistä tiedän, että uskallan hänen antaa kasvaa omaksi itsekseen, vaikka hän ei osoittaisi kunnianhimoa tai käyttäisi mahdollisia lahjojaan maksimaalisesti?
Jotenkin vain tuntuu, etten pysty lasta tekemään, koska asenteeni mahdolliseen lapseen on jo valmiiksi niin välineellinen. Minusta kaiketi tulisi juuri sellainen vanhempi, joka rupeaisi virikkeellistämään lasta mahdollisimman varhain, tuputtaisi häntä kerhoihin ja muun kehittävän toiminnan piiriin.
Ahdistaa.
Kommentit (22)
Ihan syviä ajatuksia sinulla. Jos lapsen todella haluaa ja on valmis täyttämään lapsen fyysiset ja henkiset tarpeet niin silloin mielestäni tuo on asia, jota vain pitää seurata itsessään. Suuri osa vanhemmista rakastaa lastaan niin, ettei halua tuottaa hälle vahinkoa. Se, että sinä pohdit tuota nimenomaista asiaa, mielestäni vähentää sen riskiä, että sortuisit siihen.
Toki luultavasti tekisit jonkin toisen kasvatuserheen, jonka lapsesi aikanaan haluaa korjata omien lastensa kohdalla. Kukaan ei ole täydellinen. Mutta jos todella haluaa lapsen, ei auta kuin tehdä parhaansa ja luottaa siihen, että se riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä varmasti suurin osa vanhemmista rakastaa lastaan omana itsenään.
Koska olen opettaja, tapaan erilaisista lähtökohdista tulevia lapsia. Usein tuntuu, että erityisesti akateemisten vanhempien lapsilla kysymys ei ole siitä, että lapsen annettaisiin vain kasvaa perusempaattiseksi kansalaiseksi. Kasvatuksen ja suhtautumisen tavoitteellisuus heijastuu sekä lapsen käytöksestä että vanhempien osallistumisesta lapsen oppismisprosessiin.
Kun ajattelen mahdollista omaa vanhemmaksi tuloani, niin todennäköisesti minusta tulisi samanlainen vanhempi. Ei lapsi olisi minulle vain lapsi, vaan yrittäisin alusta saakka patistaa häntä kohti järkeviä ja vastuullisia valintoja, joilla irtoaa paikka mukavan korkealta orrelta kulutusyhteiskunnassa.
Kun lapsi jo lähtökohtaisesti on äärimmäisen itsekäs valinta (lapsen onnellisuutta ei voi mitenkään ennalta taata), niin sitäkin vasten asia mietityttää.
Harvinaislaatuisen laadukasta keskustelua ja tasokasta argumentaatiota.
Jatkakaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä varmasti suurin osa vanhemmista rakastaa lastaan omana itsenään.
Koska olen opettaja, tapaan erilaisista lähtökohdista tulevia lapsia. Usein tuntuu, että erityisesti akateemisten vanhempien lapsilla kysymys ei ole siitä, että lapsen annettaisiin vain kasvaa perusempaattiseksi kansalaiseksi. Kasvatuksen ja suhtautumisen tavoitteellisuus heijastuu sekä lapsen käytöksestä että vanhempien osallistumisesta lapsen oppismisprosessiin.
Kun ajattelen mahdollista omaa vanhemmaksi tuloani, niin todennäköisesti minusta tulisi samanlainen vanhempi. Ei lapsi olisi minulle vain lapsi, vaan yrittäisin alusta saakka patistaa häntä kohti järkeviä ja vastuullisia valintoja, joilla irtoaa paikka mukavan korkealta orrelta kulutusyhteiskunnassa.
Kun lapsi jo lähtökohtaisesti on äärimmäisen itsekäs valinta (lapsen onnellisuutta ei voi mitenkään ennalta taata), niin sitäkin vasten asia mietityttää.
Mielestäni on eri asia auttaa lastaan tekemään viisaita päätöksiä elämässään ja saada mahdollisimman paljon irti koulutuksesta, kuin puskea omaa tahtoa läpi näkemättä mitkä ovat lapsen todelliset taipumukset ja mielenkiinnon kohteet.
2
onhanse lapsi arvokas omana ittenää, mahdollinen munuaine ja verta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuon mainitsemasi välinearvoistavan ylpeyden ja suorittamiseen piiskaamisen lisäksi toinen, yhtä paha suhtautuminen on lapsensa epäonnistumisten tai ominaisuuksien häpeäminen ja (vähintäänkin alitajuinen) pettyminen häneen. Ne ovat saman kolikon kääntöpuolet.
