Tiedoksi vanhemmille: lapsettomuudesta on minulle paljon hyötyä, mutta se ei ole syy, miksi olen lapseton

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hehehe, aika hyvä, kiitos! En tiedä kuka tekee virheen, jokainen päättää omasta elämästään ja voi itse ainoastaan lopulta tietää mikä on hänelle se oikea polku. Ei se silti sitä tarkoita, ettenkö suosittelisi useammalle ihmiselle lapsia ja enemmän lapsia, kuin mitä nykyisellään on. Se paitsi uudistaisi meidän yhteiskuntaa, myös tekisi pikkulapsista ja niiden vanhemmista ihan tavallisia ihmisiä. On vaarallista erityisesti lapsille itselleen, jos lapsista tulee harvinaisia pikkukuninkaita. Mutta ei kaikille silti, kaikilla ei objektiivisesti ajatellen ole resursseja. Resursseihin lasken myös sen, jos ei millään halua vaikka hyvin pystyisi, koska silloin pitäisi olla mielettömästi resursseja muuttaa ajatteluaan jotta ei katkeroituisi.

Miksi ihmisen olisi tärkeää uppoutua riippuliitämiseen? Miksi ei olisi tärkeintä uppoutua ihmisenä olemiseen ja varmistaa että itsellä on paras mahdollinen näkyvyys omaan itseen toisten silmin, ympäröimällä itsensä ihmisillä jotka voi sen totuuden kertoa ja joista voi itseään peilata?

Jos lapsilla on noin hyvät seuraukset, niin ajattele miten loistavaa olisi jos ihmisiä alettaisiin kannustamaan riippuliitämiseen! Se tekisi myös riippuliitimistä tavallisia esineitä, esmes niiden kuljettamisesta julkisilla voisi tula helpompaa. Ja riippuliitäjistä tulisi tavallisia ihmisiä joita muut osaisivat arvostaa sellaisina ihmiskunnan kruunuina kuin he ovat. On vaarallista, jos riippuliitäjät joutuvat eristäytymään omiin porukoihinsa muiden ymmärtämättömyyden ja tietämättömyyden takia. Parempi olisi jos riippuliitämisestä voisi vapautuneesti keskustella missä vain, milloin vain.

Kaikilla ei tietenkään objektiivisesti ajatellen ole resursseja hankkia edes yhtä riippuliidintä. Se on surullista, ja näitä ihmisiä täytyy tukea etteivät he katkeroituisi. Katkeroitumista voi aiheuttaa myös se jos ei-riippuliitäjä kokee itsensä jotenkin vajaaksi riippuliitäjiä silmällä pitäen suunnitellussa yhteiskunnassa. Sitä hän toki tavallaan on, mutta oikea tapa suhtautua on myötätunto ja hyväntahtoinen holhoaminen. Voi vaikka tiedustella, eikö tällainen ihminen voisi vuokrata riippuliidintä tai ostaa kimpassa kaverien kanssa, silloin pääsisi edes vähän osalliseksi tästä inhimillisen onnen korkeimmasta muodosta. Jos joku ei kerta kaikkiaan tahdo riippuliitää, sitä ei tietenkään voi riippuliitäjä ymmärtää, mutta suvaita pitää. Varmaan luonnolla on oma tarkoituksensa, niin että kaikki eivät halua. Kaikilla ei välttämättä kunto kestä, on korkeanpaikankammoa tai muuta ongelmaa siinä taustalla, niin on ihan hyvä etteivät tällaiset ihmiset änge riippuliitokursseille. Parempi että heitä vaan suvaitaan, mutta samalla on tärkeää tavoitella sitä että ainakin useimmat ihmiset aloittaisivat riippuliitämisen ja hankkisivat useampia riippuliitimiä. Ei tuotekehityskään voi mennä eteenpäin jos samoilla liitimillä lennetään vuosikymmenestä toiseen.

Ihmisestä eivät voi totuutta kertoa toiset ihmiset, toki toiset riippuliitäjät jossain määrin. Ihminen voi todella löytää itsensä vain liitäessään yksin, itsensä ja liitimensä varassa henkeäsalpaavan maiseman yllä. Siellä joutuu kohtaamaan itsensä erossa kaikesta arjen hälystä. Jos ihmiseltä puuttuu tämä kokemus, vaikea nähdä miten hän voisi olla täysin eheä. Se vaatii uppoutumista riippuliitämiseen, eli oikeaa tärkeysjärjestystä ja ymmärrystä siitä että suurimman onnen löytämiseksi täytyy myös nähdä vaivaa ja ottaa riskejäkin. Pitää pystyä hyväksymään sekin ettei riippuliidosta koskaan tule täysin turvallista lajia ja että aina voi tapahtua mitä vaan vaikka olisi miten taitava. Täytyy olla valmis luopumaan toisarvoisista asioista jotka veisivät liikaa aikaa ja voimavaroja jotka riippuliitämiseen uppoutuminen vaatii.  Mutta sekin on osa sitä kokemusta, että uskaltaa heittäytyä itsensä ja liitimensä varaan taivaalle ja luottaa siihen että tuuli kantaa ja että jos jotain ongelmaa tulee, niin on valmis kasvamaan ihmisenä sen tilanteen tasalle. Silloin ollaan ihmisenä olemisen ytimessä. Tätä ei voi saavuttaa mitenkään muuten. 

Ihmiskunta on ollut olemassa noin 300 000 vuotta. Riippuliitimiä meillä on ollut vasta kymmeniä vuosia, joten on päivänselvää että ne edustavat inhimillisen kehityksen huippua. Jo Ikaros unelmoi liitämisestä, tänä päivänä se on mahdollista melkein kaikille. Ei voi ymmärtää, miten ihmiset eivät näe tätä ja heittävät hukkaan tilaisuutensa liitää. Jotenkin matalammalle tasolle ne jäävät, ei sille mitään voi. Tavallaan ehkä hyvä, että kun he eivät koskaan tule kohtaamaan itseään taivaalla, niin tämä jää sitten tiedostamatta.

Voisipa peukuttaa monta kertaa tätä <3

Minustakin hauskaa ja hyvin kirjoitettu. Ei siitä vaan pääse mihinkään, että ihmisiä täytyy syntyä toisista ihmisistä, että elämä jatkuisi. Riippuliitimet on hienoja muttei elämälle välttämättömiä. En ole tässä mitenkään käännyttämässä häntä joka on vannoutunut vela tai livi tms., yritän selvittää objektiivisesti mitkä on sellaisia asioita joita ihmisen, ei kenenkään spesifin ihmisen, kannattaa tehdä elämässään ja miten ratkaista asiat. Ei kenenkään spesifin ihmisen, mutta kenties miehillä ja naisilla on tässä biologisista syistä jotain eroja. Teidän mielestänne jokainen valinta on tälle geneeriselle ihmiselle samanarvoinen, ok, mutta ei ole tullut ilmi miksi jokainen valinta olisi samanarvoinen.

Mietin myös sitä vertaispainetta. Jos "yhteiskunta" painostaa saamaan lapsia ja mieluummin vähän nuorempana kuin vanhempana, onko se väärää painostusta, vanhoillista kuonaa josta päästään kunhan ihmiset oppivat ajattelemaan itse, vai onko se sukupolvien aikana kertynyttä kokemusta, joka kertoo ihmiselle jotain hänen tulevaisuudestaan, kertoo siitä ajasta jota hän ei nuorempana todellisuudessa osaa kuvitella? Esimerkiksi, jos lapseton ihminen sanoo, että olen kuuskymppinen, en ole ikinä halunnut lapsia enkö kadu päätöstäni, pitääkö jonkun asiaa harkitsevan antaa sille kokemukselle enemmän painoarvoa (koska henkilö on konsensusta vastaan?), kuin sellaiselle joka sanoo että olin pitkään lapseton, mutta muutin mieleni? Onko jälkimmäinen vain murtunut paineen alla, ja niin ei kävisi vahvemmalle ihmiselle? Onko se "kyllä mieli voi vielä muuttua" tai "vanhempana saatat katua" länkytys peräisin todellisesta kollektiivisesta kokemuksesta, että todellakin näin on käynyt usealle ja hyvin harva on poikkeus, vai onko se vain aivottomien lampaiden määkimistä kun eivät ymmärrä että joku ei olekaan samanlainen kuin he?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei parisuhde tai lapsen kasvussa mukana oleminen automaattisesti ketään kasvata. Mutta ei kasvata matkailukaan. Matkailussa tulee mieleen ainakin kaksi juttua, toinen on se, että uppoaa vieraaseen ympäristöön ja huomaa sopeutuvansa ja selviävänsä siellä ja oppii siinä vähän uutta itsestään ja kenties matkatovereistaan, toinen on se että näkee miten ihan toisenlaiset ihmiset elävät elämäänsä ja saa sitä kautta uutta relevanttia kokemusperäistä tietoa maailmasta ja ihmisistä. Jos matkustaa eikä näistä kumpikaan toteudu, ei siis joudu kohtaamaan tuntematonta itsessään ja maailmassa, ihan sama onko matkustanut ollenkaan.

Matkustaminen on varmaan tosi hieno tapa kasvaa ihmisenä, jos vaan pystyy aina löytämään niitä uusia tuntemattomia. Matkustaminen ei kuitenkaan ole sellaista, mitä kaikki ihmiset voi tehdä koko ajan. Ihmisten ehkä pitäisi keskimäärin matkustaa vähän vähemmän.

Kestävämpiä tapoja kohdata tuntematon ja kasvaa ihmisenä on lyöttäytyä pitkään parisuhteeseen toisen urpon kanssa, ja tehdä se rehellisesti ja rakkaudellisesti. Suhteessa pitää puhua ja käsitellä rehellisesti vaikeita asioita. Siinä pitää olla luottamusta ja sitoutumista, eli että me ollaan nyt perhettä eikä olla menossa tästä mihinkään vaikka ollaankin urpoja, joten on molempien etu että asiat selvitetään. Ja jos urpoilet etkä ymmärrä että urpoilet, toinen antaa palautetta koska hän näkee sinut ulkoapäin ja hän voi edustaa sulle ulkomaailman vaatimuksia suppeassa ja rakastavassa muodossa, jotta voit oppia ja lopettaa urpoilun. Siinä ei välttämättä saa kokemusta täysin vieraasta kulttuurista täysin toisenlaisessa ympäristössä, mutta saa kokemuksen hieman toisenlaisesta kulttuurista samassa ympäristössä kuin jossa itse joutuu elämään, saa kokemuksen siitä miten toisenlaisille aivoille tämä maailma ja elämä näyttäytyy.

Toinen kestävä tapa on hankkia niitä lapsia sen urpon kanssa. Siinä saa kokemusperäistä tietoa paitsi kenties aiheeseen liittyvästä biologisesta todellisuudesta, myös näkee läheltä toisenlaisten aivojen kokemuksen kasvamisesta siinä ympäristössä jossa itsekin joudut elämään ja jota olet omalta osaltasi luomassa. Ne toisenlaiset aivot on ihmisessä joka on monella tapaa samanlainen kuin sinä, monella tapaa samanlainen kuin se sun urpo, voi olla samanlainen kuin vaikka sun sisko tai anoppi tai oma isäsi, mutta myös monella tapaa omanlaisensa. Lapsen myötä saat uuden ikkunan aikaan ja omaan kasvuusi myös. Oma lapsuus tuntui ja tuntuu ikuisuuden pituiselta, nyt tässä on uuden version ikuisuus pikakelautumassa sun kodissa, jossa huomaat että on yllättävän paljon samoja elementtejä kuin omassa lapsuudessasi, koska sinä olet yhteisenä nimittäjänä. Olet itse tällä kertaa aikuisten roolissa ja näet asiat eri kannalta, ja voit tehdä jopa asioita toisin ja sillä tavalla ihmeellisesti työstää omaa lapsuuttasi jälkikäteen, sellaisiakin asioita joita et ikinä ollut ajatellut tai tiedostanut. Vanhempi sopeutuu lapseen ihan siinä missä lapsi vanhempaansa, sitä ei ehkä ole huomannut jos on itse ollut pelkästään se lapsi. Lapsi kasvaessaan heittää vanhemmalle koko ajan uusia haasteita ja avaa uusia puolia työstettäväksi.

Mutta totta kai, jos lapsen kanssa ei muodosta läheistä suhdetta, jos ei ole rehellinen ja rakastava, niin paljon vähemmänhän siinä henkistä kasvua tapahtuu. Väittäisin silti, että pitää olla todella poikkeuksellinen ihminen, että pystyy kaikki kasvattavat kokemukset lapsiperheellisyydessä ohittamaan. Vaikka ulkopuolisen silmään näyttäisi, että siinä nuo sisäsiittoiset möllöttää itseluodussa kaikukammiokuplassaan sukupolvesta toiseen, niin tuskin se ihan niinkään on. Että sopeutuu toiseen ihmiseen ja pystyy elämään yhdessä vaatii kyllä aika paljon yrittämistä.

Olet trolli. Menee oikeasti niin överiksi nuo sinun idiotismit.

Kestävä tapa on lyöttäytyä urpon kanssa parisuhteeseen ja tehdä lapsia.

Ei kukaan muu kuin trollaava porvoolainen lauo tuollaista.

Olet kaikkien aikojen naurettavin, typerin ja puuduttavin ääliö mitä palstalla on koskaan ollut. En tiedä yhtään sinua suurempaa pässiä.

Olet tykittänyt tämän ketjun täyteen mitä uskomattomampia paskan töräyksiä.

Oli tämä ketju aika pitkä jo ennen kuin osuin paikalle. Me ollaan kaikki urpoja ja viallisia ja keskeneräisiä ja heikkoja ja sokeita ja fakkiutuneita. Toinen ihminen on sitä vähän eri tavalla. Jokaisessa meissä on myös viisautta ja hyvyyttä ja potentiaalia kehittyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hehehe, aika hyvä, kiitos! En tiedä kuka tekee virheen, jokainen päättää omasta elämästään ja voi itse ainoastaan lopulta tietää mikä on hänelle se oikea polku. Ei se silti sitä tarkoita, ettenkö suosittelisi useammalle ihmiselle lapsia ja enemmän lapsia, kuin mitä nykyisellään on. Se paitsi uudistaisi meidän yhteiskuntaa, myös tekisi pikkulapsista ja niiden vanhemmista ihan tavallisia ihmisiä. On vaarallista erityisesti lapsille itselleen, jos lapsista tulee harvinaisia pikkukuninkaita. Mutta ei kaikille silti, kaikilla ei objektiivisesti ajatellen ole resursseja. Resursseihin lasken myös sen, jos ei millään halua vaikka hyvin pystyisi, koska silloin pitäisi olla mielettömästi resursseja muuttaa ajatteluaan jotta ei katkeroituisi.

Miksi ihmisen olisi tärkeää uppoutua riippuliitämiseen? Miksi ei olisi tärkeintä uppoutua ihmisenä olemiseen ja varmistaa että itsellä on paras mahdollinen näkyvyys omaan itseen toisten silmin, ympäröimällä itsensä ihmisillä jotka voi sen totuuden kertoa ja joista voi itseään peilata?

Jos lapsilla on noin hyvät seuraukset, niin ajattele miten loistavaa olisi jos ihmisiä alettaisiin kannustamaan riippuliitämiseen! Se tekisi myös riippuliitimistä tavallisia esineitä, esmes niiden kuljettamisesta julkisilla voisi tula helpompaa. Ja riippuliitäjistä tulisi tavallisia ihmisiä joita muut osaisivat arvostaa sellaisina ihmiskunnan kruunuina kuin he ovat. On vaarallista, jos riippuliitäjät joutuvat eristäytymään omiin porukoihinsa muiden ymmärtämättömyyden ja tietämättömyyden takia. Parempi olisi jos riippuliitämisestä voisi vapautuneesti keskustella missä vain, milloin vain.

Kaikilla ei tietenkään objektiivisesti ajatellen ole resursseja hankkia edes yhtä riippuliidintä. Se on surullista, ja näitä ihmisiä täytyy tukea etteivät he katkeroituisi. Katkeroitumista voi aiheuttaa myös se jos ei-riippuliitäjä kokee itsensä jotenkin vajaaksi riippuliitäjiä silmällä pitäen suunnitellussa yhteiskunnassa. Sitä hän toki tavallaan on, mutta oikea tapa suhtautua on myötätunto ja hyväntahtoinen holhoaminen. Voi vaikka tiedustella, eikö tällainen ihminen voisi vuokrata riippuliidintä tai ostaa kimpassa kaverien kanssa, silloin pääsisi edes vähän osalliseksi tästä inhimillisen onnen korkeimmasta muodosta. Jos joku ei kerta kaikkiaan tahdo riippuliitää, sitä ei tietenkään voi riippuliitäjä ymmärtää, mutta suvaita pitää. Varmaan luonnolla on oma tarkoituksensa, niin että kaikki eivät halua. Kaikilla ei välttämättä kunto kestä, on korkeanpaikankammoa tai muuta ongelmaa siinä taustalla, niin on ihan hyvä etteivät tällaiset ihmiset änge riippuliitokursseille. Parempi että heitä vaan suvaitaan, mutta samalla on tärkeää tavoitella sitä että ainakin useimmat ihmiset aloittaisivat riippuliitämisen ja hankkisivat useampia riippuliitimiä. Ei tuotekehityskään voi mennä eteenpäin jos samoilla liitimillä lennetään vuosikymmenestä toiseen.

Ihmisestä eivät voi totuutta kertoa toiset ihmiset, toki toiset riippuliitäjät jossain määrin. Ihminen voi todella löytää itsensä vain liitäessään yksin, itsensä ja liitimensä varassa henkeäsalpaavan maiseman yllä. Siellä joutuu kohtaamaan itsensä erossa kaikesta arjen hälystä. Jos ihmiseltä puuttuu tämä kokemus, vaikea nähdä miten hän voisi olla täysin eheä. Se vaatii uppoutumista riippuliitämiseen, eli oikeaa tärkeysjärjestystä ja ymmärrystä siitä että suurimman onnen löytämiseksi täytyy myös nähdä vaivaa ja ottaa riskejäkin. Pitää pystyä hyväksymään sekin ettei riippuliidosta koskaan tule täysin turvallista lajia ja että aina voi tapahtua mitä vaan vaikka olisi miten taitava. Täytyy olla valmis luopumaan toisarvoisista asioista jotka veisivät liikaa aikaa ja voimavaroja jotka riippuliitämiseen uppoutuminen vaatii.  Mutta sekin on osa sitä kokemusta, että uskaltaa heittäytyä itsensä ja liitimensä varaan taivaalle ja luottaa siihen että tuuli kantaa ja että jos jotain ongelmaa tulee, niin on valmis kasvamaan ihmisenä sen tilanteen tasalle. Silloin ollaan ihmisenä olemisen ytimessä. Tätä ei voi saavuttaa mitenkään muuten. 

Ihmiskunta on ollut olemassa noin 300 000 vuotta. Riippuliitimiä meillä on ollut vasta kymmeniä vuosia, joten on päivänselvää että ne edustavat inhimillisen kehityksen huippua. Jo Ikaros unelmoi liitämisestä, tänä päivänä se on mahdollista melkein kaikille. Ei voi ymmärtää, miten ihmiset eivät näe tätä ja heittävät hukkaan tilaisuutensa liitää. Jotenkin matalammalle tasolle ne jäävät, ei sille mitään voi. Tavallaan ehkä hyvä, että kun he eivät koskaan tule kohtaamaan itseään taivaalla, niin tämä jää sitten tiedostamatta.

Voisipa peukuttaa monta kertaa tätä <3

Minustakin hauskaa ja hyvin kirjoitettu. Ei siitä vaan pääse mihinkään, että ihmisiä täytyy syntyä toisista ihmisistä, että elämä jatkuisi. Riippuliitimet on hienoja muttei elämälle välttämättömiä. En ole tässä mitenkään käännyttämässä häntä joka on vannoutunut vela tai livi tms., yritän selvittää objektiivisesti mitkä on sellaisia asioita joita ihmisen, ei kenenkään spesifin ihmisen, kannattaa tehdä elämässään ja miten ratkaista asiat. Ei kenenkään spesifin ihmisen, mutta kenties miehillä ja naisilla on tässä biologisista syistä jotain eroja. Teidän mielestänne jokainen valinta on tälle geneeriselle ihmiselle samanarvoinen, ok, mutta ei ole tullut ilmi miksi jokainen valinta olisi samanarvoinen.

