Lue keskustelun säännöt.
Lähes kaikki niistä jotka alkoivat silloin "ikästään kypsempinä ja vastuullisena" 17-20v leikkimään kotia ovat eronneet
24.10.2017 |
Luokan kovispojat ovat kyllästyneet perheleikkeihin ja jotkut hylänneet jopa lapsensa niin etteivät ole missään tekemisissä. Ahkerimmat muijat ovat tehneet kakaroita jo jopa 3 eri miehelle. Avioerojakin on monella, kun on rynnätty silloin teiniaikuisena heti naimisiin.
Poikkeuksiakin toki on, mutta suurimmalla osalla on nuo teininä solmitut perheet hajonneet.
Ikää 25 ja en ole itsekään saanut elämässä mitään erityistä aikaan, mutta ainakaan ei ole takana avioeroja tai isättömiä lapsia. Eräälläkin tutulla oli jo 22 vuotiaana takana avioero ja kaksi lasta joilla eri isä. Ei kovin mainittava saavutus jo noin nuorena.
Kommentit (73)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietysti on tuo elämänhallintaongelmainen porukka erikseen, mutta tuon toisenkin "ikäisekseen kypsän" 17-20-vuotiaan ihmisryhmän tunnistan. Sellaiset ihmiset siis, jotka ovat kyenneet opiskelemaan itselleen ammatin ja elämään suht normaalia elämää. Jostain syystä moni 17-20-vuotias kuvittelee olevansa ikäistään kypsempi sillä perusteella, jos baarielämä ja jokaviikonloppuinen ryyppääminen ei kiinnosta. Monet pitävät noita asioita jonain absoluuttisena kypsyyden mittana, vaikka ne kertovat lähinnä mieltymyksistä, eivätkä juuri mitään itsetuntemuksesta tai tunne-elämän kypsyydestä. Tuo kortti vedetään lähes aina esiin, kun joku 18-vuotias perustelee ajan olevan sopiva perheen perustamiselle (tai jos 18-vuotias perustelee, miksi ikäero 40-vuotiaan kumppanin kanssa ei haittaa). Olen kyllästynyt baareiluun, tai tuntenut niissä aina oloni ulkopuoliseksi - olen sielukkaampi, syvällisempi, kypsempi kuin muut.
Tarkoitukseni ei ole väittää, etteikö tuon ikäisten kypsyydessä olisi eroja. Tai että baareilijat olisivat kypsempiä ja hienompia ihmisiä kuin baareissa käymättömät. Pidän kuitenkin sitä näköalattomana ja henkisesti taantuneena, jos ihminen arvioi omaa ja muiden kypsyyttä vain sitä kautta, kiinnostaako biletys vai ei. Joo, perhe-elämä edellyttää taukoa jatkuvasta biletyksistä, mutta se, jos ei huvita bilettää, ei ole vielä mikään elämänkokemuksen, viisauden ja ihmissuhdetaitojen tae.
Ehkä se toinen ei vaan halua paljastaa vieraalle, että kypsyys johtuu koetuista asioista. Monella teinillä voi olla enemmän elämänkokemuksia takana kuin jollain 30-vuotiaalla. Ihan tahtomattaankin. Eroja, uusioperheitä, eroriitoja, rahapulaa, viranomaisten puuttumista jne.
Mutta auttaako tuollainen elämänkokemus lasten kasvatuksessa? Minä väittäisin, että suorastaan paremmin onnistuu kasvattajana se ydinperheen kiltti teini, jolla on vanhemmat tukenaan.
Auttaa, jos ne traumat käsittelee. Silloin tietää tasan tarkkaan, millaista lapsuutta ei halua omille lapsilleen. Tässä tullaankin nyt siihen, miten vähän tukea on tarjolla (nuorille) vanhemmille, joilla on takanaan kirjava lapsuus. Ydinperheen kiltti teini voi olla yhtä surkea vanhempi kuin se entinen kioskirötöstelijäkin, jos ei ole mitään käsitystä kiintymyssuhteen rakentumisesta/kasvatuksesta ylipäätään.
Ennaltaehkäisevään mielenterveystyöhön lisää resursseja, päättäjät hoi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikös se ole ihan tutkittu juttu että puolet avioliitoista päätyy eroon, eli sillä ei ole mitään merkitystä minkä ikäisenä naimisiin menet, jos se ei toimi niin se ei toimi.
