Lapseton, minkälaisina hetkinä olet kateellinen ihmisille, joilla on omia lapsia?

Periaatteessa kaikki koko ketjussa sanovat, etteivät ole koskaan kateellisia lapsiperheellisille. Miksi olisivat? Lapsettomuus on paras valinta elämässä. Perheellisenä elämä on kurjaa. Tämä on täysi fakta. Miksi ihmiset hankkivat lapsia? Nuoruuden hulluudessa, kun eivät paremmasta tiedä. Sitten jotkut saavat lottovoiton, kun eivät voi saada lapsia tai eivät löydä kumppania tai mikä parasta, tekevät päätöksen lapsettomuudesta itse.

Mikä on paras ja helpoin yksittäinen tapa parantaa elämänlaatua? Jättäytyä lapsettomaksi. Tämän viisauden kun useampi kuulisi ajoissa, niin Suomessakin voisi olla enemmän onnellisia ihmisiä.

En ole koskaan kokenut kateutta ihmisiä kohtaan, joilla on lapsia.

No varmaan ainoa kerta, kun olen tavallaan kateellinen, on ne hetket, kun työkaveri jää vähintään kerran kuussa kotiin hoitamaan sairasta lastaan. Lapset jo kouluikäisiä, joten tuskin niitä hirveästi tarvitsee hoitaa. Mietin aina mitä minäkin ehtisin päivän aikana kotona tehdä, mutta sen sijaan joudunkin joka kerta tekemään tuplatyöt (siis myös tämän kotona olijan).

up

En kyllä näin äkkiseltään keksi mitään, mutta voin yrittää miettiä.

Hmm, ehkäpä voisin olla "kateellinen" ns. lapsiperhekulttuurista? Eli siis siitä, että perheellisillä on aina paljon puhuttavaa toisten perheellisten kanssa, vaikka olisivatkin toisilleen ennalta tuntemattomia. Jos on suunnilleen samanikäiset lapset, voi yhdessä jauhaa Ryhmä Hausta tai teinin ripille pääsystä tai vanhimman ylioppilaskirjoituksista, ja jos on puolestaan ihan eri-ikäiset lapset, niin sitten "voi, minäkin muistan tuon ajan kuin eilisen!", "odotahan vaan kun lapset tuosta vielä vähän kasvavat ...", "toivottavasti omalleni ei tule liian paha teiniangsti" jne.

Eli on aina vähintään se yksi "yleisesti hyväksytty" smalltalk-aihe.

Lapsettomien, jopa samanikäisten elämäntilanteet voivat olla niin täysin erilaiset, ettei välttämättä löydy yhtään yhteistä puheenaihetta. Perheellisiä yhdistää sentään edes jokin.

Paljon on lapsiperheitä joiden elämästä en kadehdi mitään, koska meno näyttää aivan hirveältä. Lapset huonosti kasvatettuja ja vahemmilla ei ole perhe-elämä millään lailla hallussa.

Mutta tunnen muutaman mukavan lapsiperheen, heidän elämässään moni asia näyttää jopa idylliseltä. Osa lapsista on jo aikuisuuden kynnyksellä, hyvät ja rakastavat välit vanhempien kanssa ja tekevät perheenä kaikkea kivaa. Elämä näyttää mukavalta kun on hyvin käyttäytyvät ja kunnolliset lapset, jatkuvuutta ja elämää ympärillä, mahdollisesti tulevaisuudessa lastenlapsia.

Nuorempana en kiinnittänyt tämmöisiin asioihin mitään huomiota, enkä ollut kiinnostunut lapsista, mutta kun ikää tulee lisää, oma suku vanhenee ja kuolee, eikä nuorempia sukupolvia oikein ole, omakin näkemys asioista muuttuu ja olen tullut siihen tulokseen että olisi kyllä kiva jos olisi enemmän perhettä ja yhteisöä johon voisi kuulua.

Vierailija kirjoitti:

En kyllä näin äkkiseltään keksi mitään, mutta voin yrittää miettiä.

Hmm, ehkäpä voisin olla "kateellinen" ns. lapsiperhekulttuurista? Eli siis siitä, että perheellisillä on aina paljon puhuttavaa toisten perheellisten kanssa, vaikka olisivatkin toisilleen ennalta tuntemattomia. Jos on suunnilleen samanikäiset lapset, voi yhdessä jauhaa Ryhmä Hausta tai teinin ripille pääsystä tai vanhimman ylioppilaskirjoituksista, ja jos on puolestaan ihan eri-ikäiset lapset, niin sitten "voi, minäkin muistan tuon ajan kuin eilisen!", "odotahan vaan kun lapset tuosta vielä vähän kasvavat ...", "toivottavasti omalleni ei tule liian paha teiniangsti" jne.

