Lapseton, minkälaisina hetkinä olet kateellinen ihmisille, joilla on omia lapsia?

En voi sanoa olevani kateellinen, koska ei toisten onni ole minulta pois.

Mutta itseäni harmittaa usein se, ettei minulla ole lapsia. Olen pienestä suvusta ja perheestä ja tuntuu, että on kovin yksin. Olisi ihanaa viettää joulua omien lasten kanssa, leipoa ja tehdä ruokaa lapsille, ostaa lapsille joululahjoja. Olisi kiva, että joku odottaisi kotona kun tulen töistä tai viedä lasta harrastuksiin.

Kaipaan lapsiasiassa myös sitä, että on harvinaista, että lapseen katkeavat välit. Sen sijaan kärjistetysti voi sanoa, että miehiä tulee ja menee, mutta lapsi pysyy.

Välillä oma elämä tuntuu myös hyvin merkityksettömältä. Käyn töissä ja tulen tyhjään kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan rehellisesti ei ole koskaan tullut sellaista hetkeä. Lapsettomana pysyminen on paras päätös minkä olen ikinä tehnyt. Elämäni on nyt liki täydellistä ja menisi auttamatta ja peruuttamattomasti pilalle jos siihen lisäisi lapsia huolehdittavaksi.

Mietipä, miltä perheellisestä tuntuu lukea tuollainen kommentti? Eivät saa tekemättömäksi.

Huomaa, että puhun itsestäni. ElämäNI. Ei tämä koske ketään muuta kuin minua.

Hmm...en kyllä keksi mitään mistä olisin. En voi sanoa olevani kateellinen. No ehkä sellaista onnellista ja täydellistä perhe-elämää kadehdin ihan vähän. Mut en mä tiiä onko kenelläkään täydellisen onnellista perhe-elämää? Mut en mä kyllä sitäkään kadehdi, koska siinäkin on ne samat lapsista johtuvat kauheudet.

Koskaan en ole kenenkään äpärästä ollut kateellinen. En koskaan. Päinvastoin. Säälin ihmisiä jotka hankkivat lapsia.

Rehellisesti, en ikinä. Yritin oikein miettimällä miettiä, mutta ei. Meinasin vastata että jos lasta oikein haluaa, niin raskausaika voinee olla tosi iloista - mutta sekin lienee enemmän mielikuva, ja se tahdostaankin raskautunut oikeasti kärsii pahoinvoinnista ja peräpukamista, ja murehtii onko lapsi terve, eikä suinkaan liihota vaan yhdeksää kuukautta onnellisena :D.

Miksi olisin kateellinen jostain, mitä en ole itse koskaan edes halunnut itselleni? Erittäin harvoin olen toisille kateellinen edes sellaisista asioista, joita olisin halunnut. 

En missään tilanteessa. Kiva kun ihmisillä on lapsia, itse en ole osannut omia kaivata.

Päinvastoin voin kertoa tilanteita jolloin olen huojentunut lapsettomuudesta.

- lapsi raivoaa silmittömästi ja on väkivaltainen

- lapsi on vakavasti sairas ja kärsii

- lapsi vammautuu vakavasti

- lapsi kuolee

- lapsi joutuu rikoksen uhriksi

- lapsi ei pärjää tavalla tai toisella elämässä

- lapsi tuo vanhemmilleen häpeää

Ainoastaan silloin, kun näen jossain syntymän hetken - se on varmaan mahtavaa, kun tajuaa, että tuo uusi tyyppi on tosiaan minusta ja miehestäni syntynyt ja myöhemmin, kun näkee hänessä meidän omia piirteitä.

Mutta aina kun kuulen kaupassa miten kakara huutaa kurkku suorana, niin että meinaa hermot räjähtää, säälin noita vanhempia koko sydämestäni - Ja lähetän Jumalalle miljoona lentosuukkoa ajatuksissani, ettei minulla ole tuollaista rääkyjää itselläni, eikä tule!

Vierailija kirjoitti:

Kalastaessa ja muutenkin luonnossa liikkuessa.

