Jos puolisosi joutuisi pahaan onnettomuuteen saaden aivovamman, niin jatkaisitko parisuhdetta enää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teen tätä ammatikseni ja olen aiemmin ollut omaishoitajana, eikä voi muuta sanoa kuin että itseään ei kannata ajaa loppuun. Kaikkea on helppo sanoa ja luvata teoriassa, mutta eri asia tehdä oikeasti ne asiat alkuun vaikka parikin vuotta. Eihän toista tarvitse hylätä, vaan apua saa kotiinkin. Jos kunnon puolesta on pakko, ei tarvitse hävetä palvelutaloakaan vaihtoehto, koska siellä voi halutessaan käydä itse vaikka joka päivä vierailulla.

Yhteiskunta taas ei ole vastuussa ihmisistä eikä sille siihen olisi kykyjäkään.

Sulle tekisi hyvää tutustua todellisuuteen joskus, mutta ei ole aikaa järjestää mitään excursiota. On kykyä ja on myös pakko ottaa vastuuta aika monesta ihmisestä (vammaisista, dementikoista). Onhan se kallista, mutta elämä on. 

Näin joskus unta että mies oli onnettomuudessa ja vammautui. Sai aivovamman. Ja ainakin siinä unessa jatkoin hänen kanssaan vaikka parisuhde tietenkin muuttui.

Jos tuollainen tilanne olisi oikeasti, niin jatkaisin. En ainakaan suoraan hylkäisi. Vasta sitten jos omat voimat eivät millään riitä ja apuakaan ei saa tarpeeksi. Mutta en kyllä haluaisi hyltä ketään laitokseen muiden hoidettavaksi :( Valitettavasti tiedän millaista sellaisissa paikoissa on ja omalla kohdallani tekisin kaikkeni ettei minun läheiseni sellaiseen joudu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teen tätä ammatikseni ja olen aiemmin ollut omaishoitajana, eikä voi muuta sanoa kuin että itseään ei kannata ajaa loppuun. Kaikkea on helppo sanoa ja luvata teoriassa, mutta eri asia tehdä oikeasti ne asiat alkuun vaikka parikin vuotta. Eihän toista tarvitse hylätä, vaan apua saa kotiinkin. Jos kunnon puolesta on pakko, ei tarvitse hävetä palvelutaloakaan vaihtoehto, koska siellä voi halutessaan käydä itse vaikka joka päivä vierailulla.

Yhteiskunta taas ei ole vastuussa ihmisistä eikä sille siihen olisi kykyjäkään.

Sulle tekisi hyvää tutustua todellisuuteen joskus, mutta ei ole aikaa järjestää mitään excursiota. On kykyä ja on myös pakko ottaa vastuuta aika monesta ihmisestä (vammaisista, dementikoista). Onhan se kallista, mutta elämä on. 

ei ole mitään pakkoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teen tätä ammatikseni ja olen aiemmin ollut omaishoitajana, eikä voi muuta sanoa kuin että itseään ei kannata ajaa loppuun. Kaikkea on helppo sanoa ja luvata teoriassa, mutta eri asia tehdä oikeasti ne asiat alkuun vaikka parikin vuotta. Eihän toista tarvitse hylätä, vaan apua saa kotiinkin. Jos kunnon puolesta on pakko, ei tarvitse hävetä palvelutaloakaan vaihtoehto, koska siellä voi halutessaan käydä itse vaikka joka päivä vierailulla.

Yhteiskunta taas ei ole vastuussa ihmisistä eikä sille siihen olisi kykyjäkään.

Sulle tekisi hyvää tutustua todellisuuteen joskus, mutta ei ole aikaa järjestää mitään excursiota. On kykyä ja on myös pakko ottaa vastuuta aika monesta ihmisestä (vammaisista, dementikoista). Onhan se kallista, mutta elämä on. 

Jos puhutaan vaikea vammaisista tai hyvin sairaista ihmisistä kalleinta hoito on yleensä silloin kun hoidosta vastuuta kantaa läheiset jotka hoitoa läheisensä puolesta pystyvät vaatimaan. Se ei ole ollenkaan niin kallista jos siitä on vastuussa yhteiskunta kokonaan.

