Lue keskustelun säännöt.
Tiedoksi vanhemmille: lapsettomuudesta on minulle paljon hyötyä, mutta se ei ole syy, miksi olen lapseton
Monet vanhemmat kritisoivat vapaaehtoisesti lapsettomia itsekkiksi ja pinnalliseksi, koska heidän mukaansa me jätämme lapset tekemättä, jotta meillä olisi olisi paremmin mahdollisuuksia kutoa sukkaa tai juosta baareissa. Tässä menevät kuitenkin sekaisin lapsettomuuden SYYT ja lapsettomuuden HYÖDYT.
Se, ettei tarvitse heräillä yöllä, on enemmän vapaa-aikaa, voi harrastaa vapaasti, käyttörahaa on enemmän jne. ovat mukavia bonuksia, mutta eivät ne voita lapsettomuuden kannalle ketään, joka palavasti haluaa lapsia. Todellinen syy olla hankkimatta lapsia on melkein aina se, ettei ole halua hankkia lapsia.
Minulla ei ole hevosta, ja vaikka on kivaa, ettei minun tarvitse juosta tallilla ja maksaa eläinlääkäripalkkioita, en minä niiden vuoksi ole hevoseton. Minua ei vain hevostelu kiinnosta yhtään, niin kuin ei lapsiperhe-elämäkään kiinnosta.
Kommentit (659)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, selvästikin epäonnistun kommunikoinnissa täysin, koska niiden tuhatsanaisten jaaritustenkin jälkeen oletat vaikka mitä minun elämästäni ja mielipiteistäni. Onpa hienoa keskustelua sulta, kun luet kaiken niin että mun motiivin on oltava todella synkkä ja oletat että yhtään järkevää ajatusta ei voi minkään lauseen takana olla.
En ole "veloja vihaava radikaaliäiti", enkä ""äiti" joka työntää lapsensa milloin minnekin (ei varmaan pitäisi omakohtaisia tietoja antaa enää tähän, mutta todellakin lähetän kouluikäisen kouluun ja kaverille ja harrastuksiin ja kannustan yrittämään ja uskaltamaan, tuen ja autan ja lohdutan kun tarvitsee apua. lapsista yksi tuntuu jännittävän joitakin uusia tilanteita, joten käyn niitä läpi ja annan ohjeita ja kuuntelen huolia ja kyselen ja kannustan, mutta en anna olla yrittämättä, jälkikäteen kehun ja muistutan muistakin onnistumisista ja sanon että tiesin että osaat. varmasti teen virheitä ja aiheutan elinikäisiä traumoja lapsille, mutta en usko että niin paljon että he ei pitäisi elämäänsä silti hyvänä). Ei se vanhemmuus tietenkään häviä, mutta vaikka se homma menisi jossain vaiheessa niin persiilleen kuin suinkin mahdollista, se miten raskaalta se vanhemmuus silloin tuntuu riippuu varmasti siitä, onko yrittänyt parhaansa. Ei se keskimäärin ole täysin vanhemmista riippumaton asia, miten lapset pärjäävät elämässään. Jonkin verran varmasti aina omatunto soimaa, ei siitä pääse mihinkään, mutta vastaavasti varmasti lasten menestymisestäkin pääsee osalliseksi ja voi olla ylpeä itsestäänkin siinä sivussa.
Ymmärrän oikein hyvin, että eläimet tuntevat ainakin kipua, varmasti myös tyydytystä, pelkoa, raivoa, nisäkkäät surua, nauravat... Ihmisen moraalin pohja on eläinten käyttäytymisessä.
En paljastanut mitään omista patologisista piirteistäni noilla huumekoomilla ja itsemurhilla, tuo on ihan tyypillistä filosofisen periaatteen viemistä äärimmilleen sen tutkimiseksi. Jos kaiken kärsimyksen poistaminen olisi moraalinen velvollisuus, mitä enemmän kärsimystä poistettaisiin nyt ja tulevaisuudessa, sitä parempi. Jos yhden huumekooma on muille suruksi, niin kuin se olisi, eiköhän me pystyttäisi kaikki kytkemään pumppuihin niin että kenenkään ei tarvitsisi enää kärsiä. Tai sitten kivuttomasti kaikki pois päiviltä. Kumpikaan noista kärsimyksen lopullisesti poistavista ratkaisuista ei ole eettisesti oikein (tosin ei ihan noin kuin sinä esitit, mutta tarpeeksi lähelle).
Turhan kärsimyksen poistaminen sen sijaan on mahdollista, ja jokainen voi aloittaa omasta elämänpiiristään sellaisista asioista, joihin voi vaikuttaa. Turhaa kärsimystä riittää ihan varmasti kaikille työstettäväksi, vaikka ei olisi konsensusta siitä mitä se tarkalleen ottaen milloinkin on. Turhaa kärsimystä lienee esimerkiksi sellainen kärsimys, jonka poistaminen ei aiheuta lisää kärsimystä.
En ymmärrä miksi luulet että olen joka asiasta eri mieltä.
En ymmärrä kenelle vastasit, taitaa olla niin että monet ovat juttuja kommentoineet ja monet ovat erimieltä kanssasi. Mielenkiintoisia pohdiskeluja ollut, eikä kollektiivinen yhden keskustelijan mollaaminen keskustelua edistä. Itse olen huvittunut siitä, että hevos- ja riippuliidinvertauksista on tullut suorastaan käsitteitä!
Anteeksi sekaannus, en jaksanut lainata useampaa viestiä ja pilkkoa niistä pääkohtia. Varmaan olisi pitänyt, yritin tuonne tekstin sekaan laittaa vähän että mihin väitteeseen vastasin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsiperheiden suhteellinen köyhtyminen minusta kertoo myös siitä, että ketkä tässä maassa vielä tekevät niitä lapsia. Suhteellisesti köyhimmät. Ehkä he on tottuneet tulemaan toimeen vähemmällä, tai ehkä luottavat siihen että yhteiskunta kyllä tukee, en tiedä. Mutta se on outoa, jos varakkaammille lapsi tulisi liian kalliiksi. Lapsilisän saa, vanhempainvapaat on ansiosidonnaisia, neuvolat ja koulut on ilmaisia myös varakkaille, päivähoitomaksuissa on katto, joka saavutetaan jo hyvinkin keskituloilla.
Ikävä kyllä lapsiperheiden suhteellinen köyhtyminen liittyy siihen, etteivät älykkäämmät enää lisäänny niin paljoa. Ei ole minun keksimä asia.
He lisääntyvät ketkä eivät muuta osaa. Sori vaan, mutta noin se karkeasti ilmaistuna menee.
Ei ole minun keksimä asia.
Kyllä, ja älykkyys korreloi tulotason kanssa. Älykkyys ei silti ole sama asia kuin viisaus. Se että älykkäät eivät lisäänny, on (luultavasti, todennäköisesti) tosiasia, mutta kuten olemme jo tässä kauan sitten sopineet, tosiasioista ei voi johtaa miten asioiden pitäisi olla.
Elämän merkitys on kun saa opettaa varsasta ravurin. Hevosettomat eivät voi ymmärtää, vaikka miten seuraisivat opetusta maneesin laidalta. Totta kai siitä on vaivaakin, mutta mikä tässä elämässä helpolla tulisi? Varsan kasvattaminen ravuriksi vaatii taitoja ja sellaista erinomaisuutta joka vain hyvällä (hevos)ihmisellä voi olla. Kyllä ihmistä voi arvioida hyvin pitkälti sen perusteella miten hän osaa kasvattaa hevosia ja vastata niiden tarpeisiin. Ihmiset joita hevoset tunteineen eivät kiinnosta ovat kylmiä ja epäempaattisia.
Elämän merkityksen tuntee kun avaa uuden riippuliitimen paketista ja kasaa sen. Se uuden riippuliitimen tuoksu. Se pysäyttää, eikä sitä voi sanoin kuvailla. Sitä ei voi kokea ellei ole ensin etsinyt kauan juuri sopivanlaista liidintä kuvastosta, sitten säästänyt siihen rahaa monien pitkien kuukausien ajan, tilannut ja lopulta odottanut että Suomen toistaitoinen posti saa toimitettua liitimen. Sitten vielä viimeinen ponnistus- kasaaminen. Ja sitten alkaa elämä uuden liitimen kanssa, sen ominaisuuksiin totuttautuminen ja opettelu liitämään sillä mahdollisimman hyvin. Sitä onnea ei voi käsittää jos ei ole koskaan tunnevamman takia osannut haluta riippuliidintä ja sitten heittäytynyt hankkimaan sellaisen.
Vierailija kirjoitti:
Ihminen pakenee itseään isoon taloon ja lasten hälinään. Ei kestä yksinoloa, koska silloin joutuu kohtaamaan itsensä. Kodin, työpaikan ja lähimarketin triangeli luo valheellisen turvallisuudentunteen. Ajan kuluessa sinne kadottaa itsensä. Kun vuosia on kulunut, lapset kasvaneet ja puoliso tuntuu vieraalta, seuraa havahtuminen. Sitten erotaan tai ostetaan harrikka tai molempia. Siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä.