Vähän särähtää korvaan tuo "kotileikki" jos 35 vuotias menee naimisiin ja tekee lapsen onko sekin mielestäsi kotileikkiä?!?
No ei ole puolet vaan 39%.
Keskimääräinen avioitumisikä on nykyisin noin 31 vuotta ja keskimääriänen eroamisikä noin 41 vuotta. Eroon päätyvät avioliittot kestää keskimäärin 10 vuotta. En nyt oikein ilman jotain tilastofaktaa suostu uskomaan että nuorena avioituneet eläisi huonompaa elämää kuin ne jotka eivät ole avioituneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eräälläkin tutulla oli jo 22 vuotiaana takana avioero ja kaksi lasta joilla eri isä. Ei kovin mainittava saavutus jo noin nuorena.
Ei ole paljon. mutta enemmän silti kuin mitä sinä olet saanut aikaan. Asutko vielä vanhempiesi kanssa?
Mitä "aikaansaamista" tuo on? Ei lastenteko vaadi kuin seksin harrastamista ilman ehkäisyä. Avioerokaan ei ole mikään saavutus. Pitkä avioliitto sen sijaan on nykyään saavutus. Ei mikään pika-avioliitto, joita nykyään harrastetaan.
Käsittääkseni pika-avioliitot eivät ole mitenkään hireveästi lisääntyneet. Edelleen hyvin harva on naimisissa useammin kuin kerran.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäpä jos et ihan noin kärkkäästi yleistäisi asioita ja arvostelisi ihmisiä... itse olin 15v. kun aloin seurustelemaan tulevan mieheni kanssa, 17v. kun jäin raskaaksi ja 18v. kun esikoiseni syntyi. Tämä esikoinen on nyt 21v. itse olen siis 39v. ja esikoisen jälkeen on syntynyt lisää lapsia ja kaikki samalle miehelle. Meillä on 4 yhteistä lasta edelleen saman aviomiehen kanssa ja olemme olleet yhdessä 25 vuotta. Eroa ei olla kertaakaan edes harkittu, toisin kuin jotkut vanhempana perheen perustamisen aloittaneet. Jos sinun kokemus on toi niin älä niin innokkaasti arvostele ja ole tietävinäsi muiden asioista! Vai onko sinulla aihetta olla jostain katkera?
Poikkeuksia on tietenkin. Mutta keskimäärin nuo hyvin nuorena lapsia tekevät taitavat päätyä hyvin nopeasti yh:iksi, koulut jää kesken ja elämä on tukien varassa. Hyvin monesti se lapsuudenperhe on elämänhallinnaltaan myös heikkoa. Kehno-osaisuus ja yksinhuoltajuus periytyy?
Onko sinulla esittää tästä ihan joku tilasto?
En ole alkuperäinen kirjoittaja, mutta esimerkiksi tästä löytyy lähdekirjallisuutta, josta voit perehtyä ylisukupolviseen syrjäytymiseen:
http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2012113017502
Sellainen kierre ihan tutkitusti ja tunnetusti on olemassa.
No en itsekkään suosittele kenellekkään lapsentekoa ja naimisiinmenoa 18-vuotiaana. Mutta särähtää kyllä pahasti korvaan ap:n lapsellisuus ja naiivius. Kyllä me vanhemmatkin osataan parisuhteemme sössiä ja hyvinkin lahjakkaasti. Ihan samalla tapaa niitä erolapsia tulee iäkkäämpien vanhempien liitoissa.
Lisäksi et osaa katsoa asiaa ollenkaan sen toisen kannalta - vaan vain omasta, jonkinlaista täydellistä idylliä tavoittelevasta näkökulmasta. Sille 18-vuotiaana lapsen saaneelle, 23-vuotiaana eronneelle se lapsi tod.näk. ei ole mikään virhe, vaan paras asia elämässä. Kas, kun elämästä voi nauttia vaikka se ei menisi juuri siten miten yhteiskunta odottaa. Elämä kannattaa ottaa vastaan sellaisena kuin se tulee, eikä koittaa kovin hanakasti hallita ihan kaikkea rakastumisesta lapsihaaveisiin. Jos joku rakastuu 20-vuotiaana palavasti niin olkoon niin. Joku taas ei ole kokenut sitä rakkautta edes 50-vuotiaana.
