Lue keskustelun säännöt.
Kertokaa: mitä APUA lastensuojelu voi antaa perheelle?
21.10.2017 |
Ymmärrän että lastensuohelua tarvitaan valvomaan lasten oikeuksia, mutta kiinnostaa kuulla kokemuksia siitä millaista oikeaa apua sieltä voi todella saada perheelle? Apu ei ole kartoitusta, kyselyä, valvontaa, kokoustamista tai kirjaamista vaan aitoa jeesiä perheen arkeen ja tukea lapselle ja vanhemmille. Kertokaa!
Kommentit (675)
En ymmärrä, että miksi ihmeessä on edelleen sellaista stigmaa psyykkisesti sairastuneita kohtaan, että he eivät jotenkin selviäisi normaalista arjestaan parannuttaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lastensuojelun asiakkuus voi alkaa ihan hölmöstä asiasta. Siinä tilanteessa pitää pysyä rauhallisena ja toimia "oikein". Perheen vanhemmat menevät asiallisesti tapaamisiin ja keskustelevat rakentavasti palaverissa. Vanhemmat huolehtivat kodin siisteydestä, lapsilla pitää olla ihan-ok-vaatteet ja asialliset olot kotona. Vanhempien vastuulla on huolehtia lapsen koulunkäynnistä, läksyt tulee tehtyä jne.
Jos isompaa ongelmakimppua ei löydy saattaa perhe saada sitä perhetyötä. Tarkoitan että lasta ei pakkohuostaanoteta heti tai sijoiteta siinä kodin ulkopuolelle. Toki lasu-asiakkuus ei lopu aina heti sillä välillä se sossu kiinnostuu "syventyä" johonkin siinä perheessä. Meille se tarkoitti että kunta tyrkytti sitä perhetyötä joka perusteltiin sillä että haluttiin selvittää saako pikkulapsi itku-potku-raivareita. Parasta oli vaan hyväksyä se perhetyö sillä jos siinä vaiheessa tappelee vastaan nähdän se vanhempien yhteistyökyvyttömyytenä. Joka voisi olla huostaanoton peruste.
Entäs ne itkupotkuraivarit? Ei niitä ollut eikä tullut. Pelattiin kahden perhetyöntekijän kanssa lautapelejä ja lapsi ei ollut moksiskaan kun oli häviöllä. (Ok, myönnän, myönnän! Itse istuin myös pelaamassa ja tunsin itseni aivan hölmöksi. Sappi melkein kiehui, tällaistako kotikuntani kehtasi minulle tarjota... ).
Sossu oli jo kysynyt tarhasta lapsen itkupotkuraivareista. Kun niitä ei ollut piti kuitenkin "jotain kaivella esiin". Ehkä työkalenteri saadaan jo neljälle lasun työntekijöille yhden iltapäivän kohdalle täyteen kun pelataan Afrikan Tähteä (2 akkaa) ja tehdään ne kirjaukset toimistolla (2 akkaa).
Lasusta et saa apua.
Sieltä saat seuraa.
Lautapeliseuraa.
Vierailija kirjoitti:
Lastensuojelun asiakkuus voi alkaa ihan hölmöstä asiasta. Siinä tilanteessa pitää pysyä rauhallisena ja toimia "oikein". Perheen vanhemmat menevät asiallisesti tapaamisiin ja keskustelevat rakentavasti palaverissa. Vanhemmat huolehtivat kodin siisteydestä, lapsilla pitää olla ihan-ok-vaatteet ja asialliset olot kotona. Vanhempien vastuulla on huolehtia lapsen koulunkäynnistä, läksyt tulee tehtyä jne.
Jos isompaa ongelmakimppua ei löydy saattaa perhe saada sitä perhetyötä. Tarkoitan että lasta ei pakkohuostaanoteta heti tai sijoiteta siinä kodin ulkopuolelle. Toki lasu-asiakkuus ei lopu aina heti sillä välillä se sossu kiinnostuu "syventyä" johonkin siinä perheessä. Meille se tarkoitti että kunta tyrkytti sitä perhetyötä joka perusteltiin sillä että haluttiin selvittää saako pikkulapsi itku-potku-raivareita. Parasta oli vaan hyväksyä se perhetyö sillä jos siinä vaiheessa tappelee vastaan nähdän se vanhempien yhteistyökyvyttömyytenä. Joka voisi olla huostaanoton peruste.
Entäs ne itkupotkuraivarit? Ei niitä ollut eikä tullut. Pelattiin kahden perhetyöntekijän kanssa lautapelejä ja lapsi ei ollut moksiskaan kun oli häviöllä. (Ok, myönnän, myönnän! Itse istuin myös pelaamassa ja tunsin itseni aivan hölmöksi. Sappi melkein kiehui, tällaistako kotikuntani kehtasi minulle tarjota... ).
Sossu oli jo kysynyt tarhasta lapsen itkupotkuraivareista. Kun niitä ei ollut piti kuitenkin "jotain kaivella esiin". Ehkä työkalenteri saadaan jo neljälle lasun työntekijöille yhden iltapäivän kohdalle täyteen kun pelataan Afrikan Tähteä (2 akkaa) ja tehdään ne kirjaukset toimistolla (2 akkaa).
Mutta eikai perhetyötä ole pakko ottaa vastaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lastensuojelun asiakkuus voi alkaa ihan hölmöstä asiasta. Siinä tilanteessa pitää pysyä rauhallisena ja toimia "oikein". Perheen vanhemmat menevät asiallisesti tapaamisiin ja keskustelevat rakentavasti palaverissa. Vanhemmat huolehtivat kodin siisteydestä, lapsilla pitää olla ihan-ok-vaatteet ja asialliset olot kotona. Vanhempien vastuulla on huolehtia lapsen koulunkäynnistä, läksyt tulee tehtyä jne.
Jos isompaa ongelmakimppua ei löydy saattaa perhe saada sitä perhetyötä. Tarkoitan että lasta ei pakkohuostaanoteta heti tai sijoiteta siinä kodin ulkopuolelle. Toki lasu-asiakkuus ei lopu aina heti sillä välillä se sossu kiinnostuu "syventyä" johonkin siinä perheessä. Meille se tarkoitti että kunta tyrkytti sitä perhetyötä joka perusteltiin sillä että haluttiin selvittää saako pikkulapsi itku-potku-raivareita. Parasta oli vaan hyväksyä se perhetyö sillä jos siinä vaiheessa tappelee vastaan nähdän se vanhempien yhteistyökyvyttömyytenä. Joka voisi olla huostaanoton peruste.
Entäs ne itkupotkuraivarit? Ei niitä ollut eikä tullut. Pelattiin kahden perhetyöntekijän kanssa lautapelejä ja lapsi ei ollut moksiskaan kun oli häviöllä. (Ok, myönnän, myönnän! Itse istuin myös pelaamassa ja tunsin itseni aivan hölmöksi. Sappi melkein kiehui, tällaistako kotikuntani kehtasi minulle tarjota... ).
Sossu oli jo kysynyt tarhasta lapsen itkupotkuraivareista. Kun niitä ei ollut piti kuitenkin "jotain kaivella esiin". Ehkä työkalenteri saadaan jo neljälle lasun työntekijöille yhden iltapäivän kohdalle täyteen kun pelataan Afrikan Tähteä (2 akkaa) ja tehdään ne kirjaukset toimistolla (2 akkaa).
Mutta eikai perhetyötä ole pakko ottaa vastaan?