Ei ei, olet totaalisen väärässä. Nimenomaan vanhempana olet jatkuvasti kasvotusten itsesi kanssa, opit tuntemaan sisimmän itsesi. Lapset kasvattavat ja hiovat vanhempaansa enemmän kuin vanhemmat ikinä kykenevät kasvattamaan lapsiaan. Myös parisuhteessa puolisot hiovat toisiaan ja iän myötä nämä hionnat näkyvät juuri siinä itsetuntemuksessa ja tottakai ihan siinä millainen ihminen on. Lapseton ihminen jää tietenkin ilman tätä kasvatusta ja hiontaa, samoin ihminen, joka elää yksin.
Tilastojen mukaan lapsettomat pariskunnat eroavat kaikkein eniten. Vaikka olisi sitä parisuhdeaikaa tuntikausia, on omaa aikaa olla ihan hissukseen ja itsekseen. Ihminen tarvitsee näitä kasvattajia, yksin on vaikeaa, ellei mahdotonta löytää itseään, sitä pyörii vaan siinä omassa pienessä maailmassaan ja jumittuu omaan ajatusmaailmaansa. Tuo jämähtäminen ja kehittymättömyys vain korostuvat iän mukana, toisin kuin pitäisi.
Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että kenenkään ei pidä hankkia lapsia, ellei niitä oikeasti halua ja ole valmis luopumaan tietyistä asioista (toki tilalle saa valtavan paljon enemmän) ja valmis kasvamaan ja hioutumaan. Minusta ihan liian monet vanhemmiksi sopimattomat hankkivat lapsia. Kaikista ei vain ole siihen hommaan, niinkuin minusta ei olisi hevostenkasvattajaksi tai astronautiksi, vaikka varmaan voisin siinä hommassa oppia yhtä ja toista. On erinomaisen hyvä, että ymmärtää rajansa. Ja sitäpaitsi, maailmassa on ihan liikaa ihmisiä ja on yksinomaan hyvä, että vain osa lisääntyy.
Itsellä on ristiriitainen suhde lapsiin. On vaikea sanoa tulenko lapsia koskaan saamaan. Paljon siihen tietenkin vaikuttaa osuuko kohdalle miestä, jonka kanssa voisi sen perheen perustaa. Tulevaisuus näyttää miten käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämän merkitys on kun saa opettaa varsasta ravurin. Hevosettomat eivät voi ymmärtää, vaikka miten seuraisivat opetusta maneesin laidalta. Totta kai siitä on vaivaakin, mutta mikä tässä elämässä helpolla tulisi? Varsan kasvattaminen ravuriksi vaatii taitoja ja sellaista erinomaisuutta joka vain hyvällä (hevos)ihmisellä voi olla. Kyllä ihmistä voi arvioida hyvin pitkälti sen perusteella miten hän osaa kasvattaa hevosia ja vastata niiden tarpeisiin. Ihmiset joita hevoset tunteineen eivät kiinnosta ovat kylmiä ja epäempaattisia.
Elämän merkityksen tuntee kun avaa uuden riippuliitimen paketista ja kasaa sen. Se uuden riippuliitimen tuoksu. Se pysäyttää, eikä sitä voi sanoin kuvailla. Sitä ei voi kokea ellei ole ensin etsinyt kauan juuri sopivanlaista liidintä kuvastosta, sitten säästänyt siihen rahaa monien pitkien kuukausien ajan, tilannut ja lopulta odottanut että Suomen toistaitoinen posti saa toimitettua liitimen. Sitten vielä viimeinen ponnistus- kasaaminen. Ja sitten alkaa elämä uuden liitimen kanssa, sen ominaisuuksiin totuttautuminen ja opettelu liitämään sillä mahdollisimman hyvin. Sitä onnea ei voi käsittää jos ei ole koskaan tunnevamman takia osannut haluta riippuliidintä ja sitten heittäytynyt hankkimaan sellaisen.
Joo.
Kaikkien ei tosi soisikaan hankkivan hevosta tai riippuliidintä. On parempi etteivät mene lähellekään kumpaakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen pakenee itseään isoon taloon ja lasten hälinään. Ei kestä yksinoloa, koska silloin joutuu kohtaamaan itsensä. Kodin, työpaikan ja lähimarketin triangeli luo valheellisen turvallisuudentunteen. Ajan kuluessa sinne kadottaa itsensä. Kun vuosia on kulunut, lapset kasvaneet ja puoliso tuntuu vieraalta, seuraa havahtuminen. Sitten erotaan tai ostetaan harrikka tai molempia. Siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä.
Ei ei, olet totaalisen väärässä. Nimenomaan vanhempana olet jatkuvasti kasvotusten itsesi kanssa, opit tuntemaan sisimmän itsesi. Lapset kasvattavat ja hiovat vanhempaansa enemmän kuin vanhemmat ikinä kykenevät kasvattamaan lapsiaan. Myös parisuhteessa puolisot hiovat toisiaan ja iän myötä nämä hionnat näkyvät juuri siinä itsetuntemuksessa ja tottakai ihan siinä millainen ihminen on. Lapseton ihminen jää tietenkin ilman tätä kasvatusta ja hiontaa, samoin ihminen, joka elää yksin.
Tilastojen mukaan lapsettomat pariskunnat eroavat kaikkein eniten. Vaikka olisi sitä parisuhdeaikaa tuntikausia, on omaa aikaa olla ihan hissukseen ja itsekseen. Ihminen tarvitsee näitä kasvattajia, yksin on vaikeaa, ellei mahdotonta löytää itseään, sitä pyörii vaan siinä omassa pienessä maailmassaan ja jumittuu omaan ajatusmaailmaansa. Tuo jämähtäminen ja kehittymättömyys vain korostuvat iän mukana, toisin kuin pitäisi.
Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että kenenkään ei pidä hankkia lapsia, ellei niitä oikeasti halua ja ole valmis luopumaan tietyistä asioista (toki tilalle saa valtavan paljon enemmän) ja valmis kasvamaan ja hioutumaan. Minusta ihan liian monet vanhemmiksi sopimattomat hankkivat lapsia. Kaikista ei vain ole siihen hommaan, niinkuin minusta ei olisi hevostenkasvattajaksi tai astronautiksi, vaikka varmaan voisin siinä hommassa oppia yhtä ja toista. On erinomaisen hyvä, että ymmärtää rajansa. Ja sitäpaitsi, maailmassa on ihan liikaa ihmisiä ja on yksinomaan hyvä, että vain osa lisääntyy.
Eikös se jo laulussakin lauleta, että ihmistä pitkin sä et voi itseesi matkustaa.
Ihminenkö joka ei koe parisuhdetta tai vanhemmuutta, ei sitten voi kasvaa ollenkaan?
Eikö mitään muuta sosiaalisuutta ole kuin tiivis yhdessä olo?
Minun mielestäni tiiviit sosiaaliset suhteet, avioliitto 50 vuotta ja lapsikatras, ei ole mikään tae, että kasvaisi henkisesti tai ei jämähtäisi ympyröihinsä.
Matkustelu sen sijaan avartaa. Kunhan sitä tekee moniin eri paikkoihin. Työpaikan vaihdokset, koulut, uudet harrastukset..kaikki sellainen kehittää. Ei se oma mukelo ja oma miehen möllykkä jossain tuppukylän tutuissa piireissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen pakenee itseään isoon taloon ja lasten hälinään. Ei kestä yksinoloa, koska silloin joutuu kohtaamaan itsensä. Kodin, työpaikan ja lähimarketin triangeli luo valheellisen turvallisuudentunteen. Ajan kuluessa sinne kadottaa itsensä. Kun vuosia on kulunut, lapset kasvaneet ja puoliso tuntuu vieraalta, seuraa havahtuminen. Sitten erotaan tai ostetaan harrikka tai molempia. Siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä.
Ei ei, olet totaalisen väärässä. Nimenomaan vanhempana olet jatkuvasti kasvotusten itsesi kanssa, opit tuntemaan sisimmän itsesi. Lapset kasvattavat ja hiovat vanhempaansa enemmän kuin vanhemmat ikinä kykenevät kasvattamaan lapsiaan. Myös parisuhteessa puolisot hiovat toisiaan ja iän myötä nämä hionnat näkyvät juuri siinä itsetuntemuksessa ja tottakai ihan siinä millainen ihminen on. Lapseton ihminen jää tietenkin ilman tätä kasvatusta ja hiontaa, samoin ihminen, joka elää yksin.
Tilastojen mukaan lapsettomat pariskunnat eroavat kaikkein eniten. Vaikka olisi sitä parisuhdeaikaa tuntikausia, on omaa aikaa olla ihan hissukseen ja itsekseen. Ihminen tarvitsee näitä kasvattajia, yksin on vaikeaa, ellei mahdotonta löytää itseään, sitä pyörii vaan siinä omassa pienessä maailmassaan ja jumittuu omaan ajatusmaailmaansa. Tuo jämähtäminen ja kehittymättömyys vain korostuvat iän mukana, toisin kuin pitäisi.
Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että kenenkään ei pidä hankkia lapsia, ellei niitä oikeasti halua ja ole valmis luopumaan tietyistä asioista (toki tilalle saa valtavan paljon enemmän) ja valmis kasvamaan ja hioutumaan. Minusta ihan liian monet vanhemmiksi sopimattomat hankkivat lapsia. Kaikista ei vain ole siihen hommaan, niinkuin minusta ei olisi hevostenkasvattajaksi tai astronautiksi, vaikka varmaan voisin siinä hommassa oppia yhtä ja toista. On erinomaisen hyvä, että ymmärtää rajansa. Ja sitäpaitsi, maailmassa on ihan liikaa ihmisiä ja on yksinomaan hyvä, että vain osa lisääntyy.