Mulla sama juttu. Ei se kateutta ole mutta joskus kun olen faijan kanssa kalassa tai resutaan pitkin metsiä niin tulee mieleen että voisi olla ihan mukavaa jos olisi oma lapsi matkassa. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin tyytyväinen etten hankkinut lapsia.

Mä olen vapaaehtoisesti lapseton.

Kavereilla paljonkin lapsia.

Pienistä vauvoista en saa mitään kateusfiiliksiä, mutta kieltämättä isompien lasten tapa ihmetellä maailmaa on liikuttavaa. Kun kaikki on uutta. Kaverillani on kaksi lasta 4v ja 8v. Tolkkumukuloita, jotka eivät ole äitinsä tai muun maailman napa.

Näiden kahden kanssa puuhailu on oikeasti kivaa (suurin osa lapsista on ärsyttäviä) ja joskus tulee hetkiä, kun voin tunnustaa hetken olevani kateellinen.

Mutta sitten; tunnen itseni ja tiedän, että en jaksaisi sitä kaikkea huolta, vastuuta ja sitä, että toinen ihminen menisi itseni edelle etenkin ensimmäisinä elinvuosina 24/7.

Olen lähinnä kateellinen silloin, kun työkaveri voi jäädä kotiin (varsinkin nyt syksyllä, kun on pimeää) ekaluokkalaisen lapsensa kanssa, jolla on kuumetta. Tuonikäistä nyt ei varmaan ihan kauheasti tarvitse paapoa ja saa tehdä kotona mitä lystää.

No eipä ole sellaista hetkeä koskaan tullut.

Siinä kohtaa, kun monta vuotta nuorempi kaverini ilmoitti odottavansa toista lastaan ja minä ja mieheni vasta yritetään sitä ensimmäistä huonolla menestyksellä, kyllä vähän kirpaisi. Noin pääosin olen toki onnellinen ystäväni ja muiden puolesta, joilla on lapsia. Tulee sitten omalle kohdalle, jos on tullakseen.

Vierailija kirjoitti:

Välillä mietin että joulu voisi olla taas kiva juhla jos olisi lapsia mutta sitten tajuan ettei se välttämättä olisikaan kun joutuisi itse sen järjestämään. Rehellisesti ei kyllä tule mieleen oikein mitään mistä olisin kateellinen lapsellisille ihmisille.

Ja entäs ne lahjakasat sitten ja muut kustannukset - nykylapsille kun ei mikään ole tarpeeksi ihanaa ja "siistiä", vaan pitää olla rikas, rakastava, kärsivällinen ja viisas kasvattaja, jos aikoo elättää lapsen/lapsia ja saada heistä täyspäisiä, kunnon kansalaisia.

K-päitä on ihan liikaakin tässä maailmassa.

Silloin, kun mut painostettiin tekemään abortti nuorena ja aina, kun mietin sitä. Aina, kun on sattunut kiikariin joku uusi idiootti, joka ei haluakaan lapsia kanssani. Onneksi nykyinen sentään haluaa perheen, kuten minäkin.

Vierailija kirjoitti:

En ikinä.

Olen ikävä kyllä joutunut kasvattamaan ja hoitamaan nuoremmat sisarukseni, enkä halua olla missään tekemisissä lapsiperhe-elämän kanssa, koskaan.

Oi-joi-joi, miten ihanaa onkaan oma rauha ja siisteys, voin vapaasti tehdä ihan mitä haluan ja milloin haluan ja palkkanikin saan käyttää ihan itseeni ja omaan hyvinvointiini! :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, mä voisin myös hommata lapsia jos voisin olla tyypillisen entisajan isän roolissa; äiti hoitaa kaikki ikävät hommat ja itse silloin tällöin vien lapsen jäätelölle. Silti lapsi rakastaa ja ihailee ja antaa kaiken anteeksi.

Tämä. Plus sitten olisi vielä jokin oma "mancave", johon muilla ei olisi asiaa. Saisi rakentaa sinne oman pesän, jonne paeta, kun ei jaksa kitinää.

Älä vaan siitä lapsia ainakaan 10 -20 vuoteen - Olet vielä pikkupoikatasolla itsekin!