On.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yrittäkää nyt ymmärtää, että lasu ilmoitus ei ole rikosilmoitus. Sitä ei tehdä vanhemmista eikä perheistä. Te vanhemmat ette ole kaiken keskus eikä aurinko kierrä teidän ympärillänne. Lastensuojeluilmoitus tehdään lapsesta, jos siihen on aihetta. Tarkoituksena on turvata lapsen elämä ja tulevaisuus. Ei lastensuojelu ole olemassa vanhempien kiusaksi. Itsekkäät vanhemmat, te kitisette miten teidän maineenne pilataan.
Se lapsi on osa perhettä ja perheen elämän se sotkee. Kyllä siinä on me.
Puolet ilmoituksista on aiheettomia ja osassa lastensuojeluista 90 prosenttia tuöntekijöistä epäpäteviä. Aikamoinen riski joutua siis mielivallan alle.
Mikäs työssäsi tunaroinut sossu sinä olet kun noin kitiset?
Eiköhän perheessä ole sotku silloin, jos lapsesta ilmoitus tehdään. Mistä tieto, että puolet aiheettomia? Toisaalta, sehän on hyvä niin. Ilmoitushan ei vielä tarkoita lastensuojelun asiakkuutta. Asiakkuuskaan ei ole mikään leima. Sen kautta saa apua, jos vaan ottaa vastaan.
No ei ole jos puolet on ihan turhia. Osa kiusantekoa.
Ja mitä APUA sieltä saa?
Avut on jo monta kertaa tässä ketjussa kerrottu.
Eli sitä kyttäämistä.
Siinäpä varsinainen "apu".
Pari esimerkkiä: Odottavalla äidillä on ollut päihdeongelma ja masennusta. Perhetyöntekijä mukana vauvanhoidossa usean kerran viikossa. Äiti voi nukkua, kun joku huolehtii vauvasta. Tämä apu ei riitä, joten äiti vauvoineen ohjataan ensikotiin. Todetaan, että äiti ei jaksa ja päihdeongelma on edelleen olemassa. Äiti pääsee vauvan kanssa yhdessä perhekuntoutusyksikköön. Äitiä hoidetaan ja saavat asua yhdessä. Vältetään huostaanotto.
Perheessä on kapinoiva ja masentunut murrosikäinen, yksi pienimmistä adhd lapsi ja vielä kaksi muuta pikkuista. Perhetyöntekijä käy koululla puhumassa teinin asiasta. Vie tätä nuorta psykologin luo, kuljettaa uimaan ja nuorisokahvilaan. Hoitaa pienempiä lapsia, että vanhemmat saavat levätä. Vie lapsia ulos. Auttaa vanhempia tukihakemusten teossa ja etsii tietoa. Pienille lapsille järjestyy päiväkotipaikka nopeasti. Tukiperhe olisi myös mahdollinen ja sitä haetaan, jos em. tuki ei riitä. Perhe on vähävarainen ja saa lastensuojelusta rahallista tukea lasten harrastuksiin.
Tässäkin tuon ensimmäisen esimerkin kaltainen tuki on tarpeen vain jos äiti kokee niin. Esim menneisyyden päihde/mt-ongelma ei todellakaan ole mikään syy kytätä sairauden parannuttua. Itselläni on pitkäkestoinen mt-sairaus ja kun paranen ja jos saan lapsia, niin todellakaan en tarvitse sosiaalityöntekijöitä kylään. Jos sairaus nostaa päätään, otan yhteyttä yksiyiseen psykoterapeuttiin, jolla käyn nytkin. Jos haluan nukkua, lapsen isä hoitaa tai palkkaan apua. En tarvitse ketään kylään sen takia, että ennen raskautta sairastuin.
Mitäpäs tekisit sossuna tilanteessa, jossa kuvailtu henkilö vakuuttelee, ettei tarvitse apua, mutta todellisuus onkin ihan muuta?
Oletko valmis ottamaan riskin lapsen terveyden tai jopa hengen kustannuksella, vain jottei äiti tuntisi itseään "kytätyksi"?
Miksi ihmeessä en sossuna uskoisi että ko. henkilö ei tarvitse apua? Eihän se, että on joskus sairastanut psyykkisesti tai että sairastaa tällä hetkellä tarkoita, että henkilön elämä olisi "mullin mallin". Moni psyykkisesti sairas opiskelee, käy töissä, hoitaa perhettä jne. Kommentistasi huomaa, että stigma mt-potilaita kohtaan on edelleen vahva. En minä ole mikään holhottava, vaikka olenkin sairastunut psyykkisesti. Eikä sitä minusta päällepäin näe, saattaisin olla sinunkin naapurisi tms :)
Psyykkisiä sairauksia on erilaisia ja eri asteisia. Osaan kuuluu myös sairaudentunnottomuus, eli ei itse edes ymmärretä oman pärjäämisensä tasoa.
Jos minulta kysytään, niin on hyvä jos tilannetta ja pärjäävyyttä seuraillaan. Siis lapsen kannalta hyvä, ja sitähän varten se lastensuojelu on.
Mutta mitä ihmettä se lasu voi kyttäämällä ja seuraamalla edes saada aikaan? Jos äidillä on jo olemassa mt-kontakti niin mitä ihmettä lasu voi tehdä, jos äidillä oireet pahenee? Ei mitään vaan äiti ottaa itse yheyttä terapeuttiin ja jatkaa hänen kanssaan työtä. Kun itse arki sujuu, mutta halutaan hoitoa PSYYKEN sairauteen, niin silloin ollaan yhteyssä siihen vanhaan mt-kontaktiin tai sitten haetaan apua jostain muualta. Jos arki ei suju, niin silloin tilanne on toinen. Mutta ei psyykkisesti sairaskaan / psyykehistorian omaava tarvitse mitään kyttäystä siitä, että sujuuko arki. Kyllä hän sen yleensä itse tietää ja osaa ottaa yhteyttä.
Tässä on taas se lähtöoletus, että kyllä kaikki vanhemmat ovat fiksuja ja ymmärtävät ja haluavat hakea apua. Tämähän ei kuitenkaan pidä paikkaansa eikä lastensuojelu voi jäädä sen varaan. Kaikki mt-ongelmaiset eivät todellakaan laiminlyö lapsiaan, mutta suuri osa lapsia laiminlyövistä vanhemmista on mt-ongelmaisia, ja tämän vuoksi näitä perheitä pyritään seuraamaan tarkemmin jotta saataisiin seulottua ajoissa ne jotka eivät sitä apua oma-aloitteisesti hae.
Vanhemman mieleterveysongelmien lisäksi on paljon muitakin tekijöitä, joiden on todettu lisäävän tilastollisesti riskiä lasten kaltoinkohteluun. Myös näitä ryhmiä pyritään mahdollisuuksien mukaan seulomaan ja seuraamaan.
Siitä olen kyllä aloituksen kanssa osittain samaa mieltä, että lastensuojelun tarkoitus ei ole perheen auttaminen vaan lapsen turvallisuuden varmistaminen. Usein nämä ovat sama tai ainakin saman suuntainen asia, mutta ei aina, ja vanhempien näkökulmasta harvoin. Siksi ei kannattaisi viljellä tuollaisia tyhjiä lauseita perheen auttamisesta. Kyse on lapsen edun turvaamisesta riippumatta siitä onko se vanhemman etu vai ei.