Mietin myös sitä vertaispainetta. Jos "yhteiskunta" painostaa saamaan lapsia ja mieluummin vähän nuorempana kuin vanhempana, onko se väärää painostusta, vanhoillista kuonaa josta päästään kunhan ihmiset oppivat ajattelemaan itse, vai onko se sukupolvien aikana kertynyttä kokemusta, joka kertoo ihmiselle jotain hänen tulevaisuudestaan, kertoo siitä ajasta jota hän ei nuorempana todellisuudessa osaa kuvitella? Esimerkiksi, jos lapseton ihminen sanoo, että olen kuuskymppinen, en ole ikinä halunnut lapsia enkö kadu päätöstäni, pitääkö jonkun asiaa harkitsevan antaa sille kokemukselle enemmän painoarvoa (koska henkilö on konsensusta vastaan?), kuin sellaiselle joka sanoo että olin pitkään lapseton, mutta muutin mieleni? Onko jälkimmäinen vain murtunut paineen alla, ja niin ei kävisi vahvemmalle ihmiselle? Onko se "kyllä mieli voi vielä muuttua" tai "vanhempana saatat katua" länkytys peräisin todellisesta kollektiivisesta kokemuksesta, että todellakin näin on käynyt usealle ja hyvin harva on poikkeus, vai onko se vain aivottomien lampaiden määkimistä kun eivät ymmärrä että joku ei olekaan samanlainen kuin he?

Objektiivisesti tarkasteltuna ei voida antaa tiettyä tapaa jolla tehdä asiat tai mikä olisi optimaalisin tilanne. Jos joku tällaista väittää, kumpuaa se nimenomaan omasta subjektiivisesta näkemyksestä asioden tilasta, joita "objektiivisesti" tarkastellaan täysin omasta viitekehyksestä. Ketään koulutettujen vanhempien lapsia ei tosiaan painosteta tekemään lapsia nuorena, harvat ovat itsekään tehneet. Yleensä myös koulutetuissa piireissä voidaan ymmärtää miksi joku ei lapsia halua, joten tällaista painostusta harvoin kohtaa.

Minusta näet hyvin mustavalkoisesti asiat joko tai. En edelleen usko, että jos lapsenhankintaa pohtiva keskustelee onnellisesti lapsettoman kanssa hän tekisi päätöksen sen perusteella. Kuten velatkaan eivät tee päätöstä hankkia lasta muiden hehkutuksen ja "ymmärtämisen" perusteella. Lapsiasiaa pohtiva voi kuunnella kumpaakin koulukuntaa edustavien pohdintoja aiheesta ja tämän jälkeen entistä paremmin päätellä, mikä on ITSELLEEN sopivin tapa elää. Ei siinä ole mitään riskiä. Ei nyt kyse ole mistään propagandasta herranjumala sentään. Se että edes ajattelet olevan joku yksi optimaalisin totuus elämän ihanteellisesta toteuttamisesta kertoo tarvittavan kyvystä kriittiseen, objektiiviseen arviointiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen pakenee itseään isoon taloon ja lasten hälinään. Ei kestä yksinoloa, koska silloin joutuu kohtaamaan itsensä. Kodin, työpaikan ja lähimarketin triangeli luo valheellisen turvallisuudentunteen. Ajan kuluessa sinne kadottaa itsensä. Kun vuosia on kulunut, lapset kasvaneet ja puoliso tuntuu vieraalta, seuraa havahtuminen. Sitten erotaan tai ostetaan harrikka tai molempia. Siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä.

Ei ei, olet totaalisen väärässä. Nimenomaan vanhempana olet jatkuvasti kasvotusten itsesi kanssa, opit tuntemaan sisimmän itsesi. Lapset kasvattavat ja hiovat vanhempaansa enemmän kuin vanhemmat ikinä kykenevät kasvattamaan lapsiaan. Myös parisuhteessa puolisot hiovat toisiaan ja iän myötä nämä hionnat näkyvät juuri siinä itsetuntemuksessa ja tottakai ihan siinä millainen ihminen on. Lapseton ihminen jää tietenkin ilman tätä kasvatusta ja hiontaa, samoin ihminen, joka elää yksin.

Tilastojen mukaan lapsettomat pariskunnat eroavat kaikkein eniten. Vaikka olisi sitä parisuhdeaikaa tuntikausia, on omaa aikaa olla ihan hissukseen ja itsekseen. Ihminen tarvitsee näitä kasvattajia, yksin on vaikeaa, ellei mahdotonta löytää itseään, sitä pyörii vaan siinä omassa pienessä maailmassaan ja jumittuu omaan ajatusmaailmaansa. Tuo jämähtäminen ja kehittymättömyys vain korostuvat iän mukana, toisin kuin pitäisi. 

Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että kenenkään ei pidä hankkia lapsia, ellei niitä oikeasti halua ja ole valmis luopumaan tietyistä asioista (toki tilalle saa valtavan paljon enemmän) ja valmis kasvamaan ja hioutumaan. Minusta ihan liian monet vanhemmiksi sopimattomat hankkivat lapsia. Kaikista ei vain ole siihen hommaan, niinkuin minusta ei olisi hevostenkasvattajaksi tai astronautiksi, vaikka varmaan voisin siinä hommassa oppia yhtä ja toista. On erinomaisen hyvä, että ymmärtää rajansa. Ja sitäpaitsi, maailmassa on ihan liikaa ihmisiä ja on yksinomaan hyvä, että vain osa lisääntyy.

Eikös se jo laulussakin lauleta, että ihmistä pitkin sä et voi itseesi matkustaa.

Ihminenkö joka ei koe parisuhdetta tai vanhemmuutta, ei sitten voi kasvaa ollenkaan?

Eikö mitään muuta sosiaalisuutta ole kuin tiivis yhdessä olo?

Minun mielestäni tiiviit sosiaaliset suhteet, avioliitto 50 vuotta ja lapsikatras, ei ole mikään tae, että kasvaisi henkisesti tai ei jämähtäisi ympyröihinsä.

Ei ole ei. Jos potentiaali kasvuun puuttuu, sitä ei tapahdu.

Matkustelu sen sijaan avartaa. Kunhan sitä tekee moniin eri paikkoihin. Työpaikan vaihdokset, koulut, uudet harrastukset..kaikki sellainen kehittää. Ei se oma mukelo ja oma miehen möllykkä jossain tuppukylän tutuissa piireissä.

Minunkin mielestäni matkailu avartaa (ainakin lovea lompakossa :) ). Itse olen matkaillut laajasti (osin reppureissaten), tehnyt monia erilaisia töitä ja luonut uraa, asunut vuosia ulkomailla jne. Elänyt vuosia velaelämää. Sen lisäksi minulla on kaksi lasta jotka nyt ovat tärkeimmät asiat elämässäni, kun ennen tärkeintä oli jokin muu.

Mitä luulet, mikä näistä kolmesta vaihtoehdosta tarjoaa parhaat mahdollisuudet henkiseen kasvuun ja näkökulman avartamiseen:

- lasten teko ja kasvattaminen

- matkustelu, työpaikan ja asunnon  vaihtaminen jne.

- matkustelu, työpaikan ja asunnon vaihtaminen jne ja lasten teko ja kasvattaminen?

Kun vanhoilta ihmisiltä kysytään, mitä he mahdollisesti katuvat on vastaus aina samantyylinen. Ihmiset katuvat paljon enemmän sitä mitä jättivät tekemättä kun sitä mitä tekivät.

Potentiaali kasvuun= se että olet kehittymätön

En vastaa kysymykseen mikä noista vaihtoehdoista tarjoaa parhaat mahdollisuudet kasvuun ja näkökulman avartamiseen. Sinä olet jo päättänyt että vain lapsi ja urpomies voivat kasvattaa ja matkustelu ei kasvata.

Itseäni on ainakin matkailu avartanut ja uudet ympäristöt.

Huono parisuhde on vain rikkonut ja tehnyt katkeraksi. No sen olen urpoista oppinut, että pärjään paremmin ilman heitä.

Olen siis oppinut vittumaisista ihmisistä vain, sen että parempi olla yksin ja onnellinen kuin sietää ja purra hammasta inhottavan mulkeron kanssa.

Sinä varmaan olet niin vakaasti päättänyt että jokainen vela tulee kuolinvuoteellaan katumaan ankarasti, että turha minun on siihen mitään sanoa.

Saat pitää pääsi. Se on kovaakin kovempaa luuta.

No onneksi sinussa on vahva potentiaali kasvuun. Siinä saattaa olla vain jotain psykologisia esteitä. Niitä voit joskus joutua raivaamaan tieltäsi, vaikka kuvitteletkin olevasi täydellinen ja valaistunut.

Hei, tiedätkö mikä katkeruudessa on parasta? Se, että on vain kaksi syytä tuntea katkeruutta: joko se, että olet pahassa paikassa, uhri ja sorrettu, ja tiedät että siitä asemasta täytyy pikimiten päästä pois jotta pääset katkeruudesta, tai sen vastakohta, olet itse aiheuttanut ongelman ja olet katkera koska maailma on paljastunut erilaiseksi kuin olet kuvitellut eikä toiminutkaan niin kuin sinun mielestä pitäisi, jolloin ainoa ratkaisu on muuttaa omia odotuksia siitä miten asiat toimii ja sopeutua siihen todelliseen maailmaan.

Toisin sanoen, jos olet katkera, tiedät että sinun täytyy joko muuttaa ympäristöä (ehkä siirtyä itse) tai muuttaa itseäsi. Ja kun yrität selvittää minkä tasoinen muutos riittäisi korjaamaan tilanteen ja päästämään katkeruudesta, ei ole viisasta mennä suoraan ääripäihin, eli että kaikki muut ihmiset on läpeensä pahoja ja vaarallisia (jolloin on parasta olla yksin loppuikä), tai että et tiedä maailmasta yhtään mitään etkä ole minkään arvoinen (jolloin ei pidä odottaa eikä kuvitella enää yhtään mitään). Ensimmäinen olisi jotakin sellaista kuin että menenpä tästä sitten suorittamaan kansanmurhan, jälkimmäinen on jotain sellaista kuin että tapanpa itseni sitten tähän. Jos kaikki muut ihmiset on pahoja ja vaarallisia, ja sinä olet ihminen ja kaikki tuntemasi myös, kaikki ovat pahoja ja vaarallisia. Jos et ole minkään arvoinen, olet kuitenkin ihminen ja miksi sinä olisit arvottomampi kuin joku toinen. Jos sinussa on jotain joka on mennyt rikki suhteessa toiseen ihmiseen, sinussa on ainakin ollut jotain hyvää. Jos sinussa on jotain, joka yhä kärsii katkeruudesta, sinussa on yhä jotain hyvää ja elävää.

Maailmassa on pahoja ihmisiä, jotka satuttaa toisia tieten. Paljon enemmän on naiiveja ihmisiä, jotka joutuvat tilanteisiin joissa heitä sattuu tai joissa he satuttavat toisia. Niistä virheistä voi oppia, ja yrittää uusiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei parisuhde tai lapsen kasvussa mukana oleminen automaattisesti ketään kasvata. Mutta ei kasvata matkailukaan. Matkailussa tulee mieleen ainakin kaksi juttua, toinen on se, että uppoaa vieraaseen ympäristöön ja huomaa sopeutuvansa ja selviävänsä siellä ja oppii siinä vähän uutta itsestään ja kenties matkatovereistaan, toinen on se että näkee miten ihan toisenlaiset ihmiset elävät elämäänsä ja saa sitä kautta uutta relevanttia kokemusperäistä tietoa maailmasta ja ihmisistä. Jos matkustaa eikä näistä kumpikaan toteudu, ei siis joudu kohtaamaan tuntematonta itsessään ja maailmassa, ihan sama onko matkustanut ollenkaan.

Matkustaminen on varmaan tosi hieno tapa kasvaa ihmisenä, jos vaan pystyy aina löytämään niitä uusia tuntemattomia. Matkustaminen ei kuitenkaan ole sellaista, mitä kaikki ihmiset voi tehdä koko ajan. Ihmisten ehkä pitäisi keskimäärin matkustaa vähän vähemmän.

Kestävämpiä tapoja kohdata tuntematon ja kasvaa ihmisenä on lyöttäytyä pitkään parisuhteeseen toisen urpon kanssa, ja tehdä se rehellisesti ja rakkaudellisesti. Suhteessa pitää puhua ja käsitellä rehellisesti vaikeita asioita. Siinä pitää olla luottamusta ja sitoutumista, eli että me ollaan nyt perhettä eikä olla menossa tästä mihinkään vaikka ollaankin urpoja, joten on molempien etu että asiat selvitetään. Ja jos urpoilet etkä ymmärrä että urpoilet, toinen antaa palautetta koska hän näkee sinut ulkoapäin ja hän voi edustaa sulle ulkomaailman vaatimuksia suppeassa ja rakastavassa muodossa, jotta voit oppia ja lopettaa urpoilun. Siinä ei välttämättä saa kokemusta täysin vieraasta kulttuurista täysin toisenlaisessa ympäristössä, mutta saa kokemuksen hieman toisenlaisesta kulttuurista samassa ympäristössä kuin jossa itse joutuu elämään, saa kokemuksen siitä miten toisenlaisille aivoille tämä maailma ja elämä näyttäytyy.

Toinen kestävä tapa on hankkia niitä lapsia sen urpon kanssa. Siinä saa kokemusperäistä tietoa paitsi kenties aiheeseen liittyvästä biologisesta todellisuudesta, myös näkee läheltä toisenlaisten aivojen kokemuksen kasvamisesta siinä ympäristössä jossa itsekin joudut elämään ja jota olet omalta osaltasi luomassa. Ne toisenlaiset aivot on ihmisessä joka on monella tapaa samanlainen kuin sinä, monella tapaa samanlainen kuin se sun urpo, voi olla samanlainen kuin vaikka sun sisko tai anoppi tai oma isäsi, mutta myös monella tapaa omanlaisensa. Lapsen myötä saat uuden ikkunan aikaan ja omaan kasvuusi myös. Oma lapsuus tuntui ja tuntuu ikuisuuden pituiselta, nyt tässä on uuden version ikuisuus pikakelautumassa sun kodissa, jossa huomaat että on yllättävän paljon samoja elementtejä kuin omassa lapsuudessasi, koska sinä olet yhteisenä nimittäjänä. Olet itse tällä kertaa aikuisten roolissa ja näet asiat eri kannalta, ja voit tehdä jopa asioita toisin ja sillä tavalla ihmeellisesti työstää omaa lapsuuttasi jälkikäteen, sellaisiakin asioita joita et ikinä ollut ajatellut tai tiedostanut. Vanhempi sopeutuu lapseen ihan siinä missä lapsi vanhempaansa, sitä ei ehkä ole huomannut jos on itse ollut pelkästään se lapsi. Lapsi kasvaessaan heittää vanhemmalle koko ajan uusia haasteita ja avaa uusia puolia työstettäväksi.

Mutta totta kai, jos lapsen kanssa ei muodosta läheistä suhdetta, jos ei ole rehellinen ja rakastava, niin paljon vähemmänhän siinä henkistä kasvua tapahtuu. Väittäisin silti, että pitää olla todella poikkeuksellinen ihminen, että pystyy kaikki kasvattavat kokemukset lapsiperheellisyydessä ohittamaan. Vaikka ulkopuolisen silmään näyttäisi, että siinä nuo sisäsiittoiset möllöttää itseluodussa kaikukammiokuplassaan sukupolvesta toiseen, niin tuskin se ihan niinkään on. Että sopeutuu toiseen ihmiseen ja pystyy elämään yhdessä vaatii kyllä aika paljon yrittämistä.

Olet trolli. Menee oikeasti niin överiksi nuo sinun idiotismit.

Kestävä tapa on lyöttäytyä urpon kanssa parisuhteeseen ja tehdä lapsia.

Ei kukaan muu kuin trollaava porvoolainen lauo tuollaista.

Olet kaikkien aikojen naurettavin, typerin ja puuduttavin ääliö mitä palstalla on koskaan ollut. En tiedä yhtään sinua suurempaa pässiä.

Olet tykittänyt tämän ketjun täyteen mitä uskomattomampia paskan töräyksiä.

Oli tämä ketju aika pitkä jo ennen kuin osuin paikalle. Me ollaan kaikki urpoja ja viallisia ja keskeneräisiä ja heikkoja ja sokeita ja fakkiutuneita. Toinen ihminen on sitä vähän eri tavalla. Jokaisessa meissä on myös viisautta ja hyvyyttä ja potentiaalia kehittyä.

No sori. Olit niin saman kaltainen tuon erään "hullun" jaarittelijan kanssa. Tuo oli niin jollain tavoin yhtä typerän järkyttävää provoamista.

Jäin miettimään tuota kouluttautumista ja lapsia ja sitä kautta älykkyyttä. Useinhan ajatellaan että kouluttautuneet tekevät lapsia myöhemmin tai ei ollenkaan opintojen ja elämänkulun vuoksi. Esittäisin, että älykkyys ja lapsen hankinta eivät lähtökohtaisesti sovi kovin hyvin yhteen, jos ajattelee piirteitä joita keskimääräistä älykkäämmillä on havaittu muita useammin olevan. Eivät kaipaa seuraa, valvovat myöhään, käyttävät päihteitä, viihtyvät oman pään sisällä ym. Eli ominaisuudet jotka yksilöissä on, tekevät lapsiperhearjesta vähemmän houkuttelevaa. Älykkäät eivät välttämättä ole toimintaan suuntautuvia eivätkä tylsisty helposti kun pohdittavaa riittää, lapset saattavat tuntuakin enemmän häiriöltä kuin elämään sisältöä antavalta. Ennenhän tämä ei niinkään ollut ongelma kun vaikkapa lastenhoitajat olivat yleisempiä. Mitä mieltä? Evoluution kannalta tietenkin huonompi juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hehehe, aika hyvä, kiitos! En tiedä kuka tekee virheen, jokainen päättää omasta elämästään ja voi itse ainoastaan lopulta tietää mikä on hänelle se oikea polku. Ei se silti sitä tarkoita, ettenkö suosittelisi useammalle ihmiselle lapsia ja enemmän lapsia, kuin mitä nykyisellään on. Se paitsi uudistaisi meidän yhteiskuntaa, myös tekisi pikkulapsista ja niiden vanhemmista ihan tavallisia ihmisiä. On vaarallista erityisesti lapsille itselleen, jos lapsista tulee harvinaisia pikkukuninkaita. Mutta ei kaikille silti, kaikilla ei objektiivisesti ajatellen ole resursseja. Resursseihin lasken myös sen, jos ei millään halua vaikka hyvin pystyisi, koska silloin pitäisi olla mielettömästi resursseja muuttaa ajatteluaan jotta ei katkeroituisi.

Miksi ihmisen olisi tärkeää uppoutua riippuliitämiseen? Miksi ei olisi tärkeintä uppoutua ihmisenä olemiseen ja varmistaa että itsellä on paras mahdollinen näkyvyys omaan itseen toisten silmin, ympäröimällä itsensä ihmisillä jotka voi sen totuuden kertoa ja joista voi itseään peilata?

Jos lapsilla on noin hyvät seuraukset, niin ajattele miten loistavaa olisi jos ihmisiä alettaisiin kannustamaan riippuliitämiseen! Se tekisi myös riippuliitimistä tavallisia esineitä, esmes niiden kuljettamisesta julkisilla voisi tula helpompaa. Ja riippuliitäjistä tulisi tavallisia ihmisiä joita muut osaisivat arvostaa sellaisina ihmiskunnan kruunuina kuin he ovat. On vaarallista, jos riippuliitäjät joutuvat eristäytymään omiin porukoihinsa muiden ymmärtämättömyyden ja tietämättömyyden takia. Parempi olisi jos riippuliitämisestä voisi vapautuneesti keskustella missä vain, milloin vain.

