Mikä synnytyksessä oli kauheinta?

Se kun oli supistuksia ja puski vauvan ulos. Nyt on jo viisi vuotta vanha.

Ei mikään.Ei lähellekään pahin-kipu-ikinä.Välillä h*lvetin kivuliaat kuukautiset olivat valmentaneet.Kivun lievityksenä petidiini.Lopputulos 4,5 kg 55cm.

Ne 12 kandia tuijottamassa.

Sairaanhoitaja kävi synnytyksen jälkeen vuodeosastoilla painelemassa kohtua. Sattui niin, että taju meinasi lähteä. Samalla tunsin että verta hulahti housuihin. Luulin että jotenkin kuuluu asiaan.

Toisella kertaa kun tuli taas painelemaan, sanoin, että edellinen kerta sattui liikaa, mutta hän ei siitä välittänyt. Huusin kivusta ja taas verta tuli ihan kunnolla. Sain tämän sanottua kun taju meni.

Samana iltana vietiin sitten kaavintaan. Ja pari pussillista lisäverta. Ja 4 ylimääräistä sairaalapäivää, kun hemoglobiini -arvo oli liian matala.

Vierailija kirjoitti:

Ei mikään.Ei lähellekään pahin-kipu-ikinä.Välillä h*lvetin kivuliaat kuukautiset olivat valmentaneet.Kivun lievityksenä petidiini.Lopputulos 4,5 kg 55cm.

Kiva kuulla että kivut on verrattavissa kuukautiskipuihin. Itse en ole synnyttänyt ja kaverilta kuullut että on paljon pahemmat kivut kuin menkkakivut, ei voi kuulemma edes verrata. Jaa no riippuu kuinka kovista kivuista kärsitään. Itse kuulun niihin muutamaan prosenttiin naisista joka kärsi aikoinaan kovista kuukautiskivuista. Teininä ja päälle parikymppisenä oli niin kovat kivut että ilman särkylääkettä lamaannuin täysin ja se kipu tuli aaltoillen, se piikki oli ihan sietämätön, ilman särkylääkettä en pystynyt muuhun kuin makaamaan koko päivän sängyssä kärvistellen, eli särkylääkkeen voimalla mentiin 1-2 ekaa päivää ja joutui ottamaan 2-3kin kertaa kun vaikutus lakkasi. Vaikea kuvitella paljon tota kovempaa kipua kyllä, tajuhan siinä lähtee.

Myöhemmin kivut ja muut hormonaaliset pms:ään liittyvät ongelmat helpotti ruokavalion muutoksen jälkeen (ei sokeria, viljoja, muita nopeita hiilareita, alkoa vähintään viikkoon ennen menkkoja) ja nykyään en tunne kun pientä satunnaista nipistelyä, on auttanut myös vadelmanlehtitee jota lipitän vkon ennen menkkoja. Normaalisti tunnen myös pientä vihlaisua 1-2 pvän ajan ovulaation aikaan ja vähän aikaa sitten koin myös sinä aikana niin järjetöntä kipua työpäivän aikana, onneks sain työkaverilta särkylääkettä, istuin nimittäin tunnin odottamassa särkylääkkeen vaikutusta, täysin lamaantuneena ja pitelin itkua ja yritin olla huutamatta, sattui nimittäin niin perkeleesti etten ois pystynyt edes nousemaan tuolista. Onneks näin kävi vain kerran ja toivottavasti ei tuu enää uudestaan. Kun kysyin gyneltä mielipidettä niin kuulemma joskus munasolun irtoaminen voi aiheuttaa voimakastakin kipua joillain. Eli uskon itsekin olevani valmennettu synnytyskipuihin aika hyvin jos sellainen aika joskus koittaa :D

Mä pääsin vähällä, määrättiin sektioon. Pahinta oli kun lapsi vietiin pois ja hätäilin miten hän voi. Aamulla otin pissakatetrin kainaloon ja lähdin hakemaan lasta, siellä se oli kapalossa pystyssä pedissä tuttipullo viritettynä kangastollon avulla suuhun. Otin mukaan enkä päästänyt enää hoitajille..

