Kertokaa: mitä APUA lastensuojelu voi antaa perheelle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli ei sitä tilannetta paranna ilmoitusten lisääminen vaan sossujen pätevyyden parantaminen ja älykkyystason nosto.

Miten se tapahtuisi? Koulutusta paremmaksi? Sisäänpääsytestit? Selkeämmät toimintaohjeet työhön? Lain muuttaminen?

Taitoa ja osaamista tosiaan vaaditaan kun ihmisten herkälle alueelle perheeseen ja yksityiselämään puututaan.

Esim Itä-Helsingissä on lastensuojeluyksikköjä, joissa 90 prosenttia työntekijöistä on epäpäteviä. Nuoria tyttösiä.

Eli pätevyysvaatimukset ehdottomiksi tiukoiksi, alalle kunnolliset soveltuvuuskokeet, pyrkijöistä pois kaikki omaa lapsuuttaan kostavat/paikkaavat ja luonnehäiriöiset.

Laki uusiksi - myös työntekijöille selkeät vastuut toiminnastaan. Seuraukset vääristä ilmoituksista ilmoittelijoille.

Kaikki kikkailut kiellettävä. Eli se että kaksi epäpätevää tunaria käy perheen luona (pahantahtoisia lähäreitä esim) ja sitten heidän toilailunsa kuittaa nimiinsä se toimiston ainoa pätevä työntekijä, perhettä näkemättä.

Kaikki merkinnät avoimiksi ja joka keskustelusta pöytäkirja ja siitä kopiot perheille. Selkeä ja toimiva ja kunnollinen kirjausten korjauspalvelu.

Termistö läpinäkyväksi: Sossu-suomi-sanakirja, joka kertoo selkeästi, mitä oikeasti tarkoittaa "huoli", mitä "yhteistyö" jne.

Nämä nyt kriisitoimenpiteinä ja heti.

Sosiaalityöntekijöistä on huutava pula. Pääkaupunkiseudulla on tälläkin hetkellä yli 70 avointa toimea haettavana. Tekijöitä ei saada, koska palkat ovat akateemiseen koulutukseen nähden mitättömät ja työ raskasta. Tällä hetkellä sosiaalityöntekijänä voi toimia ainoastaan joko akateemisen loppututkinnon alalta suorittanut tai sijaisena alan opiskelija. Yliopistot kouluttavat uusia koko ajan, mutta koulutus kestää 5-6 vuotta. Sisäänpääsy opiskelemaan sosiaalityötä on vaikeaa. Esim. Helsingin yliopistoon pääsee sitä lukemaan n. 2% hakijoista.

Sosiaalipalvelujen kirjaukset ovat tulossa omakantaan kuten terveydenhuollonkin kirjaukset.

Sitä suuremmalla syyllä sieltä pitää saada ne aiheettomat ilmoitukset pois. Eli väärästä ilmoituksesta rangaistus ja lakiteksti uusiksi.

Ja ne lapsiperheiden palvelut sinne minne ne kuuluukin. Neuvolaan, terveydenhuoltoon ja kotipalveluun.

Jep jep. Niin että jos lastensuojelun tarvetta ei päästä näyttämään toteen, niin ilmoittajalle rangaistus?

No, loppuuhan siinä ilmoitukset nopeasti. Samalla myös ne aiheelliset, kun ei kukaan uskalla ilmoittaa, ellei saa laiminlyöntiä tallennetuksi videolle.

Minua pahoinpideltiin lapsena rankasto. Hakattiin mustelmille ja lisäksi kiusattiin henkisesti, muunmuassa käskettiin tappamaan itseni.

Muiden edessä äiti esitti sitten vuoden vanhempaa, joka ikinä ei tekisi pahaa lapsille en ja muuta oikeen herttasta.

Siinä onkin sitten vaikea näyttää toteen mitään. Jos riskinä on vielä saada syyte, niin eiköhän moni jätä sitten ihan varmuuden vuoksi ilmoittamatta.

Myös se on rankkaa väkivaltaa jos joutuu siihen prosessiin syyttömänä.

Puolet ilmoituksista on aiheettomia.