Tämä on oikeasti aika hyvä kysymys. Sanoisin, että noin 25-vuotiaaksi asti en tosiaan kadehtinut lapsiperheitä missään. Kaipasin enemmän elämyksiä, vapautta ja vaihtelua kuin lapsiin liittyvää vastuuta, rutiinia ja oman tilan kapenemista. Näin koko kysymyksen lähinnä arkipäivän mukavuuksien kannalta. En pidä meluisista lastenohjelmista, tykkään siististä ja hiljaisesta kodista, haluan tehdä spontaaneja individualistisia reissuja. Näin asian niin, että lapsiperheiden vanhemmat jäivät paitsi sosiaalisesta elämästä, johon kaikki muut ikäluokassa pystyivät osallistumaan.

Muita ajatuksia alkoi tulla sen jälkeen. Synkästi sanottuna ehkä hautajaiset kerrallaan. Ensin oli se, kun omista isovanhemmista viimeinenkin oli poissa. Tajusi konkreettisesti sen, että olen nyt suvun viimeinen ja jos minulle syntyisi lapsi, hän ei koskaan tapaisi isoisovanhempiaan.

Sitten alkoi kuolla ystäviä ja tuttavia. Aloin ymmärtää, että elämä loppuu joskus, jopa minunkin elämäni. Monen jälkeen ei jäänyt mitään, kaikki loppui siihen. Pahiten pistivät kuitenkin miettimään ne aivan hirveät tapaukset, joissa perheen toinen vanhempi kuoli. Kun oli nähnyt miten se pari toisistaan välitti jo ennen lapsia, ja perhe oli ollut onnellinen yhdessä. Kaikessa kauheudessa ainoa eteenpäin kantava voima olivat lapset. Heidän takiaan leskeksi jäänyt puoliso nousi ja jatkoi. Menehtyneet ystävät elävät lapsissaan tänäkin päivänä. Jos he olisivat päättäneet jäädä lapsettomiksi tai odotella vielä, kaikki olisi joka tavalla nyt ohi.

Toisaalta, nuorena ystäväpiiri oli hyvin tiivis ja oli sellainen kokemus, että se riittää ja aina on läheisiä ihmisiä ympärillä. Kolmenkympin jälkeen se ei ole enää aivan niin. Jokaisella on työnsä, kiireensä ja monella perheensä. Alkaa huomata, että kaikkein omistautuvinta välittämistä ei etenkään oikeasti pahassa tilanteessa liikene oman ydinperheen ympärille.

Ehkä se pysyvin muistutus on omien vanhempien vanhentuminen. Joka kerta heidät tavatessa huomaa sen hiljattaisen, vääjäämättömän vauhdin hiipumisen. Samalla alkaa nähdä heissä itsensä. Sen, miten monet kiireisen maailman asiat ovat jo menettäneet heille merkityksensä, mutta meidän lasten vierailulla on aina väliä. Alkaa tulla mieleen, että jos haluaa mahdollisten omien lasten tutustuvan omiin vanhempiin, aikaa ei olekaan ehkä enää ihan loputtomasti.

En ole lenkki sukupolvien ketjussa. Olen sen viimeinen pää. Jos kuolisin nyt, kokonaisia aikakausia ja tarinoita menisi kanssani hautaan. Siitä huolimatta, että niin monet polvet isovanhempia ovat uurastaneet ja rakentaneet elämää sillä ajatuksella, että meillä lapsilla olisi kaikki hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Ensin oli se, kun omista isovanhemmista viimeinenkin oli poissa. Tajusi konkreettisesti sen, että olen nyt suvun viimeinen ja jos minulle syntyisi lapsi, hän ei koskaan tapaisi isoisovanhempiaan.

Ethän sinä mikään suvun viimeinen ole, jos omat vanhempasi ovat elossa.

En ole kateellinen, mutta itselleni lapsena oli todellinen kohokohta, kun koulussa saimme uudet kirjat. Aina joskus syksyisin tulee mieleen, että siellä ne nyt katselevat niitä uusia koulukirjoja. Niitä olisi todella kiva nähdä.