Eikös se jo laulussakin lauleta, että ihmistä pitkin sä et voi itseesi matkustaa.
Ihminenkö joka ei koe parisuhdetta tai vanhemmuutta, ei sitten voi kasvaa ollenkaan?
Eikö mitään muuta sosiaalisuutta ole kuin tiivis yhdessä olo?
Minun mielestäni tiiviit sosiaaliset suhteet, avioliitto 50 vuotta ja lapsikatras, ei ole mikään tae, että kasvaisi henkisesti tai ei jämähtäisi ympyröihinsä.
Ei ole ei. Jos potentiaali kasvuun puuttuu, sitä ei tapahdu.
Matkustelu sen sijaan avartaa. Kunhan sitä tekee moniin eri paikkoihin. Työpaikan vaihdokset, koulut, uudet harrastukset..kaikki sellainen kehittää. Ei se oma mukelo ja oma miehen möllykkä jossain tuppukylän tutuissa piireissä.
Minunkin mielestäni matkailu avartaa (ainakin lovea lompakossa :) ). Itse olen matkaillut laajasti (osin reppureissaten), tehnyt monia erilaisia töitä ja luonut uraa, asunut vuosia ulkomailla jne. Elänyt vuosia velaelämää. Sen lisäksi minulla on kaksi lasta jotka nyt ovat tärkeimmät asiat elämässäni, kun ennen tärkeintä oli jokin muu.
Mitä luulet, mikä näistä kolmesta vaihtoehdosta tarjoaa parhaat mahdollisuudet henkiseen kasvuun ja näkökulman avartamiseen:
- lasten teko ja kasvattaminen
- matkustelu, työpaikan ja asunnon vaihtaminen jne.
- matkustelu, työpaikan ja asunnon vaihtaminen jne ja lasten teko ja kasvattaminen?
Kun vanhoilta ihmisiltä kysytään, mitä he mahdollisesti katuvat on vastaus aina samantyylinen. Ihmiset katuvat paljon enemmän sitä mitä jättivät tekemättä kun sitä mitä tekivät.
Ei parisuhde tai lapsen kasvussa mukana oleminen automaattisesti ketään kasvata. Mutta ei kasvata matkailukaan. Matkailussa tulee mieleen ainakin kaksi juttua, toinen on se, että uppoaa vieraaseen ympäristöön ja huomaa sopeutuvansa ja selviävänsä siellä ja oppii siinä vähän uutta itsestään ja kenties matkatovereistaan, toinen on se että näkee miten ihan toisenlaiset ihmiset elävät elämäänsä ja saa sitä kautta uutta relevanttia kokemusperäistä tietoa maailmasta ja ihmisistä. Jos matkustaa eikä näistä kumpikaan toteudu, ei siis joudu kohtaamaan tuntematonta itsessään ja maailmassa, ihan sama onko matkustanut ollenkaan.
Matkustaminen on varmaan tosi hieno tapa kasvaa ihmisenä, jos vaan pystyy aina löytämään niitä uusia tuntemattomia. Matkustaminen ei kuitenkaan ole sellaista, mitä kaikki ihmiset voi tehdä koko ajan. Ihmisten ehkä pitäisi keskimäärin matkustaa vähän vähemmän.
Kestävämpiä tapoja kohdata tuntematon ja kasvaa ihmisenä on lyöttäytyä pitkään parisuhteeseen toisen urpon kanssa, ja tehdä se rehellisesti ja rakkaudellisesti. Suhteessa pitää puhua ja käsitellä rehellisesti vaikeita asioita. Siinä pitää olla luottamusta ja sitoutumista, eli että me ollaan nyt perhettä eikä olla menossa tästä mihinkään vaikka ollaankin urpoja, joten on molempien etu että asiat selvitetään. Ja jos urpoilet etkä ymmärrä että urpoilet, toinen antaa palautetta koska hän näkee sinut ulkoapäin ja hän voi edustaa sulle ulkomaailman vaatimuksia suppeassa ja rakastavassa muodossa, jotta voit oppia ja lopettaa urpoilun. Siinä ei välttämättä saa kokemusta täysin vieraasta kulttuurista täysin toisenlaisessa ympäristössä, mutta saa kokemuksen hieman toisenlaisesta kulttuurista samassa ympäristössä kuin jossa itse joutuu elämään, saa kokemuksen siitä miten toisenlaisille aivoille tämä maailma ja elämä näyttäytyy.
Toinen kestävä tapa on hankkia niitä lapsia sen urpon kanssa. Siinä saa kokemusperäistä tietoa paitsi kenties aiheeseen liittyvästä biologisesta todellisuudesta, myös näkee läheltä toisenlaisten aivojen kokemuksen kasvamisesta siinä ympäristössä jossa itsekin joudut elämään ja jota olet omalta osaltasi luomassa. Ne toisenlaiset aivot on ihmisessä joka on monella tapaa samanlainen kuin sinä, monella tapaa samanlainen kuin se sun urpo, voi olla samanlainen kuin vaikka sun sisko tai anoppi tai oma isäsi, mutta myös monella tapaa omanlaisensa. Lapsen myötä saat uuden ikkunan aikaan ja omaan kasvuusi myös. Oma lapsuus tuntui ja tuntuu ikuisuuden pituiselta, nyt tässä on uuden version ikuisuus pikakelautumassa sun kodissa, jossa huomaat että on yllättävän paljon samoja elementtejä kuin omassa lapsuudessasi, koska sinä olet yhteisenä nimittäjänä. Olet itse tällä kertaa aikuisten roolissa ja näet asiat eri kannalta, ja voit tehdä jopa asioita toisin ja sillä tavalla ihmeellisesti työstää omaa lapsuuttasi jälkikäteen, sellaisiakin asioita joita et ikinä ollut ajatellut tai tiedostanut. Vanhempi sopeutuu lapseen ihan siinä missä lapsi vanhempaansa, sitä ei ehkä ole huomannut jos on itse ollut pelkästään se lapsi. Lapsi kasvaessaan heittää vanhemmalle koko ajan uusia haasteita ja avaa uusia puolia työstettäväksi.
Mutta totta kai, jos lapsen kanssa ei muodosta läheistä suhdetta, jos ei ole rehellinen ja rakastava, niin paljon vähemmänhän siinä henkistä kasvua tapahtuu. Väittäisin silti, että pitää olla todella poikkeuksellinen ihminen, että pystyy kaikki kasvattavat kokemukset lapsiperheellisyydessä ohittamaan. Vaikka ulkopuolisen silmään näyttäisi, että siinä nuo sisäsiittoiset möllöttää itseluodussa kaikukammiokuplassaan sukupolvesta toiseen, niin tuskin se ihan niinkään on. Että sopeutuu toiseen ihmiseen ja pystyy elämään yhdessä vaatii kyllä aika paljon yrittämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Outoja on kyl monien perheellisten kommentit siitä, että lapsettoman ihmisen elämä olisi jotenkin "pientä" ja että "sitä pyörii vain omassa pienessä maailmassaan ja jumittuu omaan ajatusmaailmaansa". :'D.
Siis lapsiko tekee ihmisestä sitten sellaisen, että tämä EI pyöri omassa pienessä maailmassaan eikä jumitu omaan ajatusmaailmaansa? 😂😂
Auh, päähän sattuu. Eipä siinä, jatkakaa ihmeessä. Huhhuh.
Ps. Elämästähän ei voi sanoa ymmärtävänsä yhtään mitään, jos ei omista montaa hevosta. Yhden hevosen omistaminen ei ole vielä mitään. Sama juttu riippuliitimien kanssa. Minulla on viisi hevosta ja kahdeksan riippuliidintä, joten ymmärrän elämän sekä rakkauden moninaisuuksien ihanan kirjon ja luonteeni hioutumien kirkkaan kimmellyksen säihkyvän kristallinkirkkaasti paremmin kuin vain yhden riippuliitimen omistajat saati ihmiset, jotka ovat ehkä joskus nähneet hevosen vain televisiosta.
Muuhun en ota kantaa, mutta tuo ap:n väite, että perheelliset olisivat vähemmän sosiaalisia tai heillä olisi vähemmän ystäviä, ei kyllä varmasti pidä paikkaansa. En tiedä onko aiheesta tehty tutkimusta, mutta ihan arkielämässä vaikuttaa kyllä siltä, että perheelliset ovat vähintään yhtä aktiiviisia kodin ulkopuolisessa elämässä kuin lapsettomat. Itse perheellisenä olen opiskellut lasten synnyttyä uuden ammatin ja siihen liittyen käynyt myös monia kursseja, lapsettomia ei koulutuksissa näkynyt. Omassa tuttavapiirissäni nimenomaan perheelliset opiskelevat innokkaasti, etenevät työurallaan, perustavat yrityksiä, harrastavat innokkaasti, viettävät paljon perhejuhlia jne. Lasten kanssa tulee paljon myös sellaista "pakkoaktiivisuutta", kaikenlaisia päiväkodin ja koulun juttuja ja pakolla en tarkoita että ne olisivat ikäviä, vaan sellaisia, jotka vaan kuuluvat asiaan.