Totuus on, että olemme kaikki arvokkaita riippumatta ominaisuuksistamme, teoistamme ja (epä/)onnistumisistamme.
Ei auta muu kuin säännöllisesti muistuttaa itseään tästä, jos se meinaa unohtua.
Kaikkein pahin on niiden tilanne, jotka eivät ylipäätään usko, että ihminen (kuten oma lapsi) on arvokas omana itsenään. Sellaisiakin ihmisiä tähän maailmaan mahtuu.
Sana kirjoitti:
Tuon mainitsemasi välinearvoistavan ylpeyden ja suorittamiseen piiskaamisen lisäksi toinen, yhtä paha suhtautuminen on lapsensa epäonnistumisten tai ominaisuuksien häpeäminen ja (vähintäänkin alitajuinen) pettyminen häneen.
Mutta milläs tuon estää? Erityisesti tunneherkät lapset ovat äärettömän taitavia aistimaan pienetkin äänensävyt ja valheellisuudet. Ei auta, että näennäisesti kannustaa, jos ei pysty tekemään sitä sydämellään.
Kuinka vanhempi voi nollata odotuksensa ja aidosti tarjota lapselle tuen kasvuun sen sijaan että tarjoaa tälle peilin vaatimuksiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä varmasti tulet rakastamaan lapsiasi omina itsenään. Se, että vanemmat ovat ylpeitä lapsen menestyksest ja haluavat sitä, liittyy pohjimmiltaan siihen huoleen, että kuinka lapsi pärjää elämässään.
Se että ylipäätään pohdit tätä asiaa, osoittaa tunneälyä ja todennäköisesti tulet välttämään pahimmat karikot tässä asiassa jos päätät hankkia lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä varmasti suurin osa vanhemmista rakastaa lastaan omana itsenään.
Koska olen opettaja, tapaan erilaisista lähtökohdista tulevia lapsia. Usein tuntuu, että erityisesti akateemisten vanhempien lapsilla kysymys ei ole siitä, että lapsen annettaisiin vain kasvaa perusempaattiseksi kansalaiseksi. Kasvatuksen ja suhtautumisen tavoitteellisuus heijastuu sekä lapsen käytöksestä että vanhempien osallistumisesta lapsen oppismisprosessiin.
Kun ajattelen mahdollista omaa vanhemmaksi tuloani, niin todennäköisesti minusta tulisi samanlainen vanhempi. Ei lapsi olisi minulle vain lapsi, vaan yrittäisin alusta saakka patistaa häntä kohti järkeviä ja vastuullisia valintoja, joilla irtoaa paikka mukavan korkealta orrelta kulutusyhteiskunnassa.
Kun lapsi jo lähtökohtaisesti on äärimmäisen itsekäs valinta (lapsen onnellisuutta ei voi mitenkään ennalta taata), niin sitäkin vasten asia mietityttää.
Vähän ihmettyttää tämä lähtökohta, että lapsi on äärimmäisen itsekäs valinta.
Täällähän voi esiintyä minä tahansa. Ihan opettajan suusta en tuollaista soisi kuulevani. Ja siksi epäilenkin jotain ihan muuta.
Kaksi asiaa. Ensinnäkin lapsia ei tehdä. - Toki ymmärrän mitä Ap tarkoitit kirjoittaessasi lapsien tekemisestä, mutta silti toivoisin sinunkin käyttävän mieluummin muotoa saada lapsia, koska ei lapsia "tehdä." Tätä eivät valitettavasti kaikki tajua. Lapsettomuus ja haave lapsesta ei ole aina helppo kannettava vallankaan kun siitä toisinaan tivataan ja kysellään, ikäänkuin meidän kaikkien elämänarvo olisi riippuvainen siitä, että onnistummeko saamaan jälkikasvua vai emme. - Kuitenkin oiekin hyvää ja laadukasta elämää voi elää ilman "omia" lapsiakin.
Toiseksi Minusta on aina arvokasta jos ja kun ihminen osaa edes hivenen katsoa nenäänsä pidemmälle. - Joka tässä kohtaa tarkoittaa mm. sitä, että minusta on kunnioitettavaa ja ilahduttavaa, että Ap osaa hahmottaa jo etukäteen, että lapsen saamiseen ja lapsen varttumisen tukemiseen ja rinnalla kulkemiseen liittyy monenlaisia paineita ja ahdistuksen tunteita on varmasti, ellei nyt niin myöhemmin
Tavalleen ne mielestäni kuuluvat asiaan. Tämä on tietysti, ehkä siksi erikoista, että luultavammin elämme Suomessa monin verroin turvallisempaa ja rikkaampaa aikaa kuin koskaan aiemmin historian aikana.
