Lapseton: onko sinulla vahva tuntuma siihen, minkälaista vanhemmuus olisi juuri sinun kohdallasi?

Vierailija kirjoitti:

No tätä ketjua lukiessa ymmärrän oikein hyvin, miksi ette hanki lapsia! Onneksi ette. Ja tätä en sano pahalla, kunpa kaikki kaltaisenne ymmärtäisivät olla hankkimatta lapsia. Ihan liikaa näkee näitä huutavia vanhempia, joilla ei ole yhtään hermoja. Ja niitä, jotka eivät jaksakaan perhe-elämää, kun se ei olekaan aina sellaista ihanaa höttöä, vaan joskus ihan vaan raskasta työtä. Mulla on ns. lehmänhermot, mua ei saa oikein millään hermostumaan. Kaikkien mielestä en varmaan ole kovin hyvä äiti; meillä on tavaroita vähän hujan hajan, vaikka puhdasta onkin, mutta mieluummin olen aina esim. askarrellut, lukenut, kokannut ja vaikka joogannut kuin järjestellyt vaikka kaappeja. Meillä saa myös syödä olkkarin sohvalla, saa rakentaa majan olkkariin ja vaikka nukkua siinä. Meillä on nukuttu saunassa, keittiön pöydän alla ja jopa kylpyammeessa, no se kyllä päättyi yöllä sänkyyn kömpiseen ;D. 

Koulustakin saa olla pois, jos on nukkunut huonosti, on taas inhottavaa hiihtoa tai ruokana maksalaatikkoa. Syödään silloin kun on nälkä ja joskus tehdään ruuaksi lettuja, joskus hulluna lauletaan karaokea ja tanssitaan ympäri taloa jnejne. Mun mielestä elämä on vaan niin hauskaa ja enimmäkseen ihanaa ja erityisen hauskaa ja ihanaa se on lasten kanssa :). 

Älkää nyt vaan kukaan loukkaantuko, tarkotan vaan, että joidenkin mielestä elämä lasten kanssa on ihan huippua, toisten mielestä se on pelkkää raskasta raadantaa ja joidenkin mielestä tylsää. Ei sen kummempaa kuin että jonkun mielestä jääkiekko on tylsää ja toiset rakastaa sitä! 

Kiitos tästä viestistä. Olen itse yksi niistä, jotka ovat kirjoittaneet tänne, että suurin syy lasten hankkimatta jättämiselle on se, etteivät omat hermot kestäisi. Ihana kuulla, että on äitejä, jotka ymmärtävät olla loukkaantumatta tästä.

Ja ihana kuulla, että sinulla on lastesi kanssa noin leppoisaa! Kaikkea hyvää sinulle. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No tätä ketjua lukiessa ymmärrän oikein hyvin, miksi ette hanki lapsia! Onneksi ette. Ja tätä en sano pahalla, kunpa kaikki kaltaisenne ymmärtäisivät olla hankkimatta lapsia. Ihan liikaa näkee näitä huutavia vanhempia, joilla ei ole yhtään hermoja. Ja niitä, jotka eivät jaksakaan perhe-elämää, kun se ei olekaan aina sellaista ihanaa höttöä, vaan joskus ihan vaan raskasta työtä. Mulla on ns. lehmänhermot, mua ei saa oikein millään hermostumaan. Kaikkien mielestä en varmaan ole kovin hyvä äiti; meillä on tavaroita vähän hujan hajan, vaikka puhdasta onkin, mutta mieluummin olen aina esim. askarrellut, lukenut, kokannut ja vaikka joogannut kuin järjestellyt vaikka kaappeja. Meillä saa myös syödä olkkarin sohvalla, saa rakentaa majan olkkariin ja vaikka nukkua siinä. Meillä on nukuttu saunassa, keittiön pöydän alla ja jopa kylpyammeessa, no se kyllä päättyi yöllä sänkyyn kömpiseen ;D. 