Eli on aina vähintään se yksi "yleisesti hyväksytty" smalltalk-aihe.

Lapsettomien, jopa samanikäisten elämäntilanteet voivat olla niin täysin erilaiset, ettei välttämättä löydy yhtään yhteistä puheenaihetta. Perheellisiä yhdistää sentään edes jokin.

Ne ovat niitä kauhumammoja, jotka juttelevat lastensa saavutuksista ja asioista. Ei sellaisia kestä monikaan vanhempi.

Olen kateellinen heille siitä, että he ovat tienneet haluavansa lapsia ja tehneet ne. Itse en halua mutta pelottaa että mieli muuttuu. Sitten alan jahkailemaan että olis pitänyt tehdä ne nuorempana. Tai että sitten en saakkaan lapsia enää.

Mutta ratkaisu ei ole se, että tekisin niitä lapsia estääkseni tuon prosessin. Koska en todellakaan, yhtään, milliäkään halua lasta. Oksettaa koko ajatus vanhemmuudesta (lapset ei, lapset on ihan ok sinänsä).

Ei ole miestä eikä lapsia. Eniten kirpaisee juhlapyhinä. Tai kun näkee koko ajan vierestä miten kaverien lapset kasvaa ja kehittyy, muuttuvat omiksi hauskoiksi persooniksi.

Olen kateellinen kun näen kuinka aikuinen lapsi (50-60v) tuo vanhempansa leikkaukseen, pitää huolta ja on kun tarvitaan. Jos oma puolisoni kuolee ennen minua eikä minulla ole lapsia, näen itseni siinä jonkun sosiaalityöntekijän kanssa, joka on siinä vain oman palkkansa takia. Ei mitään tunnesidettä, ei perheyhteyttä, ei välittämistä. Enkä sano että henkilö olisi välttämättä mikään psykopaatti joka ei välitä ollenkaan mutta onhan perhe tai läheinen ystävä eri. Silloin iskee kateus, tai oikeastaan haikea mieli.

En voi sanoa olleeni ikinä kateellinen niille joilla on lapsia. Voi kuulostaa ehkä jonkun korviin

hullulta mutta niin se vain on. Näin on parempi. En voi tehdä jälkeläisiä ja jos voisin niin en haluaisi tehdä siltikään.

Ehkä sellaisina hetkinä, kun lasten avulla keplotellaan itselle erilaisia etuja tai käytetään lapsia tekosyynä. Esim. livetään jostain yhteisistä talkoista sillä verukkeella, että lapset ovat sairaana tms.

Itse en voi sitä lapsikorttia heiluttaa, joten esim. työelämässä joissain asioissa mennään sitten raskaimman kautta.

Eipä ole vielä tullut sellaista hetkeä vastaan. Olen 43v, kavereiden vanhimmat lapset on parikymppisiä. 

Olen lähinnä katkera siitä, että jotakuinkin jokainen seurustelusuhteeni on loppunut lapsettomuuden takia. Vaikka asiasta olen sanonut heti suhteen alussa, ja mies on vannonut, ettei lapsia tahdo, niin jotenkin vain se mieli muuttuu ja vaihtavat lennosta uuteen niin, että uudessa suhteessa on lapsia tullut saman tien. Tai se mies, joka ei itsekään saanut biologisia lapsia, otti itselleen yh-äidin, ja paapoo nyt lapsia niin, että välit siihen oikeaan isään miltei menneet poikki...

Olen kateellinen vanhemmille ainoastaan silloin kun lapsia voi käyttää tekosyynä esim. pomppulinnaan tai hölmöihin huvipuistolaitteisiin menemiselle. Tahtoisin vain laskea liukumäkeä, kiipeillä ja tehdä hiekkalinnoja, mutta muksut ja mammat katsoisivat pahasti jos aikuinen nainen syöksyisi paikalle ja jyräisi innosta hihkuen pikku-Pirgitan liukumäkijonossa. Pulkalla laskeminen olisi myös hurjan hauskaa! Omia lapsia en halua, haluan vain itse puuhailla lasten huveja, mutta olen kömpelö, estynyt ja helposti nolostuva ihminen.