Kaikilla ei tietenkään objektiivisesti ajatellen ole resursseja hankkia edes yhtä riippuliidintä. Se on surullista, ja näitä ihmisiä täytyy tukea etteivät he katkeroituisi. Katkeroitumista voi aiheuttaa myös se jos ei-riippuliitäjä kokee itsensä jotenkin vajaaksi riippuliitäjiä silmällä pitäen suunnitellussa yhteiskunnassa. Sitä hän toki tavallaan on, mutta oikea tapa suhtautua on myötätunto ja hyväntahtoinen holhoaminen. Voi vaikka tiedustella, eikö tällainen ihminen voisi vuokrata riippuliidintä tai ostaa kimpassa kaverien kanssa, silloin pääsisi edes vähän osalliseksi tästä inhimillisen onnen korkeimmasta muodosta. Jos joku ei kerta kaikkiaan tahdo riippuliitää, sitä ei tietenkään voi riippuliitäjä ymmärtää, mutta suvaita pitää. Varmaan luonnolla on oma tarkoituksensa, niin että kaikki eivät halua. Kaikilla ei välttämättä kunto kestä, on korkeanpaikankammoa tai muuta ongelmaa siinä taustalla, niin on ihan hyvä etteivät tällaiset ihmiset änge riippuliitokursseille. Parempi että heitä vaan suvaitaan, mutta samalla on tärkeää tavoitella sitä että ainakin useimmat ihmiset aloittaisivat riippuliitämisen ja hankkisivat useampia riippuliitimiä. Ei tuotekehityskään voi mennä eteenpäin jos samoilla liitimillä lennetään vuosikymmenestä toiseen.

Ihmisestä eivät voi totuutta kertoa toiset ihmiset, toki toiset riippuliitäjät jossain määrin. Ihminen voi todella löytää itsensä vain liitäessään yksin, itsensä ja liitimensä varassa henkeäsalpaavan maiseman yllä. Siellä joutuu kohtaamaan itsensä erossa kaikesta arjen hälystä. Jos ihmiseltä puuttuu tämä kokemus, vaikea nähdä miten hän voisi olla täysin eheä. Se vaatii uppoutumista riippuliitämiseen, eli oikeaa tärkeysjärjestystä ja ymmärrystä siitä että suurimman onnen löytämiseksi täytyy myös nähdä vaivaa ja ottaa riskejäkin. Pitää pystyä hyväksymään sekin ettei riippuliidosta koskaan tule täysin turvallista lajia ja että aina voi tapahtua mitä vaan vaikka olisi miten taitava. Täytyy olla valmis luopumaan toisarvoisista asioista jotka veisivät liikaa aikaa ja voimavaroja jotka riippuliitämiseen uppoutuminen vaatii.  Mutta sekin on osa sitä kokemusta, että uskaltaa heittäytyä itsensä ja liitimensä varaan taivaalle ja luottaa siihen että tuuli kantaa ja että jos jotain ongelmaa tulee, niin on valmis kasvamaan ihmisenä sen tilanteen tasalle. Silloin ollaan ihmisenä olemisen ytimessä. Tätä ei voi saavuttaa mitenkään muuten. 

Ihmiskunta on ollut olemassa noin 300 000 vuotta. Riippuliitimiä meillä on ollut vasta kymmeniä vuosia, joten on päivänselvää että ne edustavat inhimillisen kehityksen huippua. Jo Ikaros unelmoi liitämisestä, tänä päivänä se on mahdollista melkein kaikille. Ei voi ymmärtää, miten ihmiset eivät näe tätä ja heittävät hukkaan tilaisuutensa liitää. Jotenkin matalammalle tasolle ne jäävät, ei sille mitään voi. Tavallaan ehkä hyvä, että kun he eivät koskaan tule kohtaamaan itseään taivaalla, niin tämä jää sitten tiedostamatta.

Voisipa peukuttaa monta kertaa tätä <3

Minustakin hauskaa ja hyvin kirjoitettu. Ei siitä vaan pääse mihinkään, että ihmisiä täytyy syntyä toisista ihmisistä, että elämä jatkuisi. Riippuliitimet on hienoja muttei elämälle välttämättömiä. En ole tässä mitenkään käännyttämässä häntä joka on vannoutunut vela tai livi tms., yritän selvittää objektiivisesti mitkä on sellaisia asioita joita ihmisen, ei kenenkään spesifin ihmisen, kannattaa tehdä elämässään ja miten ratkaista asiat. Ei kenenkään spesifin ihmisen, mutta kenties miehillä ja naisilla on tässä biologisista syistä jotain eroja. Teidän mielestänne jokainen valinta on tälle geneeriselle ihmiselle samanarvoinen, ok, mutta ei ole tullut ilmi miksi jokainen valinta olisi samanarvoinen.

Mietin myös sitä vertaispainetta. Jos "yhteiskunta" painostaa saamaan lapsia ja mieluummin vähän nuorempana kuin vanhempana, onko se väärää painostusta, vanhoillista kuonaa josta päästään kunhan ihmiset oppivat ajattelemaan itse, vai onko se sukupolvien aikana kertynyttä kokemusta, joka kertoo ihmiselle jotain hänen tulevaisuudestaan, kertoo siitä ajasta jota hän ei nuorempana todellisuudessa osaa kuvitella? Esimerkiksi, jos lapseton ihminen sanoo, että olen kuuskymppinen, en ole ikinä halunnut lapsia enkö kadu päätöstäni, pitääkö jonkun asiaa harkitsevan antaa sille kokemukselle enemmän painoarvoa (koska henkilö on konsensusta vastaan?), kuin sellaiselle joka sanoo että olin pitkään lapseton, mutta muutin mieleni? Onko jälkimmäinen vain murtunut paineen alla, ja niin ei kävisi vahvemmalle ihmiselle? Onko se "kyllä mieli voi vielä muuttua" tai "vanhempana saatat katua" länkytys peräisin todellisesta kollektiivisesta kokemuksesta, että todellakin näin on käynyt usealle ja hyvin harva on poikkeus, vai onko se vain aivottomien lampaiden määkimistä kun eivät ymmärrä että joku ei olekaan samanlainen kuin he?

Objektiivisesti tarkasteltuna ei voida antaa tiettyä tapaa jolla tehdä asiat tai mikä olisi optimaalisin tilanne. Jos joku tällaista väittää, kumpuaa se nimenomaan omasta subjektiivisesta näkemyksestä asioden tilasta, joita "objektiivisesti" tarkastellaan täysin omasta viitekehyksestä. Ketään koulutettujen vanhempien lapsia ei tosiaan painosteta tekemään lapsia nuorena, harvat ovat itsekään tehneet. Yleensä myös koulutetuissa piireissä voidaan ymmärtää miksi joku ei lapsia halua, joten tällaista painostusta harvoin kohtaa.

Minusta näet hyvin mustavalkoisesti asiat joko tai. En edelleen usko, että jos lapsenhankintaa pohtiva keskustelee onnellisesti lapsettoman kanssa hän tekisi päätöksen sen perusteella. Kuten velatkaan eivät tee päätöstä hankkia lasta muiden hehkutuksen ja "ymmärtämisen" perusteella. Lapsiasiaa pohtiva voi kuunnella kumpaakin koulukuntaa edustavien pohdintoja aiheesta ja tämän jälkeen entistä paremmin päätellä, mikä on ITSELLEEN sopivin tapa elää. Ei siinä ole mitään riskiä. Ei nyt kyse ole mistään propagandasta herranjumala sentään. Se että edes ajattelet olevan joku yksi optimaalisin totuus elämän ihanteellisesta toteuttamisesta kertoo tarvittavan kyvystä kriittiseen, objektiiviseen arviointiin.

Joo ei nuorena, mutta sanotaanko että ei kukaan suosittele odottamaan että tulee neljäkymppiä täyteen ja miettii sitten, näkeekö joskus tulevaisuudessa elämässään lapsia.

Miksi ajattelet, että ei voi olla mitään yleispäteviä linjauksia? Entä jos olen joskus ollut samaa mieltä sinun kanssasi ja sittemmin ajatellut kriittisesti ja objektiivisesti asiaa, ja joutunut luopumaan tuosta uskosta?

Väitän, että kukaan ihminen ei käytännössä elä niin rationaalisesti, että punnitsee jokaisen ratkaisun siltä kannalta että mikä on ITSELLEEN sopivin tapa elää. Eikö meillä ole mielettömästi psykologista, sosiologista, neurologista jne. jne. tutkimusta joka osoittaa, että ihminen tietoisesti hallitsee vain olemattoman pientä siivua kehostaan ja siitä mitä tekee tai ajattelee, ja on altis vaikka minkälaisille vaikutteille jotka omaksuu muka omiksi ajatuksikseen? Jotkut jopa kyseenalaistavat vapaan tahdon olemassaolon, voidaan esittää että aivomme syöttää meille valmiiksi muotoillut ajatukset, "on a need-to-know basis", vasta kun päätös toimia on jo tosiasiallisesti tehty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen pakenee itseään isoon taloon ja lasten hälinään. Ei kestä yksinoloa, koska silloin joutuu kohtaamaan itsensä. Kodin, työpaikan ja lähimarketin triangeli luo valheellisen turvallisuudentunteen. Ajan kuluessa sinne kadottaa itsensä. Kun vuosia on kulunut, lapset kasvaneet ja puoliso tuntuu vieraalta, seuraa havahtuminen. Sitten erotaan tai ostetaan harrikka tai molempia. Siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä.

Ei ei, olet totaalisen väärässä. Nimenomaan vanhempana olet jatkuvasti kasvotusten itsesi kanssa, opit tuntemaan sisimmän itsesi. Lapset kasvattavat ja hiovat vanhempaansa enemmän kuin vanhemmat ikinä kykenevät kasvattamaan lapsiaan. Myös parisuhteessa puolisot hiovat toisiaan ja iän myötä nämä hionnat näkyvät juuri siinä itsetuntemuksessa ja tottakai ihan siinä millainen ihminen on. Lapseton ihminen jää tietenkin ilman tätä kasvatusta ja hiontaa, samoin ihminen, joka elää yksin.

Tilastojen mukaan lapsettomat pariskunnat eroavat kaikkein eniten. Vaikka olisi sitä parisuhdeaikaa tuntikausia, on omaa aikaa olla ihan hissukseen ja itsekseen. Ihminen tarvitsee näitä kasvattajia, yksin on vaikeaa, ellei mahdotonta löytää itseään, sitä pyörii vaan siinä omassa pienessä maailmassaan ja jumittuu omaan ajatusmaailmaansa. Tuo jämähtäminen ja kehittymättömyys vain korostuvat iän mukana, toisin kuin pitäisi. 

Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että kenenkään ei pidä hankkia lapsia, ellei niitä oikeasti halua ja ole valmis luopumaan tietyistä asioista (toki tilalle saa valtavan paljon enemmän) ja valmis kasvamaan ja hioutumaan. Minusta ihan liian monet vanhemmiksi sopimattomat hankkivat lapsia. Kaikista ei vain ole siihen hommaan, niinkuin minusta ei olisi hevostenkasvattajaksi tai astronautiksi, vaikka varmaan voisin siinä hommassa oppia yhtä ja toista. On erinomaisen hyvä, että ymmärtää rajansa. Ja sitäpaitsi, maailmassa on ihan liikaa ihmisiä ja on yksinomaan hyvä, että vain osa lisääntyy.

Eikös se jo laulussakin lauleta, että ihmistä pitkin sä et voi itseesi matkustaa.

Ihminenkö joka ei koe parisuhdetta tai vanhemmuutta, ei sitten voi kasvaa ollenkaan?

Eikö mitään muuta sosiaalisuutta ole kuin tiivis yhdessä olo?

Minun mielestäni tiiviit sosiaaliset suhteet, avioliitto 50 vuotta ja lapsikatras, ei ole mikään tae, että kasvaisi henkisesti tai ei jämähtäisi ympyröihinsä.

Ei ole ei. Jos potentiaali kasvuun puuttuu, sitä ei tapahdu.

Matkustelu sen sijaan avartaa. Kunhan sitä tekee moniin eri paikkoihin. Työpaikan vaihdokset, koulut, uudet harrastukset..kaikki sellainen kehittää. Ei se oma mukelo ja oma miehen möllykkä jossain tuppukylän tutuissa piireissä.

Minunkin mielestäni matkailu avartaa (ainakin lovea lompakossa :) ). Itse olen matkaillut laajasti (osin reppureissaten), tehnyt monia erilaisia töitä ja luonut uraa, asunut vuosia ulkomailla jne. Elänyt vuosia velaelämää. Sen lisäksi minulla on kaksi lasta jotka nyt ovat tärkeimmät asiat elämässäni, kun ennen tärkeintä oli jokin muu.

Mitä luulet, mikä näistä kolmesta vaihtoehdosta tarjoaa parhaat mahdollisuudet henkiseen kasvuun ja näkökulman avartamiseen:

- lasten teko ja kasvattaminen

- matkustelu, työpaikan ja asunnon  vaihtaminen jne.

- matkustelu, työpaikan ja asunnon vaihtaminen jne ja lasten teko ja kasvattaminen?

Kun vanhoilta ihmisiltä kysytään, mitä he mahdollisesti katuvat on vastaus aina samantyylinen. Ihmiset katuvat paljon enemmän sitä mitä jättivät tekemättä kun sitä mitä tekivät.

Potentiaali kasvuun= se että olet kehittymätön

En vastaa kysymykseen mikä noista vaihtoehdoista tarjoaa parhaat mahdollisuudet kasvuun ja näkökulman avartamiseen. Sinä olet jo päättänyt että vain lapsi ja urpomies voivat kasvattaa ja matkustelu ei kasvata.

Itseäni on ainakin matkailu avartanut ja uudet ympäristöt.

Huono parisuhde on vain rikkonut ja tehnyt katkeraksi. No sen olen urpoista oppinut, että pärjään paremmin ilman heitä.

Olen siis oppinut vittumaisista ihmisistä vain, sen että parempi olla yksin ja onnellinen kuin sietää ja purra hammasta inhottavan mulkeron kanssa.

Sinä varmaan olet niin vakaasti päättänyt että jokainen vela tulee kuolinvuoteellaan katumaan ankarasti, että turha minun on siihen mitään sanoa.

Saat pitää pääsi. Se on kovaakin kovempaa luuta.

No onneksi sinussa on vahva potentiaali kasvuun. Siinä saattaa olla vain jotain psykologisia esteitä. Niitä voit joskus joutua raivaamaan tieltäsi, vaikka kuvitteletkin olevasi täydellinen ja valaistunut.

Hei, tiedätkö mikä katkeruudessa on parasta? Se, että on vain kaksi syytä tuntea katkeruutta: joko se, että olet pahassa paikassa, uhri ja sorrettu, ja tiedät että siitä asemasta täytyy pikimiten päästä pois jotta pääset katkeruudesta, tai sen vastakohta, olet itse aiheuttanut ongelman ja olet katkera koska maailma on paljastunut erilaiseksi kuin olet kuvitellut eikä toiminutkaan niin kuin sinun mielestä pitäisi, jolloin ainoa ratkaisu on muuttaa omia odotuksia siitä miten asiat toimii ja sopeutua siihen todelliseen maailmaan.

Toisin sanoen, jos olet katkera, tiedät että sinun täytyy joko muuttaa ympäristöä (ehkä siirtyä itse) tai muuttaa itseäsi. Ja kun yrität selvittää minkä tasoinen muutos riittäisi korjaamaan tilanteen ja päästämään katkeruudesta, ei ole viisasta mennä suoraan ääripäihin, eli että kaikki muut ihmiset on läpeensä pahoja ja vaarallisia (jolloin on parasta olla yksin loppuikä), tai että et tiedä maailmasta yhtään mitään etkä ole minkään arvoinen (jolloin ei pidä odottaa eikä kuvitella enää yhtään mitään). Ensimmäinen olisi jotakin sellaista kuin että menenpä tästä sitten suorittamaan kansanmurhan, jälkimmäinen on jotain sellaista kuin että tapanpa itseni sitten tähän. Jos kaikki muut ihmiset on pahoja ja vaarallisia, ja sinä olet ihminen ja kaikki tuntemasi myös, kaikki ovat pahoja ja vaarallisia. Jos et ole minkään arvoinen, olet kuitenkin ihminen ja miksi sinä olisit arvottomampi kuin joku toinen. Jos sinussa on jotain joka on mennyt rikki suhteessa toiseen ihmiseen, sinussa on ainakin ollut jotain hyvää. Jos sinussa on jotain, joka yhä kärsii katkeruudesta, sinussa on yhä jotain hyvää ja elävää.

Maailmassa on pahoja ihmisiä, jotka satuttaa toisia tieten. Paljon enemmän on naiiveja ihmisiä, jotka joutuvat tilanteisiin joissa heitä sattuu tai joissa he satuttavat toisia. Niistä virheistä voi oppia, ja yrittää uusiksi.

Olen jo muuttanut itseäni. Olen päättänyt etten enää koskaan luota ihmiseen. Monta pettymystä ja kaltoin kohtelua piti kokea. En odota ihmisiltä enää mitään. Jos joku on hyvä ja kunnollinen, se on vain iloinen yllätys.

En myöskään tarvitse ketään ihmistä itselleni tiiviiseen kanssa käymiseen. Minulle riittää hyvin, että on vain yhden käden sormilla laskettava määrä läheisiä ihmisiä. Täysin erakko en tarvitse olla.

En ymmärrä enää, miksi olen joskus edes halunnut parisuhdetta. Eihän sellaisissa ole mitään järkeä. Ihminen kokee oksitosiini huuman, joka kestää muutaman kuukauden. Sen jälkeen toinen ihminen alkaa raivostuttaa ja riistää hengitys ilmaasi.

Olen jollain tavalla myös kiitollinen noista kokemuksista. Olen myös ikionnellinen, etten koskaan sitoutunut kehenkään taloudellisesti tai sinetöinyt itseäni toiseen esim. lisääntymällä hänen kanssaan. Silloin olisin itsarin partaalla.

Olen myös kiitollinen siitä, että olen jotenkin oppinut pärjäämään itsenäisesti, enkä tarvitse miehen apua mihinkään. Se oppi on arvokas, ettei missään koneessa ja laitteessa ole munanreikää, johon tarvitsee aktivointi avaimen.

Teoriassa pidän mahdollisena että joku toinen ihminen voi olla onnellinen koko loppuikänsä saman ihmisen kanssa parisuhteessa. Muita ihmisiä seuraamalla ja itse kokemalla, en kuitenkaan aidosti usko siihen. Avioerotilastot, pettämisen yleisyys ja biologia tukevat käsitystäni..niin ja se kun kuuntelee ja observoi joitakin "onnellisia" ikipareja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei parisuhde tai lapsen kasvussa mukana oleminen automaattisesti ketään kasvata. Mutta ei kasvata matkailukaan. Matkailussa tulee mieleen ainakin kaksi juttua, toinen on se, että uppoaa vieraaseen ympäristöön ja huomaa sopeutuvansa ja selviävänsä siellä ja oppii siinä vähän uutta itsestään ja kenties matkatovereistaan, toinen on se että näkee miten ihan toisenlaiset ihmiset elävät elämäänsä ja saa sitä kautta uutta relevanttia kokemusperäistä tietoa maailmasta ja ihmisistä. Jos matkustaa eikä näistä kumpikaan toteudu, ei siis joudu kohtaamaan tuntematonta itsessään ja maailmassa, ihan sama onko matkustanut ollenkaan.

Matkustaminen on varmaan tosi hieno tapa kasvaa ihmisenä, jos vaan pystyy aina löytämään niitä uusia tuntemattomia. Matkustaminen ei kuitenkaan ole sellaista, mitä kaikki ihmiset voi tehdä koko ajan. Ihmisten ehkä pitäisi keskimäärin matkustaa vähän vähemmän.

Kestävämpiä tapoja kohdata tuntematon ja kasvaa ihmisenä on lyöttäytyä pitkään parisuhteeseen toisen urpon kanssa, ja tehdä se rehellisesti ja rakkaudellisesti. Suhteessa pitää puhua ja käsitellä rehellisesti vaikeita asioita. Siinä pitää olla luottamusta ja sitoutumista, eli että me ollaan nyt perhettä eikä olla menossa tästä mihinkään vaikka ollaankin urpoja, joten on molempien etu että asiat selvitetään. Ja jos urpoilet etkä ymmärrä että urpoilet, toinen antaa palautetta koska hän näkee sinut ulkoapäin ja hän voi edustaa sulle ulkomaailman vaatimuksia suppeassa ja rakastavassa muodossa, jotta voit oppia ja lopettaa urpoilun. Siinä ei välttämättä saa kokemusta täysin vieraasta kulttuurista täysin toisenlaisessa ympäristössä, mutta saa kokemuksen hieman toisenlaisesta kulttuurista samassa ympäristössä kuin jossa itse joutuu elämään, saa kokemuksen siitä miten toisenlaisille aivoille tämä maailma ja elämä näyttäytyy.