Koulustakin saa olla pois, jos on nukkunut huonosti, on taas inhottavaa hiihtoa tai ruokana maksalaatikkoa. Syödään silloin kun on nälkä ja joskus tehdään ruuaksi lettuja, joskus hulluna lauletaan karaokea ja tanssitaan ympäri taloa jnejne. Mun mielestä elämä on vaan niin hauskaa ja enimmäkseen ihanaa ja erityisen hauskaa ja ihanaa se on lasten kanssa :). 

Älkää nyt vaan kukaan loukkaantuko, tarkotan vaan, että joidenkin mielestä elämä lasten kanssa on ihan huippua, toisten mielestä se on pelkkää raskasta raadantaa ja joidenkin mielestä tylsää. Ei sen kummempaa kuin että jonkun mielestä jääkiekko on tylsää ja toiset rakastaa sitä! 

Kiitos tästä viestistä. Olen itse yksi niistä, jotka ovat kirjoittaneet tänne, että suurin syy lasten hankkimatta jättämiselle on se, etteivät omat hermot kestäisi. Ihana kuulla, että on äitejä, jotka ymmärtävät olla loukkaantumatta tästä.

Ja ihana kuulla, että sinulla on lastesi kanssa noin leppoisaa! Kaikkea hyvää sinulle. :)

No kiitti! Ja samoin, hyvät jatkot! 

17 vuotta töissä lastensuojelussa. Jo parikymppisenä tunsin, että lapsiperhe-elämä ja etenkään sen 7 eka vuotta ei oo mun juttu. Työelämä on vaan varmistanu mun tunteen oikeaksi. Jos lapset menis suoraan kättäriltä eka luokalle, niin sitten ehkä.

Se vastuu, vastuu, vastuu. Jos siihen lähtisin, niin kaiken muun sais unohtaa. Nyt työssä saan toteuttaa joskus (harvoin) pintaan nousevia oma lapsi -aatoksia.

Olisin varmasti henkisesti todella väsynyt. Olen itse kasvatusalalla ja pohtinut paljon kasvatusasioita (töiden puolesta), ajattelisin että kasvattajana voisin olla aika taitava koska olen kovasti analysoinut omaa luonnettani ja virheellisyyttäni tässä mielessä. Mutta turvallisena ja varmana vanhempana en olisi taitava. Rajojen asettajana ja kurinpitäjänä en. Vaatisin varmaan usein lapselta hiljaisuutta ja/tai omassa huoneessa (hiljaa) touhuamista oman introverttiluonteeni tähden. Pelkäisin lapsen puolesta jatkuvasti ja ahdistuisin lapseen liittyvistä velvollisuuksista (harrastaminen yms). Mutta toisaalta keksisin ehkä monesti kivoja touhuja yhdessäkin, metsäretkiä, leipomista, askartelua yms. Tai sitten en..

Olen itse suhteellisen nuorien vanhempien lapsi, jonkinlaisen aviokriisin keskelle syntynyt. Vanhempani eivät ole osanneet opettaa minulle itsevarmuutta ja se heijastuu elämääni edelleen. Omalle lapselleni saattaisi käydä yhtä kurjasti.

En pidä lapsista. Lapset ovat vaativia, ja väsyttäviä. En pysty kuvittelemaan että tämä muuttuisi vaikka kuinka kyseessä olisi oman kehon hedelmä. Siksi en halua koskaan saada lapsia (vahinkojahan voi aina tulla, varsinkin jos ei huomaa ajoissa).

Vierailija kirjoitti:

No tätä ketjua lukiessa ymmärrän oikein hyvin, miksi ette hanki lapsia! Onneksi ette. Ja tätä en sano pahalla, kunpa kaikki kaltaisenne ymmärtäisivät olla hankkimatta lapsia.

Niin, yllättäen ihmiset, jotka eivät olisi onnellisia vanhempina, eivät yleensä hanki lapsia. En ymmärrä, miten tämä tulee joillekin vanhemmille ikään kuin suurenakin yllätyksenä.