En tiedä voiko kieltäytyä perhetyöstä. Silloin näin että on parempi vaan olla yhteistyössä kunnan työntekijöiden kanssa. Ehkä yhden lapsen perheessä on erilainen tilanne, keskustelut kattavat ehkä 3 henkilöä; isä, äiti ja lapsi. Suurperhe joutuu miettimään kuinka paljon aikaa menee arjessa kun tavallisten hommien päälle tulee vielä sossut. Itse mietin että kun muutaman lapsen kanssa siinä olin että kun sitä aikaa on rajallisesti että ehkä saa nopeammin homman pakettiin kun vaan on ihan yhteystyössä.
Heti lasu-ilmoituksen jälkeen oli yksi tapaaminen kahden sosiaalityöntekijän kanssa jonka jälkeen saimme puhelimitse seuraavan ajan. Tämä taas oli tapaaminen moniammattillisen työryhmän kanssa jossa oli läsnä yksi sosiaalityöntekijä, yksi sosiaalivirkailija ja kaksi perhetyöntekijää. Tässä sovittiin, tai siis he "määräsivät" meille 12 viikkoa perhetyötä, kerran viikossa tavata, isä ja/tai äiti ja lapsi.
Muistan että tapaamisia oli lautapeli-iltapäivä, urheilu-ulkoilu, tunneilmaisun korttipeli ja vanhemmuuden roolikartan läpikäyminen. Tähän se jäi. Aika hyvä vähentämisprosentti 4/12. Itse en kuitenkaan halunnut mitään, se lautapelaaminenkin oli aivan hassua. Jotenkin olin mielinkielin. Nyökkäsin, voi, kyllä kiitos otan mielelläni sen vanhemmuuden roolikartan itselleni. Tuhannet kiitokset arvon rouvat!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yrittäkää nyt ymmärtää, että lasu ilmoitus ei ole rikosilmoitus. Sitä ei tehdä vanhemmista eikä perheistä. Te vanhemmat ette ole kaiken keskus eikä aurinko kierrä teidän ympärillänne. Lastensuojeluilmoitus tehdään lapsesta, jos siihen on aihetta. Tarkoituksena on turvata lapsen elämä ja tulevaisuus. Ei lastensuojelu ole olemassa vanhempien kiusaksi. Itsekkäät vanhemmat, te kitisette miten teidän maineenne pilataan.
Se lapsi on osa perhettä ja perheen elämän se sotkee. Kyllä siinä on me.
Puolet ilmoituksista on aiheettomia ja osassa lastensuojeluista 90 prosenttia tuöntekijöistä epäpäteviä. Aikamoinen riski joutua siis mielivallan alle.
Mikäs työssäsi tunaroinut sossu sinä olet kun noin kitiset?
Eiköhän perheessä ole sotku silloin, jos lapsesta ilmoitus tehdään. Mistä tieto, että puolet aiheettomia? Toisaalta, sehän on hyvä niin. Ilmoitushan ei vielä tarkoita lastensuojelun asiakkuutta. Asiakkuuskaan ei ole mikään leima. Sen kautta saa apua, jos vaan ottaa vastaan.
No ei ole jos puolet on ihan turhia. Osa kiusantekoa.
Ja mitä APUA sieltä saa?
Avut on jo monta kertaa tässä ketjussa kerrottu.
Eli sitä kyttäämistä.
Siinäpä varsinainen "apu".
Pari esimerkkiä: Odottavalla äidillä on ollut päihdeongelma ja masennusta. Perhetyöntekijä mukana vauvanhoidossa usean kerran viikossa. Äiti voi nukkua, kun joku huolehtii vauvasta. Tämä apu ei riitä, joten äiti vauvoineen ohjataan ensikotiin. Todetaan, että äiti ei jaksa ja päihdeongelma on edelleen olemassa. Äiti pääsee vauvan kanssa yhdessä perhekuntoutusyksikköön. Äitiä hoidetaan ja saavat asua yhdessä. Vältetään huostaanotto.
Perheessä on kapinoiva ja masentunut murrosikäinen, yksi pienimmistä adhd lapsi ja vielä kaksi muuta pikkuista. Perhetyöntekijä käy koululla puhumassa teinin asiasta. Vie tätä nuorta psykologin luo, kuljettaa uimaan ja nuorisokahvilaan. Hoitaa pienempiä lapsia, että vanhemmat saavat levätä. Vie lapsia ulos. Auttaa vanhempia tukihakemusten teossa ja etsii tietoa. Pienille lapsille järjestyy päiväkotipaikka nopeasti. Tukiperhe olisi myös mahdollinen ja sitä haetaan, jos em. tuki ei riitä. Perhe on vähävarainen ja saa lastensuojelusta rahallista tukea lasten harrastuksiin.
Tässäkin tuon ensimmäisen esimerkin kaltainen tuki on tarpeen vain jos äiti kokee niin. Esim menneisyyden päihde/mt-ongelma ei todellakaan ole mikään syy kytätä sairauden parannuttua. Itselläni on pitkäkestoinen mt-sairaus ja kun paranen ja jos saan lapsia, niin todellakaan en tarvitse sosiaalityöntekijöitä kylään. Jos sairaus nostaa päätään, otan yhteyttä yksiyiseen psykoterapeuttiin, jolla käyn nytkin. Jos haluan nukkua, lapsen isä hoitaa tai palkkaan apua. En tarvitse ketään kylään sen takia, että ennen raskautta sairastuin.
Mitäpäs tekisit sossuna tilanteessa, jossa kuvailtu henkilö vakuuttelee, ettei tarvitse apua, mutta todellisuus onkin ihan muuta?
Oletko valmis ottamaan riskin lapsen terveyden tai jopa hengen kustannuksella, vain jottei äiti tuntisi itseään "kytätyksi"?
Miksi ihmeessä en sossuna uskoisi että ko. henkilö ei tarvitse apua? Eihän se, että on joskus sairastanut psyykkisesti tai että sairastaa tällä hetkellä tarkoita, että henkilön elämä olisi "mullin mallin". Moni psyykkisesti sairas opiskelee, käy töissä, hoitaa perhettä jne. Kommentistasi huomaa, että stigma mt-potilaita kohtaan on edelleen vahva. En minä ole mikään holhottava, vaikka olenkin sairastunut psyykkisesti. Eikä sitä minusta päällepäin näe, saattaisin olla sinunkin naapurisi tms :)
Psyykkisiä sairauksia on erilaisia ja eri asteisia. Osaan kuuluu myös sairaudentunnottomuus, eli ei itse edes ymmärretä oman pärjäämisensä tasoa.
Jos minulta kysytään, niin on hyvä jos tilannetta ja pärjäävyyttä seuraillaan. Siis lapsen kannalta hyvä, ja sitähän varten se lastensuojelu on.
Mutta mitä ihmettä se lasu voi kyttäämällä ja seuraamalla edes saada aikaan? Jos äidillä on jo olemassa mt-kontakti niin mitä ihmettä lasu voi tehdä, jos äidillä oireet pahenee? Ei mitään vaan äiti ottaa itse yheyttä terapeuttiin ja jatkaa hänen kanssaan työtä. Kun itse arki sujuu, mutta halutaan hoitoa PSYYKEN sairauteen, niin silloin ollaan yhteyssä siihen vanhaan mt-kontaktiin tai sitten haetaan apua jostain muualta. Jos arki ei suju, niin silloin tilanne on toinen. Mutta ei psyykkisesti sairaskaan / psyykehistorian omaava tarvitse mitään kyttäystä siitä, että sujuuko arki. Kyllä hän sen yleensä itse tietää ja osaa ottaa yhteyttä.