Meitä alkoi vainota mt-ongelmainen sukulainen kymmenillä ilmoituksilla ja lastensuojelu yhtyi kiusantekoon. Sitä kesti vuoden.

Jännä, kun ainoat lähipiirin lastensuojelun tukea tarvinneet ovat saaneet apunsa, todettu pärjääviksi ja asiakkuus päättynyt.

Netissä sitten löytyy joka sormelle niitä, jotla ovat joutuneet "sossun kiusaamaksi".

Ja ps. sinusta siis kannattaa vaikeuttaa kaltoinkohdeltujen lasten avunsaantia, koska sinua on mielestäsi kohdeltu väärin?

Lastensuojelun taso ja keinot ovat Suomessa todella vaihtelevia. On hyvin asiallisia, perheeseen kunnioittavasti suhtautuvia ja tilannetajuisia työntekijöitä, mutta paljon myös niitä joilla asenne ja käytöstavat ei todellakaan ole kohdallaan.Ei lastensuojelun työntekijä voi asennoitua jo ensitapaamisella vanhempiin kuin joihinkin vihollisiin, vaan jokainen perhe pitäisi haastatella neutraalisti ja asiallisesti.  Kyllä se on lapsenkin etu että vanhempiin suhtaudutaan kunnioittavasti ja rakennetaan hyvä yhteistyösuhde? 

On myös aivan liikaa kirjausvirheitä, sekaannuksia (esim. sekoitetaan vahingossa jonkun lapsen asiat toisen lapsen asioihin), kuormitettuja ja huonosti koulutettuja työntekijöitä tehtävissä joissa pitäisi olla sosiaalityöntekijän (yliopisto-) koulutus. 

Kyllä nykyisen lain mukaan työntekijöillä on pätevä koulutus, sijaistavat opiskelijatkin ovat jo niin pitkällä opinnoissa, ettei sitä koulutustasoa enää joku gradun kirjoittaminen muuta. Kokemus tulee tietenkin vain työskennellessä, mutta kaikkien ammattilaistenkin on aloitettava jostain, huippukirurgeillakin on joskus ollut se eka leikkaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, että miksi ihmeessä on edelleen sellaista stigmaa psyykkisesti sairastuneita kohtaan, että he eivät jotenkin selviäisi normaalista arjestaan parannuttaan?

Varmaankin siksi, että meitä kaltoinkohdeltuja mt-ongelmaisten lapsia on PALJON.

Lähes surkuhupaisaa lukea näitä vakuutteluja, ettei seurantoja tarvita kun "kyllä mt-ongelmista kärsivä osaa itse hakea apua, jos ei voimavarat riitä!".

Voi rakkaat, kun kaikki eivät osaa. Minun äitini mieluummin hakkasi minut mustelmille ja solvasi, ihan vaanoikeasti purkaakseen omaa pahaa oloaan.

Mutta kai ymmärrät, että suurin osa mt-ongelmaisista ei ole väkivallan tekijöitä? Itsellä on vaikea psyyken sairaus (todellisuudentaju tallella silti), joka nimenomaan on seurausta kaltoinkohtelusta. Tätä ongelmaa ratkon psykoterapiassa. Jos saisin lapsia, en tietenkään heitä pahoinpitelisi. Jos tarvisin apua, hakisin. En ymmärrä, että miten esim parantunut paniikkihäiriö tai pakko-oireinen häiriö voisivat vaikuttaa perhe-elämään niin, että siellä pitää rampata sosiaalin harva se viikko "tarkistamassa".

Niin. Tuossa on juuri pohja esim vuorovaikutuksen puutteille tai uupumiselle.

Paniikkihäiriö myös saattaisi estää tarpeellisen sosiaalisuuden ja pakko-oireet keskittää huomion vanhempaan, lapsen sijaan.

nosto

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, että miksi ihmeessä on edelleen sellaista stigmaa psyykkisesti sairastuneita kohtaan, että he eivät jotenkin selviäisi normaalista arjestaan parannuttaan?

Varmaankin siksi, että meitä kaltoinkohdeltuja mt-ongelmaisten lapsia on PALJON.

Lähes surkuhupaisaa lukea näitä vakuutteluja, ettei seurantoja tarvita kun "kyllä mt-ongelmista kärsivä osaa itse hakea apua, jos ei voimavarat riitä!".