Päivittelettekö te samaan tapaan myös ihmisiä, jotka eivät pitäisi hoitajan työstä eivätkä siksi kouluttautuneet hoitoalalle: "Huh huh, no NYT ymmärrän, miksi et halua hoitajaksi! Parempi vaan, kun et ryhdy." Öh, niin.

Ja ei, en ottanut viestiäsi pahalla. Huvittaa vain, miten lastenhankintaa pidetään jonkinlaisena erityistapauksena.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että en kykenisi rakastamaan lastani. En osaa antaa tai näyttää kiintymystäni taikka koskea muihin, saatika sitten antaa haleja tai tuollaisia. Osaisin kyllä huolehtia lapsesta varmaan muuten kaikessa, paitsi henkisellä tasolla. Mikä lie tunnevamainen olen.

Voi olla että osaisit. Minä pelkäsin koko raskauden että minun suhde jää vauvaan etäiseksi, niin kuin kaikki muut suhteeni, myös omiin vanhempiini.

En saanut raskausaikana mitään yhteyttä vauvaan, en osannut silitellä masua ja jutella. Olin ihan varma etten osaa ottaa yhteyttä kun vauva on syntynyt. Kaikkialla vain hehkutetaan kuinka äiti luo yhteyden/tutustuu vauvaan jo raskausaikana, ja minulla ei ollut minkäänlaista yhteyttä, tuntui että se oli itsestäni täysin irrallinen loinen, vaikka kuinka halusin yhteyden niin ei vain onnistunut.

Mutta synnytyksen jälkeen, heti koin vauvan omaksi, ja niin läheiseksi, rakkaaksi, ja ei ole vielä tullut hetkeä että tuntuisi henkisen yhteyden rakoilevan lapseen. Lapsi on kohta kouluiässä.

Hyvä ketju ja tässä on monia jotka varmasti on tehneet ihan oikean päätöksen, on tuskallista kaikille jos vanhemman pää ei kestä ja se puretaan lapseen. Ja tietysti jos ei oikeasti yhtään halua niin ei sitten halua.

Mutta on täällä toisenlaisiakin viestejä ja pakko on sanoa että kyllähän moni (jos ei jonkun verran ihan jokainen) ihan menestyksekkäästi vanhempana pärjäävä (sanotaan nyt vaikka että lapset on hengissä, kotona ja eivät erotu kanssaihmisistä negatiivisesti vaan saattavat olla jopa ihan ihania) on ajatellut ja pelännyt ihan samoja juttuja, että olenko nyt varma että haluan ja jaksan sen arjen ja sen vastuun ja osaanko ja pystynkö ja mitä jos inhoan sitä lasta ja entä jos en saa siihen mitään yhteyttä ja vaikka tästä ikävaiheesta onkin selvitty niin entä sitten seuraava ja sitä seuraava ja sitä seuraava ja niin edelleen.

Ei ole sellaista vanhempaa, joka ei jollain tavalla pilaisi lastaan ja tietäisi itse ihan tarkasti millä tavalla, ja sen lisäksi tietäisi että pilaa lapsensa myös monella muulla tavalla joita ei edes tunnista. Sitä se vanhemmuus on, että siirrät lapsellesi osan itseäsi hyvässä ja pahassa, muulla tavalla ei voi olla. Ei vanhempien kuulu olla täydellisiä.

Mä olisin varmaan sellainen suorittaja, aina stressaava ja kireä.. Varmaan jossain vaiheessa erottaisiin lapsen isän kanssa ihan vaan mun vittumaisuuden takia.

Koska alan hermoilemaan jo ihan siitä, jos olen hoitamassa vanhempien koiraa viikon.

Olisin erittäin huolehtivainen, syöttäisin todella terveellistä ruokaa, antaisin älyllisiä virikkeitä ja kannustaisin liikkumaan sekä antaisin paljon haleja ja lämpöä. 

Mutta ei vaan ole tullut sellaista tunnetta, että haluan oman lapsen. 