Jos vaan pelkää virheitä, jää elämä elämättä pahimmillaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorten äitien lapsilla on nelinkertainen todennäköisyys tulla huostaanotetuiksi. Mutta se on vain tilastollinen fakta. Jokainen vanhempi hanskaa homman juuri niin hyvin kuin hanskaa.
No miten sitten on mahdollista että vaikka ensisynnyttäjien keski-iän kaiken aikaa noustessa, niin kuitenkin huostaanottojen määrä myös nousee? Eikö sen pitäsi laskea, jos synnyttäjän ikä on merkittävässä roolissa ja korrelaatio niin päin että nuorella äidillä suurempi riski?
No ei. Huomaa, että tässä puhutaan riskistä suhteessa kaikkiin äiteihin.
Vierailija kirjoitti:
Nuorten äitien lapsilla on nelinkertainen todennäköisyys tulla huostaanotetuiksi. Mutta se on vain tilastollinen fakta. Jokainen vanhempi hanskaa homman juuri niin hyvin kuin hanskaa.
https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102955/kestila.pdf?sequen…
Nopean silmäilyn perusteella yhdessä tutkimuksessa äidin nuorella iällä katsottiin olevan huostaanoton riskiä kasvattava vaikutus, mutta toisen tutkimuksen mukaan tätä yteyttä ei havaittu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorten äitien lapsilla on nelinkertainen todennäköisyys tulla huostaanotetuiksi. Mutta se on vain tilastollinen fakta. Jokainen vanhempi hanskaa homman juuri niin hyvin kuin hanskaa.
No miten sitten on mahdollista että vaikka ensisynnyttäjien keski-iän kaiken aikaa noustessa, niin kuitenkin huostaanottojen määrä myös nousee? Eikö sen pitäsi laskea, jos synnyttäjän ikä on merkittävässä roolissa ja korrelaatio niin päin että nuorella äidillä suurempi riski?
No ei. Huomaa, että tässä puhutaan riskistä suhteessa kaikkiin äiteihin.
Löytyisikö tästä puheesta joku tilastolinkki, vai mennäkö ihan mutupohjalla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietysti on tuo elämänhallintaongelmainen porukka erikseen, mutta tuon toisenkin "ikäisekseen kypsän" 17-20-vuotiaan ihmisryhmän tunnistan. Sellaiset ihmiset siis, jotka ovat kyenneet opiskelemaan itselleen ammatin ja elämään suht normaalia elämää. Jostain syystä moni 17-20-vuotias kuvittelee olevansa ikäistään kypsempi sillä perusteella, jos baarielämä ja jokaviikonloppuinen ryyppääminen ei kiinnosta. Monet pitävät noita asioita jonain absoluuttisena kypsyyden mittana, vaikka ne kertovat lähinnä mieltymyksistä, eivätkä juuri mitään itsetuntemuksesta tai tunne-elämän kypsyydestä. Tuo kortti vedetään lähes aina esiin, kun joku 18-vuotias perustelee ajan olevan sopiva perheen perustamiselle (tai jos 18-vuotias perustelee, miksi ikäero 40-vuotiaan kumppanin kanssa ei haittaa). Olen kyllästynyt baareiluun, tai tuntenut niissä aina oloni ulkopuoliseksi - olen sielukkaampi, syvällisempi, kypsempi kuin muut.
Tarkoitukseni ei ole väittää, etteikö tuon ikäisten kypsyydessä olisi eroja. Tai että baareilijat olisivat kypsempiä ja hienompia ihmisiä kuin baareissa käymättömät. Pidän kuitenkin sitä näköalattomana ja henkisesti taantuneena, jos ihminen arvioi omaa ja muiden kypsyyttä vain sitä kautta, kiinnostaako biletys vai ei. Joo, perhe-elämä edellyttää taukoa jatkuvasta biletyksistä, mutta se, jos ei huvita bilettää, ei ole vielä mikään elämänkokemuksen, viisauden ja ihmissuhdetaitojen tae.
Ehkä se toinen ei vaan halua paljastaa vieraalle, että kypsyys johtuu koetuista asioista. Monella teinillä voi olla enemmän elämänkokemuksia takana kuin jollain 30-vuotiaalla. Ihan tahtomattaankin. Eroja, uusioperheitä, eroriitoja, rahapulaa, viranomaisten puuttumista jne.