Voi rakkaat, kun kaikki eivät osaa. Minun äitini mieluummin hakkasi minut mustelmille ja solvasi, ihan vaanoikeasti purkaakseen omaa pahaa oloaan.

Mutta kai ymmärrät, että suurin osa mt-ongelmaisista ei ole väkivallan tekijöitä? Itsellä on vaikea psyyken sairaus (todellisuudentaju tallella silti), joka nimenomaan on seurausta kaltoinkohtelusta. Tätä ongelmaa ratkon psykoterapiassa. Jos saisin lapsia, en tietenkään heitä pahoinpitelisi. Jos tarvisin apua, hakisin. En ymmärrä, että miten esim parantunut paniikkihäiriö tai pakko-oireinen häiriö voisivat vaikuttaa perhe-elämään niin, että siellä pitää rampata sosiaalin harva se viikko "tarkistamassa".

Niin. Tuossa on juuri pohja esim vuorovaikutuksen puutteille tai uupumiselle.

Paniikkihäiriö myös saattaisi estää tarpeellisen sosiaalisuuden ja pakko-oireet keskittää huomion vanhempaan, lapsen sijaan.

Siis miten ihmeessä PARANTUNUT paniikkihäiriö tai parantunut pakko-oireinen häiriö vaikuttaisi enää lapseen? Tällöin henkilö ei ole sairaudentunnoton vaan osaa pienimmästäkin oireesta ottaa yhteyden mielenterveyspuoleen. Ja jos on sairastanut esim vaikean pakko-oireisen häiriön, niin normaali elämä tuntuu sen jälkeen tosi luksukselta, eikä raskaalta. Ja miten ihmeessä se, että on joskus sairastunut ko.häiriötä vaikuttaa vuorovaikutukseen vauva-aikana kun oireita ei enää ole?

Eli jos on joskus sairastunut paniikkihäiriön ja parantunut siitä, niin automaattisesti lapsen synnyttyä ei puhu lapselleen, ei luo lapseen kontaktia, menee kaappiin piiloon, uupuu totaalisesti normaalista arjesta yms? :D

Vierailija kirjoitti:

Eli jos on joskus sairastunut paniikkihäiriön ja parantunut siitä, niin automaattisesti lapsen synnyttyä ei puhu lapselleen, ei luo lapseen kontaktia, menee kaappiin piiloon, uupuu totaalisesti normaalista arjesta yms? :D

Lastensuojelu näkee paniikkihäiriön yms potentiaalisena riskinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos on joskus sairastunut paniikkihäiriön ja parantunut siitä, niin automaattisesti lapsen synnyttyä ei puhu lapselleen, ei luo lapseen kontaktia, menee kaappiin piiloon, uupuu totaalisesti normaalista arjesta yms? :D

Lastensuojelu näkee paniikkihäiriön yms potentiaalisena riskinä.

Eihän se ole sen kummempi sairaus kuin vaikkapa syöpä. Syöpäkin voi uusiutua, mutta ei välttämättä. Olisiko sairastettu syöpä hyvä syy sille, että sosiaalityöntekijät tulevat kotiin kertomaan itsestäänselvyyksiä, että lapselle tulee puhua ja sitä kuuluu ruokkia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos on joskus sairastunut paniikkihäiriön ja parantunut siitä, niin automaattisesti lapsen synnyttyä ei puhu lapselleen, ei luo lapseen kontaktia, menee kaappiin piiloon, uupuu totaalisesti normaalista arjesta yms? :D

Lastensuojelu näkee paniikkihäiriön yms potentiaalisena riskinä.

Riskinä mihin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos on joskus sairastunut paniikkihäiriön ja parantunut siitä, niin automaattisesti lapsen synnyttyä ei puhu lapselleen, ei luo lapseen kontaktia, menee kaappiin piiloon, uupuu totaalisesti normaalista arjesta yms? :D

Lastensuojelu näkee paniikkihäiriön yms potentiaalisena riskinä.

Eihän se ole sen kummempi sairaus kuin vaikkapa syöpä. Syöpäkin voi uusiutua, mutta ei välttämättä. Olisiko sairastettu syöpä hyvä syy sille, että sosiaalityöntekijät tulevat kotiin kertomaan itsestäänselvyyksiä, että lapselle tulee puhua ja sitä kuuluu ruokkia?