Veljeni lapset ovat aina tykänneet minusta paljon (nyt jo isoja), kun olin sellainen hassu täti, joka luki satuja eläytyen ja joka saattoi jopa harjoituttaa päässälaskutaitoa leikin varjolla.  

Olen 22 ja pääsin kolme vuotta sitten muuttamaan omaan kotiin. Sitä ennen asuin 6 pikkusisarukseni kanssa samassa kodissa, vahdin niitä aika usein. Mulla diagnosoitiin mm ahdistuneisuushäiriö, vakava masennus, ptsd, syömishäiriö ja persoonallisuushäiriöitä, jotka lähti lievittymään huimasti kun muutin omaan kotiin. Kaikki edellämainituista on oireillu ala-asteelta asti. Että joo, on aika hyvä käsitys siitä mitä lapsiperheen stressi mulle tekis.

Pidän lapsista, on kiva käydä katsomassa mun vanhimman pikkusiskon vauvaa sillon tällön. Mutta itselleni en halua.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole sellaista vanhempaa, joka ei jollain tavalla pilaisi lastaan ja tietäisi itse ihan tarkasti millä tavalla, ja sen lisäksi tietäisi että pilaa lapsensa myös monella muulla tavalla joita ei edes tunnista.

Tästä olen ihan samaa mieltä, ja sen olen myös saanut kokea ihmisenä, jolla on hyvänahtoiset vanhemmat mutta joiden kyvyttömyys huomioida luontaista herkkyyttäni sai minussa aikaan ahdistuneisuushäiriön, josta tulen kärsimään todennäköisesti lopun elämääni.

Sitä en kyllä ymmärrä, miten vanhemmat, jotka tiedostavat tämän asian etukäteen, oikeuttavat itselleen päätöksensä hankkia lapsia. Minusta kun on väärin aiheuttaa kärsimystä, ja sitä lapsen hankkiminen välttämättä aiheuttaa.

Enpä ole hirveästi asiaa miettinyt, koska se ei kiinnosta. Siis lastenhankinta. Vieraat ja tutut ovat arvelleet, että "olisin hyvä äiti". Kansalaisena olen sellainen kunnon ihminen, kiltti ja hyväkäytöksinen eikä minulla ole rikosrekisteriä. Mies on, ja töitä. Mutta ei ole lasta, eikä tule, koska en halua.

Jo lapsena en voinut sietää vauvoja , en leikkinyt nukeilla. Eläinlelut olivat  minulle rakkaita. Huom! Olin rakastettu ja toivottu lapsi.  Oli turvallinen lapsuus. Ärsyynnyin vauvojen huudoista, vieläkin. Hyvin käyttäytyvää lasta voin sietää. Aikoinaan aborttini jälkeen olin suunnattoman huojentunut ja iloinen pitkän aikaa. Oli kuin olisin pääsyt vankilasta! Elämä voi olla rikas ilman lapsiakin!

Veikkaan että olisin samanlainen kuin omat vanhemmat eli poissaoleva, välinpitämätön (koska lapsi vituttaisi suurimman osan aikaa), saisin raivareita milloin mistäkin, en halaisi tai kehuisi vaan kritisoisin. Jos olisi tyttölapsi olisin kateellinen ja mustasukkainen kun tämä on teini-iässä. (Vaikkei oma äiti ollutkaan). Mielelläni olisin äitinä kuin Gilmoren tyttöjen Lorelai, mutta enpä ole hänenlaisensa muussakaan elämässä vaan kuten kuvailin, tuskin persoona muuttuisi synnytyksen myötä 180 astetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että en kykenisi rakastamaan lastani. En osaa antaa tai näyttää kiintymystäni taikka koskea muihin, saatika sitten antaa haleja tai tuollaisia. Osaisin kyllä huolehtia lapsesta varmaan muuten kaikessa, paitsi henkisellä tasolla. Mikä lie tunnevamainen olen.