Mutta auttaako tuollainen elämänkokemus lasten kasvatuksessa? Minä väittäisin, että suorastaan paremmin onnistuu kasvattajana se ydinperheen kiltti teini, jolla on vanhemmat tukenaan.
Auttaa, jos ne traumat käsittelee. Silloin tietää tasan tarkkaan, millaista lapsuutta ei halua omille lapsilleen. Tässä tullaankin nyt siihen, miten vähän tukea on tarjolla (nuorille) vanhemmille, joilla on takanaan kirjava lapsuus. Ydinperheen kiltti teini voi olla yhtä surkea vanhempi kuin se entinen kioskirötöstelijäkin, jos ei ole mitään käsitystä kiintymyssuhteen rakentumisesta/kasvatuksesta ylipäätään.
Ennaltaehkäisevään mielenterveystyöhön lisää resursseja, päättäjät hoi!
Aika epärealistinen ajatus, että oikeasti vaikeista lähtökohdista tullut teini käsittelisi vaikeutensa ja ehtisi vielä 17-20-vuotiaana vanhemmaksikin. Aika moni alkaa oireillakin vasta lähempänä kolmeakymmentä.
Toki se suojatun nuoruuden elänyt teini on lapsi vielä itsekin, mutta hänellä on nuoren joustavuutta ja turvallisen kiintymyssuhteen malli sisäistettynä. Ja apua lähellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmienen kasvaa aikuiseksi vasta lasta kasvattaessaan.
Se on ihan sama oletko 20 vai 30, niin aika nollasta lähdet kummassakin iässä liikkeille lasta kasvattaessasi, ei näitä asioita opi kirjoista tai telkkaria katsomalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorten äitien lapsilla on nelinkertainen todennäköisyys tulla huostaanotetuiksi. Mutta se on vain tilastollinen fakta. Jokainen vanhempi hanskaa homman juuri niin hyvin kuin hanskaa.
No miten sitten on mahdollista että vaikka ensisynnyttäjien keski-iän kaiken aikaa noustessa, niin kuitenkin huostaanottojen määrä myös nousee? Eikö sen pitäsi laskea, jos synnyttäjän ikä on merkittävässä roolissa ja korrelaatio niin päin että nuorella äidillä suurempi riski?
No ei. Huomaa, että tässä puhutaan riskistä suhteessa kaikkiin äiteihin.
Löytyisikö tästä puheesta joku tilastolinkki, vai mennäkö ihan mutupohjalla?
Se löytyy varsin helposti googlaamalla, itselläni ei ole tässä selaimessa linkin kopiointimahdollisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, näkeehän sen, että ensimmäisenä alkaa kotia leikkiä ne, jotka on kaikkein kypsymättömimpiä (siksi lapsi tuleekin...) ja muutenkin hukassa elämässään. Ne, joista olisi teininä vanhemmaksi, ei niitä lapsia juuri saa, koska ovat vastuuntuntoisia ja fiksuja.
Vierailija kirjoitti:
Tuo on amiselämää.
WT touhua. Huonot kotiolot, perhe-elämän malli tv-sarjoista eli draamaa ja tapahtumia pitää olla. Ei ehdi kasvaa itsekään aikuiseksi - elämänkokemusta ei ole omilla vanhemmilla eikä ehdi itselle. Sukupolvien kierre. Näistä sitten nousee "suomiensin" -kiihkoilijoita ja kirkaspunatukkaisia (juurikasvulla) kansakunnan huoltosuhteen heikentäjiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äh, kuulostaa nyt siltä, että olisin itse muka jotenkin parempi ja ettei tässä enää erota ehtiskään, mutta sain itse lapset 19 ja 20 vuotiaana ja saman miehen kanssa ollaan oltu nyt öö 8 vuotta ens syksynä yhdessä. Mun kavereista, jotka on suht. Samanikäisiä, ja joilla on lapsia, niin kaikki on eronnut ja lapsia on yhdellä jo kahdenkin miehen kanssa
No todellakin tuo avaus antaa ymmärtää että pidät omia valintojasi pajon fiksumpina.
Tämä aloitus taas näyttää epätoivoiselta pelastusyritykseltä. Leikittekö tekin kotia lapsia hankkiessa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä myönnän rehellisesti, että halusin perustaa perheen nuorena, koska oma lapsuus oli rikkinäinen. Oli isä- ja äitipuolta, peliriippuvuutta, henkistä väkivaltaa jne., eikä kukaan huolehtinut musta kunnolla. En saanut rakastavaa perhettä syntymälahjaksi, joten päätin rakentaa sen itse itselleni.