Tässä on taas se lähtöoletus, että kyllä kaikki vanhemmat ovat fiksuja ja ymmärtävät ja haluavat hakea apua. Tämähän ei kuitenkaan pidä paikkaansa eikä lastensuojelu voi jäädä sen varaan. Kaikki mt-ongelmaiset eivät todellakaan laiminlyö lapsiaan, mutta suuri osa lapsia laiminlyövistä vanhemmista on mt-ongelmaisia, ja tämän vuoksi näitä perheitä pyritään seuraamaan tarkemmin jotta saataisiin seulottua ajoissa ne jotka eivät sitä apua oma-aloitteisesti hae.
Vanhemman mieleterveysongelmien lisäksi on paljon muitakin tekijöitä, joiden on todettu lisäävän tilastollisesti riskiä lasten kaltoinkohteluun. Myös näitä ryhmiä pyritään mahdollisuuksien mukaan seulomaan ja seuraamaan.
Siitä olen kyllä aloituksen kanssa osittain samaa mieltä, että lastensuojelun tarkoitus ei ole perheen auttaminen vaan lapsen turvallisuuden varmistaminen. Usein nämä ovat sama tai ainakin saman suuntainen asia, mutta ei aina, ja vanhempien näkökulmasta harvoin. Siksi ei kannattaisi viljellä tuollaisia tyhjiä lauseita perheen auttamisesta. Kyse on lapsen edun turvaamisesta riippumatta siitä onko se vanhemman etu vai ei.
Kylläpä sulla on ruusuinen kuva lastensuojelusta. Tosi asia on vain niin että tilanne voi olla myöskin päinvastainen eli lastensuojelu ei näe huolta oikein vaikka vanhempi on selittänyt mikä se pahin ongelma on. Vanhempi siis tietää millä lasta voisi "suojella" voimaan paremmin mutta sossu ei tee mitään. Mut vähän valoja päälle. Kirjoituksestasi paistaa selvästi asetelma: pahat vanhemmat versus lapsi parat. Pikemminkin voisi sanoa joskus: hyvät vanhemmat versus tehoton sossu joka ei kykene auttamaan lasta ja perhettä niin kuin pitäisi. Todellakin, monessa tilanteessa se lapsen etu on myös perheen etu vaikka sinä käänsitkin asian vähän niin että vanhempien etu ei ole lasten etu. Niin, ei aina ole mutta monesti on halusitpa sitä sinä vai ei. Puhut ikään kuin vanhemmat ja lapsi olisivat jotain eri yksiköitä ja ikään kuin kaikki lapsen ongelmat tai pahoinvointi olisivat vanhemmista johtuvia. Siinä sulla on vielä paljon opittavaa.
On tutkimuksia siitä, että äidin masennus vaikuttaa lapseen. Lapsen aivoihin jää jälkiä jo parin kuukauden ikäisestä asti ja äidin masennus voi vaikuttaa vielä kouluiässä. Jos apua tarjotaan, se kannattaa ottaa vastaan. Ei ketään lastensuojelun asiakkaaksi oteta turhan takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä voiko kieltäytyä perhetyöstä. Silloin näin että on parempi vaan olla yhteistyössä kunnan työntekijöiden kanssa. Ehkä yhden lapsen perheessä on erilainen tilanne, keskustelut kattavat ehkä 3 henkilöä; isä, äiti ja lapsi. Suurperhe joutuu miettimään kuinka paljon aikaa menee arjessa kun tavallisten hommien päälle tulee vielä sossut. Itse mietin että kun muutaman lapsen kanssa siinä olin että kun sitä aikaa on rajallisesti että ehkä saa nopeammin homman pakettiin kun vaan on ihan yhteystyössä.
Heti lasu-ilmoituksen jälkeen oli yksi tapaaminen kahden sosiaalityöntekijän kanssa jonka jälkeen saimme puhelimitse seuraavan ajan. Tämä taas oli tapaaminen moniammattillisen työryhmän kanssa jossa oli läsnä yksi sosiaalityöntekijä, yksi sosiaalivirkailija ja kaksi perhetyöntekijää. Tässä sovittiin, tai siis he "määräsivät" meille 12 viikkoa perhetyötä, kerran viikossa tavata, isä ja/tai äiti ja lapsi.
Muistan että tapaamisia oli lautapeli-iltapäivä, urheilu-ulkoilu, tunneilmaisun korttipeli ja vanhemmuuden roolikartan läpikäyminen. Tähän se jäi. Aika hyvä vähentämisprosentti 4/12. Itse en kuitenkaan halunnut mitään, se lautapelaaminenkin oli aivan hassua. Jotenkin olin mielinkielin. Nyökkäsin, voi, kyllä kiitos otan mielelläni sen vanhemmuuden roolikartan itselleni. Tuhannet kiitokset arvon rouvat!
Mä en tollaseen pelleilyyn lähtisi ikinä mukaan. En tietenkään sanoisi sitä suoraan mutta mielessäni käskisin tunkemaan ne roolikartat ja nallekortit syvälle ja kierto ilmaisun kohteliaasti kieltäytyisin moisista naurettavuuksista. Tuo yksi kun tuolla jauhoi että vanhemman pitää tajuta pyytää apua, noh ehkä jos se vanhempi on todella mt-ongelmainen joka ei tajua mistään mitään ja todella vaarantaa lapsen terveyden ja hyvinvoinnin mutta jos vanhempi ei ole mikään mt-diagnoosin omaava on hän kyllä täysin kykenevä itse päättämään mitä tarvitsee lapselleen ja perheelleen ja totuus on että tietää omat asiat, ongelmat ja ratkaisut paljon paremmin kun joku roolikarttojen kera haastattelua tekevä sossu. Ei lastensuojelu pysty määräämään perheen elämää, tapoja, mielipiteitä mitä niitä nyt onkaan, niin kauan kun lasten hyvinvointi ja turvallisuus ei ole vaarassa.
Mt-ongelmaisen äidin lapsena haluaisin sanoa, että tehkää niitä ilmotuksia, jos vaan vähänkään epäilette ettei kaikki ole kunnossa. Itse en ikinä saanut kenelläkään sanottua mitään, koska pelkäsin äitiäni niin paljon. Äitini oli myös hyvä puhumaan, joten koin, että olinkin oikeastaan ansainnut sen fyysisen ja henkisen pahoinpitelyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On tutkimuksia siitä, että äidin masennus vaikuttaa lapseen. Lapsen aivoihin jää jälkiä jo parin kuukauden ikäisestä asti ja äidin masennus voi vaikuttaa vielä kouluiässä. Jos apua tarjotaan, se kannattaa ottaa vastaan. Ei ketään lastensuojelun asiakkaaksi oteta turhan takia.
Voi kuule.😂😂😂😂😂😂😂😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lastensuojelun asiakkuus voi alkaa ihan hölmöstä asiasta. Siinä tilanteessa pitää pysyä rauhallisena ja toimia "oikein". Perheen vanhemmat menevät asiallisesti tapaamisiin ja keskustelevat rakentavasti palaverissa. Vanhemmat huolehtivat kodin siisteydestä, lapsilla pitää olla ihan-ok-vaatteet ja asialliset olot kotona. Vanhempien vastuulla on huolehtia lapsen koulunkäynnistä, läksyt tulee tehtyä jne.