Matkustelussa tai ulkomailla asumisessa en ole havainnut mitään eroja, itseasiassa kaksi lapsetonta ystävääni eivät ole koskaan käyneet ulkomailla ja toinen on asunut koko ikänsä pienellä kotipaikkakunnallaan, kummallakaan ei ole kuin pari ystävää, toisella lisäksi koiria ja toisella kissoja. Molemmat samassa ammatissa, mihin valmistuivat ajat sitten. Minusta tällaisissakaan elämäntyyleissä ei ole mitään vikaa, kukin elää kuten parhaaksi katsoo, hankkii lapsia tai eläimiä jos tykkää, elää maalla tai kaupungissa, matkustelee jos haluaa, harrastaa tai ei, aivan sama, kunhan on tyytyväinen. Mutta ei pidä kuvitella asioita ja esittää niitä jotenkin totena.
Ihmettelen myös, jos teille veloille joku kommentoi lapsettomuuttanne ikävään sävyyn, en ole itse koskaan niin tehnyt, eivätkä ystäväni ole koskaan kokeneet sellaista omien sanojensa mukaan. Minusta tuollainen kuuluu jonnekin menneeseen maailmaan, että kommentoidaan toisen elämänvalintoja, ennen lapset olivat itsestäänselvyys, mutta ei tietenkään enää. Vähän samaa tyyliä, kuin katsotaan asiakseen ottaa kantaa vaikka ammatinvalintaan tai siihen käykö yksisarvishoidossa tai reikissä, mitä tällaiset kenellekään kuuluu, yhtään millään tavalla? Omaa elämää täällä jokainen elää tai ainakin pitäisi. Mitä se haittaa, jos joku ei hanki lapsia tai joku hankkii 10 lasta? Ärsyttää kaikki nämä lestojen haukkumiset ja muut ja tää menee mun mielestä samaan kastiin, puolin ja toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuliitimien om. kirjoitti:
Outoja on kyl monien perheellisten kommentit siitä, että lapsettoman ihmisen elämä olisi jotenkin "pientä" ja että "sitä pyörii vain omassa pienessä maailmassaan ja jumittuu omaan ajatusmaailmaansa". :'D.
Siis lapsiko tekee ihmisestä sitten sellaisen, että tämä EI pyöri omassa pienessä maailmassaan eikä jumitu omaan ajatusmaailmaansa? 😂😂
Auh, päähän sattuu. Eipä siinä, jatkakaa ihmeessä. Huhhuh.
Ps. Elämästähän ei voi sanoa ymmärtävänsä yhtään mitään, jos ei omista montaa hevosta. Yhden hevosen omistaminen ei ole vielä mitään. Sama juttu riippuliitimien kanssa. Minulla on viisi hevosta ja kahdeksan riippuliidintä, joten ymmärrän elämän sekä rakkauden moninaisuuksien ihanan kirjon ja luonteeni hioutumien kirkkaan kimmellyksen säihkyvän kristallinkirkkaasti paremmin kuin vain yhden riippuliitimen omistajat saati ihmiset, jotka ovat ehkä joskus nähneet hevosen vain televisiosta.
No, höh, jokainen kykyjensä mukaan. Ei tietenkään mikään kokemus ole itsessään mitään, se riippuu siitä kokijasta millaiseksi se muodostuu. Ja onhan se 10 riippuliitimen omistaja ollut joskus itsekin 1 riippuliitimen omistaja, mutta ehkä se toinen 1 riippuliitimen omistaja toisaalta käyttää aikaa viisaasti monipuolisemmin, tai ehkä se pystyy luomaan syvemmän suhteen siihen yhteen riippuliitimeensä, kuin se jonka aika menee kymmenen riippuuliitimen parissa. Riippuliitimet ja hevoset ja gerbiilien kasvatus ja smoothiet ja kirjallisuus ja maratonin juoksu ja pitkä työura ja työttömyys ja työpaikan haku ja yksityisyrittäminen ja autolla ajaminen ja instakuvat ja vauvapalsta antaa kaikki uusia kokemuksia maailmasta ja itsestä, kyllä.
Ainoa asia, joka voi antaa uusia kokemuksia ihmisenä olemisesta, on toisten ihmisten ihmisenä olemisen seuraaminen läheltä. Koska oma elämä menee koko ajan eteenpäin samaa tahtia, sen tiedon kerääminen on vaikeaa seuraamalla toisia aikuisia, koska vanhenet itse samaa tahtia. Kirjoja voi lukea ja elokuvia katsoa, niissä elämää on yritetty kondensoida, mutta eihän se ole sama asia silti ja toki se on myös toisten tulkinta todellisuudesta. Ja koska se oma elämä, ml. oma lapsuus, muodostuu kanssakäymisistä toisten ihmisten kanssa, pelkästään muiden ihmisten tarkkailu ja sivusta seuraaminen jättää siitä kokemuksesta toisen puolen pois. Onko se vanhemmanroolin tarkastelu sisältä päin tärkeä asia? Vanhempien vaikutus on merkittävimpiä asioita meidän jokaisen elämässä, ja siinä varmaan riittää kaikilla tutkiskelemista, että kuka minä olen ja mikä minussa on omia vanhempiani ja mikä heissä on heidän vanhempia ja mikä on hyvää ja mikä on pahaa ja niin edelleen. Jos saa itsensä kasaan, jos saa oikeaa tietoa maailmasta, ehkä pystyy loppuelämänsä aikana toimimaan viisaammin ja vähemmän kärsimystä aiheuttaen ja auttamaan myös muita tehokkaammin.
Miksi on tärkeää hankkia uusia kokemuksia ja tarkastella omia vinoutumiaan ja "hioitua" ja pyrkiä parempaan? Ja eikö todella ole mitään eroa siinä, minkä kulman maailmasta ja itsestään voi nähdä hevosenhoitamisen kautta kuin oman lapsen hoitamisen kautta? Onko se oikeasti ihan mielivaltaista, mihin aikansa käyttää? Tällaisiin kysymyksiin haastaisin välillä muita vastaamaan.
Vierailija kirjoitti:
No, höh, jokainen kykyjensä mukaan. Ei tietenkään mikään kokemus ole itsessään mitään, se riippuu siitä kokijasta millaiseksi se muodostuu. Ja onhan se 10 riippuliitimen omistaja ollut joskus itsekin 1 riippuliitimen omistaja, mutta ehkä se toinen 1 riippuliitimen omistaja toisaalta käyttää aikaa viisaasti monipuolisemmin, tai ehkä se pystyy luomaan syvemmän suhteen siihen yhteen riippuliitimeensä, kuin se jonka aika menee kymmenen riippuuliitimen parissa. Riippuliitimet ja hevoset ja gerbiilien kasvatus ja smoothiet ja kirjallisuus ja maratonin juoksu ja pitkä työura ja työttömyys ja työpaikan haku ja yksityisyrittäminen ja autolla ajaminen ja instakuvat ja vauvapalsta antaa kaikki uusia kokemuksia maailmasta ja itsestä, kyllä.
Miksi on tärkeää hankkia uusia kokemuksia ja tarkastella omia vinoutumiaan ja "hioitua" ja pyrkiä parempaan? Ja eikö todella ole mitään eroa siinä, minkä kulman maailmasta ja itsestään voi nähdä hevosenhoitamisen kautta kuin oman lapsen hoitamisen kautta? Onko se oikeasti ihan mielivaltaista, mihin aikansa käyttää? Tällaisiin kysymyksiin haastaisin välillä muita vastaamaan.
Ei! Ei! On ihan selvää ettei vain yhden riippuliitimen omistaja voi kehittyä ihmisenä samalla lailla kuin se jolla on kymmenen hyväkuntoista, tasaisesti käytettyä liidintä. Yksi on kyllä hyvä alku ja suunnattoman paljon parempi tilanne kuin se ettei olisi liidintä ollenkaan. Kun on yksi, niin voi ainakin sanoa että harrastaa riippuliitoa ja on siinä mielessä normaali ihminen josta näkee että hän on pystynyt hankkimaan riippuliitimen ja tietyt perustaidot. Mutta riippuliitämisen parhaat puolet tulevat esiin vasta kun niitä on monta. Ensinnäkin kaikki liitimet ovat erilaisia. Jokaiseen joutuu luomaan omanlaisen suhteen, etsimään sen oikean tavan käyttää ja huoltaa. Yksi liidin toimii upeasti sopivissa oloissa mutta muuten siinä meinaa olla koko ajan jotain pikkuvikaa, löysiä liitoksia jne. Toinen taas on helppo perusliidin. Sitten on vielä sekin, että kun liitimiä on monta, niin pitää osata miettiä että kaikille riittää aikaa ja huomiota tasapuolisesti. Eihän monen kanssa elämisestä muuten tule mitään. Tulee aivan uusia haasteita joista yhden liitiminen omistajalla on parhaimmillaankin vain kalpea aavistus.