Lapsi syntyi keskosena ja vakavasti sairaana, vietiin teho-osastolle, eikä ole sairaalasta kotiutunut vieläkään, vaikka ikää on puoli vuotta. Rankkoja leikkauksia vielä edessä ja tulee olemaan sairas koko ikänsä.

Muistakaa tehdä ilmoitus aina jos olette saaneet huonoa palvelua sairaalassa!!!

T. Sairaanhoitaja.

Ensimmäinen syntyi kiireellisenä sektiolla Help syndrooman takia.

Toinen synnytys alkoi lapsiveden menolla illalla. Kipeitä supistuksia oli, eikä apuna muuta kuin ilokaasu, joka ei auttanut yhtään kipuihin, aiheutti vaan pahan olon.

Lopulta pääsin ponnistavan, mutta olin jo aivan uupunut ja voimat loppui. Imukupin avulla vauva lopulta syntyi, sinertävänä, mutta toipui nopeasti.

Tämän jälkeen sitten alkoi minun vaikeudet. Olin revennyt melko pahasti ja ommeltu kokoon. Osastolle pääsyn jälkeen tunsin kovia kipuja ja hoitaja ei paljon niistä piitannut, taisin saada Buranaa tai panadolia.

Lopulta kivut oli niin kovat että uikutin ääneen ja pyysin lääkäriä. Roikuin tippatelineessä kun en voinut pitää takamustaan sängyllä kivun takia. Hoitaja ei vieläkään välittänyt kunnes lopulta huusin että nyt on pakko saada tavata lääkäri. Lääkäri tulikin ja vain kokeili alapäätäni ja sanoi että nopeasti leikkuriin.

Leikkurissa oli poistettu kudoksiin valunut iso hematooma. Kirurgi näytti nyrkkiään että tämän kokoinen, 0,6 kg. Ei ihme että sattui.

No eipä sitten vaikeudet vielä loppuneet. Tietysti sain jonkin sortin tulehduksen, haisin pahalle vaikka melkein olin jatkuvasti suihkussa. Yksi hoitaja sanoi että voisit mennä pesulle... sanoin että just tulin suihkusta, no se hoitaja heitti mun kukat roskiin ja sanoi että kai nämä sitten tässä haisee...

Sain antibiootit ja pääsin kotiin. Kotona haju ja kivut jatkui. Soittelin neuvolaan ja sain uuden kuurin. Ei auttanut ja olo oli kamala. Kun synnytyksestä oli kuukausi tilasin neuvolalääkäri ajan. Hän teki sisätutkimuksen ja löysi sisuksiini unohdetut aika isot tupot sideharsoa. Vielä pari antibioottikuuria ja selvisin. Paha mieli jäi henkilökunnasta joka ei usko potilaan valitusta.

Olen tästä avautunut täällä aiemminkin, mutta en vain ole päässyt yli asiasta.

Onneksi lapsella oli kaikki hyvin!

Se kun lapsi jäi jumiin synnytyskanavaan ja hänet koitettiin saada ulos sieltä imukupilla useita kertoja ennen kuin onnistui. Solisluukin katkesi siinä väännössä. Sydänäänet olivat heikot pitkään ja lapsi tuli "elottomana" ulos. Sai pisteet 2-3-5. Kaikista kamalinta kuitenkin oli kun pelkäsimme, että hapenpuute oli vahingoittanut aivoja. Onneksi ei, sillä lapsi on nyt tosi terävä 12-vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen syntyi kiireellisenä sektiolla Help syndrooman takia.

Toinen synnytys alkoi lapsiveden menolla illalla. Kipeitä supistuksia oli, eikä apuna muuta kuin ilokaasu, joka ei auttanut yhtään kipuihin, aiheutti vaan pahan olon.

Lopulta pääsin ponnistavan, mutta olin jo aivan uupunut ja voimat loppui. Imukupin avulla vauva lopulta syntyi, sinertävänä, mutta toipui nopeasti.