Puuttui aikuinen, joka olisi sanonut, ettei ole hyvä idea takertua ekaan mieheen ja mennä naimisiin. Olen kohta 24 v ja kahden lapsen yh-äiti. Hirveät paineet päästä korkeakouluun, jotta näytän kaikille, että pärjään virheistäni huolimatta.
Lapseni eivät ole virhe, mutta avioliittoni on. Onneksi olen viisastunut, en tarvitse ketään neljättä tähän kuvioon. Keskityn nyt vain kasvattamaan lapseni ja itseni ehjäksi.
Luulen että vielä suurepi osa kanssasi samanlaista lapsuutta elävistä päättää pysyä lapsettomina ja päättää että ei koskaan muuta kenekään kanssa edes yhteen, saati että menisi naimisiin. Myhemmin iän karttuessa ja lapsuudendraumojen hellittäessä mieli voi muuttua.
Tähän ehkä vaikuttaa paljon sattumakin. Perheen perustaminen saattaa olla monella jo varhain toiveena, mutta jää toteuttamatta, koska sopivaa puolisoa ei löydy ajoissa tai lasta ei heti kuulu.
Pari vuotta myöhemmin (esim. 22 v) voi olla kypsynyt sen verran henkisesti, että tajuaa itsekin, ettei omilla lapsilla kannata paikata lapsuustraumoja.
Traumat kannattaa käsitellä ennen lapsia tai tulee siirtäneeksi ne seuraavalle sukupolvelle... Ihan vaan jälkiviisaas vinkki muille teiniäitiydestä haaveileville :D
En usko yhtää tuohon väitteeseen että joku muka paikkaisi lapsuuden traumoja hankkimalla itse lapsia. Päin vastoin, uskon että lapsuuden traumojen vuoksi jäädään lapsettomiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo on amiselämää.
WT touhua. Huonot kotiolot, perhe-elämän malli tv-sarjoista eli draamaa ja tapahtumia pitää olla. Ei ehdi kasvaa itsekään aikuiseksi - elämänkokemusta ei ole omilla vanhemmilla eikä ehdi itselle. Sukupolvien kierre. Näistä sitten nousee "suomiensin" -kiihkoilijoita ja kirkaspunatukkaisia (juurikasvulla) kansakunnan huoltosuhteen heikentäjiä.
Tuo on nyt ihan vain sinun oma mielipiteesi vailla todellisuutta.
Kyllä mua enemmän huvittaa nää kolmekymppiset, jotka edelleen puhuvat lapsuudenkodistaan "kotina" ja ovat jääneet junnaamaan johonkin ikuiseen nuoren aikuisen elämään, mitään ihmeitä ei ole tapahtunut elämässä yli kymmeneen vuoteen... Itse 18-vuotiaasta lähtien oon mieheni kanssa ollut ja nyt meillä on kolme lasta (tosin olin yli 25 kun ensimmäinen lapsi saatiin). Ja kyllä, kuten joku tuossa aiemmin sanoi, lapsen saaminen kasvattaa aikuiseksi tai ainakin kasvattaa tosi paljon ja maailma avautuu aivan erilaisena sitten kun on vanhempi. Ja nyt kun parisuhdetta on takana melkein 20 vuotta niin alkaa ymmärtää sitäkin, että mitä se on olla parisuhteessa.. Toiset menee kolmekymppisenä nopeasti naimisiin uuden rakkaan kanssa ja hankkivat äkkiä lapsia, ovatko he muka jotenkin kypsempiä ja fiksumpia ihmisiä? Saatanpa vähän epäillä. Niin ja pitkässä parisuhteessa mm. seksi paranee koko ajan ja elämä on muutenkin ihanaa. Niin ja olen ihan tavallisesta perheestä..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä myönnän rehellisesti, että halusin perustaa perheen nuorena, koska oma lapsuus oli rikkinäinen. Oli isä- ja äitipuolta, peliriippuvuutta, henkistä väkivaltaa jne., eikä kukaan huolehtinut musta kunnolla. En saanut rakastavaa perhettä syntymälahjaksi, joten päätin rakentaa sen itse itselleni.