Tuo ajatus että saman ajan ja resurssin mitä kuluu useaan riippuliitimeen voisi joku toinen käyttää jotenkin paremmin on täysin naurettava. Tietysti joku voi *kokea* että käyttää aikansa paremmin, mutta näkeehän sen nyt että objektiivisesti ottaen näin ei ole. Kysymys on vain siitä että tällainen ihminen ei jonkin vian takia ole ymmärtänyt riippuliitämisen hienoutta ja sitä että hyvällä säällä kauniin maiseman yllä liitäminen korvaa moninkertaisesti kaiken vaivan ja rahanmenon mikä harrastuksen ylläpitämiseen on ehkä kulunut. Voi olla että tällainen ihminen on kuullut riippuliitäjien tuskailevan rahanmenoa tai sitä miten jonkun tempukkaan liitimen osat meinaavat aina löystyä, mutta se on niin pieni osatotuus. Jos nämä ihmiset todella ymmärtäisivät mitä riippuliitämisestä voi parhaimmillaan saada, aivan varmasti hekin alkaisivat riippuliitämään. Jonkinlaisesta kypsymättömyydestähän siinä on kyse. Halutaan helppoa elämää, niiden upeiden liitoelämystenkään eteen ei olla valmiita näkemään vaivaa jne. Elämän arvojärjestys ei ole kohdillaan. Eivät ne ymmärrä, vaikka miten selittäisi. Vähän sääliksi käy, vaikka tietysti kukin elää tavallaan. Kun ei ole riippuliidintä, ei koskaan kehity ihmisenä niissä ominaisuuksissa joita taitavalta riippuliitäjältä vaaditaan. Se on harmi, sillä juuri ne ominaisuudet määrittelevät myös sen kuka on hyvä ja normaali ihminen. Vaikka ihminen vaikuttaisi ihan normaalilta, niin kyllä sen vaan tietää että kaikki ei ole kohdallaan jos se ei millään halua riippuliitää. Usein tähän liittyy vielä kauhea vastustus, jopa vihamielisyys niitä kohtaan jotka yrittävät hyvää hyvyyttään kertoa että riippuliitämisen elämästään pois jättäjä tekee hirvittävän virheen. Ei ihminen vanhana kadu niinkään tekoja vaan sitä mitä tuli tekemättä jätettyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, höh, jokainen kykyjensä mukaan. Ei tietenkään mikään kokemus ole itsessään mitään, se riippuu siitä kokijasta millaiseksi se muodostuu. Ja onhan se 10 riippuliitimen omistaja ollut joskus itsekin 1 riippuliitimen omistaja, mutta ehkä se toinen 1 riippuliitimen omistaja toisaalta käyttää aikaa viisaasti monipuolisemmin, tai ehkä se pystyy luomaan syvemmän suhteen siihen yhteen riippuliitimeensä, kuin se jonka aika menee kymmenen riippuuliitimen parissa. Riippuliitimet ja hevoset ja gerbiilien kasvatus ja smoothiet ja kirjallisuus ja maratonin juoksu ja pitkä työura ja työttömyys ja työpaikan haku ja yksityisyrittäminen ja autolla ajaminen ja instakuvat ja vauvapalsta antaa kaikki uusia kokemuksia maailmasta ja itsestä, kyllä.
Miksi on tärkeää hankkia uusia kokemuksia ja tarkastella omia vinoutumiaan ja "hioitua" ja pyrkiä parempaan? Ja eikö todella ole mitään eroa siinä, minkä kulman maailmasta ja itsestään voi nähdä hevosenhoitamisen kautta kuin oman lapsen hoitamisen kautta? Onko se oikeasti ihan mielivaltaista, mihin aikansa käyttää? Tällaisiin kysymyksiin haastaisin välillä muita vastaamaan.
Ei! Ei! On ihan selvää ettei vain yhden riippuliitimen omistaja voi kehittyä ihmisenä samalla lailla kuin se jolla on kymmenen hyväkuntoista, tasaisesti käytettyä liidintä. Yksi on kyllä hyvä alku ja suunnattoman paljon parempi tilanne kuin se ettei olisi liidintä ollenkaan. Kun on yksi, niin voi ainakin sanoa että harrastaa riippuliitoa ja on siinä mielessä normaali ihminen josta näkee että hän on pystynyt hankkimaan riippuliitimen ja tietyt perustaidot. Mutta riippuliitämisen parhaat puolet tulevat esiin vasta kun niitä on monta. Ensinnäkin kaikki liitimet ovat erilaisia. Jokaiseen joutuu luomaan omanlaisen suhteen, etsimään sen oikean tavan käyttää ja huoltaa. Yksi liidin toimii upeasti sopivissa oloissa mutta muuten siinä meinaa olla koko ajan jotain pikkuvikaa, löysiä liitoksia jne. Toinen taas on helppo perusliidin. Sitten on vielä sekin, että kun liitimiä on monta, niin pitää osata miettiä että kaikille riittää aikaa ja huomiota tasapuolisesti. Eihän monen kanssa elämisestä muuten tule mitään. Tulee aivan uusia haasteita joista yhden liitiminen omistajalla on parhaimmillaankin vain kalpea aavistus.
Tuo ajatus että saman ajan ja resurssin mitä kuluu useaan riippuliitimeen voisi joku toinen käyttää jotenkin paremmin on täysin naurettava. Tietysti joku voi *kokea* että käyttää aikansa paremmin, mutta näkeehän sen nyt että objektiivisesti ottaen näin ei ole. Kysymys on vain siitä että tällainen ihminen ei jonkin vian takia ole ymmärtänyt riippuliitämisen hienoutta ja sitä että hyvällä säällä kauniin maiseman yllä liitäminen korvaa moninkertaisesti kaiken vaivan ja rahanmenon mikä harrastuksen ylläpitämiseen on ehkä kulunut. Voi olla että tällainen ihminen on kuullut riippuliitäjien tuskailevan rahanmenoa tai sitä miten jonkun tempukkaan liitimen osat meinaavat aina löystyä, mutta se on niin pieni osatotuus. Jos nämä ihmiset todella ymmärtäisivät mitä riippuliitämisestä voi parhaimmillaan saada, aivan varmasti hekin alkaisivat riippuliitämään. Jonkinlaisesta kypsymättömyydestähän siinä on kyse. Halutaan helppoa elämää, niiden upeiden liitoelämystenkään eteen ei olla valmiita näkemään vaivaa jne. Elämän arvojärjestys ei ole kohdillaan. Eivät ne ymmärrä, vaikka miten selittäisi. Vähän sääliksi käy, vaikka tietysti kukin elää tavallaan. Kun ei ole riippuliidintä, ei koskaan kehity ihmisenä niissä ominaisuuksissa joita taitavalta riippuliitäjältä vaaditaan. Se on harmi, sillä juuri ne ominaisuudet määrittelevät myös sen kuka on hyvä ja normaali ihminen. Vaikka ihminen vaikuttaisi ihan normaalilta, niin kyllä sen vaan tietää että kaikki ei ole kohdallaan jos se ei millään halua riippuliitää. Usein tähän liittyy vielä kauhea vastustus, jopa vihamielisyys niitä kohtaan jotka yrittävät hyvää hyvyyttään kertoa että riippuliitämisen elämästään pois jättäjä tekee hirvittävän virheen. Ei ihminen vanhana kadu niinkään tekoja vaan sitä mitä tuli tekemättä jätettyä.
Hehehe, aika hyvä, kiitos! En tiedä kuka tekee virheen, jokainen päättää omasta elämästään ja voi itse ainoastaan lopulta tietää mikä on hänelle se oikea polku. Ei se silti sitä tarkoita, ettenkö suosittelisi useammalle ihmiselle lapsia ja enemmän lapsia, kuin mitä nykyisellään on. Se paitsi uudistaisi meidän yhteiskuntaa, myös tekisi pikkulapsista ja niiden vanhemmista ihan tavallisia ihmisiä. On vaarallista erityisesti lapsille itselleen, jos lapsista tulee harvinaisia pikkukuninkaita. Mutta ei kaikille silti, kaikilla ei objektiivisesti ajatellen ole resursseja. Resursseihin lasken myös sen, jos ei millään halua vaikka hyvin pystyisi, koska silloin pitäisi olla mielettömästi resursseja muuttaa ajatteluaan jotta ei katkeroituisi.
Miksi ihmisen olisi tärkeää uppoutua riippuliitämiseen? Miksi ei olisi tärkeintä uppoutua ihmisenä olemiseen ja varmistaa että itsellä on paras mahdollinen näkyvyys omaan itseen toisten silmin, ympäröimällä itsensä ihmisillä jotka voi sen totuuden kertoa ja joista voi itseään peilata?
Vierailija kirjoitti:
Hehehe, aika hyvä, kiitos! En tiedä kuka tekee virheen, jokainen päättää omasta elämästään ja voi itse ainoastaan lopulta tietää mikä on hänelle se oikea polku. Ei se silti sitä tarkoita, ettenkö suosittelisi useammalle ihmiselle lapsia ja enemmän lapsia, kuin mitä nykyisellään on. Se paitsi uudistaisi meidän yhteiskuntaa, myös tekisi pikkulapsista ja niiden vanhemmista ihan tavallisia ihmisiä. On vaarallista erityisesti lapsille itselleen, jos lapsista tulee harvinaisia pikkukuninkaita. Mutta ei kaikille silti, kaikilla ei objektiivisesti ajatellen ole resursseja. Resursseihin lasken myös sen, jos ei millään halua vaikka hyvin pystyisi, koska silloin pitäisi olla mielettömästi resursseja muuttaa ajatteluaan jotta ei katkeroituisi.
Miksi ihmisen olisi tärkeää uppoutua riippuliitämiseen? Miksi ei olisi tärkeintä uppoutua ihmisenä olemiseen ja varmistaa että itsellä on paras mahdollinen näkyvyys omaan itseen toisten silmin, ympäröimällä itsensä ihmisillä jotka voi sen totuuden kertoa ja joista voi itseään peilata?