Tämän jälkeen sitten alkoi minun vaikeudet. Olin revennyt melko pahasti ja ommeltu kokoon. Osastolle pääsyn jälkeen tunsin kovia kipuja ja hoitaja ei paljon niistä piitannut, taisin saada Buranaa tai panadolia.

Lopulta kivut oli niin kovat että uikutin ääneen ja pyysin lääkäriä. Roikuin tippatelineessä kun en voinut pitää takamustaan sängyllä kivun takia. Hoitaja ei vieläkään välittänyt kunnes lopulta huusin että nyt on pakko saada tavata lääkäri. Lääkäri tulikin ja vain kokeili alapäätäni ja sanoi että nopeasti leikkuriin.

Leikkurissa oli poistettu kudoksiin valunut iso hematooma. Kirurgi näytti nyrkkiään että tämän kokoinen, 0,6 kg. Ei ihme että sattui.

No eipä sitten vaikeudet vielä loppuneet. Tietysti sain jonkin sortin tulehduksen, haisin pahalle vaikka melkein olin jatkuvasti suihkussa. Yksi hoitaja sanoi että voisit mennä pesulle... sanoin että just tulin suihkusta, no se hoitaja heitti mun kukat roskiin ja sanoi että kai nämä sitten tässä haisee...

Sain antibiootit ja pääsin kotiin. Kotona haju ja kivut jatkui. Soittelin neuvolaan ja sain uuden kuurin. Ei auttanut ja olo oli kamala. Kun synnytyksestä oli kuukausi tilasin neuvolalääkäri ajan. Hän teki sisätutkimuksen ja löysi sisuksiini unohdetut aika isot tupot sideharsoa. Vielä pari antibioottikuuria ja selvisin. Paha mieli jäi henkilökunnasta joka ei usko potilaan valitusta.

Olen tästä avautunut täällä aiemminkin, mutta en vain ole päässyt yli asiasta.

Onneksi lapsella oli kaikki hyvin!

Minunkin sisuksiini on jätetty sideharsoa synnytyksen yhteydessä. Emättimeen tosin vain. Repesin pahasti esikoisen synnytyksen yhteydessä (kerroin ihan äsken tuossa imukupoisynnytyksestä, jossa lapsi sai pisteet 2-3-5). Lääkäri ompeli minua kasaan tunnin ajan. Yli viikko synnytyksen jälkeen tunsin jotain olevan tulossa ulos ja vedin ulos sideharsotupon. Soitin tuosta synnärille, niin kysyivät olinkohan ehkä kuitenkin unohtanut tamponin sisälle :D Toosa oli niin räjähtänyt, että hyvä kun edes uskalsin varovasti taputtelemalla kuivata vessareissun jälkeen. Ei ihan tullut mieleen tunkea tamponia sisään. Mutta ymmärrän kyllä, että heidän pitää kysyä tuotakin vaihtoehtoa.

Kaikki. Molemmat olleet kammottavia kokemuksia. Ei ikinä enää.

Vierailija kirjoitti:

Se, että kannoin painavaa sairaalakassia yksinäni pitkiä käytäviä pitkin, samalla kun lapsivettä vuotaa housut täyteen. Tunsin oloni niin yksinäiseksi vaikka väkisin koitin tsempata itseäni, että kaikki on hyvin, äitini onneksi tulee pikimmiten tänne tuekseni..

Toinen, kun ensimmäisellä neuvolakäynnillä, kun sain tietää raskaudesta minua houkuteltiin menemään huume- ja alkoholistiäideille tarkoitettuun neuvolaan. Tämä siksi koska minulla ehti alkoholitottumus kyselylomakkeessa vaikuttaa railakas kesäloma. (Festarit yms.)

Ja sairaalaan tultuani ennakkoluulot oli selvästi havaittavissa, kohdeltiin tympeästi, oma kätilö ei aluksi katsonut edes silmiin, kunnes tajusi, että olen ihan normaali nuori nainen.