Se, joka tietää tulevaisuuden vaikenee, kenties onneksi. Vaikka toki voimme arvailla ja yrittää varautua. Itse uskon tai ainakin toivon, että itse kukin meistä voi omalta osaltaa rakentaa omalla tavallaan vieläkin parempaa tulevaa. Välillä eteenpäin välillä taaksepäin mutta eteenpäin kuitenkin, sen sijaan että jähmettysimme ja taantuisimme vain kylmiksi kiviksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä varmasti suurin osa vanhemmista rakastaa lastaan omana itsenään.
Koska olen opettaja, tapaan erilaisista lähtökohdista tulevia lapsia. Usein tuntuu, että erityisesti akateemisten vanhempien lapsilla kysymys ei ole siitä, että lapsen annettaisiin vain kasvaa perusempaattiseksi kansalaiseksi. Kasvatuksen ja suhtautumisen tavoitteellisuus heijastuu sekä lapsen käytöksestä että vanhempien osallistumisesta lapsen oppismisprosessiin.
Kun ajattelen mahdollista omaa vanhemmaksi tuloani, niin todennäköisesti minusta tulisi samanlainen vanhempi. Ei lapsi olisi minulle vain lapsi, vaan yrittäisin alusta saakka patistaa häntä kohti järkeviä ja vastuullisia valintoja, joilla irtoaa paikka mukavan korkealta orrelta kulutusyhteiskunnassa.
Kun lapsi jo lähtökohtaisesti on äärimmäisen itsekäs valinta (lapsen onnellisuutta ei voi mitenkään ennalta taata), niin sitäkin vasten asia mietityttää.
Vähän ihmettyttää tämä lähtökohta, että lapsi on äärimmäisen itsekäs valinta.
Tarkoitan, että monet ihmiset eivät olisi tahtoneet syntyä. Kuulun heihin. OIen kärsinyt epätasapainoisesta äidistä ja mielenterveysongelmista, enkä ole koskaan kokenut itseäni varsinaisesti onnelliseksi, vaikka elämässäni onnellisia hetkiä onkin ollut.
Itsetuhoisuuskin on ollut minulle tuttu vaiva. Kerran olen nuorena aikuisena itsemurhaa yrittänytkin tai ainakin "yrittänyt", sen verran että sairaalaan pääsin.
Tälläkään hetkellä minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että kuolisin. Unettomuus vaivaa ahdistuksen vuoksi.
En tahtoisi tehdä tähän maailmaan lasta, joka kokee samalla tavalla. Kuinka voin kasvattaa lapseni niin, että hän kokee elämänsä onnelliseksi ja arvokkaaksi eikä samanlaiseksi kuin minä itse?
Minulle elämä on vain pakollinen välivaihe, joka on moraalisten syiden vuoksi lusittava, vaikka en sitä varsinaisesti tahtoisi. Itsemurha kuitenkin tuntuu läheisiä kohtaan epäreilulta, joten yritän vain sinnitellä.
Minusta sinusta, ap, tulisi hyvä vanhempi. Minulla on kaksi isosiskoa ja isoveli. Nuorempana mietin usein, mikseivät vanhempani lopettaneet lastenhankintaa näihin kolmeen, kun olivat kerran jo kumpaakin sukupuolta saaneet. Niin olisin jäänyt syntymättä. En oikein ole nauttinut elämästäni neljäntenä lapsena. Nykyisin tilanne on kohdallani parempi ja luultavasti vain siksi, että minulla on oma perhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä varmasti suurin osa vanhemmista rakastaa lastaan omana itsenään.
Koska olen opettaja, tapaan erilaisista lähtökohdista tulevia lapsia. Usein tuntuu, että erityisesti akateemisten vanhempien lapsilla kysymys ei ole siitä, että lapsen annettaisiin vain kasvaa perusempaattiseksi kansalaiseksi. Kasvatuksen ja suhtautumisen tavoitteellisuus heijastuu sekä lapsen käytöksestä että vanhempien osallistumisesta lapsen oppismisprosessiin.
Kun ajattelen mahdollista omaa vanhemmaksi tuloani, niin todennäköisesti minusta tulisi samanlainen vanhempi. Ei lapsi olisi minulle vain lapsi, vaan yrittäisin alusta saakka patistaa häntä kohti järkeviä ja vastuullisia valintoja, joilla irtoaa paikka mukavan korkealta orrelta kulutusyhteiskunnassa.