Jos lapsilla on noin hyvät seuraukset, niin ajattele miten loistavaa olisi jos ihmisiä alettaisiin kannustamaan riippuliitämiseen! Se tekisi myös riippuliitimistä tavallisia esineitä, esmes niiden kuljettamisesta julkisilla voisi tula helpompaa. Ja riippuliitäjistä tulisi tavallisia ihmisiä joita muut osaisivat arvostaa sellaisina ihmiskunnan kruunuina kuin he ovat. On vaarallista, jos riippuliitäjät joutuvat eristäytymään omiin porukoihinsa muiden ymmärtämättömyyden ja tietämättömyyden takia. Parempi olisi jos riippuliitämisestä voisi vapautuneesti keskustella missä vain, milloin vain.
Kaikilla ei tietenkään objektiivisesti ajatellen ole resursseja hankkia edes yhtä riippuliidintä. Se on surullista, ja näitä ihmisiä täytyy tukea etteivät he katkeroituisi. Katkeroitumista voi aiheuttaa myös se jos ei-riippuliitäjä kokee itsensä jotenkin vajaaksi riippuliitäjiä silmällä pitäen suunnitellussa yhteiskunnassa. Sitä hän toki tavallaan on, mutta oikea tapa suhtautua on myötätunto ja hyväntahtoinen holhoaminen. Voi vaikka tiedustella, eikö tällainen ihminen voisi vuokrata riippuliidintä tai ostaa kimpassa kaverien kanssa, silloin pääsisi edes vähän osalliseksi tästä inhimillisen onnen korkeimmasta muodosta. Jos joku ei kerta kaikkiaan tahdo riippuliitää, sitä ei tietenkään voi riippuliitäjä ymmärtää, mutta suvaita pitää. Varmaan luonnolla on oma tarkoituksensa, niin että kaikki eivät halua. Kaikilla ei välttämättä kunto kestä, on korkeanpaikankammoa tai muuta ongelmaa siinä taustalla, niin on ihan hyvä etteivät tällaiset ihmiset änge riippuliitokursseille. Parempi että heitä vaan suvaitaan, mutta samalla on tärkeää tavoitella sitä että ainakin useimmat ihmiset aloittaisivat riippuliitämisen ja hankkisivat useampia riippuliitimiä. Ei tuotekehityskään voi mennä eteenpäin jos samoilla liitimillä lennetään vuosikymmenestä toiseen.
Ihmisestä eivät voi totuutta kertoa toiset ihmiset, toki toiset riippuliitäjät jossain määrin. Ihminen voi todella löytää itsensä vain liitäessään yksin, itsensä ja liitimensä varassa henkeäsalpaavan maiseman yllä. Siellä joutuu kohtaamaan itsensä erossa kaikesta arjen hälystä. Jos ihmiseltä puuttuu tämä kokemus, vaikea nähdä miten hän voisi olla täysin eheä. Se vaatii uppoutumista riippuliitämiseen, eli oikeaa tärkeysjärjestystä ja ymmärrystä siitä että suurimman onnen löytämiseksi täytyy myös nähdä vaivaa ja ottaa riskejäkin. Pitää pystyä hyväksymään sekin ettei riippuliidosta koskaan tule täysin turvallista lajia ja että aina voi tapahtua mitä vaan vaikka olisi miten taitava. Täytyy olla valmis luopumaan toisarvoisista asioista jotka veisivät liikaa aikaa ja voimavaroja jotka riippuliitämiseen uppoutuminen vaatii. Mutta sekin on osa sitä kokemusta, että uskaltaa heittäytyä itsensä ja liitimensä varaan taivaalle ja luottaa siihen että tuuli kantaa ja että jos jotain ongelmaa tulee, niin on valmis kasvamaan ihmisenä sen tilanteen tasalle. Silloin ollaan ihmisenä olemisen ytimessä. Tätä ei voi saavuttaa mitenkään muuten.
Ihmiskunta on ollut olemassa noin 300 000 vuotta. Riippuliitimiä meillä on ollut vasta kymmeniä vuosia, joten on päivänselvää että ne edustavat inhimillisen kehityksen huippua. Jo Ikaros unelmoi liitämisestä, tänä päivänä se on mahdollista melkein kaikille. Ei voi ymmärtää, miten ihmiset eivät näe tätä ja heittävät hukkaan tilaisuutensa liitää. Jotenkin matalammalle tasolle ne jäävät, ei sille mitään voi. Tavallaan ehkä hyvä, että kun he eivät koskaan tule kohtaamaan itseään taivaalla, niin tämä jää sitten tiedostamatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hehehe, aika hyvä, kiitos! En tiedä kuka tekee virheen, jokainen päättää omasta elämästään ja voi itse ainoastaan lopulta tietää mikä on hänelle se oikea polku. Ei se silti sitä tarkoita, ettenkö suosittelisi useammalle ihmiselle lapsia ja enemmän lapsia, kuin mitä nykyisellään on. Se paitsi uudistaisi meidän yhteiskuntaa, myös tekisi pikkulapsista ja niiden vanhemmista ihan tavallisia ihmisiä. On vaarallista erityisesti lapsille itselleen, jos lapsista tulee harvinaisia pikkukuninkaita. Mutta ei kaikille silti, kaikilla ei objektiivisesti ajatellen ole resursseja. Resursseihin lasken myös sen, jos ei millään halua vaikka hyvin pystyisi, koska silloin pitäisi olla mielettömästi resursseja muuttaa ajatteluaan jotta ei katkeroituisi.
Miksi ihmisen olisi tärkeää uppoutua riippuliitämiseen? Miksi ei olisi tärkeintä uppoutua ihmisenä olemiseen ja varmistaa että itsellä on paras mahdollinen näkyvyys omaan itseen toisten silmin, ympäröimällä itsensä ihmisillä jotka voi sen totuuden kertoa ja joista voi itseään peilata?
Jos lapsilla on noin hyvät seuraukset, niin ajattele miten loistavaa olisi jos ihmisiä alettaisiin kannustamaan riippuliitämiseen! Se tekisi myös riippuliitimistä tavallisia esineitä, esmes niiden kuljettamisesta julkisilla voisi tula helpompaa. Ja riippuliitäjistä tulisi tavallisia ihmisiä joita muut osaisivat arvostaa sellaisina ihmiskunnan kruunuina kuin he ovat. On vaarallista, jos riippuliitäjät joutuvat eristäytymään omiin porukoihinsa muiden ymmärtämättömyyden ja tietämättömyyden takia. Parempi olisi jos riippuliitämisestä voisi vapautuneesti keskustella missä vain, milloin vain.
Kaikilla ei tietenkään objektiivisesti ajatellen ole resursseja hankkia edes yhtä riippuliidintä. Se on surullista, ja näitä ihmisiä täytyy tukea etteivät he katkeroituisi. Katkeroitumista voi aiheuttaa myös se jos ei-riippuliitäjä kokee itsensä jotenkin vajaaksi riippuliitäjiä silmällä pitäen suunnitellussa yhteiskunnassa. Sitä hän toki tavallaan on, mutta oikea tapa suhtautua on myötätunto ja hyväntahtoinen holhoaminen. Voi vaikka tiedustella, eikö tällainen ihminen voisi vuokrata riippuliidintä tai ostaa kimpassa kaverien kanssa, silloin pääsisi edes vähän osalliseksi tästä inhimillisen onnen korkeimmasta muodosta. Jos joku ei kerta kaikkiaan tahdo riippuliitää, sitä ei tietenkään voi riippuliitäjä ymmärtää, mutta suvaita pitää. Varmaan luonnolla on oma tarkoituksensa, niin että kaikki eivät halua. Kaikilla ei välttämättä kunto kestä, on korkeanpaikankammoa tai muuta ongelmaa siinä taustalla, niin on ihan hyvä etteivät tällaiset ihmiset änge riippuliitokursseille. Parempi että heitä vaan suvaitaan, mutta samalla on tärkeää tavoitella sitä että ainakin useimmat ihmiset aloittaisivat riippuliitämisen ja hankkisivat useampia riippuliitimiä. Ei tuotekehityskään voi mennä eteenpäin jos samoilla liitimillä lennetään vuosikymmenestä toiseen.
Ihmisestä eivät voi totuutta kertoa toiset ihmiset, toki toiset riippuliitäjät jossain määrin. Ihminen voi todella löytää itsensä vain liitäessään yksin, itsensä ja liitimensä varassa henkeäsalpaavan maiseman yllä. Siellä joutuu kohtaamaan itsensä erossa kaikesta arjen hälystä. Jos ihmiseltä puuttuu tämä kokemus, vaikea nähdä miten hän voisi olla täysin eheä. Se vaatii uppoutumista riippuliitämiseen, eli oikeaa tärkeysjärjestystä ja ymmärrystä siitä että suurimman onnen löytämiseksi täytyy myös nähdä vaivaa ja ottaa riskejäkin. Pitää pystyä hyväksymään sekin ettei riippuliidosta koskaan tule täysin turvallista lajia ja että aina voi tapahtua mitä vaan vaikka olisi miten taitava. Täytyy olla valmis luopumaan toisarvoisista asioista jotka veisivät liikaa aikaa ja voimavaroja jotka riippuliitämiseen uppoutuminen vaatii. Mutta sekin on osa sitä kokemusta, että uskaltaa heittäytyä itsensä ja liitimensä varaan taivaalle ja luottaa siihen että tuuli kantaa ja että jos jotain ongelmaa tulee, niin on valmis kasvamaan ihmisenä sen tilanteen tasalle. Silloin ollaan ihmisenä olemisen ytimessä. Tätä ei voi saavuttaa mitenkään muuten.