Itse synnytys meni hyvin, tokihan se oli kivuliasta.

Synnytyksen jälkeen alapääni oli tietenkin murjottuna ja tikattuna, niin eikö joku lääkäri keksinyt että otetaan huumetestit minulta ja vauvalta (tarkottaen että olisin vedellyt huumeita loppuraskaudessa) koska olin tuollaisessa neuvolassa kirjoilla. Niissä hormonihöyryissä itkin vuolaasti sitä koska olin halunnut tehdä kaiken mahd. hyvin imetyksen ja läheisyyden suhteen vauvan kanssa. Heitin sitä aikaisemmin, yllärivauvan takia, koko rakentamani elämän pois työpaikkaa, koulutusta, asuntoa, ihmisiä myöten ja olin tehnyt kaiken voitavani vauvani hyväksi.

Murjotun alapääni kanssa haarat levällään vessassa kuppi kädessä pissasin jonkun hoitajan nähden ja koitin nieleskellä itkua kivun ja henkisen kivun takia. Seuraavaksi katselin kun oman vauvan alapäähän tungetaan teipeillä kiinnittyvä pussi, josta iho tietenkin ärtyi. Olin niin vihainen siitä ja tivasin, miten muka oma huumetestini ei kata kaikkia tuloksia.

Kiitos vaan näistä ennakkoasenteista. Vielä tänä päivänäkin päiväkoti(?!) haluaa selvitellä turhan innokkaasti taustojani ja pitää kokouksia neuvolan hlökunnan kanssa. Muuten hyvä, mutta olen ollut täysin raitis kaikista päihteistä heti kun sain raskaudesta tietää raskauden alussa ja jo vuosia. Voikohan moni päiväkodin tai sairaalan työntekijä kertoa minulle samaa omasta päihteiden käytöstä..

Neuvolaa olisin saanut jo aikoja sitten vaihtaa, mutta meidän neuvolatäti on niin ihana, että vaihto harmittaisi.

Tämän takia älkää naiset ja tytöt olko liian rehellisiä jollei aitoa aihetta huoleen ole.

Ei se mun mielestä kovin kamalaa ollut. Synnytin pari viikkoa sitten ja kesti noin 9 tuntia kokonaisuudessaan koko hässäkkä. Supistukset tietty sattuivat aivan helvetisti ja oli hetki, jolloin harkitsin vakavasti pyörtymistä, oksentamista ja/tai alleni kusemista sen hirvittävän kivun takia. Mut epiduraali laitettiin aika nopeasti (älä missään nimessä kieltäydy mistään kivunlievityksestä!!!!), joten kamalia suppareita ei tarvinnu kärsiä hirveen kauaa. Sen jälkeen vaan makasin yön pöydällä sedatoituna ja odottelin. Aamulla sit olin avautunut tarpeeksi ja ponnistusvaihe kesti kahdeksan minuuttia. En tuntenut mitään, kunhan pusersin pennun kätilön käskystä kaikin voimin ulos. Jäi hyvä fiilis, voisin synnyttää uudestaan. Imetys oli sit oma juttunsa, se kyl koski niin paljon et ennemmin leikkaan käteni irti kun koen sitä kipua enää. Onneks sekin kipu helpotti parin viikon päästä, kun rinnat tottuivat.

Viereisessä sängyssä oleva kuuluisa kirjailija huusi, että pidä vittu akka turpas kiinni, mä haluun nukkua! Nyyhkytin, koska mulla oli rajut jälkisupistukset, enkä saanut kivunlievitystä.

Vierailija kirjoitti:

Sektion jälkeinen kohdun tutkiminen. Lääkäri painoi vatsaa niin voimakkaasti, että taju meinasi lähteä. Toisessa sektiossa ei niin voimakkaasti paineltu.