Vierailija kirjoitti:

En pystyisi koskaan jättämään vaimoani. Elämäni rakkaus jonka puolesta antaisin henkeni epäröimättä. Jos hänelle tapahtuisi jotain, olisin hänen vierellään viimeiseen asti. Vaikeaa olisi aivan varmasti mutta aito vilpitön rakkaus voittaa aina joka tilanteessa

Aikamoista pas_aa kirjoitat,tuota ei usko kukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teen tätä ammatikseni ja olen aiemmin ollut omaishoitajana, eikä voi muuta sanoa kuin että itseään ei kannata ajaa loppuun. Kaikkea on helppo sanoa ja luvata teoriassa, mutta eri asia tehdä oikeasti ne asiat alkuun vaikka parikin vuotta. Eihän toista tarvitse hylätä, vaan apua saa kotiinkin. Jos kunnon puolesta on pakko, ei tarvitse hävetä palvelutaloakaan vaihtoehto, koska siellä voi halutessaan käydä itse vaikka joka päivä vierailulla.

Yhteiskunta taas ei ole vastuussa ihmisistä eikä sille siihen olisi kykyjäkään.

Sulle tekisi hyvää tutustua todellisuuteen joskus, mutta ei ole aikaa järjestää mitään excursiota. On kykyä ja on myös pakko ottaa vastuuta aika monesta ihmisestä (vammaisista, dementikoista). Onhan se kallista, mutta elämä on. 

Jos puhutaan vaikea vammaisista tai hyvin sairaista ihmisistä kalleinta hoito on yleensä silloin kun hoidosta vastuuta kantaa läheiset jotka hoitoa läheisensä puolesta pystyvät vaatimaan. Se ei ole ollenkaan niin kallista jos siitä on vastuussa yhteiskunta kokonaan.

Tästä olen samaa mieltä. Se vaihtelee sitten tapauskohtaisesti, että ajattelevatko omaiset aina hoidettavan parasta ja omaa tahtoa vai omaa käsitystään siitä miten pitäisi toimia. Toisaalta se kyllä kertoo myös julkisen sektorin työntekijöiden vähäisestä oma-aloitteisuudesta ja liukuhihnamentaliteetista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teen tätä ammatikseni ja olen aiemmin ollut omaishoitajana, eikä voi muuta sanoa kuin että itseään ei kannata ajaa loppuun. Kaikkea on helppo sanoa ja luvata teoriassa, mutta eri asia tehdä oikeasti ne asiat alkuun vaikka parikin vuotta. Eihän toista tarvitse hylätä, vaan apua saa kotiinkin. Jos kunnon puolesta on pakko, ei tarvitse hävetä palvelutaloakaan vaihtoehto, koska siellä voi halutessaan käydä itse vaikka joka päivä vierailulla.

Yhteiskunta taas ei ole vastuussa ihmisistä eikä sille siihen olisi kykyjäkään.

Sulle tekisi hyvää tutustua todellisuuteen joskus, mutta ei ole aikaa järjestää mitään excursiota. On kykyä ja on myös pakko ottaa vastuuta aika monesta ihmisestä (vammaisista, dementikoista). Onhan se kallista, mutta elämä on. 

ei ole mitään pakkoa.

Vammaispalvelulaki edustaa esimerkiksi sitä pakkoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teen tätä ammatikseni ja olen aiemmin ollut omaishoitajana, eikä voi muuta sanoa kuin että itseään ei kannata ajaa loppuun. Kaikkea on helppo sanoa ja luvata teoriassa, mutta eri asia tehdä oikeasti ne asiat alkuun vaikka parikin vuotta. Eihän toista tarvitse hylätä, vaan apua saa kotiinkin. Jos kunnon puolesta on pakko, ei tarvitse hävetä palvelutaloakaan vaihtoehto, koska siellä voi halutessaan käydä itse vaikka joka päivä vierailulla.

Yhteiskunta taas ei ole vastuussa ihmisistä eikä sille siihen olisi kykyjäkään.

Sulle tekisi hyvää tutustua todellisuuteen joskus, mutta ei ole aikaa järjestää mitään excursiota. On kykyä ja on myös pakko ottaa vastuuta aika monesta ihmisestä (vammaisista, dementikoista). Onhan se kallista, mutta elämä on. 

Jos puhutaan vaikea vammaisista tai hyvin sairaista ihmisistä kalleinta hoito on yleensä silloin kun hoidosta vastuuta kantaa läheiset jotka hoitoa läheisensä puolesta pystyvät vaatimaan. Se ei ole ollenkaan niin kallista jos siitä on vastuussa yhteiskunta kokonaan.