Jos isompaa ongelmakimppua ei löydy saattaa perhe saada sitä perhetyötä. Tarkoitan että lasta ei pakkohuostaanoteta heti tai sijoiteta siinä kodin ulkopuolelle. Toki lasu-asiakkuus ei lopu aina heti sillä välillä se sossu kiinnostuu "syventyä" johonkin siinä perheessä. Meille se tarkoitti että kunta tyrkytti sitä perhetyötä joka perusteltiin sillä että haluttiin selvittää saako pikkulapsi itku-potku-raivareita. Parasta oli vaan hyväksyä se perhetyö sillä jos siinä vaiheessa tappelee vastaan nähdän se vanhempien yhteistyökyvyttömyytenä. Joka voisi olla huostaanoton peruste.
Entäs ne itkupotkuraivarit? Ei niitä ollut eikä tullut. Pelattiin kahden perhetyöntekijän kanssa lautapelejä ja lapsi ei ollut moksiskaan kun oli häviöllä. (Ok, myönnän, myönnän! Itse istuin myös pelaamassa ja tunsin itseni aivan hölmöksi. Sappi melkein kiehui, tällaistako kotikuntani kehtasi minulle tarjota... ).
Sossu oli jo kysynyt tarhasta lapsen itkupotkuraivareista. Kun niitä ei ollut piti kuitenkin "jotain kaivella esiin". Ehkä työkalenteri saadaan jo neljälle lasun työntekijöille yhden iltapäivän kohdalle täyteen kun pelataan Afrikan Tähteä (2 akkaa) ja tehdään ne kirjaukset toimistolla (2 akkaa).
Mutta eikai perhetyötä ole pakko ottaa vastaan?
On.
Siis jos arki rullaa, mutta ainoa "ongelma" on se, että äiti käy psykoterapiassa, niin miten ihmeessä sossu voi väkisin kotiin tunkeutua? :D Eihän ne tunkeudu siinäkään tapauksessa, jos äidillä on vaikkapa syöpä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lastensuojelun asiakkuus voi alkaa ihan hölmöstä asiasta. Siinä tilanteessa pitää pysyä rauhallisena ja toimia "oikein". Perheen vanhemmat menevät asiallisesti tapaamisiin ja keskustelevat rakentavasti palaverissa. Vanhemmat huolehtivat kodin siisteydestä, lapsilla pitää olla ihan-ok-vaatteet ja asialliset olot kotona. Vanhempien vastuulla on huolehtia lapsen koulunkäynnistä, läksyt tulee tehtyä jne.
Jos isompaa ongelmakimppua ei löydy saattaa perhe saada sitä perhetyötä. Tarkoitan että lasta ei pakkohuostaanoteta heti tai sijoiteta siinä kodin ulkopuolelle. Toki lasu-asiakkuus ei lopu aina heti sillä välillä se sossu kiinnostuu "syventyä" johonkin siinä perheessä. Meille se tarkoitti että kunta tyrkytti sitä perhetyötä joka perusteltiin sillä että haluttiin selvittää saako pikkulapsi itku-potku-raivareita. Parasta oli vaan hyväksyä se perhetyö sillä jos siinä vaiheessa tappelee vastaan nähdän se vanhempien yhteistyökyvyttömyytenä. Joka voisi olla huostaanoton peruste.
Entäs ne itkupotkuraivarit? Ei niitä ollut eikä tullut. Pelattiin kahden perhetyöntekijän kanssa lautapelejä ja lapsi ei ollut moksiskaan kun oli häviöllä. (Ok, myönnän, myönnän! Itse istuin myös pelaamassa ja tunsin itseni aivan hölmöksi. Sappi melkein kiehui, tällaistako kotikuntani kehtasi minulle tarjota... ).
Sossu oli jo kysynyt tarhasta lapsen itkupotkuraivareista. Kun niitä ei ollut piti kuitenkin "jotain kaivella esiin". Ehkä työkalenteri saadaan jo neljälle lasun työntekijöille yhden iltapäivän kohdalle täyteen kun pelataan Afrikan Tähteä (2 akkaa) ja tehdään ne kirjaukset toimistolla (2 akkaa).
Mutta eikai perhetyötä ole pakko ottaa vastaan?
On.
Siis jos arki rullaa, mutta ainoa "ongelma" on se, että äiti käy psykoterapiassa, niin miten ihmeessä sossu voi väkisin kotiin tunkeutua? :D Eihän ne tunkeudu siinäkään tapauksessa, jos äidillä on vaikkapa syöpä.
Jos äidillä on syöpä, ne voi huostaanottaa lapsen. Monelta syöpäpotilaalta on lapsi viety.
Ne voi tunkeutua kotiin, kun on huoli. Ei siihen muuta tarvita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yrittäkää nyt ymmärtää, että lasu ilmoitus ei ole rikosilmoitus. Sitä ei tehdä vanhemmista eikä perheistä. Te vanhemmat ette ole kaiken keskus eikä aurinko kierrä teidän ympärillänne. Lastensuojeluilmoitus tehdään lapsesta, jos siihen on aihetta. Tarkoituksena on turvata lapsen elämä ja tulevaisuus. Ei lastensuojelu ole olemassa vanhempien kiusaksi. Itsekkäät vanhemmat, te kitisette miten teidän maineenne pilataan.
Se lapsi on osa perhettä ja perheen elämän se sotkee. Kyllä siinä on me.
Puolet ilmoituksista on aiheettomia ja osassa lastensuojeluista 90 prosenttia tuöntekijöistä epäpäteviä. Aikamoinen riski joutua siis mielivallan alle.
Mikäs työssäsi tunaroinut sossu sinä olet kun noin kitiset?
Eiköhän perheessä ole sotku silloin, jos lapsesta ilmoitus tehdään. Mistä tieto, että puolet aiheettomia? Toisaalta, sehän on hyvä niin. Ilmoitushan ei vielä tarkoita lastensuojelun asiakkuutta. Asiakkuuskaan ei ole mikään leima. Sen kautta saa apua, jos vaan ottaa vastaan.
No ei ole jos puolet on ihan turhia. Osa kiusantekoa.
Ja mitä APUA sieltä saa?
Avut on jo monta kertaa tässä ketjussa kerrottu.
Eli sitä kyttäämistä.
Siinäpä varsinainen "apu".
Pari esimerkkiä: Odottavalla äidillä on ollut päihdeongelma ja masennusta. Perhetyöntekijä mukana vauvanhoidossa usean kerran viikossa. Äiti voi nukkua, kun joku huolehtii vauvasta. Tämä apu ei riitä, joten äiti vauvoineen ohjataan ensikotiin. Todetaan, että äiti ei jaksa ja päihdeongelma on edelleen olemassa. Äiti pääsee vauvan kanssa yhdessä perhekuntoutusyksikköön. Äitiä hoidetaan ja saavat asua yhdessä. Vältetään huostaanotto.
Perheessä on kapinoiva ja masentunut murrosikäinen, yksi pienimmistä adhd lapsi ja vielä kaksi muuta pikkuista. Perhetyöntekijä käy koululla puhumassa teinin asiasta. Vie tätä nuorta psykologin luo, kuljettaa uimaan ja nuorisokahvilaan. Hoitaa pienempiä lapsia, että vanhemmat saavat levätä. Vie lapsia ulos. Auttaa vanhempia tukihakemusten teossa ja etsii tietoa. Pienille lapsille järjestyy päiväkotipaikka nopeasti. Tukiperhe olisi myös mahdollinen ja sitä haetaan, jos em. tuki ei riitä. Perhe on vähävarainen ja saa lastensuojelusta rahallista tukea lasten harrastuksiin.