Kun lapsi jo lähtökohtaisesti on äärimmäisen itsekäs valinta (lapsen onnellisuutta ei voi mitenkään ennalta taata), niin sitäkin vasten asia mietityttää.
Itse olen tällainen akateeminen äiti. Minulle on välillä vaikeaa löytää sopiva keskitie siinä, miten paljon puutun lapsen koulunkäyntiin. Itselleni koulu on ollut aina tärkeää ja olen halunnut pärjätä ja oppia. Se on ollut itsetuntokysymys. Ja olenkin pärjännyt suht helpolla ja saanut hyvää palautetta opettajilta. Oma lapseni ei olekaan samanlainen. Hänellä ei ole samanlaista motivaatiota oppia. Oppii kyllä, mutta vaatii paljon tukea ja kannustusta. Aluksi oli järkyttävää saada niin paljon huonoa palautetta opettajalta. Mutta nyt olen ymmärtänyt, että lapseni oppii eri tavalla. Hän ei välttämättä ole koskaan luokkansa priimus, mutta en halua että hänestä myöskään tulisi alisuoriutuja. Minun täytyy olla jatkuvadti hereillä hänen koulunkäyntinsä ja oppimisen suhteen. Joskus tulee mieleen, ettäitä jos vain antaisin asioiden olla. En kyselisi läksyistä, en miettisi tapoja miten saada häntä oppimaan ja ymmärtämään esim. matematiikassa jotain ym. Mutta kyllähän se sydäntä särkisi ajatella, että lapsi antaisi jo tässä vaiheessa periksi, oppisi tuntemaan itsensä huonoksi koulussa. Tuntuu, että mun on vain pakko olla joku apuopettaja ja tsemppari jatkuvastu. Koulun puolesta tukea ei juuri tule, ainoastaan vaatimuksia ja arvostelua.
Niin voihan ne lapset kouluttaa kuin koiran tai jättää kouluttamatta. Ne koulutetut taitavat olla onnellisempia. En kuulu siihen porukkaan itse. Duunariperheen kasvattamatta jätetty äiti ja mummokin jo.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä varmasti suurin osa vanhemmista rakastaa lastaan omana itsenään.
Tuo vain suunnatonta ylpeyttä ja iloa, jos lapsi osoittaa jossain asiassa keskimääräistä parempaa suoriutumista. Ja tämä voi joskus ärsyttävästi kuulua puheessakin.
Totta kai on olemassa hyvin pinnallisia vanhempia, jotka mittaavat omaa arvoaan lapsen onnistumisen kautta. Käsitykseni mukaan heitä on kuitenkin pieni vähemmistö.
Paljossa samaa mieltä. - Toki tähän tekee mieli lisätä, että eivät vanhemmat tee lapsia vaan lapset tekevät vanhempia. - Tarkoitan, että minun on hivenen vaikeuksia ymmärtää sitä lähtökohtaa, että oletetaan lapsen alati rakastavan ja kunnioittavan vanhempiaan.
En nyt tarkoita sitä, että varmasti hyvin moni lapsi hetkellisesti inhoaa ja pitää vanhempiaan yksinkertaistaen kusipäinä ja ties minä luutuneina homekorvina sillon kun murrosikä on pahimmillaan.
-Tällainen rajummassakin murrosiän kourissa kamppaileva nuori todennäköisesti sisimmässään kunnioittaa jarvostaa vanhempiaan, vaikka sen näyttäminen ja osoittaminen ei tahdo ovien paiskomisen ja kotiintuloajoista ja muista perheen sääntöjä kyseenalaistessa aina olla päällimmäisenä mielessä. Tietenkään kaikilla ei murrosikä ole yhtä "dramaattinen" vaihe.
Tarkoitin korjaan tarkoitan sitä, että jos vanhemmat alinomaan käyttäytyvät huonosti ja loukkaavasti nuorta tai toisiaan kohtaan monin tavoin piittamattomasti ja loukkaavasti niin miten nuori tällaisia vanhempia voisi arvostaa? - Siksikö, että on sattumalta heidän jälkeläinen
Kyllä varmasti suurin osa vanhemmista rakastaa lastaan omana itsenään.
Tuo vain suunnatonta ylpeyttä ja iloa, jos lapsi osoittaa jossain asiassa keskimääräistä parempaa suoriutumista. Ja tämä voi joskus ärsyttävästi kuulua puheessakin.
Totta kai on olemassa hyvin pinnallisia vanhempia, jotka mittaavat omaa arvoaan lapsen onnistumisen kautta. Käsitykseni mukaan heitä on kuitenkin pieni vähemmistö.