Tästä olen samaa mieltä. Se vaihtelee sitten tapauskohtaisesti, että ajattelevatko omaiset aina hoidettavan parasta ja omaa tahtoa vai omaa käsitystään siitä miten pitäisi toimia. Toisaalta se kyllä kertoo myös julkisen sektorin työntekijöiden vähäisestä oma-aloitteisuudesta ja liukuhihnamentaliteetista.

En kyllä näe miten aloitettu työkyvyssä liittyy siihen että hoito ei ole yksilöllistä ja se muotoutuu laitosmaiseksi liukuhihnamenttaliteetksi. Jotta hoito on yksilöllistä aina tarvitaan kertomaan läheisiä jotka kertoo mistä juuri tämä vaikea vammainen on pitänyt mikä hänen kannaltaan on sitä yksilöllistä hoitoa jos potilas ei sitä itse pysty kertomaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teen tätä ammatikseni ja olen aiemmin ollut omaishoitajana, eikä voi muuta sanoa kuin että itseään ei kannata ajaa loppuun. Kaikkea on helppo sanoa ja luvata teoriassa, mutta eri asia tehdä oikeasti ne asiat alkuun vaikka parikin vuotta. Eihän toista tarvitse hylätä, vaan apua saa kotiinkin. Jos kunnon puolesta on pakko, ei tarvitse hävetä palvelutaloakaan vaihtoehto, koska siellä voi halutessaan käydä itse vaikka joka päivä vierailulla.

Yhteiskunta taas ei ole vastuussa ihmisistä eikä sille siihen olisi kykyjäkään.

Sulle tekisi hyvää tutustua todellisuuteen joskus, mutta ei ole aikaa järjestää mitään excursiota. On kykyä ja on myös pakko ottaa vastuuta aika monesta ihmisestä (vammaisista, dementikoista). Onhan se kallista, mutta elämä on. 

Jos puhutaan vaikea vammaisista tai hyvin sairaista ihmisistä kalleinta hoito on yleensä silloin kun hoidosta vastuuta kantaa läheiset jotka hoitoa läheisensä puolesta pystyvät vaatimaan. Se ei ole ollenkaan niin kallista jos siitä on vastuussa yhteiskunta kokonaan.

Tästä olen samaa mieltä. Se vaihtelee sitten tapauskohtaisesti, että ajattelevatko omaiset aina hoidettavan parasta ja omaa tahtoa vai omaa käsitystään siitä miten pitäisi toimia. Toisaalta se kyllä kertoo myös julkisen sektorin työntekijöiden vähäisestä oma-aloitteisuudesta ja liukuhihnamentaliteetista.

En kyllä näe miten aloitettu työkyvyssä liittyy siihen että hoito ei ole yksilöllistä ja se muotoutuu laitosmaiseksi liukuhihnamenttaliteetksi. Jotta hoito on yksilöllistä aina tarvitaan kertomaan läheisiä jotka kertoo mistä juuri tämä vaikea vammainen on pitänyt mikä hänen kannaltaan on sitä yksilöllistä hoitoa jos potilas ei sitä itse pysty kertomaan.

Aivan satavarmasti useimpien palvelutalojen henkilökunta ei hae tukipalveluja yhtä aktiivisesti kuin omaiset sen tekevät. Hakevat jotain ehkä, mutta eivät kattavasti kaikkea ja varsinkaan eivät keskustele päiviä sen hoidettavan kanssa siitä, että miksi sinne fysioterapiaan olisi hyvä mennä, jos hän on vastahakoinen. Toinen juttu on tietysti sitten se, että jos niitä omaisia ei ole ollenkaan tai aktiivisesti läsnä, siitä monesti seuraa yksinäisyyttä ja ongelmia mielenterveyden kanssa. Tätä puolta ei käytännössä hoideta ollenkaan, vaikka varmasti jossain paperilla niin kovasti tapahtuukin.

Olen naimisissa ja luvannut rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä joten luultavasti jatkaisin. Helppoa se ei varmaankaan olisi. Toivotaan ettei jouduta sellaiseen tilanteeseen <3

Joopajoo... suurimmalla osalla ei ole mitään käsitystä siitä, millaista on elää aivovammautuneen kanssa. Helppo on sanoa, että en hylkäisi, mutta on myös helppo sanoa ja kuvitella, että ottaisi eron.