Toinen kestävä tapa on hankkia niitä lapsia sen urpon kanssa. Siinä saa kokemusperäistä tietoa paitsi kenties aiheeseen liittyvästä biologisesta todellisuudesta, myös näkee läheltä toisenlaisten aivojen kokemuksen kasvamisesta siinä ympäristössä jossa itsekin joudut elämään ja jota olet omalta osaltasi luomassa. Ne toisenlaiset aivot on ihmisessä joka on monella tapaa samanlainen kuin sinä, monella tapaa samanlainen kuin se sun urpo, voi olla samanlainen kuin vaikka sun sisko tai anoppi tai oma isäsi, mutta myös monella tapaa omanlaisensa. Lapsen myötä saat uuden ikkunan aikaan ja omaan kasvuusi myös. Oma lapsuus tuntui ja tuntuu ikuisuuden pituiselta, nyt tässä on uuden version ikuisuus pikakelautumassa sun kodissa, jossa huomaat että on yllättävän paljon samoja elementtejä kuin omassa lapsuudessasi, koska sinä olet yhteisenä nimittäjänä. Olet itse tällä kertaa aikuisten roolissa ja näet asiat eri kannalta, ja voit tehdä jopa asioita toisin ja sillä tavalla ihmeellisesti työstää omaa lapsuuttasi jälkikäteen, sellaisiakin asioita joita et ikinä ollut ajatellut tai tiedostanut. Vanhempi sopeutuu lapseen ihan siinä missä lapsi vanhempaansa, sitä ei ehkä ole huomannut jos on itse ollut pelkästään se lapsi. Lapsi kasvaessaan heittää vanhemmalle koko ajan uusia haasteita ja avaa uusia puolia työstettäväksi.

Mutta totta kai, jos lapsen kanssa ei muodosta läheistä suhdetta, jos ei ole rehellinen ja rakastava, niin paljon vähemmänhän siinä henkistä kasvua tapahtuu. Väittäisin silti, että pitää olla todella poikkeuksellinen ihminen, että pystyy kaikki kasvattavat kokemukset lapsiperheellisyydessä ohittamaan. Vaikka ulkopuolisen silmään näyttäisi, että siinä nuo sisäsiittoiset möllöttää itseluodussa kaikukammiokuplassaan sukupolvesta toiseen, niin tuskin se ihan niinkään on. Että sopeutuu toiseen ihmiseen ja pystyy elämään yhdessä vaatii kyllä aika paljon yrittämistä.

Olet trolli. Menee oikeasti niin överiksi nuo sinun idiotismit.

Kestävä tapa on lyöttäytyä urpon kanssa parisuhteeseen ja tehdä lapsia.

Ei kukaan muu kuin trollaava porvoolainen lauo tuollaista.

Olet kaikkien aikojen naurettavin, typerin ja puuduttavin ääliö mitä palstalla on koskaan ollut. En tiedä yhtään sinua suurempaa pässiä.

Olet tykittänyt tämän ketjun täyteen mitä uskomattomampia paskan töräyksiä.

Oli tämä ketju aika pitkä jo ennen kuin osuin paikalle. Me ollaan kaikki urpoja ja viallisia ja keskeneräisiä ja heikkoja ja sokeita ja fakkiutuneita. Toinen ihminen on sitä vähän eri tavalla. Jokaisessa meissä on myös viisautta ja hyvyyttä ja potentiaalia kehittyä.

No sori. Olit niin saman kaltainen tuon erään "hullun" jaarittelijan kanssa. Tuo oli niin jollain tavoin yhtä typerän järkyttävää provoamista.

Ei ei, yhä se sama hullu. Lakkasin vain käyttämästä sitä nimimerkkiä, kun ei se enää seuraavana aamuna ollut niin hauska. En ole hullu, enkä edes tietoisesti provoa, vaan esitän vilpittömästi mitä tärkeästä ja henkilökohtaisestakin asiasta ajattelen. Jos en kirjoittaisi näitä tänne tai jonnekin, ne pyörisi päässäni jatkuvalla syötöllä. Tietysti toivon myös, että toisesta näkökulmasta asiaa katsovat kommentoisivat asiallisesti. Jos osaisin sanoa sanottavani tiivistetymmin, tekisin niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hehehe, aika hyvä, kiitos! En tiedä kuka tekee virheen, jokainen päättää omasta elämästään ja voi itse ainoastaan lopulta tietää mikä on hänelle se oikea polku. Ei se silti sitä tarkoita, ettenkö suosittelisi useammalle ihmiselle lapsia ja enemmän lapsia, kuin mitä nykyisellään on. Se paitsi uudistaisi meidän yhteiskuntaa, myös tekisi pikkulapsista ja niiden vanhemmista ihan tavallisia ihmisiä. On vaarallista erityisesti lapsille itselleen, jos lapsista tulee harvinaisia pikkukuninkaita. Mutta ei kaikille silti, kaikilla ei objektiivisesti ajatellen ole resursseja. Resursseihin lasken myös sen, jos ei millään halua vaikka hyvin pystyisi, koska silloin pitäisi olla mielettömästi resursseja muuttaa ajatteluaan jotta ei katkeroituisi.

Miksi ihmisen olisi tärkeää uppoutua riippuliitämiseen? Miksi ei olisi tärkeintä uppoutua ihmisenä olemiseen ja varmistaa että itsellä on paras mahdollinen näkyvyys omaan itseen toisten silmin, ympäröimällä itsensä ihmisillä jotka voi sen totuuden kertoa ja joista voi itseään peilata?

Jos lapsilla on noin hyvät seuraukset, niin ajattele miten loistavaa olisi jos ihmisiä alettaisiin kannustamaan riippuliitämiseen! Se tekisi myös riippuliitimistä tavallisia esineitä, esmes niiden kuljettamisesta julkisilla voisi tula helpompaa. Ja riippuliitäjistä tulisi tavallisia ihmisiä joita muut osaisivat arvostaa sellaisina ihmiskunnan kruunuina kuin he ovat. On vaarallista, jos riippuliitäjät joutuvat eristäytymään omiin porukoihinsa muiden ymmärtämättömyyden ja tietämättömyyden takia. Parempi olisi jos riippuliitämisestä voisi vapautuneesti keskustella missä vain, milloin vain.

Kaikilla ei tietenkään objektiivisesti ajatellen ole resursseja hankkia edes yhtä riippuliidintä. Se on surullista, ja näitä ihmisiä täytyy tukea etteivät he katkeroituisi. Katkeroitumista voi aiheuttaa myös se jos ei-riippuliitäjä kokee itsensä jotenkin vajaaksi riippuliitäjiä silmällä pitäen suunnitellussa yhteiskunnassa. Sitä hän toki tavallaan on, mutta oikea tapa suhtautua on myötätunto ja hyväntahtoinen holhoaminen. Voi vaikka tiedustella, eikö tällainen ihminen voisi vuokrata riippuliidintä tai ostaa kimpassa kaverien kanssa, silloin pääsisi edes vähän osalliseksi tästä inhimillisen onnen korkeimmasta muodosta. Jos joku ei kerta kaikkiaan tahdo riippuliitää, sitä ei tietenkään voi riippuliitäjä ymmärtää, mutta suvaita pitää. Varmaan luonnolla on oma tarkoituksensa, niin että kaikki eivät halua. Kaikilla ei välttämättä kunto kestä, on korkeanpaikankammoa tai muuta ongelmaa siinä taustalla, niin on ihan hyvä etteivät tällaiset ihmiset änge riippuliitokursseille. Parempi että heitä vaan suvaitaan, mutta samalla on tärkeää tavoitella sitä että ainakin useimmat ihmiset aloittaisivat riippuliitämisen ja hankkisivat useampia riippuliitimiä. Ei tuotekehityskään voi mennä eteenpäin jos samoilla liitimillä lennetään vuosikymmenestä toiseen.

Ihmisestä eivät voi totuutta kertoa toiset ihmiset, toki toiset riippuliitäjät jossain määrin. Ihminen voi todella löytää itsensä vain liitäessään yksin, itsensä ja liitimensä varassa henkeäsalpaavan maiseman yllä. Siellä joutuu kohtaamaan itsensä erossa kaikesta arjen hälystä. Jos ihmiseltä puuttuu tämä kokemus, vaikea nähdä miten hän voisi olla täysin eheä. Se vaatii uppoutumista riippuliitämiseen, eli oikeaa tärkeysjärjestystä ja ymmärrystä siitä että suurimman onnen löytämiseksi täytyy myös nähdä vaivaa ja ottaa riskejäkin. Pitää pystyä hyväksymään sekin ettei riippuliidosta koskaan tule täysin turvallista lajia ja että aina voi tapahtua mitä vaan vaikka olisi miten taitava. Täytyy olla valmis luopumaan toisarvoisista asioista jotka veisivät liikaa aikaa ja voimavaroja jotka riippuliitämiseen uppoutuminen vaatii.  Mutta sekin on osa sitä kokemusta, että uskaltaa heittäytyä itsensä ja liitimensä varaan taivaalle ja luottaa siihen että tuuli kantaa ja että jos jotain ongelmaa tulee, niin on valmis kasvamaan ihmisenä sen tilanteen tasalle. Silloin ollaan ihmisenä olemisen ytimessä. Tätä ei voi saavuttaa mitenkään muuten. 

Ihmiskunta on ollut olemassa noin 300 000 vuotta. Riippuliitimiä meillä on ollut vasta kymmeniä vuosia, joten on päivänselvää että ne edustavat inhimillisen kehityksen huippua. Jo Ikaros unelmoi liitämisestä, tänä päivänä se on mahdollista melkein kaikille. Ei voi ymmärtää, miten ihmiset eivät näe tätä ja heittävät hukkaan tilaisuutensa liitää. Jotenkin matalammalle tasolle ne jäävät, ei sille mitään voi. Tavallaan ehkä hyvä, että kun he eivät koskaan tule kohtaamaan itseään taivaalla, niin tämä jää sitten tiedostamatta.

Voisipa peukuttaa monta kertaa tätä <3

Minustakin hauskaa ja hyvin kirjoitettu. Ei siitä vaan pääse mihinkään, että ihmisiä täytyy syntyä toisista ihmisistä, että elämä jatkuisi. Riippuliitimet on hienoja muttei elämälle välttämättömiä. En ole tässä mitenkään käännyttämässä häntä joka on vannoutunut vela tai livi tms., yritän selvittää objektiivisesti mitkä on sellaisia asioita joita ihmisen, ei kenenkään spesifin ihmisen, kannattaa tehdä elämässään ja miten ratkaista asiat. Ei kenenkään spesifin ihmisen, mutta kenties miehillä ja naisilla on tässä biologisista syistä jotain eroja. Teidän mielestänne jokainen valinta on tälle geneeriselle ihmiselle samanarvoinen, ok, mutta ei ole tullut ilmi miksi jokainen valinta olisi samanarvoinen.

Mietin myös sitä vertaispainetta. Jos "yhteiskunta" painostaa saamaan lapsia ja mieluummin vähän nuorempana kuin vanhempana, onko se väärää painostusta, vanhoillista kuonaa josta päästään kunhan ihmiset oppivat ajattelemaan itse, vai onko se sukupolvien aikana kertynyttä kokemusta, joka kertoo ihmiselle jotain hänen tulevaisuudestaan, kertoo siitä ajasta jota hän ei nuorempana todellisuudessa osaa kuvitella? Esimerkiksi, jos lapseton ihminen sanoo, että olen kuuskymppinen, en ole ikinä halunnut lapsia enkö kadu päätöstäni, pitääkö jonkun asiaa harkitsevan antaa sille kokemukselle enemmän painoarvoa (koska henkilö on konsensusta vastaan?), kuin sellaiselle joka sanoo että olin pitkään lapseton, mutta muutin mieleni? Onko jälkimmäinen vain murtunut paineen alla, ja niin ei kävisi vahvemmalle ihmiselle? Onko se "kyllä mieli voi vielä muuttua" tai "vanhempana saatat katua" länkytys peräisin todellisesta kollektiivisesta kokemuksesta, että todellakin näin on käynyt usealle ja hyvin harva on poikkeus, vai onko se vain aivottomien lampaiden määkimistä kun eivät ymmärrä että joku ei olekaan samanlainen kuin he?

Objektiivisesti tarkasteltuna ei voida antaa tiettyä tapaa jolla tehdä asiat tai mikä olisi optimaalisin tilanne. Jos joku tällaista väittää, kumpuaa se nimenomaan omasta subjektiivisesta näkemyksestä asioden tilasta, joita "objektiivisesti" tarkastellaan täysin omasta viitekehyksestä. Ketään koulutettujen vanhempien lapsia ei tosiaan painosteta tekemään lapsia nuorena, harvat ovat itsekään tehneet. Yleensä myös koulutetuissa piireissä voidaan ymmärtää miksi joku ei lapsia halua, joten tällaista painostusta harvoin kohtaa.

Minusta näet hyvin mustavalkoisesti asiat joko tai. En edelleen usko, että jos lapsenhankintaa pohtiva keskustelee onnellisesti lapsettoman kanssa hän tekisi päätöksen sen perusteella. Kuten velatkaan eivät tee päätöstä hankkia lasta muiden hehkutuksen ja "ymmärtämisen" perusteella. Lapsiasiaa pohtiva voi kuunnella kumpaakin koulukuntaa edustavien pohdintoja aiheesta ja tämän jälkeen entistä paremmin päätellä, mikä on ITSELLEEN sopivin tapa elää. Ei siinä ole mitään riskiä. Ei nyt kyse ole mistään propagandasta herranjumala sentään. Se että edes ajattelet olevan joku yksi optimaalisin totuus elämän ihanteellisesta toteuttamisesta kertoo tarvittavan kyvystä kriittiseen, objektiiviseen arviointiin.

Joo ei nuorena, mutta sanotaanko että ei kukaan suosittele odottamaan että tulee neljäkymppiä täyteen ja miettii sitten, näkeekö joskus tulevaisuudessa elämässään lapsia.

Miksi ajattelet, että ei voi olla mitään yleispäteviä linjauksia? Entä jos olen joskus ollut samaa mieltä sinun kanssasi ja sittemmin ajatellut kriittisesti ja objektiivisesti asiaa, ja joutunut luopumaan tuosta uskosta?

Väitän, että kukaan ihminen ei käytännössä elä niin rationaalisesti, että punnitsee jokaisen ratkaisun siltä kannalta että mikä on ITSELLEEN sopivin tapa elää. Eikö meillä ole mielettömästi psykologista, sosiologista, neurologista jne. jne. tutkimusta joka osoittaa, että ihminen tietoisesti hallitsee vain olemattoman pientä siivua kehostaan ja siitä mitä tekee tai ajattelee, ja on altis vaikka minkälaisille vaikutteille jotka omaksuu muka omiksi ajatuksikseen? Jotkut jopa kyseenalaistavat vapaan tahdon olemassaolon, voidaan esittää että aivomme syöttää meille valmiiksi muotoillut ajatukset, "on a need-to-know basis", vasta kun päätös toimia on jo tosiasiallisesti tehty.

Sehän on ihan totta ja todistettu ettei mitään vapaata tahtoa ole.

Se että joku jättää tarkoituksella lapset tekemättä, johtunee siitä, että ihminen kokee ettei lapsiperhe ole itselleen sopiva tapa elää. Se kokemus on tulosta jostain. Halu elää ilman lapsia, on seuraus jostain kokemuksista. Ehkä siitä esimerkiksi, että on oppinut, ettei kestä valvomista, hälinää ja sitä että on vastuussa koko ajan toisesta ihmisestä.

Jos jollain ihmisellä ei ole kokemusta valvomisesta, jatkuvasta kuormittavasta hälinästä tai siitä miten kuormittuu jatkuvasta vastuussa olosta, voi hyvinkin aiheuttaa sen, ettei halua lapsettomuuten ole puhjennut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen pakenee itseään isoon taloon ja lasten hälinään. Ei kestä yksinoloa, koska silloin joutuu kohtaamaan itsensä. Kodin, työpaikan ja lähimarketin triangeli luo valheellisen turvallisuudentunteen. Ajan kuluessa sinne kadottaa itsensä. Kun vuosia on kulunut, lapset kasvaneet ja puoliso tuntuu vieraalta, seuraa havahtuminen. Sitten erotaan tai ostetaan harrikka tai molempia. Siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä.

Ei ei, olet totaalisen väärässä. Nimenomaan vanhempana olet jatkuvasti kasvotusten itsesi kanssa, opit tuntemaan sisimmän itsesi. Lapset kasvattavat ja hiovat vanhempaansa enemmän kuin vanhemmat ikinä kykenevät kasvattamaan lapsiaan. Myös parisuhteessa puolisot hiovat toisiaan ja iän myötä nämä hionnat näkyvät juuri siinä itsetuntemuksessa ja tottakai ihan siinä millainen ihminen on. Lapseton ihminen jää tietenkin ilman tätä kasvatusta ja hiontaa, samoin ihminen, joka elää yksin.

Tilastojen mukaan lapsettomat pariskunnat eroavat kaikkein eniten. Vaikka olisi sitä parisuhdeaikaa tuntikausia, on omaa aikaa olla ihan hissukseen ja itsekseen. Ihminen tarvitsee näitä kasvattajia, yksin on vaikeaa, ellei mahdotonta löytää itseään, sitä pyörii vaan siinä omassa pienessä maailmassaan ja jumittuu omaan ajatusmaailmaansa. Tuo jämähtäminen ja kehittymättömyys vain korostuvat iän mukana, toisin kuin pitäisi. 

Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että kenenkään ei pidä hankkia lapsia, ellei niitä oikeasti halua ja ole valmis luopumaan tietyistä asioista (toki tilalle saa valtavan paljon enemmän) ja valmis kasvamaan ja hioutumaan. Minusta ihan liian monet vanhemmiksi sopimattomat hankkivat lapsia. Kaikista ei vain ole siihen hommaan, niinkuin minusta ei olisi hevostenkasvattajaksi tai astronautiksi, vaikka varmaan voisin siinä hommassa oppia yhtä ja toista. On erinomaisen hyvä, että ymmärtää rajansa. Ja sitäpaitsi, maailmassa on ihan liikaa ihmisiä ja on yksinomaan hyvä, että vain osa lisääntyy.

Eikös se jo laulussakin lauleta, että ihmistä pitkin sä et voi itseesi matkustaa.

Ihminenkö joka ei koe parisuhdetta tai vanhemmuutta, ei sitten voi kasvaa ollenkaan?

Eikö mitään muuta sosiaalisuutta ole kuin tiivis yhdessä olo?

Minun mielestäni tiiviit sosiaaliset suhteet, avioliitto 50 vuotta ja lapsikatras, ei ole mikään tae, että kasvaisi henkisesti tai ei jämähtäisi ympyröihinsä.

Ei ole ei. Jos potentiaali kasvuun puuttuu, sitä ei tapahdu.

Matkustelu sen sijaan avartaa. Kunhan sitä tekee moniin eri paikkoihin. Työpaikan vaihdokset, koulut, uudet harrastukset..kaikki sellainen kehittää. Ei se oma mukelo ja oma miehen möllykkä jossain tuppukylän tutuissa piireissä.

Minunkin mielestäni matkailu avartaa (ainakin lovea lompakossa :) ). Itse olen matkaillut laajasti (osin reppureissaten), tehnyt monia erilaisia töitä ja luonut uraa, asunut vuosia ulkomailla jne. Elänyt vuosia velaelämää. Sen lisäksi minulla on kaksi lasta jotka nyt ovat tärkeimmät asiat elämässäni, kun ennen tärkeintä oli jokin muu.

Mitä luulet, mikä näistä kolmesta vaihtoehdosta tarjoaa parhaat mahdollisuudet henkiseen kasvuun ja näkökulman avartamiseen:

- lasten teko ja kasvattaminen

- matkustelu, työpaikan ja asunnon  vaihtaminen jne.

- matkustelu, työpaikan ja asunnon vaihtaminen jne ja lasten teko ja kasvattaminen?

Kun vanhoilta ihmisiltä kysytään, mitä he mahdollisesti katuvat on vastaus aina samantyylinen. Ihmiset katuvat paljon enemmän sitä mitä jättivät tekemättä kun sitä mitä tekivät.

Potentiaali kasvuun= se että olet kehittymätön

En vastaa kysymykseen mikä noista vaihtoehdoista tarjoaa parhaat mahdollisuudet kasvuun ja näkökulman avartamiseen. Sinä olet jo päättänyt että vain lapsi ja urpomies voivat kasvattaa ja matkustelu ei kasvata.

Itseäni on ainakin matkailu avartanut ja uudet ympäristöt.