Kätilö paasasi vaikean synnytyksen jälkeen, kuinka sektiovauvoillakin imetys onnistuu. No ei onnistunut. Olin ihan stanan kipeä yli 24h ponnistusvaiheen, sektion ja superkipeiden rintojeni kanssa. Käskettiin pumpata ja viiden vuorokauden aikana ei tullut tippaakaan maitoa pulloon, vaikka kerralla yritin 30-60 min. 😩

Tuo kohdun painaminen selkärankaa vasten tuntuu karmealta.

Onko täällä ketään lääketiedettä opiskellutta kertomassa, miksi vastasynnyttäneen äidin mahaa pitää pahoinpidellä?

Joku lääkäri yritti tehdä sitä minullekin:

hän tuli kädet ojossa kimppuun, kun makasin selälläni, alkoi painaa sormet suorana navan kohdalta koko painollaan kohtuani selkään.

Ensi vihlaisun jälkeen huitaisin ne kädet pois ja kielsin tekemästä enää noin.

Tästä seurasi tuijottelua ja maanittelua, että kohtu pitää tyhjentää, sekä epikriisiin omituinen lause: "äiti aristelee mahaansa". En aristellut mahaa yhtään, mutta en anna kenenkään tunkea sormiansa napaani ja painaa niin lujaa kuin jaksaa - se sattuu niin pirusti.

Jälkivuoto poisti kuitenkin nopeasti kaiken, minkä hoitaja olisi halunnut heti hakata mahastani ulos.

Kätilö oli raivokas, ylimielinen paskiainen: en kuulemma tarvinnut kivunlievitystä, en järkyttäviin supistuksiin, enkä kymmeneen tikkiin jälkeenpäin.

Lapseni jäi ainoaksi. En luota Suomen synnytyssairaaloiden henkilökuntaan, kätilöt ovat aivan kauheita ihmisiä.

Pahinta oli pari yötä jatkuneet epäsäännölliset supistukset, joiden ansiosta en saanut nukuttua ennen kuin mentiin sitten sairaalaan yöllä. Sain sitten kipupiikin, mutta edelleen nukuin katkonaisesti ja näin erityisen sekavia unia.

Vaikka supistukset oli jatkuneet pitkään, en ollut auennut muistaakseeni kahta enempää. Aamulla minut vietiin sitten salin puolelle ja oli se jotenkin niin kolkkoa maata alasti keskellä kirkasta isoa huonetta kun kätilöopiskelija jonottaa päästä tunnustelemaan monta senttiä olen auki. Ja kyllä siinä tulee ahdistunut ja epätoivoinen olo kun lopulta lapsivedet puhkotaan ja tulee kunnon supistuksia, mutta silti ei vaan paikat aukea. Epiduraali sitten oli taivaan lahja. Muistan että meinasinkin nukahtaa pian sen jälkeen. No sitten lapsen sydänäänet alkoikin katoamaan ja ruvettiin kiirehtimään sektioon.

Vierailija kirjoitti:

Viereisessä sängyssä oleva kuuluisa kirjailija huusi, että pidä vittu akka turpas kiinni, mä haluun nukkua! Nyyhkytin, koska mulla oli rajut jälkisupistukset, enkä saanut kivunlievitystä.

Kuka? Anna edes vinkki jos et halua laittaa nimeä.

Pitkittynyt latenssivaihe oli ikävä yllätys. 36 h kipeitä jatkuvia supistuksia ilman että mitään tapahtuu. 11 h ensin kotona ja kun pääsin sairaalaan sain kuulla etten ole yhtään auki. Lisäksi samalla vauvan sydänäänet heitteli. Epätietoisuus yhdistettynä kipuun oli kamalaa. Ja puheet "sori sä et synnytä vielä, pitäiskö lähteä kotiin ja kokeilla myöhemmin uudestaan". Sitten kun vihdoin "synnytin" ja sain jotain kivunlievitystä, oli ihan ok. Vaikka tietenkin teki kipeää. 4,2 kg vauvan ponnistus ilman kivunlievitystä oli "paras" osuus. Synnytystä edeltävät 3 vrk oli vähän traumaattisia.

Ponnistusvaihe.... huhhuh