Se on mielen sairaus.

Ja kyllä, luulen että myös syöpä on huoli.

Eihän lastensuojelun kuulukaan auttaa perhettä, vaan lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos on joskus sairastunut paniikkihäiriön ja parantunut siitä, niin automaattisesti lapsen synnyttyä ei puhu lapselleen, ei luo lapseen kontaktia, menee kaappiin piiloon, uupuu totaalisesti normaalista arjesta yms? :D

Lastensuojelu näkee paniikkihäiriön yms potentiaalisena riskinä.

Eihän se ole sen kummempi sairaus kuin vaikkapa syöpä. Syöpäkin voi uusiutua, mutta ei välttämättä. Olisiko sairastettu syöpä hyvä syy sille, että sosiaalityöntekijät tulevat kotiin kertomaan itsestäänselvyyksiä, että lapselle tulee puhua ja sitä kuuluu ruokkia?

Se on mielen sairaus.

Ja kyllä, luulen että myös syöpä on huoli.

Mutta onko parantunut syöpä huoli? Jos ei, niin miksi sitten parantunut psyyken sairaus? Ei psyyken sairaus tarkoita sitä, etä henkilö ei kestäisi normalia elämää. Päinvastoin, hän on joutunut kestämään enemmän kuin normaalia ja elämää ja luhistunut sen takia (hetkellisesti). Psyykkisesti sairaat eivät ole sen hauraampia kuin muutkaan. Henkilö, joka on parantunut psyyken sairaudesta, osaa lukea varoittavat merkit jo ennenkuin kukaan ulkopuolelta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos on joskus sairastunut paniikkihäiriön ja parantunut siitä, niin automaattisesti lapsen synnyttyä ei puhu lapselleen, ei luo lapseen kontaktia, menee kaappiin piiloon, uupuu totaalisesti normaalista arjesta yms? :D

Lastensuojelu näkee paniikkihäiriön yms potentiaalisena riskinä.

Eihän se ole sen kummempi sairaus kuin vaikkapa syöpä. Syöpäkin voi uusiutua, mutta ei välttämättä. Olisiko sairastettu syöpä hyvä syy sille, että sosiaalityöntekijät tulevat kotiin kertomaan itsestäänselvyyksiä, että lapselle tulee puhua ja sitä kuuluu ruokkia?

Se on mielen sairaus.

Ja kyllä, luulen että myös syöpä on huoli.

Mutta onko parantunut syöpä huoli? Jos ei, niin miksi sitten parantunut psyyken sairaus? Ei psyyken sairaus tarkoita sitä, etä henkilö ei kestäisi normalia elämää. Päinvastoin, hän on joutunut kestämään enemmän kuin normaalia ja elämää ja luhistunut sen takia (hetkellisesti). Psyykkisesti sairaat eivät ole sen hauraampia kuin muutkaan. Henkilö, joka on parantunut psyyken sairaudesta, osaa lukea varoittavat merkit jo ennenkuin kukaan ulkopuolelta.

Syöpä ja moni mielen sairaus usein uusivat.

Varsinkin kun ihminen on poikkeuksellisen lujilla, mitä lapsen kanssa aina on.

Ihan turhaan kinaat, näin se ajatusmalli nyt vaan menee. En minä tätä ole keksinyt.

Nuo on myös kaikki syitä joiden takia lentää esim adoptioneuvonnasta ulos saman tien.

voiko joku kertoa konkreettisen esimerkin siitä, että miten parantunut paniikkihäiriö vaikuttaa nykyiseen vauvanhoitoon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos on joskus sairastunut paniikkihäiriön ja parantunut siitä, niin automaattisesti lapsen synnyttyä ei puhu lapselleen, ei luo lapseen kontaktia, menee kaappiin piiloon, uupuu totaalisesti normaalista arjesta yms? :D

Lastensuojelu näkee paniikkihäiriön yms potentiaalisena riskinä.