Huono parisuhde on vain rikkonut ja tehnyt katkeraksi. No sen olen urpoista oppinut, että pärjään paremmin ilman heitä.

Olen siis oppinut vittumaisista ihmisistä vain, sen että parempi olla yksin ja onnellinen kuin sietää ja purra hammasta inhottavan mulkeron kanssa.

Sinä varmaan olet niin vakaasti päättänyt että jokainen vela tulee kuolinvuoteellaan katumaan ankarasti, että turha minun on siihen mitään sanoa.

Saat pitää pääsi. Se on kovaakin kovempaa luuta.

No onneksi sinussa on vahva potentiaali kasvuun. Siinä saattaa olla vain jotain psykologisia esteitä. Niitä voit joskus joutua raivaamaan tieltäsi, vaikka kuvitteletkin olevasi täydellinen ja valaistunut.

Hei, tiedätkö mikä katkeruudessa on parasta? Se, että on vain kaksi syytä tuntea katkeruutta: joko se, että olet pahassa paikassa, uhri ja sorrettu, ja tiedät että siitä asemasta täytyy pikimiten päästä pois jotta pääset katkeruudesta, tai sen vastakohta, olet itse aiheuttanut ongelman ja olet katkera koska maailma on paljastunut erilaiseksi kuin olet kuvitellut eikä toiminutkaan niin kuin sinun mielestä pitäisi, jolloin ainoa ratkaisu on muuttaa omia odotuksia siitä miten asiat toimii ja sopeutua siihen todelliseen maailmaan.

Toisin sanoen, jos olet katkera, tiedät että sinun täytyy joko muuttaa ympäristöä (ehkä siirtyä itse) tai muuttaa itseäsi. Ja kun yrität selvittää minkä tasoinen muutos riittäisi korjaamaan tilanteen ja päästämään katkeruudesta, ei ole viisasta mennä suoraan ääripäihin, eli että kaikki muut ihmiset on läpeensä pahoja ja vaarallisia (jolloin on parasta olla yksin loppuikä), tai että et tiedä maailmasta yhtään mitään etkä ole minkään arvoinen (jolloin ei pidä odottaa eikä kuvitella enää yhtään mitään). Ensimmäinen olisi jotakin sellaista kuin että menenpä tästä sitten suorittamaan kansanmurhan, jälkimmäinen on jotain sellaista kuin että tapanpa itseni sitten tähän. Jos kaikki muut ihmiset on pahoja ja vaarallisia, ja sinä olet ihminen ja kaikki tuntemasi myös, kaikki ovat pahoja ja vaarallisia. Jos et ole minkään arvoinen, olet kuitenkin ihminen ja miksi sinä olisit arvottomampi kuin joku toinen. Jos sinussa on jotain joka on mennyt rikki suhteessa toiseen ihmiseen, sinussa on ainakin ollut jotain hyvää. Jos sinussa on jotain, joka yhä kärsii katkeruudesta, sinussa on yhä jotain hyvää ja elävää.

Maailmassa on pahoja ihmisiä, jotka satuttaa toisia tieten. Paljon enemmän on naiiveja ihmisiä, jotka joutuvat tilanteisiin joissa heitä sattuu tai joissa he satuttavat toisia. Niistä virheistä voi oppia, ja yrittää uusiksi.

Olen jo muuttanut itseäni. Olen päättänyt etten enää koskaan luota ihmiseen. Monta pettymystä ja kaltoin kohtelua piti kokea. En odota ihmisiltä enää mitään. Jos joku on hyvä ja kunnollinen, se on vain iloinen yllätys.

En myöskään tarvitse ketään ihmistä itselleni tiiviiseen kanssa käymiseen. Minulle riittää hyvin, että on vain yhden käden sormilla laskettava määrä läheisiä ihmisiä. Täysin erakko en tarvitse olla.

En ymmärrä enää, miksi olen joskus edes halunnut parisuhdetta. Eihän sellaisissa ole mitään järkeä. Ihminen kokee oksitosiini huuman, joka kestää muutaman kuukauden. Sen jälkeen toinen ihminen alkaa raivostuttaa ja riistää hengitys ilmaasi.

Olen jollain tavalla myös kiitollinen noista kokemuksista. Olen myös ikionnellinen, etten koskaan sitoutunut kehenkään taloudellisesti tai sinetöinyt itseäni toiseen esim. lisääntymällä hänen kanssaan. Silloin olisin itsarin partaalla.

Olen myös kiitollinen siitä, että olen jotenkin oppinut pärjäämään itsenäisesti, enkä tarvitse miehen apua mihinkään. Se oppi on arvokas, ettei missään koneessa ja laitteessa ole munanreikää, johon tarvitsee aktivointi avaimen.

Teoriassa pidän mahdollisena että joku toinen ihminen voi olla onnellinen koko loppuikänsä saman ihmisen kanssa parisuhteessa. Muita ihmisiä seuraamalla ja itse kokemalla, en kuitenkaan aidosti usko siihen. Avioerotilastot, pettämisen yleisyys ja biologia tukevat käsitystäni..niin ja se kun kuuntelee ja observoi joitakin "onnellisia" ikipareja.

Olen todella pahoillani, että olet kokenut kovia. Olen samaa mieltä, että on hyvä oppia pärjäämään itsenäisesti ja uskaltaa ottaa selvää asioista, ja voi olla että se kumppaniin tukeutuminen estää osittain tätä oppimasta. Olen samaa mieltä, että loppuiän parisuhde ei ole koko ajan onnellinen, ja sillä on biologia vastassaan.

Mietin silti, oletko oikeassa kun tulkitset (tarkoitan nyt yleisesti) että suhde ja elämä on välttämättä huono, kun toinen ärsyttää ja hengitysilma loppuu, siis onko nämä muuttumattomia tosiasioita vai subjektiivisia tulkintoja neutraalista tilanteesta, ja onko loppuiän jatkuva onnellisuus se tavoite.

t. Hullu!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei parisuhde tai lapsen kasvussa mukana oleminen automaattisesti ketään kasvata. Mutta ei kasvata matkailukaan. Matkailussa tulee mieleen ainakin kaksi juttua, toinen on se, että uppoaa vieraaseen ympäristöön ja huomaa sopeutuvansa ja selviävänsä siellä ja oppii siinä vähän uutta itsestään ja kenties matkatovereistaan, toinen on se että näkee miten ihan toisenlaiset ihmiset elävät elämäänsä ja saa sitä kautta uutta relevanttia kokemusperäistä tietoa maailmasta ja ihmisistä. Jos matkustaa eikä näistä kumpikaan toteudu, ei siis joudu kohtaamaan tuntematonta itsessään ja maailmassa, ihan sama onko matkustanut ollenkaan.

Matkustaminen on varmaan tosi hieno tapa kasvaa ihmisenä, jos vaan pystyy aina löytämään niitä uusia tuntemattomia. Matkustaminen ei kuitenkaan ole sellaista, mitä kaikki ihmiset voi tehdä koko ajan. Ihmisten ehkä pitäisi keskimäärin matkustaa vähän vähemmän.

Kestävämpiä tapoja kohdata tuntematon ja kasvaa ihmisenä on lyöttäytyä pitkään parisuhteeseen toisen urpon kanssa, ja tehdä se rehellisesti ja rakkaudellisesti. Suhteessa pitää puhua ja käsitellä rehellisesti vaikeita asioita. Siinä pitää olla luottamusta ja sitoutumista, eli että me ollaan nyt perhettä eikä olla menossa tästä mihinkään vaikka ollaankin urpoja, joten on molempien etu että asiat selvitetään. Ja jos urpoilet etkä ymmärrä että urpoilet, toinen antaa palautetta koska hän näkee sinut ulkoapäin ja hän voi edustaa sulle ulkomaailman vaatimuksia suppeassa ja rakastavassa muodossa, jotta voit oppia ja lopettaa urpoilun. Siinä ei välttämättä saa kokemusta täysin vieraasta kulttuurista täysin toisenlaisessa ympäristössä, mutta saa kokemuksen hieman toisenlaisesta kulttuurista samassa ympäristössä kuin jossa itse joutuu elämään, saa kokemuksen siitä miten toisenlaisille aivoille tämä maailma ja elämä näyttäytyy.

Toinen kestävä tapa on hankkia niitä lapsia sen urpon kanssa. Siinä saa kokemusperäistä tietoa paitsi kenties aiheeseen liittyvästä biologisesta todellisuudesta, myös näkee läheltä toisenlaisten aivojen kokemuksen kasvamisesta siinä ympäristössä jossa itsekin joudut elämään ja jota olet omalta osaltasi luomassa. Ne toisenlaiset aivot on ihmisessä joka on monella tapaa samanlainen kuin sinä, monella tapaa samanlainen kuin se sun urpo, voi olla samanlainen kuin vaikka sun sisko tai anoppi tai oma isäsi, mutta myös monella tapaa omanlaisensa. Lapsen myötä saat uuden ikkunan aikaan ja omaan kasvuusi myös. Oma lapsuus tuntui ja tuntuu ikuisuuden pituiselta, nyt tässä on uuden version ikuisuus pikakelautumassa sun kodissa, jossa huomaat että on yllättävän paljon samoja elementtejä kuin omassa lapsuudessasi, koska sinä olet yhteisenä nimittäjänä. Olet itse tällä kertaa aikuisten roolissa ja näet asiat eri kannalta, ja voit tehdä jopa asioita toisin ja sillä tavalla ihmeellisesti työstää omaa lapsuuttasi jälkikäteen, sellaisiakin asioita joita et ikinä ollut ajatellut tai tiedostanut. Vanhempi sopeutuu lapseen ihan siinä missä lapsi vanhempaansa, sitä ei ehkä ole huomannut jos on itse ollut pelkästään se lapsi. Lapsi kasvaessaan heittää vanhemmalle koko ajan uusia haasteita ja avaa uusia puolia työstettäväksi.

Mutta totta kai, jos lapsen kanssa ei muodosta läheistä suhdetta, jos ei ole rehellinen ja rakastava, niin paljon vähemmänhän siinä henkistä kasvua tapahtuu. Väittäisin silti, että pitää olla todella poikkeuksellinen ihminen, että pystyy kaikki kasvattavat kokemukset lapsiperheellisyydessä ohittamaan. Vaikka ulkopuolisen silmään näyttäisi, että siinä nuo sisäsiittoiset möllöttää itseluodussa kaikukammiokuplassaan sukupolvesta toiseen, niin tuskin se ihan niinkään on. Että sopeutuu toiseen ihmiseen ja pystyy elämään yhdessä vaatii kyllä aika paljon yrittämistä.

Olet trolli. Menee oikeasti niin överiksi nuo sinun idiotismit.

Kestävä tapa on lyöttäytyä urpon kanssa parisuhteeseen ja tehdä lapsia.

Ei kukaan muu kuin trollaava porvoolainen lauo tuollaista.

Olet kaikkien aikojen naurettavin, typerin ja puuduttavin ääliö mitä palstalla on koskaan ollut. En tiedä yhtään sinua suurempaa pässiä.

Olet tykittänyt tämän ketjun täyteen mitä uskomattomampia paskan töräyksiä.

Oli tämä ketju aika pitkä jo ennen kuin osuin paikalle. Me ollaan kaikki urpoja ja viallisia ja keskeneräisiä ja heikkoja ja sokeita ja fakkiutuneita. Toinen ihminen on sitä vähän eri tavalla. Jokaisessa meissä on myös viisautta ja hyvyyttä ja potentiaalia kehittyä.

No sori. Olit niin saman kaltainen tuon erään "hullun" jaarittelijan kanssa. Tuo oli niin jollain tavoin yhtä typerän järkyttävää provoamista.

Ei ei, yhä se sama hullu. Lakkasin vain käyttämästä sitä nimimerkkiä, kun ei se enää seuraavana aamuna ollut niin hauska. En ole hullu, enkä edes tietoisesti provoa, vaan esitän vilpittömästi mitä tärkeästä ja henkilökohtaisestakin asiasta ajattelen. Jos en kirjoittaisi näitä tänne tai jonnekin, ne pyörisi päässäni jatkuvalla syötöllä. Tietysti toivon myös, että toisesta näkökulmasta asiaa katsovat kommentoisivat asiallisesti. Jos osaisin sanoa sanottavani tiivistetymmin, tekisin niin.

Sori jos olen ollut ilkeä. Olet vaan saanut minut aivan tolaltani. Enkä muista oikeasti, että kukaan olisi koskaan osannut kirjoittaa noin....mmmh. uskomattoman typeriä lauseita.

Ja se että kirjoitat piiiitkän piiitkän postauksen ja selostuksen asialliseen sävyyn ja kärsivällisesti, mutta joka ikiseen piiiitkään piiitkään jaaritteluusi muistat joka ikinen kerta laittaa jonkun aivan käsittämättömän typerän provon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen pakenee itseään isoon taloon ja lasten hälinään. Ei kestä yksinoloa, koska silloin joutuu kohtaamaan itsensä. Kodin, työpaikan ja lähimarketin triangeli luo valheellisen turvallisuudentunteen. Ajan kuluessa sinne kadottaa itsensä. Kun vuosia on kulunut, lapset kasvaneet ja puoliso tuntuu vieraalta, seuraa havahtuminen. Sitten erotaan tai ostetaan harrikka tai molempia. Siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä.

Ei ei, olet totaalisen väärässä. Nimenomaan vanhempana olet jatkuvasti kasvotusten itsesi kanssa, opit tuntemaan sisimmän itsesi. Lapset kasvattavat ja hiovat vanhempaansa enemmän kuin vanhemmat ikinä kykenevät kasvattamaan lapsiaan. Myös parisuhteessa puolisot hiovat toisiaan ja iän myötä nämä hionnat näkyvät juuri siinä itsetuntemuksessa ja tottakai ihan siinä millainen ihminen on. Lapseton ihminen jää tietenkin ilman tätä kasvatusta ja hiontaa, samoin ihminen, joka elää yksin.

Tilastojen mukaan lapsettomat pariskunnat eroavat kaikkein eniten. Vaikka olisi sitä parisuhdeaikaa tuntikausia, on omaa aikaa olla ihan hissukseen ja itsekseen. Ihminen tarvitsee näitä kasvattajia, yksin on vaikeaa, ellei mahdotonta löytää itseään, sitä pyörii vaan siinä omassa pienessä maailmassaan ja jumittuu omaan ajatusmaailmaansa. Tuo jämähtäminen ja kehittymättömyys vain korostuvat iän mukana, toisin kuin pitäisi. 

Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että kenenkään ei pidä hankkia lapsia, ellei niitä oikeasti halua ja ole valmis luopumaan tietyistä asioista (toki tilalle saa valtavan paljon enemmän) ja valmis kasvamaan ja hioutumaan. Minusta ihan liian monet vanhemmiksi sopimattomat hankkivat lapsia. Kaikista ei vain ole siihen hommaan, niinkuin minusta ei olisi hevostenkasvattajaksi tai astronautiksi, vaikka varmaan voisin siinä hommassa oppia yhtä ja toista. On erinomaisen hyvä, että ymmärtää rajansa. Ja sitäpaitsi, maailmassa on ihan liikaa ihmisiä ja on yksinomaan hyvä, että vain osa lisääntyy.

Eikös se jo laulussakin lauleta, että ihmistä pitkin sä et voi itseesi matkustaa.

Ihminenkö joka ei koe parisuhdetta tai vanhemmuutta, ei sitten voi kasvaa ollenkaan?

Eikö mitään muuta sosiaalisuutta ole kuin tiivis yhdessä olo?

Minun mielestäni tiiviit sosiaaliset suhteet, avioliitto 50 vuotta ja lapsikatras, ei ole mikään tae, että kasvaisi henkisesti tai ei jämähtäisi ympyröihinsä.

Ei ole ei. Jos potentiaali kasvuun puuttuu, sitä ei tapahdu.

Matkustelu sen sijaan avartaa. Kunhan sitä tekee moniin eri paikkoihin. Työpaikan vaihdokset, koulut, uudet harrastukset..kaikki sellainen kehittää. Ei se oma mukelo ja oma miehen möllykkä jossain tuppukylän tutuissa piireissä.

Minunkin mielestäni matkailu avartaa (ainakin lovea lompakossa :) ). Itse olen matkaillut laajasti (osin reppureissaten), tehnyt monia erilaisia töitä ja luonut uraa, asunut vuosia ulkomailla jne. Elänyt vuosia velaelämää. Sen lisäksi minulla on kaksi lasta jotka nyt ovat tärkeimmät asiat elämässäni, kun ennen tärkeintä oli jokin muu.

Mitä luulet, mikä näistä kolmesta vaihtoehdosta tarjoaa parhaat mahdollisuudet henkiseen kasvuun ja näkökulman avartamiseen:

- lasten teko ja kasvattaminen

- matkustelu, työpaikan ja asunnon  vaihtaminen jne.

- matkustelu, työpaikan ja asunnon vaihtaminen jne ja lasten teko ja kasvattaminen?

Kun vanhoilta ihmisiltä kysytään, mitä he mahdollisesti katuvat on vastaus aina samantyylinen. Ihmiset katuvat paljon enemmän sitä mitä jättivät tekemättä kun sitä mitä tekivät.

Potentiaali kasvuun= se että olet kehittymätön

En vastaa kysymykseen mikä noista vaihtoehdoista tarjoaa parhaat mahdollisuudet kasvuun ja näkökulman avartamiseen. Sinä olet jo päättänyt että vain lapsi ja urpomies voivat kasvattaa ja matkustelu ei kasvata.

Itseäni on ainakin matkailu avartanut ja uudet ympäristöt.

Huono parisuhde on vain rikkonut ja tehnyt katkeraksi. No sen olen urpoista oppinut, että pärjään paremmin ilman heitä.

Olen siis oppinut vittumaisista ihmisistä vain, sen että parempi olla yksin ja onnellinen kuin sietää ja purra hammasta inhottavan mulkeron kanssa.

Sinä varmaan olet niin vakaasti päättänyt että jokainen vela tulee kuolinvuoteellaan katumaan ankarasti, että turha minun on siihen mitään sanoa.

Saat pitää pääsi. Se on kovaakin kovempaa luuta.

No onneksi sinussa on vahva potentiaali kasvuun. Siinä saattaa olla vain jotain psykologisia esteitä. Niitä voit joskus joutua raivaamaan tieltäsi, vaikka kuvitteletkin olevasi täydellinen ja valaistunut.

Hei, tiedätkö mikä katkeruudessa on parasta? Se, että on vain kaksi syytä tuntea katkeruutta: joko se, että olet pahassa paikassa, uhri ja sorrettu, ja tiedät että siitä asemasta täytyy pikimiten päästä pois jotta pääset katkeruudesta, tai sen vastakohta, olet itse aiheuttanut ongelman ja olet katkera koska maailma on paljastunut erilaiseksi kuin olet kuvitellut eikä toiminutkaan niin kuin sinun mielestä pitäisi, jolloin ainoa ratkaisu on muuttaa omia odotuksia siitä miten asiat toimii ja sopeutua siihen todelliseen maailmaan.

Toisin sanoen, jos olet katkera, tiedät että sinun täytyy joko muuttaa ympäristöä (ehkä siirtyä itse) tai muuttaa itseäsi. Ja kun yrität selvittää minkä tasoinen muutos riittäisi korjaamaan tilanteen ja päästämään katkeruudesta, ei ole viisasta mennä suoraan ääripäihin, eli että kaikki muut ihmiset on läpeensä pahoja ja vaarallisia (jolloin on parasta olla yksin loppuikä), tai että et tiedä maailmasta yhtään mitään etkä ole minkään arvoinen (jolloin ei pidä odottaa eikä kuvitella enää yhtään mitään). Ensimmäinen olisi jotakin sellaista kuin että menenpä tästä sitten suorittamaan kansanmurhan, jälkimmäinen on jotain sellaista kuin että tapanpa itseni sitten tähän. Jos kaikki muut ihmiset on pahoja ja vaarallisia, ja sinä olet ihminen ja kaikki tuntemasi myös, kaikki ovat pahoja ja vaarallisia. Jos et ole minkään arvoinen, olet kuitenkin ihminen ja miksi sinä olisit arvottomampi kuin joku toinen. Jos sinussa on jotain joka on mennyt rikki suhteessa toiseen ihmiseen, sinussa on ainakin ollut jotain hyvää. Jos sinussa on jotain, joka yhä kärsii katkeruudesta, sinussa on yhä jotain hyvää ja elävää.