Voi olla vaikea aivovamma, mutta ei ole pyörätuolissa eikä väkivaltainen. Ulkoisesti normaali, mutta käytös lapsekasta. Seksihalut yltyneet. Siinäpä teille yhtälö. Olen kestänyt viisi vuotta, mutta puoli vuotta sitten pistin jalat ristiin ja eron vireille. Oma pää meinaa hajota. Yhdessä oltu 18 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teen tätä ammatikseni ja olen aiemmin ollut omaishoitajana, eikä voi muuta sanoa kuin että itseään ei kannata ajaa loppuun. Kaikkea on helppo sanoa ja luvata teoriassa, mutta eri asia tehdä oikeasti ne asiat alkuun vaikka parikin vuotta. Eihän toista tarvitse hylätä, vaan apua saa kotiinkin. Jos kunnon puolesta on pakko, ei tarvitse hävetä palvelutaloakaan vaihtoehto, koska siellä voi halutessaan käydä itse vaikka joka päivä vierailulla.

Yhteiskunta taas ei ole vastuussa ihmisistä eikä sille siihen olisi kykyjäkään.

Sulle tekisi hyvää tutustua todellisuuteen joskus, mutta ei ole aikaa järjestää mitään excursiota. On kykyä ja on myös pakko ottaa vastuuta aika monesta ihmisestä (vammaisista, dementikoista). Onhan se kallista, mutta elämä on. 

Jos puhutaan vaikea vammaisista tai hyvin sairaista ihmisistä kalleinta hoito on yleensä silloin kun hoidosta vastuuta kantaa läheiset jotka hoitoa läheisensä puolesta pystyvät vaatimaan. Se ei ole ollenkaan niin kallista jos siitä on vastuussa yhteiskunta kokonaan.

Tästä olen samaa mieltä. Se vaihtelee sitten tapauskohtaisesti, että ajattelevatko omaiset aina hoidettavan parasta ja omaa tahtoa vai omaa käsitystään siitä miten pitäisi toimia. Toisaalta se kyllä kertoo myös julkisen sektorin työntekijöiden vähäisestä oma-aloitteisuudesta ja liukuhihnamentaliteetista.

En kyllä näe miten aloitettu työkyvyssä liittyy siihen että hoito ei ole yksilöllistä ja se muotoutuu laitosmaiseksi liukuhihnamenttaliteetksi. Jotta hoito on yksilöllistä aina tarvitaan kertomaan läheisiä jotka kertoo mistä juuri tämä vaikea vammainen on pitänyt mikä hänen kannaltaan on sitä yksilöllistä hoitoa jos potilas ei sitä itse pysty kertomaan.

Aivan satavarmasti useimpien palvelutalojen henkilökunta ei hae tukipalveluja yhtä aktiivisesti kuin omaiset sen tekevät. Hakevat jotain ehkä, mutta eivät kattavasti kaikkea ja varsinkaan eivät keskustele päiviä sen hoidettavan kanssa siitä, että miksi sinne fysioterapiaan olisi hyvä mennä, jos hän on vastahakoinen. Toinen juttu on tietysti sitten se, että jos niitä omaisia ei ole ollenkaan tai aktiivisesti läsnä, siitä monesti seuraa yksinäisyyttä ja ongelmia mielenterveyden kanssa. Tätä puolta ei käytännössä hoideta ollenkaan, vaikka varmasti jossain paperilla niin kovasti tapahtuukin.

Ajatteletko että omaiset on parempia avivopesemään tukea tarvitsevan sitä haluamaan vaikka hän olisi aluksi vastahakoinen vaikkapa fysioterapia suhteen? Onko se yksilöllistä hoitoa?

Hyvin paljon palvelutarjonta kartoitetaan yhteiskunnan toimesta vaikka asiakas itse tai hänen läheisensä sitä haluaisi.

Tukipalveluja tarvitseva aina jollakin tavalla osaa ilmaista tahtoaan. Jos ei pärjää pelkillä tukipalveluilla tarvitaan ympärivuorokautista hoitoa. Laitoshoidossa väistämättä on enemmän tai vähemmän laitosmaista liukuhihnamenttaliteettia. Mutta miten se liittyy aloitekyvyttömyyteen?

En tiedä pystyisinkö siihen henkisesti. Kyllä mä yrittäisin, mutta jos mieskään ei enää tajuais kuka olen, niin mitä järkeä olisi jatkaa. Riippuu niin kaikesta.