Tässäkin tuon ensimmäisen esimerkin kaltainen tuki on tarpeen vain jos äiti kokee niin. Esim menneisyyden päihde/mt-ongelma ei todellakaan ole mikään syy kytätä sairauden parannuttua. Itselläni on pitkäkestoinen mt-sairaus ja kun paranen ja jos saan lapsia, niin todellakaan en tarvitse sosiaalityöntekijöitä kylään. Jos sairaus nostaa päätään, otan yhteyttä yksiyiseen psykoterapeuttiin, jolla käyn nytkin. Jos haluan nukkua, lapsen isä hoitaa tai palkkaan apua. En tarvitse ketään kylään sen takia, että ennen raskautta sairastuin.
Mitäpäs tekisit sossuna tilanteessa, jossa kuvailtu henkilö vakuuttelee, ettei tarvitse apua, mutta todellisuus onkin ihan muuta?
Oletko valmis ottamaan riskin lapsen terveyden tai jopa hengen kustannuksella, vain jottei äiti tuntisi itseään "kytätyksi"?
Miksi ihmeessä en sossuna uskoisi että ko. henkilö ei tarvitse apua? Eihän se, että on joskus sairastanut psyykkisesti tai että sairastaa tällä hetkellä tarkoita, että henkilön elämä olisi "mullin mallin". Moni psyykkisesti sairas opiskelee, käy töissä, hoitaa perhettä jne. Kommentistasi huomaa, että stigma mt-potilaita kohtaan on edelleen vahva. En minä ole mikään holhottava, vaikka olenkin sairastunut psyykkisesti. Eikä sitä minusta päällepäin näe, saattaisin olla sinunkin naapurisi tms :)
Psyykkisiä sairauksia on erilaisia ja eri asteisia. Osaan kuuluu myös sairaudentunnottomuus, eli ei itse edes ymmärretä oman pärjäämisensä tasoa.
Jos minulta kysytään, niin on hyvä jos tilannetta ja pärjäävyyttä seuraillaan. Siis lapsen kannalta hyvä, ja sitähän varten se lastensuojelu on.
Mutta mitä ihmettä se lasu voi kyttäämällä ja seuraamalla edes saada aikaan? Jos äidillä on jo olemassa mt-kontakti niin mitä ihmettä lasu voi tehdä, jos äidillä oireet pahenee? Ei mitään vaan äiti ottaa itse yheyttä terapeuttiin ja jatkaa hänen kanssaan työtä. Kun itse arki sujuu, mutta halutaan hoitoa PSYYKEN sairauteen, niin silloin ollaan yhteyssä siihen vanhaan mt-kontaktiin tai sitten haetaan apua jostain muualta. Jos arki ei suju, niin silloin tilanne on toinen. Mutta ei psyykkisesti sairaskaan / psyykehistorian omaava tarvitse mitään kyttäystä siitä, että sujuuko arki. Kyllä hän sen yleensä itse tietää ja osaa ottaa yhteyttä.
Tässä on taas se lähtöoletus, että kyllä kaikki vanhemmat ovat fiksuja ja ymmärtävät ja haluavat hakea apua. Tämähän ei kuitenkaan pidä paikkaansa eikä lastensuojelu voi jäädä sen varaan. Kaikki mt-ongelmaiset eivät todellakaan laiminlyö lapsiaan, mutta suuri osa lapsia laiminlyövistä vanhemmista on mt-ongelmaisia, ja tämän vuoksi näitä perheitä pyritään seuraamaan tarkemmin jotta saataisiin seulottua ajoissa ne jotka eivät sitä apua oma-aloitteisesti hae.
Vanhemman mieleterveysongelmien lisäksi on paljon muitakin tekijöitä, joiden on todettu lisäävän tilastollisesti riskiä lasten kaltoinkohteluun. Myös näitä ryhmiä pyritään mahdollisuuksien mukaan seulomaan ja seuraamaan.
Siitä olen kyllä aloituksen kanssa osittain samaa mieltä, että lastensuojelun tarkoitus ei ole perheen auttaminen vaan lapsen turvallisuuden varmistaminen. Usein nämä ovat sama tai ainakin saman suuntainen asia, mutta ei aina, ja vanhempien näkökulmasta harvoin. Siksi ei kannattaisi viljellä tuollaisia tyhjiä lauseita perheen auttamisesta. Kyse on lapsen edun turvaamisesta riippumatta siitä onko se vanhemman etu vai ei.
Ymmärrän kyllä, mutta en minä aio "varmuuden vuoksi" ottaa perhetyöntekijää kotiini hengaamaan sen takia, että minulla on psyykehistoriaa. Ei yksittäistä ihmistä saa kytätä tilaston yms takia. Toki asioista voi aina sen kerran jutella, jos huoli menneisyyden takia herää, mutta siihen se kyllä saa jäädä. Ja koska mt-ongelma ei tarkoita lasten kaltoinkohtelua, niin sossuilla ei ole mitään syytä pesiytyä minun tulevaan perhe-elämääni. Sosiaalipuoli ei edes voi auttaa tässä asiassa, kun hoito tapahtuu yksityissektorilla, eli jos psyykeongelma nostaisi päätään perhe-elämän keskellä, niin menisin suoraan omalle terapeutilleni. Ei siihen sosiaalipuolta tarvita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yrittäkää nyt ymmärtää, että lasu ilmoitus ei ole rikosilmoitus. Sitä ei tehdä vanhemmista eikä perheistä. Te vanhemmat ette ole kaiken keskus eikä aurinko kierrä teidän ympärillänne. Lastensuojeluilmoitus tehdään lapsesta, jos siihen on aihetta. Tarkoituksena on turvata lapsen elämä ja tulevaisuus. Ei lastensuojelu ole olemassa vanhempien kiusaksi. Itsekkäät vanhemmat, te kitisette miten teidän maineenne pilataan.
Se lapsi on osa perhettä ja perheen elämän se sotkee. Kyllä siinä on me.
Puolet ilmoituksista on aiheettomia ja osassa lastensuojeluista 90 prosenttia tuöntekijöistä epäpäteviä. Aikamoinen riski joutua siis mielivallan alle.
Mikäs työssäsi tunaroinut sossu sinä olet kun noin kitiset?
Eiköhän perheessä ole sotku silloin, jos lapsesta ilmoitus tehdään. Mistä tieto, että puolet aiheettomia? Toisaalta, sehän on hyvä niin. Ilmoitushan ei vielä tarkoita lastensuojelun asiakkuutta. Asiakkuuskaan ei ole mikään leima. Sen kautta saa apua, jos vaan ottaa vastaan.
No ei ole jos puolet on ihan turhia. Osa kiusantekoa.
Ja mitä APUA sieltä saa?
Avut on jo monta kertaa tässä ketjussa kerrottu.
Eli sitä kyttäämistä.
Siinäpä varsinainen "apu".
Pari esimerkkiä: Odottavalla äidillä on ollut päihdeongelma ja masennusta. Perhetyöntekijä mukana vauvanhoidossa usean kerran viikossa. Äiti voi nukkua, kun joku huolehtii vauvasta. Tämä apu ei riitä, joten äiti vauvoineen ohjataan ensikotiin. Todetaan, että äiti ei jaksa ja päihdeongelma on edelleen olemassa. Äiti pääsee vauvan kanssa yhdessä perhekuntoutusyksikköön. Äitiä hoidetaan ja saavat asua yhdessä. Vältetään huostaanotto.