Maailmassa on pahoja ihmisiä, jotka satuttaa toisia tieten. Paljon enemmän on naiiveja ihmisiä, jotka joutuvat tilanteisiin joissa heitä sattuu tai joissa he satuttavat toisia. Niistä virheistä voi oppia, ja yrittää uusiksi.

Olen jo muuttanut itseäni. Olen päättänyt etten enää koskaan luota ihmiseen. Monta pettymystä ja kaltoin kohtelua piti kokea. En odota ihmisiltä enää mitään. Jos joku on hyvä ja kunnollinen, se on vain iloinen yllätys.

En myöskään tarvitse ketään ihmistä itselleni tiiviiseen kanssa käymiseen. Minulle riittää hyvin, että on vain yhden käden sormilla laskettava määrä läheisiä ihmisiä. Täysin erakko en tarvitse olla.

En ymmärrä enää, miksi olen joskus edes halunnut parisuhdetta. Eihän sellaisissa ole mitään järkeä. Ihminen kokee oksitosiini huuman, joka kestää muutaman kuukauden. Sen jälkeen toinen ihminen alkaa raivostuttaa ja riistää hengitys ilmaasi.

Olen jollain tavalla myös kiitollinen noista kokemuksista. Olen myös ikionnellinen, etten koskaan sitoutunut kehenkään taloudellisesti tai sinetöinyt itseäni toiseen esim. lisääntymällä hänen kanssaan. Silloin olisin itsarin partaalla.

Olen myös kiitollinen siitä, että olen jotenkin oppinut pärjäämään itsenäisesti, enkä tarvitse miehen apua mihinkään. Se oppi on arvokas, ettei missään koneessa ja laitteessa ole munanreikää, johon tarvitsee aktivointi avaimen.

Teoriassa pidän mahdollisena että joku toinen ihminen voi olla onnellinen koko loppuikänsä saman ihmisen kanssa parisuhteessa. Muita ihmisiä seuraamalla ja itse kokemalla, en kuitenkaan aidosti usko siihen. Avioerotilastot, pettämisen yleisyys ja biologia tukevat käsitystäni..niin ja se kun kuuntelee ja observoi joitakin "onnellisia" ikipareja.

Olen todella pahoillani, että olet kokenut kovia. Olen samaa mieltä, että on hyvä oppia pärjäämään itsenäisesti ja uskaltaa ottaa selvää asioista, ja voi olla että se kumppaniin tukeutuminen estää osittain tätä oppimasta. Olen samaa mieltä, että loppuiän parisuhde ei ole koko ajan onnellinen, ja sillä on biologia vastassaan.

Mietin silti, oletko oikeassa kun tulkitset (tarkoitan nyt yleisesti) että suhde ja elämä on välttämättä huono, kun toinen ärsyttää ja hengitysilma loppuu, siis onko nämä muuttumattomia tosiasioita vai subjektiivisia tulkintoja neutraalista tilanteesta, ja onko loppuiän jatkuva onnellisuus se tavoite.

t. Hullu!

No ei ole onnellisuus minulle mikään tavoite. En usko siihen. Minulle on tavoite, että on tasaisen siedettävää joka päivä. Jokainen huippu vaatii aina laskun. Mikään onnellisuus ei ole pysyvää.

En halua pudota korkealta. Koska se rikkoo kaikkein pahiten.

Siedettävä, askeettinen oman näköinen elämä on minulle arvokasta. Olen surullinen kun ihmiset kirjoittavat että tapani elää on tyhjä, mitäänsanomaton, rakkaudesta ymmärtämätön ja sieluton alempi elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hehehe, aika hyvä, kiitos! En tiedä kuka tekee virheen, jokainen päättää omasta elämästään ja voi itse ainoastaan lopulta tietää mikä on hänelle se oikea polku. Ei se silti sitä tarkoita, ettenkö suosittelisi useammalle ihmiselle lapsia ja enemmän lapsia, kuin mitä nykyisellään on. Se paitsi uudistaisi meidän yhteiskuntaa, myös tekisi pikkulapsista ja niiden vanhemmista ihan tavallisia ihmisiä. On vaarallista erityisesti lapsille itselleen, jos lapsista tulee harvinaisia pikkukuninkaita. Mutta ei kaikille silti, kaikilla ei objektiivisesti ajatellen ole resursseja. Resursseihin lasken myös sen, jos ei millään halua vaikka hyvin pystyisi, koska silloin pitäisi olla mielettömästi resursseja muuttaa ajatteluaan jotta ei katkeroituisi.

Miksi ihmisen olisi tärkeää uppoutua riippuliitämiseen? Miksi ei olisi tärkeintä uppoutua ihmisenä olemiseen ja varmistaa että itsellä on paras mahdollinen näkyvyys omaan itseen toisten silmin, ympäröimällä itsensä ihmisillä jotka voi sen totuuden kertoa ja joista voi itseään peilata?

Jos lapsilla on noin hyvät seuraukset, niin ajattele miten loistavaa olisi jos ihmisiä alettaisiin kannustamaan riippuliitämiseen! Se tekisi myös riippuliitimistä tavallisia esineitä, esmes niiden kuljettamisesta julkisilla voisi tula helpompaa. Ja riippuliitäjistä tulisi tavallisia ihmisiä joita muut osaisivat arvostaa sellaisina ihmiskunnan kruunuina kuin he ovat. On vaarallista, jos riippuliitäjät joutuvat eristäytymään omiin porukoihinsa muiden ymmärtämättömyyden ja tietämättömyyden takia. Parempi olisi jos riippuliitämisestä voisi vapautuneesti keskustella missä vain, milloin vain.

Kaikilla ei tietenkään objektiivisesti ajatellen ole resursseja hankkia edes yhtä riippuliidintä. Se on surullista, ja näitä ihmisiä täytyy tukea etteivät he katkeroituisi. Katkeroitumista voi aiheuttaa myös se jos ei-riippuliitäjä kokee itsensä jotenkin vajaaksi riippuliitäjiä silmällä pitäen suunnitellussa yhteiskunnassa. Sitä hän toki tavallaan on, mutta oikea tapa suhtautua on myötätunto ja hyväntahtoinen holhoaminen. Voi vaikka tiedustella, eikö tällainen ihminen voisi vuokrata riippuliidintä tai ostaa kimpassa kaverien kanssa, silloin pääsisi edes vähän osalliseksi tästä inhimillisen onnen korkeimmasta muodosta. Jos joku ei kerta kaikkiaan tahdo riippuliitää, sitä ei tietenkään voi riippuliitäjä ymmärtää, mutta suvaita pitää. Varmaan luonnolla on oma tarkoituksensa, niin että kaikki eivät halua. Kaikilla ei välttämättä kunto kestä, on korkeanpaikankammoa tai muuta ongelmaa siinä taustalla, niin on ihan hyvä etteivät tällaiset ihmiset änge riippuliitokursseille. Parempi että heitä vaan suvaitaan, mutta samalla on tärkeää tavoitella sitä että ainakin useimmat ihmiset aloittaisivat riippuliitämisen ja hankkisivat useampia riippuliitimiä. Ei tuotekehityskään voi mennä eteenpäin jos samoilla liitimillä lennetään vuosikymmenestä toiseen.

Ihmisestä eivät voi totuutta kertoa toiset ihmiset, toki toiset riippuliitäjät jossain määrin. Ihminen voi todella löytää itsensä vain liitäessään yksin, itsensä ja liitimensä varassa henkeäsalpaavan maiseman yllä. Siellä joutuu kohtaamaan itsensä erossa kaikesta arjen hälystä. Jos ihmiseltä puuttuu tämä kokemus, vaikea nähdä miten hän voisi olla täysin eheä. Se vaatii uppoutumista riippuliitämiseen, eli oikeaa tärkeysjärjestystä ja ymmärrystä siitä että suurimman onnen löytämiseksi täytyy myös nähdä vaivaa ja ottaa riskejäkin. Pitää pystyä hyväksymään sekin ettei riippuliidosta koskaan tule täysin turvallista lajia ja että aina voi tapahtua mitä vaan vaikka olisi miten taitava. Täytyy olla valmis luopumaan toisarvoisista asioista jotka veisivät liikaa aikaa ja voimavaroja jotka riippuliitämiseen uppoutuminen vaatii.  Mutta sekin on osa sitä kokemusta, että uskaltaa heittäytyä itsensä ja liitimensä varaan taivaalle ja luottaa siihen että tuuli kantaa ja että jos jotain ongelmaa tulee, niin on valmis kasvamaan ihmisenä sen tilanteen tasalle. Silloin ollaan ihmisenä olemisen ytimessä. Tätä ei voi saavuttaa mitenkään muuten. 

Ihmiskunta on ollut olemassa noin 300 000 vuotta. Riippuliitimiä meillä on ollut vasta kymmeniä vuosia, joten on päivänselvää että ne edustavat inhimillisen kehityksen huippua. Jo Ikaros unelmoi liitämisestä, tänä päivänä se on mahdollista melkein kaikille. Ei voi ymmärtää, miten ihmiset eivät näe tätä ja heittävät hukkaan tilaisuutensa liitää. Jotenkin matalammalle tasolle ne jäävät, ei sille mitään voi. Tavallaan ehkä hyvä, että kun he eivät koskaan tule kohtaamaan itseään taivaalla, niin tämä jää sitten tiedostamatta.

Voisipa peukuttaa monta kertaa tätä <3

Minustakin hauskaa ja hyvin kirjoitettu. Ei siitä vaan pääse mihinkään, että ihmisiä täytyy syntyä toisista ihmisistä, että elämä jatkuisi. Riippuliitimet on hienoja muttei elämälle välttämättömiä. En ole tässä mitenkään käännyttämässä häntä joka on vannoutunut vela tai livi tms., yritän selvittää objektiivisesti mitkä on sellaisia asioita joita ihmisen, ei kenenkään spesifin ihmisen, kannattaa tehdä elämässään ja miten ratkaista asiat. Ei kenenkään spesifin ihmisen, mutta kenties miehillä ja naisilla on tässä biologisista syistä jotain eroja. Teidän mielestänne jokainen valinta on tälle geneeriselle ihmiselle samanarvoinen, ok, mutta ei ole tullut ilmi miksi jokainen valinta olisi samanarvoinen.

Mietin myös sitä vertaispainetta. Jos "yhteiskunta" painostaa saamaan lapsia ja mieluummin vähän nuorempana kuin vanhempana, onko se väärää painostusta, vanhoillista kuonaa josta päästään kunhan ihmiset oppivat ajattelemaan itse, vai onko se sukupolvien aikana kertynyttä kokemusta, joka kertoo ihmiselle jotain hänen tulevaisuudestaan, kertoo siitä ajasta jota hän ei nuorempana todellisuudessa osaa kuvitella? Esimerkiksi, jos lapseton ihminen sanoo, että olen kuuskymppinen, en ole ikinä halunnut lapsia enkö kadu päätöstäni, pitääkö jonkun asiaa harkitsevan antaa sille kokemukselle enemmän painoarvoa (koska henkilö on konsensusta vastaan?), kuin sellaiselle joka sanoo että olin pitkään lapseton, mutta muutin mieleni? Onko jälkimmäinen vain murtunut paineen alla, ja niin ei kävisi vahvemmalle ihmiselle? Onko se "kyllä mieli voi vielä muuttua" tai "vanhempana saatat katua" länkytys peräisin todellisesta kollektiivisesta kokemuksesta, että todellakin näin on käynyt usealle ja hyvin harva on poikkeus, vai onko se vain aivottomien lampaiden määkimistä kun eivät ymmärrä että joku ei olekaan samanlainen kuin he?

Objektiivisesti tarkasteltuna ei voida antaa tiettyä tapaa jolla tehdä asiat tai mikä olisi optimaalisin tilanne. Jos joku tällaista väittää, kumpuaa se nimenomaan omasta subjektiivisesta näkemyksestä asioden tilasta, joita "objektiivisesti" tarkastellaan täysin omasta viitekehyksestä. Ketään koulutettujen vanhempien lapsia ei tosiaan painosteta tekemään lapsia nuorena, harvat ovat itsekään tehneet. Yleensä myös koulutetuissa piireissä voidaan ymmärtää miksi joku ei lapsia halua, joten tällaista painostusta harvoin kohtaa.

Minusta näet hyvin mustavalkoisesti asiat joko tai. En edelleen usko, että jos lapsenhankintaa pohtiva keskustelee onnellisesti lapsettoman kanssa hän tekisi päätöksen sen perusteella. Kuten velatkaan eivät tee päätöstä hankkia lasta muiden hehkutuksen ja "ymmärtämisen" perusteella. Lapsiasiaa pohtiva voi kuunnella kumpaakin koulukuntaa edustavien pohdintoja aiheesta ja tämän jälkeen entistä paremmin päätellä, mikä on ITSELLEEN sopivin tapa elää. Ei siinä ole mitään riskiä. Ei nyt kyse ole mistään propagandasta herranjumala sentään. Se että edes ajattelet olevan joku yksi optimaalisin totuus elämän ihanteellisesta toteuttamisesta kertoo tarvittavan kyvystä kriittiseen, objektiiviseen arviointiin.

Joo ei nuorena, mutta sanotaanko että ei kukaan suosittele odottamaan että tulee neljäkymppiä täyteen ja miettii sitten, näkeekö joskus tulevaisuudessa elämässään lapsia.

Miksi ajattelet, että ei voi olla mitään yleispäteviä linjauksia? Entä jos olen joskus ollut samaa mieltä sinun kanssasi ja sittemmin ajatellut kriittisesti ja objektiivisesti asiaa, ja joutunut luopumaan tuosta uskosta?

Väitän, että kukaan ihminen ei käytännössä elä niin rationaalisesti, että punnitsee jokaisen ratkaisun siltä kannalta että mikä on ITSELLEEN sopivin tapa elää. Eikö meillä ole mielettömästi psykologista, sosiologista, neurologista jne. jne. tutkimusta joka osoittaa, että ihminen tietoisesti hallitsee vain olemattoman pientä siivua kehostaan ja siitä mitä tekee tai ajattelee, ja on altis vaikka minkälaisille vaikutteille jotka omaksuu muka omiksi ajatuksikseen? Jotkut jopa kyseenalaistavat vapaan tahdon olemassaolon, voidaan esittää että aivomme syöttää meille valmiiksi muotoillut ajatukset, "on a need-to-know basis", vasta kun päätös toimia on jo tosiasiallisesti tehty.

Sehän on ihan totta ja todistettu ettei mitään vapaata tahtoa ole.

Se että joku jättää tarkoituksella lapset tekemättä, johtunee siitä, että ihminen kokee ettei lapsiperhe ole itselleen sopiva tapa elää. Se kokemus on tulosta jostain. Halu elää ilman lapsia, on seuraus jostain kokemuksista. Ehkä siitä esimerkiksi, että on oppinut, ettei kestä valvomista, hälinää ja sitä että on vastuussa koko ajan toisesta ihmisestä.

Jos jollain ihmisellä ei ole kokemusta valvomisesta, jatkuvasta kuormittavasta hälinästä tai siitä miten kuormittuu jatkuvasta vastuussa olosta, voi hyvinkin aiheuttaa sen, ettei halua lapsettomuuten ole puhjennut.

Miellätkö halun välttämättä sellaiseksi, jolla on rationaalinen pohja, se perustuu aivojen keräämään todelliseen dataan maailmasta? Halu tai halun puuttuminen on aina luotettava indikaattori tosiasioista?

Millä tavalla vapaa tahto on todistettu illuusioksi? Mitä ajattelet siitä, että me kuitenkin käyttäydytään kuin ihmisillä olisi vapaa tahto? Pidämme ihmisiä vastuullisina teoistaan, niistä lapsistaan ja vastuullisina jopa koko maailmasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen pakenee itseään isoon taloon ja lasten hälinään. Ei kestä yksinoloa, koska silloin joutuu kohtaamaan itsensä. Kodin, työpaikan ja lähimarketin triangeli luo valheellisen turvallisuudentunteen. Ajan kuluessa sinne kadottaa itsensä. Kun vuosia on kulunut, lapset kasvaneet ja puoliso tuntuu vieraalta, seuraa havahtuminen. Sitten erotaan tai ostetaan harrikka tai molempia. Siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä.

Ei ei, olet totaalisen väärässä. Nimenomaan vanhempana olet jatkuvasti kasvotusten itsesi kanssa, opit tuntemaan sisimmän itsesi. Lapset kasvattavat ja hiovat vanhempaansa enemmän kuin vanhemmat ikinä kykenevät kasvattamaan lapsiaan. Myös parisuhteessa puolisot hiovat toisiaan ja iän myötä nämä hionnat näkyvät juuri siinä itsetuntemuksessa ja tottakai ihan siinä millainen ihminen on. Lapseton ihminen jää tietenkin ilman tätä kasvatusta ja hiontaa, samoin ihminen, joka elää yksin.

Tilastojen mukaan lapsettomat pariskunnat eroavat kaikkein eniten. Vaikka olisi sitä parisuhdeaikaa tuntikausia, on omaa aikaa olla ihan hissukseen ja itsekseen. Ihminen tarvitsee näitä kasvattajia, yksin on vaikeaa, ellei mahdotonta löytää itseään, sitä pyörii vaan siinä omassa pienessä maailmassaan ja jumittuu omaan ajatusmaailmaansa. Tuo jämähtäminen ja kehittymättömyys vain korostuvat iän mukana, toisin kuin pitäisi. 

Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että kenenkään ei pidä hankkia lapsia, ellei niitä oikeasti halua ja ole valmis luopumaan tietyistä asioista (toki tilalle saa valtavan paljon enemmän) ja valmis kasvamaan ja hioutumaan. Minusta ihan liian monet vanhemmiksi sopimattomat hankkivat lapsia. Kaikista ei vain ole siihen hommaan, niinkuin minusta ei olisi hevostenkasvattajaksi tai astronautiksi, vaikka varmaan voisin siinä hommassa oppia yhtä ja toista. On erinomaisen hyvä, että ymmärtää rajansa. Ja sitäpaitsi, maailmassa on ihan liikaa ihmisiä ja on yksinomaan hyvä, että vain osa lisääntyy.

Eikös se jo laulussakin lauleta, että ihmistä pitkin sä et voi itseesi matkustaa.

Ihminenkö joka ei koe parisuhdetta tai vanhemmuutta, ei sitten voi kasvaa ollenkaan?

Eikö mitään muuta sosiaalisuutta ole kuin tiivis yhdessä olo?

Minun mielestäni tiiviit sosiaaliset suhteet, avioliitto 50 vuotta ja lapsikatras, ei ole mikään tae, että kasvaisi henkisesti tai ei jämähtäisi ympyröihinsä.

Ei ole ei. Jos potentiaali kasvuun puuttuu, sitä ei tapahdu.

Matkustelu sen sijaan avartaa. Kunhan sitä tekee moniin eri paikkoihin. Työpaikan vaihdokset, koulut, uudet harrastukset..kaikki sellainen kehittää. Ei se oma mukelo ja oma miehen möllykkä jossain tuppukylän tutuissa piireissä.

Minunkin mielestäni matkailu avartaa (ainakin lovea lompakossa :) ). Itse olen matkaillut laajasti (osin reppureissaten), tehnyt monia erilaisia töitä ja luonut uraa, asunut vuosia ulkomailla jne. Elänyt vuosia velaelämää. Sen lisäksi minulla on kaksi lasta jotka nyt ovat tärkeimmät asiat elämässäni, kun ennen tärkeintä oli jokin muu.

Mitä luulet, mikä näistä kolmesta vaihtoehdosta tarjoaa parhaat mahdollisuudet henkiseen kasvuun ja näkökulman avartamiseen:

- lasten teko ja kasvattaminen

- matkustelu, työpaikan ja asunnon  vaihtaminen jne.

- matkustelu, työpaikan ja asunnon vaihtaminen jne ja lasten teko ja kasvattaminen?

Kun vanhoilta ihmisiltä kysytään, mitä he mahdollisesti katuvat on vastaus aina samantyylinen. Ihmiset katuvat paljon enemmän sitä mitä jättivät tekemättä kun sitä mitä tekivät.

Potentiaali kasvuun= se että olet kehittymätön

En vastaa kysymykseen mikä noista vaihtoehdoista tarjoaa parhaat mahdollisuudet kasvuun ja näkökulman avartamiseen. Sinä olet jo päättänyt että vain lapsi ja urpomies voivat kasvattaa ja matkustelu ei kasvata.