Olen suhkot nuori, joten kavereiden lapset ovat vielä pieniä ja en kyllä ole heille tällä hetkellä  yhtään kateellinen. Enemmän eroa yms. vierestä seuranneena olen entistä onnellisempi ettei ole lapsia. Ja kun en niistä pikkulapsista edes tykkää.

Mutta muutama asia minua ehkä jää hieman kaihertaan, kun en lapsia aio hankkia. Nimittäin itsekin urheilua tavoitteellisesti treenanneena olisi mahtava, jos oma lapsi innostuisi samasta lajista ja saisi seurata hänen kehitystään ja onnistumisia vierestä. Toinen on sitten kun lapset olisivat jo aikuisia, niin olisi ihana että olisi läheisiä joiden kanssa viettää aikaa ja vaikka matkustella. Mutta näissä molemmissa on aika monta jossia :D

Vierailija kirjoitti:

Olen kateellinen vanhemmille ainoastaan silloin kun lapsia voi käyttää tekosyynä esim. pomppulinnaan tai hölmöihin huvipuistolaitteisiin menemiselle. Tahtoisin vain laskea liukumäkeä, kiipeillä ja tehdä hiekkalinnoja, mutta muksut ja mammat katsoisivat pahasti jos aikuinen nainen syöksyisi paikalle ja jyräisi innosta hihkuen pikku-Pirgitan liukumäkijonossa. Pulkalla laskeminen olisi myös hurjan hauskaa! Omia lapsia en halua, haluan vain itse puuhailla lasten huveja, mutta olen kömpelö, estynyt ja helposti nolostuva ihminen.

Tämä on kyllä totta!

Itse "lainaan" kavereiden ja sukulaisten lapsia halutessani pulkkamäkeen. Tänäkin talvena oltiin ja hauskaa oli!

Olen reilu viisikymppinen nainen, ja minulta puuttuu tyystin aivopalikka/hoivavietti joka olisi tehnyt minusta äidin. En ole siis valinnut lapsettomuutta, vaan se on ominaisuus joka minussa on aina ollut. Sen vuoksi en suhtaudu paatoksella lapsettomuuteen, en vihaa lapsia enkä halveksi lapsiperheiden elämää, en saa mitään tunnekuohuja kummastakaan aiheesta. En myöskään osaa ajatella niin että olisin lenkki pitkässä sukupolvien ketjussa, että haluan jättää jälkeeni jotain mistä minut muistetaan. En osaa edes pelätä sitä että tulee päivä kun kuolen, enkä tiedä yhtään onko silloin vierelläni ketään tai katoanko vain maailmasta kenenkään siitä piittaamatta. 

Minulle on tehty kaksi aborttia, ja silloin tällöin saatan hetken miettiä että minkähänlaisia ihmisiä heistä olisi tullut, millaista olisi elämä nyt heidän kerallaan. Ja kun katson ystävieni mainioita muksuja jotka tuovat iloa ympärilleen, saatan pienellä kaiholla ajatella että voisipa olla hauskaa jos olisi tuommoinen fiksu ja hassu mukelo. Kateutta siinä en tunnista, vaan lähinnä kaihoisan hymyn koristamaa pohdintaa että toisinkin voisivat asiat olla, jos minulla se lapsipalikka olisi ollut. Että saattaisin olla ihan kelpo äiti, jos niihin hommiin olisi viettiä ollut. Mutta kun ei ollut, niin vaikea se on asiasta tehdä ongelmaa tai kehittää surua. Vaikka viihdyn hyvin yksin, on ympärilläni paitsi rakas mieheni, myös ystävien ja sukulaisten runsas piiri. Lapsia löytyy tästä piiristä paljon, vallan hyviä tyyppejä jotka tykkäävät minusta ja minä heistä. Elämä on hyvää tällaisena ja viihdyn nahoissani oikein hyvin. 

Olen kade siitä, että saavat keksiä kivoja nimiä! Kissa nimeltä "Joel" ei jotenkin toimi. En siis koskaan pääse käyttämään ideoitani. Mitään muuta en kadehdi.

Esim jossain läheisen lapsen lakkiaisissa kun itsekin iloitsee toisen puolesta ja tajuaa miten älyttömän onnelliselta siitä äidistä tuntuu. Toinen mistä olen kateellinen on matkustelu aikuisen lapsen kanssa, koska sitä tein oman äitini kanssa ja se oli todella mukavaa. Mutta kun lapsi lapsena ei ole koskaan kiinnostanut, niin ei sitä sitten aikuisversionakaan saa.