Eihän se ole sen kummempi sairaus kuin vaikkapa syöpä. Syöpäkin voi uusiutua, mutta ei välttämättä. Olisiko sairastettu syöpä hyvä syy sille, että sosiaalityöntekijät tulevat kotiin kertomaan itsestäänselvyyksiä, että lapselle tulee puhua ja sitä kuuluu ruokkia?

Se on mielen sairaus.

Ja kyllä, luulen että myös syöpä on huoli.

Mutta onko parantunut syöpä huoli? Jos ei, niin miksi sitten parantunut psyyken sairaus? Ei psyyken sairaus tarkoita sitä, etä henkilö ei kestäisi normalia elämää. Päinvastoin, hän on joutunut kestämään enemmän kuin normaalia ja elämää ja luhistunut sen takia (hetkellisesti). Psyykkisesti sairaat eivät ole sen hauraampia kuin muutkaan. Henkilö, joka on parantunut psyyken sairaudesta, osaa lukea varoittavat merkit jo ennenkuin kukaan ulkopuolelta.

Syöpä ja moni mielen sairaus usein uusivat.

Varsinkin kun ihminen on poikkeuksellisen lujilla, mitä lapsen kanssa aina on.

Ihan turhaan kinaat, näin se ajatusmalli nyt vaan menee. En minä tätä ole keksinyt.

Nuo on myös kaikki syitä joiden takia lentää esim adoptioneuvonnasta ulos saman tien.

Kyllä sitä on miljoona kertaa lujemmilla vaikean pakko-oireisen häiriön kanssa kuin vauvan hoidon kanssa. Kun on itse kokenut rankkoja aikoja, niin silloin se normaali elämä huolineen ja murheineen on aika kevyttä loppujen lopuksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos on joskus sairastunut paniikkihäiriön ja parantunut siitä, niin automaattisesti lapsen synnyttyä ei puhu lapselleen, ei luo lapseen kontaktia, menee kaappiin piiloon, uupuu totaalisesti normaalista arjesta yms? :D

Lastensuojelu näkee paniikkihäiriön yms potentiaalisena riskinä.

Eihän se ole sen kummempi sairaus kuin vaikkapa syöpä. Syöpäkin voi uusiutua, mutta ei välttämättä. Olisiko sairastettu syöpä hyvä syy sille, että sosiaalityöntekijät tulevat kotiin kertomaan itsestäänselvyyksiä, että lapselle tulee puhua ja sitä kuuluu ruokkia?

Se on mielen sairaus.

Ja kyllä, luulen että myös syöpä on huoli.

Mutta onko parantunut syöpä huoli? Jos ei, niin miksi sitten parantunut psyyken sairaus? Ei psyyken sairaus tarkoita sitä, etä henkilö ei kestäisi normalia elämää. Päinvastoin, hän on joutunut kestämään enemmän kuin normaalia ja elämää ja luhistunut sen takia (hetkellisesti). Psyykkisesti sairaat eivät ole sen hauraampia kuin muutkaan. Henkilö, joka on parantunut psyyken sairaudesta, osaa lukea varoittavat merkit jo ennenkuin kukaan ulkopuolelta.

Syöpä ja moni mielen sairaus usein uusivat.

Varsinkin kun ihminen on poikkeuksellisen lujilla, mitä lapsen kanssa aina on.

Ihan turhaan kinaat, näin se ajatusmalli nyt vaan menee. En minä tätä ole keksinyt.

Nuo on myös kaikki syitä joiden takia lentää esim adoptioneuvonnasta ulos saman tien.

Mutta jos mielen sairaus uusiutuu, niin eihän siihen silloin sosiaalipuoli voi auttaa vaan pitää hakea sitä psyykepuolen apua? Ja jos se on kunnossa, että on jo se kontakti olemassa, niin eihän sosiaalipuoli voi enää muuten auttaa, kun arki rullaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos on joskus sairastunut paniikkihäiriön ja parantunut siitä, niin automaattisesti lapsen synnyttyä ei puhu lapselleen, ei luo lapseen kontaktia, menee kaappiin piiloon, uupuu totaalisesti normaalista arjesta yms? :D

Lastensuojelu näkee paniikkihäiriön yms potentiaalisena riskinä.