Itseäni on ainakin matkailu avartanut ja uudet ympäristöt.

Huono parisuhde on vain rikkonut ja tehnyt katkeraksi. No sen olen urpoista oppinut, että pärjään paremmin ilman heitä.

Olen siis oppinut vittumaisista ihmisistä vain, sen että parempi olla yksin ja onnellinen kuin sietää ja purra hammasta inhottavan mulkeron kanssa.

Sinä varmaan olet niin vakaasti päättänyt että jokainen vela tulee kuolinvuoteellaan katumaan ankarasti, että turha minun on siihen mitään sanoa.

Saat pitää pääsi. Se on kovaakin kovempaa luuta.

No onneksi sinussa on vahva potentiaali kasvuun. Siinä saattaa olla vain jotain psykologisia esteitä. Niitä voit joskus joutua raivaamaan tieltäsi, vaikka kuvitteletkin olevasi täydellinen ja valaistunut.

Hei, tiedätkö mikä katkeruudessa on parasta? Se, että on vain kaksi syytä tuntea katkeruutta: joko se, että olet pahassa paikassa, uhri ja sorrettu, ja tiedät että siitä asemasta täytyy pikimiten päästä pois jotta pääset katkeruudesta, tai sen vastakohta, olet itse aiheuttanut ongelman ja olet katkera koska maailma on paljastunut erilaiseksi kuin olet kuvitellut eikä toiminutkaan niin kuin sinun mielestä pitäisi, jolloin ainoa ratkaisu on muuttaa omia odotuksia siitä miten asiat toimii ja sopeutua siihen todelliseen maailmaan.

Toisin sanoen, jos olet katkera, tiedät että sinun täytyy joko muuttaa ympäristöä (ehkä siirtyä itse) tai muuttaa itseäsi. Ja kun yrität selvittää minkä tasoinen muutos riittäisi korjaamaan tilanteen ja päästämään katkeruudesta, ei ole viisasta mennä suoraan ääripäihin, eli että kaikki muut ihmiset on läpeensä pahoja ja vaarallisia (jolloin on parasta olla yksin loppuikä), tai että et tiedä maailmasta yhtään mitään etkä ole minkään arvoinen (jolloin ei pidä odottaa eikä kuvitella enää yhtään mitään). Ensimmäinen olisi jotakin sellaista kuin että menenpä tästä sitten suorittamaan kansanmurhan, jälkimmäinen on jotain sellaista kuin että tapanpa itseni sitten tähän. Jos kaikki muut ihmiset on pahoja ja vaarallisia, ja sinä olet ihminen ja kaikki tuntemasi myös, kaikki ovat pahoja ja vaarallisia. Jos et ole minkään arvoinen, olet kuitenkin ihminen ja miksi sinä olisit arvottomampi kuin joku toinen. Jos sinussa on jotain joka on mennyt rikki suhteessa toiseen ihmiseen, sinussa on ainakin ollut jotain hyvää. Jos sinussa on jotain, joka yhä kärsii katkeruudesta, sinussa on yhä jotain hyvää ja elävää.

Maailmassa on pahoja ihmisiä, jotka satuttaa toisia tieten. Paljon enemmän on naiiveja ihmisiä, jotka joutuvat tilanteisiin joissa heitä sattuu tai joissa he satuttavat toisia. Niistä virheistä voi oppia, ja yrittää uusiksi.

Olen jo muuttanut itseäni. Olen päättänyt etten enää koskaan luota ihmiseen. Monta pettymystä ja kaltoin kohtelua piti kokea. En odota ihmisiltä enää mitään. Jos joku on hyvä ja kunnollinen, se on vain iloinen yllätys.

En myöskään tarvitse ketään ihmistä itselleni tiiviiseen kanssa käymiseen. Minulle riittää hyvin, että on vain yhden käden sormilla laskettava määrä läheisiä ihmisiä. Täysin erakko en tarvitse olla.

En ymmärrä enää, miksi olen joskus edes halunnut parisuhdetta. Eihän sellaisissa ole mitään järkeä. Ihminen kokee oksitosiini huuman, joka kestää muutaman kuukauden. Sen jälkeen toinen ihminen alkaa raivostuttaa ja riistää hengitys ilmaasi.

Olen jollain tavalla myös kiitollinen noista kokemuksista. Olen myös ikionnellinen, etten koskaan sitoutunut kehenkään taloudellisesti tai sinetöinyt itseäni toiseen esim. lisääntymällä hänen kanssaan. Silloin olisin itsarin partaalla.

Olen myös kiitollinen siitä, että olen jotenkin oppinut pärjäämään itsenäisesti, enkä tarvitse miehen apua mihinkään. Se oppi on arvokas, ettei missään koneessa ja laitteessa ole munanreikää, johon tarvitsee aktivointi avaimen.

Teoriassa pidän mahdollisena että joku toinen ihminen voi olla onnellinen koko loppuikänsä saman ihmisen kanssa parisuhteessa. Muita ihmisiä seuraamalla ja itse kokemalla, en kuitenkaan aidosti usko siihen. Avioerotilastot, pettämisen yleisyys ja biologia tukevat käsitystäni..niin ja se kun kuuntelee ja observoi joitakin "onnellisia" ikipareja.

Olen todella pahoillani, että olet kokenut kovia. Olen samaa mieltä, että on hyvä oppia pärjäämään itsenäisesti ja uskaltaa ottaa selvää asioista, ja voi olla että se kumppaniin tukeutuminen estää osittain tätä oppimasta. Olen samaa mieltä, että loppuiän parisuhde ei ole koko ajan onnellinen, ja sillä on biologia vastassaan.

Mietin silti, oletko oikeassa kun tulkitset (tarkoitan nyt yleisesti) että suhde ja elämä on välttämättä huono, kun toinen ärsyttää ja hengitysilma loppuu, siis onko nämä muuttumattomia tosiasioita vai subjektiivisia tulkintoja neutraalista tilanteesta, ja onko loppuiän jatkuva onnellisuus se tavoite.

t. Hullu!

No ei ole onnellisuus minulle mikään tavoite. En usko siihen. Minulle on tavoite, että on tasaisen siedettävää joka päivä. Jokainen huippu vaatii aina laskun. Mikään onnellisuus ei ole pysyvää.

En halua pudota korkealta. Koska se rikkoo kaikkein pahiten.

Siedettävä, askeettinen oman näköinen elämä on minulle arvokasta. Olen surullinen kun ihmiset kirjoittavat että tapani elää on tyhjä, mitäänsanomaton, rakkaudesta ymmärtämätön ja sieluton alempi elämä.

Ymmärrän tämän tunteen ja olen pahoillani tästäkin.

(Riippuliitäminen on kuulemma hieno yksilöharrastus, kannattaa kokeilla.)

t. Hullu!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No, höh, jokainen kykyjensä mukaan. Ei tietenkään mikään kokemus ole itsessään mitään, se riippuu siitä kokijasta millaiseksi se muodostuu. Ja onhan se 10 riippuliitimen omistaja ollut joskus itsekin 1 riippuliitimen omistaja, mutta ehkä se toinen 1 riippuliitimen omistaja toisaalta käyttää aikaa viisaasti monipuolisemmin, tai ehkä se pystyy luomaan syvemmän suhteen siihen yhteen riippuliitimeensä, kuin se jonka aika menee kymmenen riippuuliitimen parissa. Riippuliitimet ja hevoset ja gerbiilien kasvatus ja smoothiet ja kirjallisuus ja maratonin juoksu ja pitkä työura ja työttömyys ja työpaikan haku ja yksityisyrittäminen ja autolla ajaminen ja instakuvat ja vauvapalsta antaa kaikki uusia kokemuksia maailmasta ja itsestä, kyllä.

Miksi on tärkeää hankkia uusia kokemuksia ja tarkastella omia vinoutumiaan ja "hioitua" ja pyrkiä parempaan? Ja eikö todella ole mitään eroa siinä, minkä kulman maailmasta ja itsestään voi nähdä hevosenhoitamisen kautta kuin oman lapsen hoitamisen kautta? Onko se oikeasti ihan mielivaltaista, mihin aikansa käyttää? Tällaisiin kysymyksiin haastaisin välillä muita vastaamaan.

Ei! Ei! On ihan selvää ettei vain yhden riippuliitimen omistaja voi kehittyä ihmisenä samalla lailla kuin se jolla on kymmenen hyväkuntoista, tasaisesti käytettyä liidintä. Yksi on kyllä hyvä alku ja suunnattoman paljon parempi tilanne kuin se ettei olisi liidintä ollenkaan. Kun on yksi, niin voi ainakin sanoa että harrastaa riippuliitoa ja on siinä mielessä normaali ihminen josta näkee että hän on pystynyt hankkimaan riippuliitimen ja tietyt perustaidot. Mutta riippuliitämisen parhaat puolet tulevat esiin vasta kun niitä on monta. Ensinnäkin kaikki liitimet ovat erilaisia. Jokaiseen joutuu luomaan omanlaisen suhteen, etsimään sen oikean tavan käyttää ja huoltaa. Yksi liidin toimii upeasti sopivissa oloissa mutta muuten siinä meinaa olla koko ajan jotain pikkuvikaa, löysiä liitoksia jne. Toinen taas on helppo perusliidin. Sitten on vielä sekin, että kun liitimiä on monta, niin pitää osata miettiä että kaikille riittää aikaa ja huomiota tasapuolisesti. Eihän monen kanssa elämisestä muuten tule mitään. Tulee aivan uusia haasteita joista yhden liitiminen omistajalla on parhaimmillaankin vain kalpea aavistus.

Tuo ajatus että saman ajan ja resurssin mitä kuluu useaan riippuliitimeen voisi joku toinen käyttää jotenkin paremmin on täysin naurettava. Tietysti joku voi *kokea* että käyttää aikansa paremmin, mutta näkeehän sen nyt että objektiivisesti ottaen näin ei ole. Kysymys on vain siitä että tällainen ihminen ei jonkin vian takia ole ymmärtänyt riippuliitämisen hienoutta ja sitä että hyvällä säällä kauniin maiseman yllä liitäminen korvaa moninkertaisesti kaiken vaivan ja rahanmenon mikä harrastuksen ylläpitämiseen on ehkä kulunut. Voi olla että tällainen ihminen on kuullut riippuliitäjien tuskailevan rahanmenoa tai sitä miten jonkun tempukkaan liitimen osat meinaavat aina löystyä, mutta se on niin pieni osatotuus. Jos nämä ihmiset todella ymmärtäisivät mitä riippuliitämisestä voi parhaimmillaan saada, aivan varmasti hekin alkaisivat riippuliitämään. Jonkinlaisesta kypsymättömyydestähän siinä on kyse. Halutaan helppoa elämää, niiden upeiden liitoelämystenkään eteen ei olla valmiita näkemään vaivaa jne. Elämän arvojärjestys ei ole kohdillaan. Eivät ne ymmärrä, vaikka miten selittäisi. Vähän sääliksi käy, vaikka tietysti kukin elää tavallaan. Kun ei ole riippuliidintä, ei koskaan kehity ihmisenä niissä ominaisuuksissa joita taitavalta riippuliitäjältä vaaditaan. Se on harmi, sillä juuri ne ominaisuudet määrittelevät myös sen kuka on hyvä ja normaali ihminen. Vaikka ihminen vaikuttaisi ihan normaalilta, niin kyllä sen vaan tietää että kaikki ei ole kohdallaan jos se ei millään halua riippuliitää. Usein tähän liittyy vielä kauhea vastustus, jopa vihamielisyys niitä kohtaan jotka yrittävät hyvää hyvyyttään kertoa että riippuliitämisen elämästään pois jättäjä tekee hirvittävän virheen. Ei ihminen vanhana kadu niinkään tekoja vaan sitä mitä tuli tekemättä jätettyä.

Asia on justiinsa näin. Olen yrittänyt kertoa ihan nätisti joillekin riippuliidintä vielä omistamattomille, itseään korkeanpaikankammoisiksi väittäville siitä että kyllä se mieli vielä siitä muuttuu!

Jos on korkeanpaikankammo, aivan hyvin voi käydä terapiassa ja vähän karaistakin itseään. Mielestäni on itsestäänselvä osa ihmisyyttä ja kunnon ihmisenä olemista, että hyväksyy ja myöntää pelkonsa, MUTTA tekee asioita siitä huolimatta. On suorastaan itsekästä jättää riippuliitämättä vain oman mukavuudenhalunsa tähden. Miltä luulette tuntuvan kaikista niistä riippuliitimien valmistajista, että heidän liitimensä eivät kelpaa sinulle, koska olet niin mukavuudenhaluinen?

Kuitenkin niin monet harrastavat riippuliitoa, ovat voittaneet pelkonsa -jos niitä on ollutkaan.

Lisäksi nykypäivänä hyvin harva kuitenkaan kuolee tai vammautuu riippuliitoelämäntavan vuoksi. Tekniikka on nykyään niin kehittynyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen pakenee itseään isoon taloon ja lasten hälinään. Ei kestä yksinoloa, koska silloin joutuu kohtaamaan itsensä. Kodin, työpaikan ja lähimarketin triangeli luo valheellisen turvallisuudentunteen. Ajan kuluessa sinne kadottaa itsensä. Kun vuosia on kulunut, lapset kasvaneet ja puoliso tuntuu vieraalta, seuraa havahtuminen. Sitten erotaan tai ostetaan harrikka tai molempia. Siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä.

Ei ei, olet totaalisen väärässä. Nimenomaan vanhempana olet jatkuvasti kasvotusten itsesi kanssa, opit tuntemaan sisimmän itsesi. Lapset kasvattavat ja hiovat vanhempaansa enemmän kuin vanhemmat ikinä kykenevät kasvattamaan lapsiaan. Myös parisuhteessa puolisot hiovat toisiaan ja iän myötä nämä hionnat näkyvät juuri siinä itsetuntemuksessa ja tottakai ihan siinä millainen ihminen on. Lapseton ihminen jää tietenkin ilman tätä kasvatusta ja hiontaa, samoin ihminen, joka elää yksin.

Tilastojen mukaan lapsettomat pariskunnat eroavat kaikkein eniten. Vaikka olisi sitä parisuhdeaikaa tuntikausia, on omaa aikaa olla ihan hissukseen ja itsekseen. Ihminen tarvitsee näitä kasvattajia, yksin on vaikeaa, ellei mahdotonta löytää itseään, sitä pyörii vaan siinä omassa pienessä maailmassaan ja jumittuu omaan ajatusmaailmaansa. Tuo jämähtäminen ja kehittymättömyys vain korostuvat iän mukana, toisin kuin pitäisi. 

Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että kenenkään ei pidä hankkia lapsia, ellei niitä oikeasti halua ja ole valmis luopumaan tietyistä asioista (toki tilalle saa valtavan paljon enemmän) ja valmis kasvamaan ja hioutumaan. Minusta ihan liian monet vanhemmiksi sopimattomat hankkivat lapsia. Kaikista ei vain ole siihen hommaan, niinkuin minusta ei olisi hevostenkasvattajaksi tai astronautiksi, vaikka varmaan voisin siinä hommassa oppia yhtä ja toista. On erinomaisen hyvä, että ymmärtää rajansa. Ja sitäpaitsi, maailmassa on ihan liikaa ihmisiä ja on yksinomaan hyvä, että vain osa lisääntyy.

Eikös se jo laulussakin lauleta, että ihmistä pitkin sä et voi itseesi matkustaa.

Ihminenkö joka ei koe parisuhdetta tai vanhemmuutta, ei sitten voi kasvaa ollenkaan?

Eikö mitään muuta sosiaalisuutta ole kuin tiivis yhdessä olo?

Minun mielestäni tiiviit sosiaaliset suhteet, avioliitto 50 vuotta ja lapsikatras, ei ole mikään tae, että kasvaisi henkisesti tai ei jämähtäisi ympyröihinsä.

Ei ole ei. Jos potentiaali kasvuun puuttuu, sitä ei tapahdu.

Matkustelu sen sijaan avartaa. Kunhan sitä tekee moniin eri paikkoihin. Työpaikan vaihdokset, koulut, uudet harrastukset..kaikki sellainen kehittää. Ei se oma mukelo ja oma miehen möllykkä jossain tuppukylän tutuissa piireissä.

Minunkin mielestäni matkailu avartaa (ainakin lovea lompakossa :) ). Itse olen matkaillut laajasti (osin reppureissaten), tehnyt monia erilaisia töitä ja luonut uraa, asunut vuosia ulkomailla jne. Elänyt vuosia velaelämää. Sen lisäksi minulla on kaksi lasta jotka nyt ovat tärkeimmät asiat elämässäni, kun ennen tärkeintä oli jokin muu.

Mitä luulet, mikä näistä kolmesta vaihtoehdosta tarjoaa parhaat mahdollisuudet henkiseen kasvuun ja näkökulman avartamiseen:

- lasten teko ja kasvattaminen

- matkustelu, työpaikan ja asunnon  vaihtaminen jne.

- matkustelu, työpaikan ja asunnon vaihtaminen jne ja lasten teko ja kasvattaminen?

Kun vanhoilta ihmisiltä kysytään, mitä he mahdollisesti katuvat on vastaus aina samantyylinen. Ihmiset katuvat paljon enemmän sitä mitä jättivät tekemättä kun sitä mitä tekivät.

Potentiaali kasvuun= se että olet kehittymätön

En vastaa kysymykseen mikä noista vaihtoehdoista tarjoaa parhaat mahdollisuudet kasvuun ja näkökulman avartamiseen. Sinä olet jo päättänyt että vain lapsi ja urpomies voivat kasvattaa ja matkustelu ei kasvata.

Itseäni on ainakin matkailu avartanut ja uudet ympäristöt.

Huono parisuhde on vain rikkonut ja tehnyt katkeraksi. No sen olen urpoista oppinut, että pärjään paremmin ilman heitä.

Olen siis oppinut vittumaisista ihmisistä vain, sen että parempi olla yksin ja onnellinen kuin sietää ja purra hammasta inhottavan mulkeron kanssa.

Sinä varmaan olet niin vakaasti päättänyt että jokainen vela tulee kuolinvuoteellaan katumaan ankarasti, että turha minun on siihen mitään sanoa.

Saat pitää pääsi. Se on kovaakin kovempaa luuta.

No onneksi sinussa on vahva potentiaali kasvuun. Siinä saattaa olla vain jotain psykologisia esteitä. Niitä voit joskus joutua raivaamaan tieltäsi, vaikka kuvitteletkin olevasi täydellinen ja valaistunut.

Hei, tiedätkö mikä katkeruudessa on parasta? Se, että on vain kaksi syytä tuntea katkeruutta: joko se, että olet pahassa paikassa, uhri ja sorrettu, ja tiedät että siitä asemasta täytyy pikimiten päästä pois jotta pääset katkeruudesta, tai sen vastakohta, olet itse aiheuttanut ongelman ja olet katkera koska maailma on paljastunut erilaiseksi kuin olet kuvitellut eikä toiminutkaan niin kuin sinun mielestä pitäisi, jolloin ainoa ratkaisu on muuttaa omia odotuksia siitä miten asiat toimii ja sopeutua siihen todelliseen maailmaan.

Toisin sanoen, jos olet katkera, tiedät että sinun täytyy joko muuttaa ympäristöä (ehkä siirtyä itse) tai muuttaa itseäsi. Ja kun yrität selvittää minkä tasoinen muutos riittäisi korjaamaan tilanteen ja päästämään katkeruudesta, ei ole viisasta mennä suoraan ääripäihin, eli että kaikki muut ihmiset on läpeensä pahoja ja vaarallisia (jolloin on parasta olla yksin loppuikä), tai että et tiedä maailmasta yhtään mitään etkä ole minkään arvoinen (jolloin ei pidä odottaa eikä kuvitella enää yhtään mitään). Ensimmäinen olisi jotakin sellaista kuin että menenpä tästä sitten suorittamaan kansanmurhan, jälkimmäinen on jotain sellaista kuin että tapanpa itseni sitten tähän. Jos kaikki muut ihmiset on pahoja ja vaarallisia, ja sinä olet ihminen ja kaikki tuntemasi myös, kaikki ovat pahoja ja vaarallisia. Jos et ole minkään arvoinen, olet kuitenkin ihminen ja miksi sinä olisit arvottomampi kuin joku toinen. Jos sinussa on jotain joka on mennyt rikki suhteessa toiseen ihmiseen, sinussa on ainakin ollut jotain hyvää. Jos sinussa on jotain, joka yhä kärsii katkeruudesta, sinussa on yhä jotain hyvää ja elävää.