Perheessä on kapinoiva ja masentunut murrosikäinen, yksi pienimmistä adhd lapsi ja vielä kaksi muuta pikkuista. Perhetyöntekijä käy koululla puhumassa teinin asiasta. Vie tätä nuorta psykologin luo, kuljettaa uimaan ja nuorisokahvilaan. Hoitaa pienempiä lapsia, että vanhemmat saavat levätä. Vie lapsia ulos. Auttaa vanhempia tukihakemusten teossa ja etsii tietoa. Pienille lapsille järjestyy päiväkotipaikka nopeasti. Tukiperhe olisi myös mahdollinen ja sitä haetaan, jos em. tuki ei riitä. Perhe on vähävarainen ja saa lastensuojelusta rahallista tukea lasten harrastuksiin.
Tässäkin tuon ensimmäisen esimerkin kaltainen tuki on tarpeen vain jos äiti kokee niin. Esim menneisyyden päihde/mt-ongelma ei todellakaan ole mikään syy kytätä sairauden parannuttua. Itselläni on pitkäkestoinen mt-sairaus ja kun paranen ja jos saan lapsia, niin todellakaan en tarvitse sosiaalityöntekijöitä kylään. Jos sairaus nostaa päätään, otan yhteyttä yksiyiseen psykoterapeuttiin, jolla käyn nytkin. Jos haluan nukkua, lapsen isä hoitaa tai palkkaan apua. En tarvitse ketään kylään sen takia, että ennen raskautta sairastuin.
Mitäpäs tekisit sossuna tilanteessa, jossa kuvailtu henkilö vakuuttelee, ettei tarvitse apua, mutta todellisuus onkin ihan muuta?
Oletko valmis ottamaan riskin lapsen terveyden tai jopa hengen kustannuksella, vain jottei äiti tuntisi itseään "kytätyksi"?
Miksi ihmeessä en sossuna uskoisi että ko. henkilö ei tarvitse apua? Eihän se, että on joskus sairastanut psyykkisesti tai että sairastaa tällä hetkellä tarkoita, että henkilön elämä olisi "mullin mallin". Moni psyykkisesti sairas opiskelee, käy töissä, hoitaa perhettä jne. Kommentistasi huomaa, että stigma mt-potilaita kohtaan on edelleen vahva. En minä ole mikään holhottava, vaikka olenkin sairastunut psyykkisesti. Eikä sitä minusta päällepäin näe, saattaisin olla sinunkin naapurisi tms :)
Psyykkisiä sairauksia on erilaisia ja eri asteisia. Osaan kuuluu myös sairaudentunnottomuus, eli ei itse edes ymmärretä oman pärjäämisensä tasoa.
Jos minulta kysytään, niin on hyvä jos tilannetta ja pärjäävyyttä seuraillaan. Siis lapsen kannalta hyvä, ja sitähän varten se lastensuojelu on.
Mutta mitä ihmettä se lasu voi kyttäämällä ja seuraamalla edes saada aikaan? Jos äidillä on jo olemassa mt-kontakti niin mitä ihmettä lasu voi tehdä, jos äidillä oireet pahenee? Ei mitään vaan äiti ottaa itse yheyttä terapeuttiin ja jatkaa hänen kanssaan työtä. Kun itse arki sujuu, mutta halutaan hoitoa PSYYKEN sairauteen, niin silloin ollaan yhteyssä siihen vanhaan mt-kontaktiin tai sitten haetaan apua jostain muualta. Jos arki ei suju, niin silloin tilanne on toinen. Mutta ei psyykkisesti sairaskaan / psyykehistorian omaava tarvitse mitään kyttäystä siitä, että sujuuko arki. Kyllä hän sen yleensä itse tietää ja osaa ottaa yhteyttä.
Tässä on taas se lähtöoletus, että kyllä kaikki vanhemmat ovat fiksuja ja ymmärtävät ja haluavat hakea apua. Tämähän ei kuitenkaan pidä paikkaansa eikä lastensuojelu voi jäädä sen varaan. Kaikki mt-ongelmaiset eivät todellakaan laiminlyö lapsiaan, mutta suuri osa lapsia laiminlyövistä vanhemmista on mt-ongelmaisia, ja tämän vuoksi näitä perheitä pyritään seuraamaan tarkemmin jotta saataisiin seulottua ajoissa ne jotka eivät sitä apua oma-aloitteisesti hae.
Vanhemman mieleterveysongelmien lisäksi on paljon muitakin tekijöitä, joiden on todettu lisäävän tilastollisesti riskiä lasten kaltoinkohteluun. Myös näitä ryhmiä pyritään mahdollisuuksien mukaan seulomaan ja seuraamaan.
Siitä olen kyllä aloituksen kanssa osittain samaa mieltä, että lastensuojelun tarkoitus ei ole perheen auttaminen vaan lapsen turvallisuuden varmistaminen. Usein nämä ovat sama tai ainakin saman suuntainen asia, mutta ei aina, ja vanhempien näkökulmasta harvoin. Siksi ei kannattaisi viljellä tuollaisia tyhjiä lauseita perheen auttamisesta. Kyse on lapsen edun turvaamisesta riippumatta siitä onko se vanhemman etu vai ei.
Ymmärrän kyllä, mutta en minä aio "varmuuden vuoksi" ottaa perhetyöntekijää kotiini hengaamaan sen takia, että minulla on psyykehistoriaa. Ei yksittäistä ihmistä saa kytätä tilaston yms takia. Toki asioista voi aina sen kerran jutella, jos huoli menneisyyden takia herää, mutta siihen se kyllä saa jäädä. Ja koska mt-ongelma ei tarkoita lasten kaltoinkohtelua, niin sossuilla ei ole mitään syytä pesiytyä minun tulevaan perhe-elämääni. Sosiaalipuoli ei edes voi auttaa tässä asiassa, kun hoito tapahtuu yksityissektorilla, eli jos psyykeongelma nostaisi päätään perhe-elämän keskellä, niin menisin suoraan omalle terapeutilleni. Ei siihen sosiaalipuolta tarvita.
Et edelleenkään käsitä.
Ne tulee sinne jos ne haluaa. Sinä et sitä päätä.
Jos et päästä niitä sinne, niin sitten löhtee lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yrittäkää nyt ymmärtää, että lasu ilmoitus ei ole rikosilmoitus. Sitä ei tehdä vanhemmista eikä perheistä. Te vanhemmat ette ole kaiken keskus eikä aurinko kierrä teidän ympärillänne. Lastensuojeluilmoitus tehdään lapsesta, jos siihen on aihetta. Tarkoituksena on turvata lapsen elämä ja tulevaisuus. Ei lastensuojelu ole olemassa vanhempien kiusaksi. Itsekkäät vanhemmat, te kitisette miten teidän maineenne pilataan.
Se lapsi on osa perhettä ja perheen elämän se sotkee. Kyllä siinä on me.
Puolet ilmoituksista on aiheettomia ja osassa lastensuojeluista 90 prosenttia tuöntekijöistä epäpäteviä. Aikamoinen riski joutua siis mielivallan alle.
Mikäs työssäsi tunaroinut sossu sinä olet kun noin kitiset?
Eiköhän perheessä ole sotku silloin, jos lapsesta ilmoitus tehdään. Mistä tieto, että puolet aiheettomia? Toisaalta, sehän on hyvä niin. Ilmoitushan ei vielä tarkoita lastensuojelun asiakkuutta. Asiakkuuskaan ei ole mikään leima. Sen kautta saa apua, jos vaan ottaa vastaan.