Ja jos saisit sen oman lapsen syliisi ekaa kertaa, et enää muistaisi miltä tuntui ajatella kuvailemallasi tavalla. Raskausaikana vauva tekee tilaa aivoihin, syntyy uusia liitoksia ja uusi kokonainen tunteiden kirjo. Selvää että lapseton ei voi ymmärtää ainutlaatuista äidin rakkautta ennenkuin sen kokee. Kai sitä voi verrata vaikka kuussa kävelyyn. Me, jotka emme ole kuun pinnalla pomppineet, emme voi mitenkään tietää miltä se tuntuu niin fyysellä- kuin tunnetasolla.

Jos näin on, miksi sitten jotkut äidit kiduttavat ja hakkaavat, jopa vihaavat lastaan. Oliko kiva kun esim.pikku-Eerikan vanhemmat päättivät tehdä lapsen?

Asia ei ole mustavalkoinen. Eihän lapseton tätä asiaa pysty käsittämään niin turha edes selittää. Meinaat varmaan että Eerikan vanhemmat pystyvät elämään itsensä kanssa sovussa lopun elämänsä ja ovat onnellisia. Helvetin sairaita ovat sanan monessa merkityksessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että en kykenisi rakastamaan lastani. En osaa antaa tai näyttää kiintymystäni taikka koskea muihin, saatika sitten antaa haleja tai tuollaisia. Osaisin kyllä huolehtia lapsesta varmaan muuten kaikessa, paitsi henkisellä tasolla. Mikä lie tunnevamainen olen.

Ja jos saisit sen oman lapsen syliisi ekaa kertaa, et enää muistaisi miltä tuntui ajatella kuvailemallasi tavalla. Raskausaikana vauva tekee tilaa aivoihin, syntyy uusia liitoksia ja uusi kokonainen tunteiden kirjo. Selvää että lapseton ei voi ymmärtää ainutlaatuista äidin rakkautta ennenkuin sen kokee. Kai sitä voi verrata vaikka kuussa kävelyyn. Me, jotka emme ole kuun pinnalla pomppineet, emme voi mitenkään tietää miltä se tuntuu niin fyysellä- kuin tunnetasolla.

Älä hitossa, näinkö on? Onks varma kans? Taidanpa hankkiutua raskaaksi sitten. Tällä hetkellä inhoan tosin lapsia mutta sinä sait minut vakuuttuneeksi, että mieleni muuttuu kun sitten saan sen oman lapseni syliin.

  Mutta entäs JOS, siis ISO JOS, sattuisi käymään niin (sellaistahan ei ole ikinä vielä koskaan tässä maailmassa tapahtunut) että en sitten kuitenkaan pitäisi lapsestani ja vaikkapa kiduttaisin ja hakkaisin häntä, saisinhan jättää sen pikku nyytin rappusillesi? Laita osoite, katsellaan tarkemmin n. vuoden päästä.

  Nimim. Tätähän pitää ihan kokeilla

Kyllä saat, meille sopii vielä yksi.

Lapsettomat kai kuvittelee että oma lapsi on verrattavissa lemmikkiin. Lemmikin voi antaa pois ja elämä jatkuu trallaallaa. Lapsen pois antaminen rikkoo äidin ihan aina. Aina. En tiedä onko asiasta tutkimusta, mutta väitän ettei yksikään äiti anna lastaan pois vihasta, vaan rakkaudesta. Ja tämä jättää syvät jäljet jotka pysyy ikuisesti. Tuntuu niin turhalta selittää tätä koska lapseton ei tätä asiaa todella voi ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että en kykenisi rakastamaan lastani. En osaa antaa tai näyttää kiintymystäni taikka koskea muihin, saatika sitten antaa haleja tai tuollaisia. Osaisin kyllä huolehtia lapsesta varmaan muuten kaikessa, paitsi henkisellä tasolla. Mikä lie tunnevamainen olen.