Maailmassa on pahoja ihmisiä, jotka satuttaa toisia tieten. Paljon enemmän on naiiveja ihmisiä, jotka joutuvat tilanteisiin joissa heitä sattuu tai joissa he satuttavat toisia. Niistä virheistä voi oppia, ja yrittää uusiksi.

Olen jo muuttanut itseäni. Olen päättänyt etten enää koskaan luota ihmiseen. Monta pettymystä ja kaltoin kohtelua piti kokea. En odota ihmisiltä enää mitään. Jos joku on hyvä ja kunnollinen, se on vain iloinen yllätys.

En myöskään tarvitse ketään ihmistä itselleni tiiviiseen kanssa käymiseen. Minulle riittää hyvin, että on vain yhden käden sormilla laskettava määrä läheisiä ihmisiä. Täysin erakko en tarvitse olla.

En ymmärrä enää, miksi olen joskus edes halunnut parisuhdetta. Eihän sellaisissa ole mitään järkeä. Ihminen kokee oksitosiini huuman, joka kestää muutaman kuukauden. Sen jälkeen toinen ihminen alkaa raivostuttaa ja riistää hengitys ilmaasi.

Olen jollain tavalla myös kiitollinen noista kokemuksista. Olen myös ikionnellinen, etten koskaan sitoutunut kehenkään taloudellisesti tai sinetöinyt itseäni toiseen esim. lisääntymällä hänen kanssaan. Silloin olisin itsarin partaalla.

Olen myös kiitollinen siitä, että olen jotenkin oppinut pärjäämään itsenäisesti, enkä tarvitse miehen apua mihinkään. Se oppi on arvokas, ettei missään koneessa ja laitteessa ole munanreikää, johon tarvitsee aktivointi avaimen.

Teoriassa pidän mahdollisena että joku toinen ihminen voi olla onnellinen koko loppuikänsä saman ihmisen kanssa parisuhteessa. Muita ihmisiä seuraamalla ja itse kokemalla, en kuitenkaan aidosti usko siihen. Avioerotilastot, pettämisen yleisyys ja biologia tukevat käsitystäni..niin ja se kun kuuntelee ja observoi joitakin "onnellisia" ikipareja.

Olen todella pahoillani, että olet kokenut kovia. Olen samaa mieltä, että on hyvä oppia pärjäämään itsenäisesti ja uskaltaa ottaa selvää asioista, ja voi olla että se kumppaniin tukeutuminen estää osittain tätä oppimasta. Olen samaa mieltä, että loppuiän parisuhde ei ole koko ajan onnellinen, ja sillä on biologia vastassaan.

Mietin silti, oletko oikeassa kun tulkitset (tarkoitan nyt yleisesti) että suhde ja elämä on välttämättä huono, kun toinen ärsyttää ja hengitysilma loppuu, siis onko nämä muuttumattomia tosiasioita vai subjektiivisia tulkintoja neutraalista tilanteesta, ja onko loppuiän jatkuva onnellisuus se tavoite.

t. Hullu!

No ei ole onnellisuus minulle mikään tavoite. En usko siihen. Minulle on tavoite, että on tasaisen siedettävää joka päivä. Jokainen huippu vaatii aina laskun. Mikään onnellisuus ei ole pysyvää.

En halua pudota korkealta. Koska se rikkoo kaikkein pahiten.

Siedettävä, askeettinen oman näköinen elämä on minulle arvokasta. Olen surullinen kun ihmiset kirjoittavat että tapani elää on tyhjä, mitäänsanomaton, rakkaudesta ymmärtämätön ja sieluton alempi elämä.

Ymmärrän tämän tunteen ja olen pahoillani tästäkin.

(Riippuliitäminen on kuulemma hieno yksilöharrastus, kannattaa kokeilla.)

t. Hullu!

Juuri edellinen pääsi sanomasta ettei halua pudota korkealta ja sinä suosittelet harrastukseksi riippuliitoa etkä esim. hevosen omistamista :DD

Pelkääminen on normaalia, mutta jos pelko on irrationaalista kuten luonnollisen, kehittävän ja ihmiselle kaikin puolin hyväksi olevan riippuliitoharrastuksen estävää pelkoa, siitä kannattaa yrittää päästä yli. Tähän on saatavilla ihan ammattiapuakin. Nykyään osataan hyvin auttaa korkeanpaikankammosta ym. kärsiviä.

Pitäisi käsittää, ettei pelko ole hyvä syy jättää elämää elämättä eikä riippuliidintä hankkimatta. Useimmat riippuliitäjät ovat sitä mieltä että riippuliito on hyvän elämän kannalta aivan keskeinen kokemus.

Monia joilla olisi ollut tilaisuus aloittaa riippuliito, kaduttaa vanhana kun eivät uskaltaneet. Siellä ne sitten vanhainkodissa kuuntelevat toisten tarinoita parhaista riippuliitomuistoista, osattomina ja ulkopuolisina. Kukaan ei pidä heidän puoliaan, sillä hoitajienkin resurssit ovat rajalliset ja hekin ovat yleensä normaaleja riippuliitohenkisiä ihmisiä. Tyypillisesti riippuliitoa harrastamattomat jäävät vanhana sosiaalisten kuvioiden ulkopuolelle. Uusia ihmissuhteita on vaikea solmia ja useimpien kohtalona on yksinäisyys. Hoitajat tekevät vain minimin, ei niitä ymmärrettävästi haluta olla yhtään ylimääräistä sellaisen seurassa joka ei osaa edes riippuliidosta keskustella.

Jokaisella on tietysti vapaus olla aloittamatta riippuliitämistä, mutta sitten pitää ymmärtää että yhteiskunta on rakennettu riippuliitomyönteiseksi. Ihmiskunnan korkein tarkoitus on ollut kehittää teknologia siihen pisteeseen että riippuliitäminen onnistuu ja sen jälkeen nauttia liitämisestä, ei ole mikään ihme että tämän tarkoituksen tahallaan hylkäävät herättävät muissa ihmettelyä ja negatiivisia tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen pakenee itseään isoon taloon ja lasten hälinään. Ei kestä yksinoloa, koska silloin joutuu kohtaamaan itsensä. Kodin, työpaikan ja lähimarketin triangeli luo valheellisen turvallisuudentunteen. Ajan kuluessa sinne kadottaa itsensä. Kun vuosia on kulunut, lapset kasvaneet ja puoliso tuntuu vieraalta, seuraa havahtuminen. Sitten erotaan tai ostetaan harrikka tai molempia. Siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä.

Ei ei, olet totaalisen väärässä. Nimenomaan vanhempana olet jatkuvasti kasvotusten itsesi kanssa, opit tuntemaan sisimmän itsesi. Lapset kasvattavat ja hiovat vanhempaansa enemmän kuin vanhemmat ikinä kykenevät kasvattamaan lapsiaan. Myös parisuhteessa puolisot hiovat toisiaan ja iän myötä nämä hionnat näkyvät juuri siinä itsetuntemuksessa ja tottakai ihan siinä millainen ihminen on. Lapseton ihminen jää tietenkin ilman tätä kasvatusta ja hiontaa, samoin ihminen, joka elää yksin.

Tilastojen mukaan lapsettomat pariskunnat eroavat kaikkein eniten. Vaikka olisi sitä parisuhdeaikaa tuntikausia, on omaa aikaa olla ihan hissukseen ja itsekseen. Ihminen tarvitsee näitä kasvattajia, yksin on vaikeaa, ellei mahdotonta löytää itseään, sitä pyörii vaan siinä omassa pienessä maailmassaan ja jumittuu omaan ajatusmaailmaansa. Tuo jämähtäminen ja kehittymättömyys vain korostuvat iän mukana, toisin kuin pitäisi. 

Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että kenenkään ei pidä hankkia lapsia, ellei niitä oikeasti halua ja ole valmis luopumaan tietyistä asioista (toki tilalle saa valtavan paljon enemmän) ja valmis kasvamaan ja hioutumaan. Minusta ihan liian monet vanhemmiksi sopimattomat hankkivat lapsia. Kaikista ei vain ole siihen hommaan, niinkuin minusta ei olisi hevostenkasvattajaksi tai astronautiksi, vaikka varmaan voisin siinä hommassa oppia yhtä ja toista. On erinomaisen hyvä, että ymmärtää rajansa. Ja sitäpaitsi, maailmassa on ihan liikaa ihmisiä ja on yksinomaan hyvä, että vain osa lisääntyy.

Eikös se jo laulussakin lauleta, että ihmistä pitkin sä et voi itseesi matkustaa.

Ihminenkö joka ei koe parisuhdetta tai vanhemmuutta, ei sitten voi kasvaa ollenkaan?

Eikö mitään muuta sosiaalisuutta ole kuin tiivis yhdessä olo?

Minun mielestäni tiiviit sosiaaliset suhteet, avioliitto 50 vuotta ja lapsikatras, ei ole mikään tae, että kasvaisi henkisesti tai ei jämähtäisi ympyröihinsä.

Ei ole ei. Jos potentiaali kasvuun puuttuu, sitä ei tapahdu.

Matkustelu sen sijaan avartaa. Kunhan sitä tekee moniin eri paikkoihin. Työpaikan vaihdokset, koulut, uudet harrastukset..kaikki sellainen kehittää. Ei se oma mukelo ja oma miehen möllykkä jossain tuppukylän tutuissa piireissä.

Minunkin mielestäni matkailu avartaa (ainakin lovea lompakossa :) ). Itse olen matkaillut laajasti (osin reppureissaten), tehnyt monia erilaisia töitä ja luonut uraa, asunut vuosia ulkomailla jne. Elänyt vuosia velaelämää. Sen lisäksi minulla on kaksi lasta jotka nyt ovat tärkeimmät asiat elämässäni, kun ennen tärkeintä oli jokin muu.

Mitä luulet, mikä näistä kolmesta vaihtoehdosta tarjoaa parhaat mahdollisuudet henkiseen kasvuun ja näkökulman avartamiseen:

- lasten teko ja kasvattaminen

- matkustelu, työpaikan ja asunnon  vaihtaminen jne.

- matkustelu, työpaikan ja asunnon vaihtaminen jne ja lasten teko ja kasvattaminen?

Kun vanhoilta ihmisiltä kysytään, mitä he mahdollisesti katuvat on vastaus aina samantyylinen. Ihmiset katuvat paljon enemmän sitä mitä jättivät tekemättä kun sitä mitä tekivät.

Potentiaali kasvuun= se että olet kehittymätön

En vastaa kysymykseen mikä noista vaihtoehdoista tarjoaa parhaat mahdollisuudet kasvuun ja näkökulman avartamiseen. Sinä olet jo päättänyt että vain lapsi ja urpomies voivat kasvattaa ja matkustelu ei kasvata.

Itseäni on ainakin matkailu avartanut ja uudet ympäristöt.

Huono parisuhde on vain rikkonut ja tehnyt katkeraksi. No sen olen urpoista oppinut, että pärjään paremmin ilman heitä.

Olen siis oppinut vittumaisista ihmisistä vain, sen että parempi olla yksin ja onnellinen kuin sietää ja purra hammasta inhottavan mulkeron kanssa.

Sinä varmaan olet niin vakaasti päättänyt että jokainen vela tulee kuolinvuoteellaan katumaan ankarasti, että turha minun on siihen mitään sanoa.

Saat pitää pääsi. Se on kovaakin kovempaa luuta.

No onneksi sinussa on vahva potentiaali kasvuun. Siinä saattaa olla vain jotain psykologisia esteitä. Niitä voit joskus joutua raivaamaan tieltäsi, vaikka kuvitteletkin olevasi täydellinen ja valaistunut.

Hei, tiedätkö mikä katkeruudessa on parasta? Se, että on vain kaksi syytä tuntea katkeruutta: joko se, että olet pahassa paikassa, uhri ja sorrettu, ja tiedät että siitä asemasta täytyy pikimiten päästä pois jotta pääset katkeruudesta, tai sen vastakohta, olet itse aiheuttanut ongelman ja olet katkera koska maailma on paljastunut erilaiseksi kuin olet kuvitellut eikä toiminutkaan niin kuin sinun mielestä pitäisi, jolloin ainoa ratkaisu on muuttaa omia odotuksia siitä miten asiat toimii ja sopeutua siihen todelliseen maailmaan.

Toisin sanoen, jos olet katkera, tiedät että sinun täytyy joko muuttaa ympäristöä (ehkä siirtyä itse) tai muuttaa itseäsi. Ja kun yrität selvittää minkä tasoinen muutos riittäisi korjaamaan tilanteen ja päästämään katkeruudesta, ei ole viisasta mennä suoraan ääripäihin, eli että kaikki muut ihmiset on läpeensä pahoja ja vaarallisia (jolloin on parasta olla yksin loppuikä), tai että et tiedä maailmasta yhtään mitään etkä ole minkään arvoinen (jolloin ei pidä odottaa eikä kuvitella enää yhtään mitään). Ensimmäinen olisi jotakin sellaista kuin että menenpä tästä sitten suorittamaan kansanmurhan, jälkimmäinen on jotain sellaista kuin että tapanpa itseni sitten tähän. Jos kaikki muut ihmiset on pahoja ja vaarallisia, ja sinä olet ihminen ja kaikki tuntemasi myös, kaikki ovat pahoja ja vaarallisia. Jos et ole minkään arvoinen, olet kuitenkin ihminen ja miksi sinä olisit arvottomampi kuin joku toinen. Jos sinussa on jotain joka on mennyt rikki suhteessa toiseen ihmiseen, sinussa on ainakin ollut jotain hyvää. Jos sinussa on jotain, joka yhä kärsii katkeruudesta, sinussa on yhä jotain hyvää ja elävää.

Maailmassa on pahoja ihmisiä, jotka satuttaa toisia tieten. Paljon enemmän on naiiveja ihmisiä, jotka joutuvat tilanteisiin joissa heitä sattuu tai joissa he satuttavat toisia. Niistä virheistä voi oppia, ja yrittää uusiksi.

Olen jo muuttanut itseäni. Olen päättänyt etten enää koskaan luota ihmiseen. Monta pettymystä ja kaltoin kohtelua piti kokea. En odota ihmisiltä enää mitään. Jos joku on hyvä ja kunnollinen, se on vain iloinen yllätys.

En myöskään tarvitse ketään ihmistä itselleni tiiviiseen kanssa käymiseen. Minulle riittää hyvin, että on vain yhden käden sormilla laskettava määrä läheisiä ihmisiä. Täysin erakko en tarvitse olla.

En ymmärrä enää, miksi olen joskus edes halunnut parisuhdetta. Eihän sellaisissa ole mitään järkeä. Ihminen kokee oksitosiini huuman, joka kestää muutaman kuukauden. Sen jälkeen toinen ihminen alkaa raivostuttaa ja riistää hengitys ilmaasi.

Olen jollain tavalla myös kiitollinen noista kokemuksista. Olen myös ikionnellinen, etten koskaan sitoutunut kehenkään taloudellisesti tai sinetöinyt itseäni toiseen esim. lisääntymällä hänen kanssaan. Silloin olisin itsarin partaalla.

Olen myös kiitollinen siitä, että olen jotenkin oppinut pärjäämään itsenäisesti, enkä tarvitse miehen apua mihinkään. Se oppi on arvokas, ettei missään koneessa ja laitteessa ole munanreikää, johon tarvitsee aktivointi avaimen.

Teoriassa pidän mahdollisena että joku toinen ihminen voi olla onnellinen koko loppuikänsä saman ihmisen kanssa parisuhteessa. Muita ihmisiä seuraamalla ja itse kokemalla, en kuitenkaan aidosti usko siihen. Avioerotilastot, pettämisen yleisyys ja biologia tukevat käsitystäni..niin ja se kun kuuntelee ja observoi joitakin "onnellisia" ikipareja.

Olen todella pahoillani, että olet kokenut kovia. Olen samaa mieltä, että on hyvä oppia pärjäämään itsenäisesti ja uskaltaa ottaa selvää asioista, ja voi olla että se kumppaniin tukeutuminen estää osittain tätä oppimasta. Olen samaa mieltä, että loppuiän parisuhde ei ole koko ajan onnellinen, ja sillä on biologia vastassaan.

Mietin silti, oletko oikeassa kun tulkitset (tarkoitan nyt yleisesti) että suhde ja elämä on välttämättä huono, kun toinen ärsyttää ja hengitysilma loppuu, siis onko nämä muuttumattomia tosiasioita vai subjektiivisia tulkintoja neutraalista tilanteesta, ja onko loppuiän jatkuva onnellisuus se tavoite.

t. Hullu!

No ei ole onnellisuus minulle mikään tavoite. En usko siihen. Minulle on tavoite, että on tasaisen siedettävää joka päivä. Jokainen huippu vaatii aina laskun. Mikään onnellisuus ei ole pysyvää.

En halua pudota korkealta. Koska se rikkoo kaikkein pahiten.

Siedettävä, askeettinen oman näköinen elämä on minulle arvokasta. Olen surullinen kun ihmiset kirjoittavat että tapani elää on tyhjä, mitäänsanomaton, rakkaudesta ymmärtämätön ja sieluton alempi elämä.

Ymmärrän tämän tunteen ja olen pahoillani tästäkin.

(Riippuliitäminen on kuulemma hieno yksilöharrastus, kannattaa kokeilla.)

t. Hullu!

Juuri edellinen pääsi sanomasta ettei halua pudota korkealta ja sinä suosittelet harrastukseksi riippuliitoa etkä esim. hevosen omistamista :DD

Hyvin harvinaisia on liidinonnettomuudet tänä päivänä, tekniikka on niin kehittynyttä. Tiedän monta hevosen selästä tippunutta, osa kokee sen korkeaksi pudotukseksi.

Vierailija kirjoitti:

Pelkääminen on normaalia, mutta jos pelko on irrationaalista kuten luonnollisen, kehittävän ja ihmiselle kaikin puolin hyväksi olevan riippuliitoharrastuksen estävää pelkoa, siitä kannattaa yrittää päästä yli. Tähän on saatavilla ihan ammattiapuakin. Nykyään osataan hyvin auttaa korkeanpaikankammosta ym. kärsiviä.

Pitäisi käsittää, ettei pelko ole hyvä syy jättää elämää elämättä eikä riippuliidintä hankkimatta. Useimmat riippuliitäjät ovat sitä mieltä että riippuliito on hyvän elämän kannalta aivan keskeinen kokemus.

Monia joilla olisi ollut tilaisuus aloittaa riippuliito, kaduttaa vanhana kun eivät uskaltaneet. Siellä ne sitten vanhainkodissa kuuntelevat toisten tarinoita parhaista riippuliitomuistoista, osattomina ja ulkopuolisina. Kukaan ei pidä heidän puoliaan, sillä hoitajienkin resurssit ovat rajalliset ja hekin ovat yleensä normaaleja riippuliitohenkisiä ihmisiä. Tyypillisesti riippuliitoa harrastamattomat jäävät vanhana sosiaalisten kuvioiden ulkopuolelle. Uusia ihmissuhteita on vaikea solmia ja useimpien kohtalona on yksinäisyys. Hoitajat tekevät vain minimin, ei niitä ymmärrettävästi haluta olla yhtään ylimääräistä sellaisen seurassa joka ei osaa edes riippuliidosta keskustella.

Jokaisella on tietysti vapaus olla aloittamatta riippuliitämistä, mutta sitten pitää ymmärtää että yhteiskunta on rakennettu riippuliitomyönteiseksi. Ihmiskunnan korkein tarkoitus on ollut kehittää teknologia siihen pisteeseen että riippuliitäminen onnistuu ja sen jälkeen nauttia liitämisestä, ei ole mikään ihme että tämän tarkoituksen tahallaan hylkäävät herättävät muissa ihmettelyä ja negatiivisia tunteita.

Nyt en ole enää ihan varma parodioitko lisääntyjiä vai riipuliitojuttua vai molempia. No tuo että hoitajiakaan ei kiinnostaisi muut kuin riippuliitäjät varmaan kertoo että yhä lisääntyjäparodiasta on kyse. Oletko oikeasti sitä mieltä, että yhteiskunta voisi aivan yhtä hyvin pyöriä riippuliitämisen kuin lasten ympärillä? Ymmärräthän, että sellaista yhteiskuntaa, joka ei ole rakentunut lapsen ympärille ja jossa äiti-lapsi-suhteella ei ole erityisasemaa, ei ole ollut, eikä olisi voinutkaan olla olemassa?