Eihän se ole sen kummempi sairaus kuin vaikkapa syöpä. Syöpäkin voi uusiutua, mutta ei välttämättä. Olisiko sairastettu syöpä hyvä syy sille, että sosiaalityöntekijät tulevat kotiin kertomaan itsestäänselvyyksiä, että lapselle tulee puhua ja sitä kuuluu ruokkia?

Se on mielen sairaus.

Ja kyllä, luulen että myös syöpä on huoli.

Mutta onko parantunut syöpä huoli? Jos ei, niin miksi sitten parantunut psyyken sairaus? Ei psyyken sairaus tarkoita sitä, etä henkilö ei kestäisi normalia elämää. Päinvastoin, hän on joutunut kestämään enemmän kuin normaalia ja elämää ja luhistunut sen takia (hetkellisesti). Psyykkisesti sairaat eivät ole sen hauraampia kuin muutkaan. Henkilö, joka on parantunut psyyken sairaudesta, osaa lukea varoittavat merkit jo ennenkuin kukaan ulkopuolelta.

Syöpä ja moni mielen sairaus usein uusivat.

Varsinkin kun ihminen on poikkeuksellisen lujilla, mitä lapsen kanssa aina on.

Ihan turhaan kinaat, näin se ajatusmalli nyt vaan menee. En minä tätä ole keksinyt.

Nuo on myös kaikki syitä joiden takia lentää esim adoptioneuvonnasta ulos saman tien.

Kyllä sitä on miljoona kertaa lujemmilla vaikean pakko-oireisen häiriön kanssa kuin vauvan hoidon kanssa. Kun on itse kokenut rankkoja aikoja, niin silloin se normaali elämä huolineen ja murheineen on aika kevyttä loppujen lopuksi.

Lapsen saanti on yksi elämän isoimmista stresseistä.

Paniikkihäiriö usein uusii helposti ääriolosuhteissa, joiksi se synnytys, valvominen ja tuore vanhemmuus lasketaan.

Näin se ajatellaan ja siksi sen kanssa kuuluu riskiryhmään. En jaksa vängätä tästä enempää, kun ei nää faktat tästä mihinkään muutu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos on joskus sairastunut paniikkihäiriön ja parantunut siitä, niin automaattisesti lapsen synnyttyä ei puhu lapselleen, ei luo lapseen kontaktia, menee kaappiin piiloon, uupuu totaalisesti normaalista arjesta yms? :D

Lastensuojelu näkee paniikkihäiriön yms potentiaalisena riskinä.

Eihän se ole sen kummempi sairaus kuin vaikkapa syöpä. Syöpäkin voi uusiutua, mutta ei välttämättä. Olisiko sairastettu syöpä hyvä syy sille, että sosiaalityöntekijät tulevat kotiin kertomaan itsestäänselvyyksiä, että lapselle tulee puhua ja sitä kuuluu ruokkia?

Se on mielen sairaus.

Ja kyllä, luulen että myös syöpä on huoli.

Mutta onko parantunut syöpä huoli? Jos ei, niin miksi sitten parantunut psyyken sairaus? Ei psyyken sairaus tarkoita sitä, etä henkilö ei kestäisi normalia elämää. Päinvastoin, hän on joutunut kestämään enemmän kuin normaalia ja elämää ja luhistunut sen takia (hetkellisesti). Psyykkisesti sairaat eivät ole sen hauraampia kuin muutkaan. Henkilö, joka on parantunut psyyken sairaudesta, osaa lukea varoittavat merkit jo ennenkuin kukaan ulkopuolelta.

Syöpä ja moni mielen sairaus usein uusivat.

Varsinkin kun ihminen on poikkeuksellisen lujilla, mitä lapsen kanssa aina on.

Ihan turhaan kinaat, näin se ajatusmalli nyt vaan menee. En minä tätä ole keksinyt.

Nuo on myös kaikki syitä joiden takia lentää esim adoptioneuvonnasta ulos saman tien.

Mutta jos mielen sairaus uusiutuu, niin eihän siihen silloin sosiaalipuoli voi auttaa vaan pitää hakea sitä psyykepuolen apua? Ja jos se on kunnossa, että on jo se kontakti olemassa, niin eihän sosiaalipuoli voi enää muuten auttaa, kun arki rullaa.