Ihmiskunta on ollut olemassa noin 300 000 vuotta. Riippuliitimiä meillä on ollut vasta kymmeniä vuosia, joten on päivänselvää että ne edustavat inhimillisen kehityksen huippua. Jo Ikaros unelmoi liitämisestä, tänä päivänä se on mahdollista melkein kaikille. Ei voi ymmärtää, miten ihmiset eivät näe tätä ja heittävät hukkaan tilaisuutensa liitää. Jotenkin matalammalle tasolle ne jäävät, ei sille mitään voi. Tavallaan ehkä hyvä, että kun he eivät koskaan tule kohtaamaan itseään taivaalla, niin tämä jää sitten tiedostamatta.
Voisipa peukuttaa monta kertaa tätä
Vierailija kirjoitti:
Ei parisuhde tai lapsen kasvussa mukana oleminen automaattisesti ketään kasvata. Mutta ei kasvata matkailukaan. Matkailussa tulee mieleen ainakin kaksi juttua, toinen on se, että uppoaa vieraaseen ympäristöön ja huomaa sopeutuvansa ja selviävänsä siellä ja oppii siinä vähän uutta itsestään ja kenties matkatovereistaan, toinen on se että näkee miten ihan toisenlaiset ihmiset elävät elämäänsä ja saa sitä kautta uutta relevanttia kokemusperäistä tietoa maailmasta ja ihmisistä. Jos matkustaa eikä näistä kumpikaan toteudu, ei siis joudu kohtaamaan tuntematonta itsessään ja maailmassa, ihan sama onko matkustanut ollenkaan.
Matkustaminen on varmaan tosi hieno tapa kasvaa ihmisenä, jos vaan pystyy aina löytämään niitä uusia tuntemattomia. Matkustaminen ei kuitenkaan ole sellaista, mitä kaikki ihmiset voi tehdä koko ajan. Ihmisten ehkä pitäisi keskimäärin matkustaa vähän vähemmän.
Kestävämpiä tapoja kohdata tuntematon ja kasvaa ihmisenä on lyöttäytyä pitkään parisuhteeseen toisen urpon kanssa, ja tehdä se rehellisesti ja rakkaudellisesti. Suhteessa pitää puhua ja käsitellä rehellisesti vaikeita asioita. Siinä pitää olla luottamusta ja sitoutumista, eli että me ollaan nyt perhettä eikä olla menossa tästä mihinkään vaikka ollaankin urpoja, joten on molempien etu että asiat selvitetään. Ja jos urpoilet etkä ymmärrä että urpoilet, toinen antaa palautetta koska hän näkee sinut ulkoapäin ja hän voi edustaa sulle ulkomaailman vaatimuksia suppeassa ja rakastavassa muodossa, jotta voit oppia ja lopettaa urpoilun. Siinä ei välttämättä saa kokemusta täysin vieraasta kulttuurista täysin toisenlaisessa ympäristössä, mutta saa kokemuksen hieman toisenlaisesta kulttuurista samassa ympäristössä kuin jossa itse joutuu elämään, saa kokemuksen siitä miten toisenlaisille aivoille tämä maailma ja elämä näyttäytyy.
Toinen kestävä tapa on hankkia niitä lapsia sen urpon kanssa. Siinä saa kokemusperäistä tietoa paitsi kenties aiheeseen liittyvästä biologisesta todellisuudesta, myös näkee läheltä toisenlaisten aivojen kokemuksen kasvamisesta siinä ympäristössä jossa itsekin joudut elämään ja jota olet omalta osaltasi luomassa. Ne toisenlaiset aivot on ihmisessä joka on monella tapaa samanlainen kuin sinä, monella tapaa samanlainen kuin se sun urpo, voi olla samanlainen kuin vaikka sun sisko tai anoppi tai oma isäsi, mutta myös monella tapaa omanlaisensa. Lapsen myötä saat uuden ikkunan aikaan ja omaan kasvuusi myös. Oma lapsuus tuntui ja tuntuu ikuisuuden pituiselta, nyt tässä on uuden version ikuisuus pikakelautumassa sun kodissa, jossa huomaat että on yllättävän paljon samoja elementtejä kuin omassa lapsuudessasi, koska sinä olet yhteisenä nimittäjänä. Olet itse tällä kertaa aikuisten roolissa ja näet asiat eri kannalta, ja voit tehdä jopa asioita toisin ja sillä tavalla ihmeellisesti työstää omaa lapsuuttasi jälkikäteen, sellaisiakin asioita joita et ikinä ollut ajatellut tai tiedostanut. Vanhempi sopeutuu lapseen ihan siinä missä lapsi vanhempaansa, sitä ei ehkä ole huomannut jos on itse ollut pelkästään se lapsi. Lapsi kasvaessaan heittää vanhemmalle koko ajan uusia haasteita ja avaa uusia puolia työstettäväksi.
Mutta totta kai, jos lapsen kanssa ei muodosta läheistä suhdetta, jos ei ole rehellinen ja rakastava, niin paljon vähemmänhän siinä henkistä kasvua tapahtuu. Väittäisin silti, että pitää olla todella poikkeuksellinen ihminen, että pystyy kaikki kasvattavat kokemukset lapsiperheellisyydessä ohittamaan. Vaikka ulkopuolisen silmään näyttäisi, että siinä nuo sisäsiittoiset möllöttää itseluodussa kaikukammiokuplassaan sukupolvesta toiseen, niin tuskin se ihan niinkään on. Että sopeutuu toiseen ihmiseen ja pystyy elämään yhdessä vaatii kyllä aika paljon yrittämistä.
Olet trolli. Menee oikeasti niin överiksi nuo sinun idiotismit.
Kestävä tapa on lyöttäytyä urpon kanssa parisuhteeseen ja tehdä lapsia.
Ei kukaan muu kuin trollaava porvoolainen lauo tuollaista.
Olet kaikkien aikojen naurettavin, typerin ja puuduttavin ääliö mitä palstalla on koskaan ollut. En tiedä yhtään sinua suurempaa pässiä.
Olet tykittänyt tämän ketjun täyteen mitä uskomattomampia paskan töräyksiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hehehe, aika hyvä, kiitos! En tiedä kuka tekee virheen, jokainen päättää omasta elämästään ja voi itse ainoastaan lopulta tietää mikä on hänelle se oikea polku. Ei se silti sitä tarkoita, ettenkö suosittelisi useammalle ihmiselle lapsia ja enemmän lapsia, kuin mitä nykyisellään on. Se paitsi uudistaisi meidän yhteiskuntaa, myös tekisi pikkulapsista ja niiden vanhemmista ihan tavallisia ihmisiä. On vaarallista erityisesti lapsille itselleen, jos lapsista tulee harvinaisia pikkukuninkaita. Mutta ei kaikille silti, kaikilla ei objektiivisesti ajatellen ole resursseja. Resursseihin lasken myös sen, jos ei millään halua vaikka hyvin pystyisi, koska silloin pitäisi olla mielettömästi resursseja muuttaa ajatteluaan jotta ei katkeroituisi.
Miksi ihmisen olisi tärkeää uppoutua riippuliitämiseen? Miksi ei olisi tärkeintä uppoutua ihmisenä olemiseen ja varmistaa että itsellä on paras mahdollinen näkyvyys omaan itseen toisten silmin, ympäröimällä itsensä ihmisillä jotka voi sen totuuden kertoa ja joista voi itseään peilata?
Jos lapsilla on noin hyvät seuraukset, niin ajattele miten loistavaa olisi jos ihmisiä alettaisiin kannustamaan riippuliitämiseen! Se tekisi myös riippuliitimistä tavallisia esineitä, esmes niiden kuljettamisesta julkisilla voisi tula helpompaa. Ja riippuliitäjistä tulisi tavallisia ihmisiä joita muut osaisivat arvostaa sellaisina ihmiskunnan kruunuina kuin he ovat. On vaarallista, jos riippuliitäjät joutuvat eristäytymään omiin porukoihinsa muiden ymmärtämättömyyden ja tietämättömyyden takia. Parempi olisi jos riippuliitämisestä voisi vapautuneesti keskustella missä vain, milloin vain.
Kaikilla ei tietenkään objektiivisesti ajatellen ole resursseja hankkia edes yhtä riippuliidintä. Se on surullista, ja näitä ihmisiä täytyy tukea etteivät he katkeroituisi. Katkeroitumista voi aiheuttaa myös se jos ei-riippuliitäjä kokee itsensä jotenkin vajaaksi riippuliitäjiä silmällä pitäen suunnitellussa yhteiskunnassa. Sitä hän toki tavallaan on, mutta oikea tapa suhtautua on myötätunto ja hyväntahtoinen holhoaminen. Voi vaikka tiedustella, eikö tällainen ihminen voisi vuokrata riippuliidintä tai ostaa kimpassa kaverien kanssa, silloin pääsisi edes vähän osalliseksi tästä inhimillisen onnen korkeimmasta muodosta. Jos joku ei kerta kaikkiaan tahdo riippuliitää, sitä ei tietenkään voi riippuliitäjä ymmärtää, mutta suvaita pitää. Varmaan luonnolla on oma tarkoituksensa, niin että kaikki eivät halua. Kaikilla ei välttämättä kunto kestä, on korkeanpaikankammoa tai muuta ongelmaa siinä taustalla, niin on ihan hyvä etteivät tällaiset ihmiset änge riippuliitokursseille. Parempi että heitä vaan suvaitaan, mutta samalla on tärkeää tavoitella sitä että ainakin useimmat ihmiset aloittaisivat riippuliitämisen ja hankkisivat useampia riippuliitimiä. Ei tuotekehityskään voi mennä eteenpäin jos samoilla liitimillä lennetään vuosikymmenestä toiseen.