Ja jos saisit sen oman lapsen syliisi ekaa kertaa, et enää muistaisi miltä tuntui ajatella kuvailemallasi tavalla. Raskausaikana vauva tekee tilaa aivoihin, syntyy uusia liitoksia ja uusi kokonainen tunteiden kirjo. Selvää että lapseton ei voi ymmärtää ainutlaatuista äidin rakkautta ennenkuin sen kokee. Kai sitä voi verrata vaikka kuussa kävelyyn. Me, jotka emme ole kuun pinnalla pomppineet, emme voi mitenkään tietää miltä se tuntuu niin fyysellä- kuin tunnetasolla.

Älä hitossa, näinkö on? Onks varma kans? Taidanpa hankkiutua raskaaksi sitten. Tällä hetkellä inhoan tosin lapsia mutta sinä sait minut vakuuttuneeksi, että mieleni muuttuu kun sitten saan sen oman lapseni syliin.

  Mutta entäs JOS, siis ISO JOS, sattuisi käymään niin (sellaistahan ei ole ikinä vielä koskaan tässä maailmassa tapahtunut) että en sitten kuitenkaan pitäisi lapsestani ja vaikkapa kiduttaisin ja hakkaisin häntä, saisinhan jättää sen pikku nyytin rappusillesi? Laita osoite, katsellaan tarkemmin n. vuoden päästä.

  Nimim. Tätähän pitää ihan kokeilla

Kyllä saat, meille sopii vielä yksi.

Lapsettomat kai kuvittelee että oma lapsi on verrattavissa lemmikkiin. Lemmikin voi antaa pois ja elämä jatkuu trallaallaa. Lapsen pois antaminen rikkoo äidin ihan aina. Aina. En tiedä onko asiasta tutkimusta, mutta väitän ettei yksikään äiti anna lastaan pois vihasta, vaan rakkaudesta. Ja tämä jättää syvät jäljet jotka pysyy ikuisesti. Tuntuu niin turhalta selittää tätä koska lapseton ei tätä asiaa todella voi ymmärtää.

No huhhuh. Sinä siis haluat että ihmiset jotka tietävät etteivät halua lasta tekevät kuitenkin sen lapsen, antavat sen rakkaudesta pois ja rikkovat itsesi?

Hae apua.

Alussa se voi olla ihan kivaa, mutta puolenvuoden jälkeen saatan alkaa harkitsemaan itsemurhaa. Tällähetkellä elämänilo heittelee jo muutenkin, omassa elämässäni meinaa välissä järki lähteä ihmisten takia ja vain muutama kaveri on saanut minut pysymään kunnossa. Saattaa olla että minusta tulisi äksy äiti, ehkä antaisin sen kuitenkin lopussa pois kun en jaksaisi moista. Pitäisi muuttaa asunnosta pois meluntakia, miettiä synttärit, kerhot, miten lapsi saa kavereita, yrittää olla hyvää mallia, kasvatus, vaatteet, ruoka, koulu ja kokoontumiset, sosiaalisia taitoja pitäisi hioa lapsen takia ... Ei taitaisi minulta onnistua.

Vierailija kirjoitti:

Enpä ole hirveästi asiaa miettinyt, koska se ei kiinnosta. Siis lastenhankinta. Vieraat ja tutut ovat arvelleet, että "olisin hyvä äiti". Kansalaisena olen sellainen kunnon ihminen, kiltti ja hyväkäytöksinen eikä minulla ole rikosrekisteriä. Mies on, ja töitä. Mutta ei ole lasta, eikä tule, koska en halua.

Onpa kiva kuulla, että sinäkään et mennyt yhteiskunnan odotusten ja painostuksen mukaan. Musta taas päinvastoin ei kukaan olisi uskonut, että edes haluan äidiksi, vaikka en todella ole mikään "ongelmatapaus", en vain ole perinteisesti äidilliseksi mielettävä. Kukaan ei koskaan kysellyt lasten perään saati kehottanut tekemään niitä. Kun sitten olin raskaana, kyseltiin suoraan, "onko se vahinko".

Ei todella ollut.