Lastensuojelua kiinnostaa ainoastaan se lapsi. Ei äiti ja äidn sairaudet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos on joskus sairastunut paniikkihäiriön ja parantunut siitä, niin automaattisesti lapsen synnyttyä ei puhu lapselleen, ei luo lapseen kontaktia, menee kaappiin piiloon, uupuu totaalisesti normaalista arjesta yms? :D

Lastensuojelu näkee paniikkihäiriön yms potentiaalisena riskinä.

Eihän se ole sen kummempi sairaus kuin vaikkapa syöpä. Syöpäkin voi uusiutua, mutta ei välttämättä. Olisiko sairastettu syöpä hyvä syy sille, että sosiaalityöntekijät tulevat kotiin kertomaan itsestäänselvyyksiä, että lapselle tulee puhua ja sitä kuuluu ruokkia?

Se on mielen sairaus.

Ja kyllä, luulen että myös syöpä on huoli.

Mutta onko parantunut syöpä huoli? Jos ei, niin miksi sitten parantunut psyyken sairaus? Ei psyyken sairaus tarkoita sitä, etä henkilö ei kestäisi normalia elämää. Päinvastoin, hän on joutunut kestämään enemmän kuin normaalia ja elämää ja luhistunut sen takia (hetkellisesti). Psyykkisesti sairaat eivät ole sen hauraampia kuin muutkaan. Henkilö, joka on parantunut psyyken sairaudesta, osaa lukea varoittavat merkit jo ennenkuin kukaan ulkopuolelta.

Syöpä ja moni mielen sairaus usein uusivat.

Varsinkin kun ihminen on poikkeuksellisen lujilla, mitä lapsen kanssa aina on.

Ihan turhaan kinaat, näin se ajatusmalli nyt vaan menee. En minä tätä ole keksinyt.

Nuo on myös kaikki syitä joiden takia lentää esim adoptioneuvonnasta ulos saman tien.

Kyllä sitä on miljoona kertaa lujemmilla vaikean pakko-oireisen häiriön kanssa kuin vauvan hoidon kanssa. Kun on itse kokenut rankkoja aikoja, niin silloin se normaali elämä huolineen ja murheineen on aika kevyttä loppujen lopuksi.

Niistä rankoista ajoista kun pahimmillaan voi jäädä asioita, joita purkaa sitten lapseensa. Näin itse tällaisena, johon purettiin se ne omat "rankat ajat"'

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos on joskus sairastunut paniikkihäiriön ja parantunut siitä, niin automaattisesti lapsen synnyttyä ei puhu lapselleen, ei luo lapseen kontaktia, menee kaappiin piiloon, uupuu totaalisesti normaalista arjesta yms? :D

Lastensuojelu näkee paniikkihäiriön yms potentiaalisena riskinä.

Eihän se ole sen kummempi sairaus kuin vaikkapa syöpä. Syöpäkin voi uusiutua, mutta ei välttämättä. Olisiko sairastettu syöpä hyvä syy sille, että sosiaalityöntekijät tulevat kotiin kertomaan itsestäänselvyyksiä, että lapselle tulee puhua ja sitä kuuluu ruokkia?

Se on mielen sairaus.

Ja kyllä, luulen että myös syöpä on huoli.

Mutta onko parantunut syöpä huoli? Jos ei, niin miksi sitten parantunut psyyken sairaus? Ei psyyken sairaus tarkoita sitä, etä henkilö ei kestäisi normalia elämää. Päinvastoin, hän on joutunut kestämään enemmän kuin normaalia ja elämää ja luhistunut sen takia (hetkellisesti). Psyykkisesti sairaat eivät ole sen hauraampia kuin muutkaan. Henkilö, joka on parantunut psyyken sairaudesta, osaa lukea varoittavat merkit jo ennenkuin kukaan ulkopuolelta.

Syöpä ja moni mielen sairaus usein uusivat.

Varsinkin kun ihminen on poikkeuksellisen lujilla, mitä lapsen kanssa aina on.

Ihan turhaan kinaat, näin se ajatusmalli nyt vaan menee. En minä tätä ole keksinyt.

Nuo on myös kaikki syitä joiden takia lentää esim adoptioneuvonnasta ulos saman tien.