No ei ole jos puolet on ihan turhia. Osa kiusantekoa.
Ja mitä APUA sieltä saa?
Avut on jo monta kertaa tässä ketjussa kerrottu.
Eli sitä kyttäämistä.
Siinäpä varsinainen "apu".
Pari esimerkkiä: Odottavalla äidillä on ollut päihdeongelma ja masennusta. Perhetyöntekijä mukana vauvanhoidossa usean kerran viikossa. Äiti voi nukkua, kun joku huolehtii vauvasta. Tämä apu ei riitä, joten äiti vauvoineen ohjataan ensikotiin. Todetaan, että äiti ei jaksa ja päihdeongelma on edelleen olemassa. Äiti pääsee vauvan kanssa yhdessä perhekuntoutusyksikköön. Äitiä hoidetaan ja saavat asua yhdessä. Vältetään huostaanotto.
Perheessä on kapinoiva ja masentunut murrosikäinen, yksi pienimmistä adhd lapsi ja vielä kaksi muuta pikkuista. Perhetyöntekijä käy koululla puhumassa teinin asiasta. Vie tätä nuorta psykologin luo, kuljettaa uimaan ja nuorisokahvilaan. Hoitaa pienempiä lapsia, että vanhemmat saavat levätä. Vie lapsia ulos. Auttaa vanhempia tukihakemusten teossa ja etsii tietoa. Pienille lapsille järjestyy päiväkotipaikka nopeasti. Tukiperhe olisi myös mahdollinen ja sitä haetaan, jos em. tuki ei riitä. Perhe on vähävarainen ja saa lastensuojelusta rahallista tukea lasten harrastuksiin.
Tässäkin tuon ensimmäisen esimerkin kaltainen tuki on tarpeen vain jos äiti kokee niin. Esim menneisyyden päihde/mt-ongelma ei todellakaan ole mikään syy kytätä sairauden parannuttua. Itselläni on pitkäkestoinen mt-sairaus ja kun paranen ja jos saan lapsia, niin todellakaan en tarvitse sosiaalityöntekijöitä kylään. Jos sairaus nostaa päätään, otan yhteyttä yksiyiseen psykoterapeuttiin, jolla käyn nytkin. Jos haluan nukkua, lapsen isä hoitaa tai palkkaan apua. En tarvitse ketään kylään sen takia, että ennen raskautta sairastuin.
Mitäpäs tekisit sossuna tilanteessa, jossa kuvailtu henkilö vakuuttelee, ettei tarvitse apua, mutta todellisuus onkin ihan muuta?
Oletko valmis ottamaan riskin lapsen terveyden tai jopa hengen kustannuksella, vain jottei äiti tuntisi itseään "kytätyksi"?
Miksi ihmeessä en sossuna uskoisi että ko. henkilö ei tarvitse apua? Eihän se, että on joskus sairastanut psyykkisesti tai että sairastaa tällä hetkellä tarkoita, että henkilön elämä olisi "mullin mallin". Moni psyykkisesti sairas opiskelee, käy töissä, hoitaa perhettä jne. Kommentistasi huomaa, että stigma mt-potilaita kohtaan on edelleen vahva. En minä ole mikään holhottava, vaikka olenkin sairastunut psyykkisesti. Eikä sitä minusta päällepäin näe, saattaisin olla sinunkin naapurisi tms :)
Psyykkisiä sairauksia on erilaisia ja eri asteisia. Osaan kuuluu myös sairaudentunnottomuus, eli ei itse edes ymmärretä oman pärjäämisensä tasoa.
Jos minulta kysytään, niin on hyvä jos tilannetta ja pärjäävyyttä seuraillaan. Siis lapsen kannalta hyvä, ja sitähän varten se lastensuojelu on.
Mutta mitä ihmettä se lasu voi kyttäämällä ja seuraamalla edes saada aikaan? Jos äidillä on jo olemassa mt-kontakti niin mitä ihmettä lasu voi tehdä, jos äidillä oireet pahenee? Ei mitään vaan äiti ottaa itse yheyttä terapeuttiin ja jatkaa hänen kanssaan työtä. Kun itse arki sujuu, mutta halutaan hoitoa PSYYKEN sairauteen, niin silloin ollaan yhteyssä siihen vanhaan mt-kontaktiin tai sitten haetaan apua jostain muualta. Jos arki ei suju, niin silloin tilanne on toinen. Mutta ei psyykkisesti sairaskaan / psyykehistorian omaava tarvitse mitään kyttäystä siitä, että sujuuko arki. Kyllä hän sen yleensä itse tietää ja osaa ottaa yhteyttä.
Tässä on taas se lähtöoletus, että kyllä kaikki vanhemmat ovat fiksuja ja ymmärtävät ja haluavat hakea apua. Tämähän ei kuitenkaan pidä paikkaansa eikä lastensuojelu voi jäädä sen varaan. Kaikki mt-ongelmaiset eivät todellakaan laiminlyö lapsiaan, mutta suuri osa lapsia laiminlyövistä vanhemmista on mt-ongelmaisia, ja tämän vuoksi näitä perheitä pyritään seuraamaan tarkemmin jotta saataisiin seulottua ajoissa ne jotka eivät sitä apua oma-aloitteisesti hae.
Vanhemman mieleterveysongelmien lisäksi on paljon muitakin tekijöitä, joiden on todettu lisäävän tilastollisesti riskiä lasten kaltoinkohteluun. Myös näitä ryhmiä pyritään mahdollisuuksien mukaan seulomaan ja seuraamaan.
Siitä olen kyllä aloituksen kanssa osittain samaa mieltä, että lastensuojelun tarkoitus ei ole perheen auttaminen vaan lapsen turvallisuuden varmistaminen. Usein nämä ovat sama tai ainakin saman suuntainen asia, mutta ei aina, ja vanhempien näkökulmasta harvoin. Siksi ei kannattaisi viljellä tuollaisia tyhjiä lauseita perheen auttamisesta. Kyse on lapsen edun turvaamisesta riippumatta siitä onko se vanhemman etu vai ei.
Ymmärrän kyllä, mutta en minä aio "varmuuden vuoksi" ottaa perhetyöntekijää kotiini hengaamaan sen takia, että minulla on psyykehistoriaa. Ei yksittäistä ihmistä saa kytätä tilaston yms takia. Toki asioista voi aina sen kerran jutella, jos huoli menneisyyden takia herää, mutta siihen se kyllä saa jäädä. Ja koska mt-ongelma ei tarkoita lasten kaltoinkohtelua, niin sossuilla ei ole mitään syytä pesiytyä minun tulevaan perhe-elämääni. Sosiaalipuoli ei edes voi auttaa tässä asiassa, kun hoito tapahtuu yksityissektorilla, eli jos psyykeongelma nostaisi päätään perhe-elämän keskellä, niin menisin suoraan omalle terapeutilleni. Ei siihen sosiaalipuolta tarvita.
Et edelleenkään käsitä.
Ne tulee sinne jos ne haluaa. Sinä et sitä päätä.
Jos et päästä niitä sinne, niin sitten löhtee lapsi.
Tottakai päätän kuka kotiini tulee. Ja miksi ihmeessä lapsi lähtee kun perusteita huostaanotolle ei ole?
Lastensuojelun mielestä vanhemmat ovat lähtökohtaisesti tyhmiä ja Saatanasta. Vain he tietävät.