Ihmisestä eivät voi totuutta kertoa toiset ihmiset, toki toiset riippuliitäjät jossain määrin. Ihminen voi todella löytää itsensä vain liitäessään yksin, itsensä ja liitimensä varassa henkeäsalpaavan maiseman yllä. Siellä joutuu kohtaamaan itsensä erossa kaikesta arjen hälystä. Jos ihmiseltä puuttuu tämä kokemus, vaikea nähdä miten hän voisi olla täysin eheä. Se vaatii uppoutumista riippuliitämiseen, eli oikeaa tärkeysjärjestystä ja ymmärrystä siitä että suurimman onnen löytämiseksi täytyy myös nähdä vaivaa ja ottaa riskejäkin. Pitää pystyä hyväksymään sekin ettei riippuliidosta koskaan tule täysin turvallista lajia ja että aina voi tapahtua mitä vaan vaikka olisi miten taitava. Täytyy olla valmis luopumaan toisarvoisista asioista jotka veisivät liikaa aikaa ja voimavaroja jotka riippuliitämiseen uppoutuminen vaatii. Mutta sekin on osa sitä kokemusta, että uskaltaa heittäytyä itsensä ja liitimensä varaan taivaalle ja luottaa siihen että tuuli kantaa ja että jos jotain ongelmaa tulee, niin on valmis kasvamaan ihmisenä sen tilanteen tasalle. Silloin ollaan ihmisenä olemisen ytimessä. Tätä ei voi saavuttaa mitenkään muuten.
Ihmiskunta on ollut olemassa noin 300 000 vuotta. Riippuliitimiä meillä on ollut vasta kymmeniä vuosia, joten on päivänselvää että ne edustavat inhimillisen kehityksen huippua. Jo Ikaros unelmoi liitämisestä, tänä päivänä se on mahdollista melkein kaikille. Ei voi ymmärtää, miten ihmiset eivät näe tätä ja heittävät hukkaan tilaisuutensa liitää. Jotenkin matalammalle tasolle ne jäävät, ei sille mitään voi. Tavallaan ehkä hyvä, että kun he eivät koskaan tule kohtaamaan itseään taivaalla, niin tämä jää sitten tiedostamatta.
Voisipa peukuttaa monta kertaa tätä <3
Varmasti haluaisit omaa tuotostasi peukuttaa. No älä itke. Ei muutkaan voi peukuttaa kuin kerran. Onhan tuo kumminkin kerrassaan hauska parodia itseään ylempi arvoisina pitävistä äideistä, joilla ei elämässä ole muuta kuin lisääntyminen.
Kirjoitus sai minut pohtimaan sitä dilemmaa/paradoksia/problematiikkaa joka kumpuaa tuosta ristiriidasta, kun joku ihminen väittää kokevansa elämän syvimmän tarkoituksen ja täydellisyyden tehdessään lapsen, ja kaikki muu turha menettää silloin merkityksensä ja niin edelleen, niin mistä se tarve vähätellä ja halveksia muita ihmisiä sitten johtuu?
Luulisi ettei olisi enää mitään tarvetta pitää ketään alempi tasoisena, huonompana, viallisena?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen pakenee itseään isoon taloon ja lasten hälinään. Ei kestä yksinoloa, koska silloin joutuu kohtaamaan itsensä. Kodin, työpaikan ja lähimarketin triangeli luo valheellisen turvallisuudentunteen. Ajan kuluessa sinne kadottaa itsensä. Kun vuosia on kulunut, lapset kasvaneet ja puoliso tuntuu vieraalta, seuraa havahtuminen. Sitten erotaan tai ostetaan harrikka tai molempia. Siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä.
Ei ei, olet totaalisen väärässä. Nimenomaan vanhempana olet jatkuvasti kasvotusten itsesi kanssa, opit tuntemaan sisimmän itsesi. Lapset kasvattavat ja hiovat vanhempaansa enemmän kuin vanhemmat ikinä kykenevät kasvattamaan lapsiaan. Myös parisuhteessa puolisot hiovat toisiaan ja iän myötä nämä hionnat näkyvät juuri siinä itsetuntemuksessa ja tottakai ihan siinä millainen ihminen on. Lapseton ihminen jää tietenkin ilman tätä kasvatusta ja hiontaa, samoin ihminen, joka elää yksin.
Tilastojen mukaan lapsettomat pariskunnat eroavat kaikkein eniten. Vaikka olisi sitä parisuhdeaikaa tuntikausia, on omaa aikaa olla ihan hissukseen ja itsekseen. Ihminen tarvitsee näitä kasvattajia, yksin on vaikeaa, ellei mahdotonta löytää itseään, sitä pyörii vaan siinä omassa pienessä maailmassaan ja jumittuu omaan ajatusmaailmaansa. Tuo jämähtäminen ja kehittymättömyys vain korostuvat iän mukana, toisin kuin pitäisi.
Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että kenenkään ei pidä hankkia lapsia, ellei niitä oikeasti halua ja ole valmis luopumaan tietyistä asioista (toki tilalle saa valtavan paljon enemmän) ja valmis kasvamaan ja hioutumaan. Minusta ihan liian monet vanhemmiksi sopimattomat hankkivat lapsia. Kaikista ei vain ole siihen hommaan, niinkuin minusta ei olisi hevostenkasvattajaksi tai astronautiksi, vaikka varmaan voisin siinä hommassa oppia yhtä ja toista. On erinomaisen hyvä, että ymmärtää rajansa. Ja sitäpaitsi, maailmassa on ihan liikaa ihmisiä ja on yksinomaan hyvä, että vain osa lisääntyy.
Eikös se jo laulussakin lauleta, että ihmistä pitkin sä et voi itseesi matkustaa.
Ihminenkö joka ei koe parisuhdetta tai vanhemmuutta, ei sitten voi kasvaa ollenkaan?
Eikö mitään muuta sosiaalisuutta ole kuin tiivis yhdessä olo?
Minun mielestäni tiiviit sosiaaliset suhteet, avioliitto 50 vuotta ja lapsikatras, ei ole mikään tae, että kasvaisi henkisesti tai ei jämähtäisi ympyröihinsä.
Ei ole ei. Jos potentiaali kasvuun puuttuu, sitä ei tapahdu.
Matkustelu sen sijaan avartaa. Kunhan sitä tekee moniin eri paikkoihin. Työpaikan vaihdokset, koulut, uudet harrastukset..kaikki sellainen kehittää. Ei se oma mukelo ja oma miehen möllykkä jossain tuppukylän tutuissa piireissä.
Minunkin mielestäni matkailu avartaa (ainakin lovea lompakossa :) ). Itse olen matkaillut laajasti (osin reppureissaten), tehnyt monia erilaisia töitä ja luonut uraa, asunut vuosia ulkomailla jne. Elänyt vuosia velaelämää. Sen lisäksi minulla on kaksi lasta jotka nyt ovat tärkeimmät asiat elämässäni, kun ennen tärkeintä oli jokin muu.
Mitä luulet, mikä näistä kolmesta vaihtoehdosta tarjoaa parhaat mahdollisuudet henkiseen kasvuun ja näkökulman avartamiseen:
- lasten teko ja kasvattaminen
- matkustelu, työpaikan ja asunnon vaihtaminen jne.
- matkustelu, työpaikan ja asunnon vaihtaminen jne ja lasten teko ja kasvattaminen?
Kun vanhoilta ihmisiltä kysytään, mitä he mahdollisesti katuvat on vastaus aina samantyylinen. Ihmiset katuvat paljon enemmän sitä mitä jättivät tekemättä kun sitä mitä tekivät.
Potentiaali kasvuun= se että olet kehittymätön
En vastaa kysymykseen mikä noista vaihtoehdoista tarjoaa parhaat mahdollisuudet kasvuun ja näkökulman avartamiseen. Sinä olet jo päättänyt että vain lapsi ja urpomies voivat kasvattaa ja matkustelu ei kasvata.
Itseäni on ainakin matkailu avartanut ja uudet ympäristöt.
Huono parisuhde on vain rikkonut ja tehnyt katkeraksi. No sen olen urpoista oppinut, että pärjään paremmin ilman heitä.
Olen siis oppinut vittumaisista ihmisistä vain, sen että parempi olla yksin ja onnellinen kuin sietää ja purra hammasta inhottavan mulkeron kanssa.
Sinä varmaan olet niin vakaasti päättänyt että jokainen vela tulee kuolinvuoteellaan katumaan ankarasti, että turha minun on siihen mitään sanoa.
Saat pitää pääsi. Se on kovaakin kovempaa luuta.
No onneksi sinussa on vahva potentiaali kasvuun. Siinä saattaa olla vain jotain psykologisia esteitä. Niitä voit joskus joutua raivaamaan tieltäsi, vaikka kuvitteletkin olevasi täydellinen ja valaistunut.
Ei, vaan lasten saaminen lasten saamisen vuoksi on huono merkityksenhakuyritys.