Puuttui aikuinen, joka olisi sanonut, ettei ole hyvä idea takertua ekaan mieheen ja mennä naimisiin. Olen kohta 24 v ja kahden lapsen yh-äiti. Hirveät paineet päästä korkeakouluun, jotta näytän kaikille, että pärjään virheistäni huolimatta.
Lapseni eivät ole virhe, mutta avioliittoni on. Onneksi olen viisastunut, en tarvitse ketään neljättä tähän kuvioon. Keskityn nyt vain kasvattamaan lapseni ja itseni ehjäksi.
Luulen että vielä suurepi osa kanssasi samanlaista lapsuutta elävistä päättää pysyä lapsettomina ja päättää että ei koskaan muuta kenekään kanssa edes yhteen, saati että menisi naimisiin. Myhemmin iän karttuessa ja lapsuudendraumojen hellittäessä mieli voi muuttua.
Tähän ehkä vaikuttaa paljon sattumakin. Perheen perustaminen saattaa olla monella jo varhain toiveena, mutta jää toteuttamatta, koska sopivaa puolisoa ei löydy ajoissa tai lasta ei heti kuulu.
Pari vuotta myöhemmin (esim. 22 v) voi olla kypsynyt sen verran henkisesti, että tajuaa itsekin, ettei omilla lapsilla kannata paikata lapsuustraumoja.
Traumat kannattaa käsitellä ennen lapsia tai tulee siirtäneeksi ne seuraavalle sukupolvelle... Ihan vaan jälkiviisaas vinkki muille teiniäitiydestä haaveileville :D
En usko yhtää tuohon väitteeseen että joku muka paikkaisi lapsuuden traumoja hankkimalla itse lapsia. Päin vastoin, uskon että lapsuuden traumojen vuoksi jäädään lapsettomiksi.
Aiemmin esitetyt seikat jothtavat nuorena perehytymisen sijaan vapaaehtoiseen lapsettomuuteen.
http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/?x27…
Vapaaehtoinen lapsettomuus
Perusasteen koulutuksen varassa olevissa oli eniten (18.5 %) niitä, jotka aikoivat jäädä lapsettomaksi.
Vapaaehtoinen lapsettomuus oli muita yleisempää kaupungeissa ja varsinkin pääkaupunkiseudulla asuvien, pienituloisten sekä ei-parisuhteessa asuvien keskuudessa.
Myös lapsuudenkodin ympäristö vaikutti lapsitoiveiden taustalla: ne, jotka olivat itse kasvaneet ilman sisaruksia, tai joiden omat vanhemmat olivat eronneet, suunnittelivat muita useammin jäävänsä lapsettomaksi.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mua enemmän huvittaa nää kolmekymppiset, jotka edelleen puhuvat lapsuudenkodistaan "kotina" ja ovat jääneet junnaamaan johonkin ikuiseen nuoren aikuisen elämään, mitään ihmeitä ei ole tapahtunut elämässä yli kymmeneen vuoteen... Itse 18-vuotiaasta lähtien oon mieheni kanssa ollut ja nyt meillä on kolme lasta (tosin olin yli 25 kun ensimmäinen lapsi saatiin). Ja kyllä, kuten joku tuossa aiemmin sanoi, lapsen saaminen kasvattaa aikuiseksi tai ainakin kasvattaa tosi paljon ja maailma avautuu aivan erilaisena sitten kun on vanhempi. Ja nyt kun parisuhdetta on takana melkein 20 vuotta niin alkaa ymmärtää sitäkin, että mitä se on olla parisuhteessa.. Toiset menee kolmekymppisenä nopeasti naimisiin uuden rakkaan kanssa ja hankkivat äkkiä lapsia, ovatko he muka jotenkin kypsempiä ja fiksumpia ihmisiä? Saatanpa vähän epäillä. Niin ja pitkässä parisuhteessa mm. seksi paranee koko ajan ja elämä on muutenkin ihanaa. Niin ja olen ihan tavallisesta perheestä..
Sama. Ja sitten vielä haaveillaan yli 30 vuotiaana jostain koulutuksetesta ja ammatista jonka hakkii isona jne. Eikä yhtään tajuta että juna mennyt jo aikoja sitten.
Monellahan se pariutumisvietti iskee sitten yli komekymppisenä kun biologinen kello tikittää ja siinä vaiheessa ei todellakaan ihan hierveästi käytetä harkintaa että kenen kanssa ne lapset laitetaan alulle.
Nämä eivät todennäköisesti myöskään tule eroamaan.