Kyllä sitä on miljoona kertaa lujemmilla vaikean pakko-oireisen häiriön kanssa kuin vauvan hoidon kanssa. Kun on itse kokenut rankkoja aikoja, niin silloin se normaali elämä huolineen ja murheineen on aika kevyttä loppujen lopuksi.

Lapsen saanti on yksi elämän isoimmista stresseistä.

Paniikkihäiriö usein uusii helposti ääriolosuhteissa, joiksi se synnytys, valvominen ja tuore vanhemmuus lasketaan.

Näin se ajatellaan ja siksi sen kanssa kuuluu riskiryhmään. En jaksa vängätä tästä enempää, kun ei nää faktat tästä mihinkään muutu.

Kyllä terveelle ihmisille varmasti näin on, että jopa niinkin luonnollinen asia kuin lapsen saaminen on isoin stressi. Mutta kun osa ihmisistä on kokenut paaaaaaljon haastavampia ja vaikeampi asioita elämässään, niin sen jälkeen normaalin elämän "isot stressit" saavat oikeat mittasuhteet. Ihan oikeasti vaikkapa vaikeat pakko-oireet peittävät kyllä alleen monet muut isot stressit, kuten vauvan hoitamisen. Esimerkiksi vaikea pakko-oireinen häiriö on paljon suurempi stressi kuin vauva-arki.

Ja edelleen, jos paniikkihäiriö alkaisi uusimaan, niin mitä sosiaali voi tehdä? Eihän tuossa auta kuin saada sitä psyykkistä apua ja ottaa yhteyttä esim psykoterapeuttiin jos hoito on jo katkennut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos on joskus sairastunut paniikkihäiriön ja parantunut siitä, niin automaattisesti lapsen synnyttyä ei puhu lapselleen, ei luo lapseen kontaktia, menee kaappiin piiloon, uupuu totaalisesti normaalista arjesta yms? :D

Lastensuojelu näkee paniikkihäiriön yms potentiaalisena riskinä.

Eihän se ole sen kummempi sairaus kuin vaikkapa syöpä. Syöpäkin voi uusiutua, mutta ei välttämättä. Olisiko sairastettu syöpä hyvä syy sille, että sosiaalityöntekijät tulevat kotiin kertomaan itsestäänselvyyksiä, että lapselle tulee puhua ja sitä kuuluu ruokkia?

Se on mielen sairaus.

Ja kyllä, luulen että myös syöpä on huoli.

Mutta onko parantunut syöpä huoli? Jos ei, niin miksi sitten parantunut psyyken sairaus? Ei psyyken sairaus tarkoita sitä, etä henkilö ei kestäisi normalia elämää. Päinvastoin, hän on joutunut kestämään enemmän kuin normaalia ja elämää ja luhistunut sen takia (hetkellisesti). Psyykkisesti sairaat eivät ole sen hauraampia kuin muutkaan. Henkilö, joka on parantunut psyyken sairaudesta, osaa lukea varoittavat merkit jo ennenkuin kukaan ulkopuolelta.

Syöpä ja moni mielen sairaus usein uusivat.

Varsinkin kun ihminen on poikkeuksellisen lujilla, mitä lapsen kanssa aina on.

Ihan turhaan kinaat, näin se ajatusmalli nyt vaan menee. En minä tätä ole keksinyt.

Nuo on myös kaikki syitä joiden takia lentää esim adoptioneuvonnasta ulos saman tien.

Mutta jos mielen sairaus uusiutuu, niin eihän siihen silloin sosiaalipuoli voi auttaa vaan pitää hakea sitä psyykepuolen apua? Ja jos se on kunnossa, että on jo se kontakti olemassa, niin eihän sosiaalipuoli voi enää muuten auttaa, kun arki rullaa.

Lastensuojelua kiinnostaa ainoastaan se lapsi. Ei äiti ja äidn sairaudet.

Mutta mitä ihmettä sosiaali voi tehdä lapselle kun sen lapsen arki rullaa ja hänestä huolehditaan ja äidin ja lapsen vuorovaikutus pelaa äidin sairaudesta huolimatta? Siis eihän sosiaalilalla ole mitään missä auttaa tuolloin.