Miten selvitä lapsuuden traumoista?

Kyllä psykoterapia auttaa. Mä uskon, että se voi lopulta korjata kaiken. Vaikka "astia on rikki". Siihen jää railot ja jäljet, mutta ehjäksi liimattu silti. Kestävä ja joustava. Mikään määrä unohtamista, eläinten hankkimista, kiireellisenä pysymistä, muuttamista, työpaikan vaihtoja ja vahvuuteen sairastumista ei auta. Mutta kunnollinen psykoterapia auttaa. Itse olen näin 40 vuotiaana, ensimmäisen 1,5 vuoden psykoterapian jälkeen, alkuvaiheessa. Mutta tunnen jo pikkuhiljaa, kuinka herään eloon. Ensimmäistä kertaa tässä elämässä mä aion herätä eloon. Tsemppiä teillekin, se vaatii itkemistä ja tuskaa, mutta se auttaa, kun sen tekee yhdessä ihmisen kanssa, joka tietää, miten auttaa.

Mikä siinä psykoterapiassa on parasta ja auttaa?

Mä olen hyväksynyt ne ikävät tapahtumat osaksi itseäni ja elämäntarinaani ja saanut rauhan niiltä. Ne palaa aina välillä mieleen ja ne arvottomuuden tunteet, häpeä ja syyllisyys nousevat tosi herkästi pintaan mutta nykyisin onneksi vain hetkittäin ja tiedän että paha olo menee taas pois.

Varsinkin nyt kun on omia lapsia pystyn oman tyttöni kautta pääsemään kiinni siihen pieneen tyttöön joka olin ja tuntemaan sen surun ja näkemään epäoikeudenmukaisuuden mitä lapsena ei pystynyt näkemään.

Valitettavasti tuntuu että se että vanhempani ovat kuolleet on jollain tavoilla auttanut toipumista.

Kävin aikanaan kolme vuotta ratkaisukeskeisessä Kelan tukemassa terapiassa kun ahdistuneisuus kasvoi ylitsepääsemättömäksi. Koin sen hyväksi koska se ei keskittynyt pelkästään menneiden kaiveluun vaan enemmän oireiden kautta haettiin syitä oloon ja uusia tapoja suhtautua niihin asioihin. Tätä voin suositella vaikka terapiassa käynti on todella rankkaa välillä ja vaatii paljon kipeiden asioiden kohtaamista. Voimia kaikille lapsena rikotuille.

Itselle myös on tapahtunut yhtä ja toista pahaa niin lapsuudessa, kuin nuoruudessa. En ole koskaan käynyt terapiassa, koska pelkään joutuvani "pakkohoitoon" niin, että menetän työn ja joku saa tietää. Näitä asioita on vaikea sellaisen ihmisen ymmärtää, joka ei ole joutunut mitään tällaista kokemaan, enkä jaksa edes alkaa kertoa näitä kellekkään. Eniten ehkä pelkään, että joku luulee minun hakevan huomiota tai että haluan sääliä, vaikka haluaisin vain sanoa asioita ääneen..

Oma lapsuuden perheeni on suuri syy näihin asioihin ja jos yritän käsitellä näitä asioita ja edes raotan tätä verhoa esim. äidilleni, hän menee totaalisen lukkoon, eikä osaa sanoa mitään. Puolen vuoden päästä soittaa taas kuin ei mitään, joten näitä asioita ei vaan koskaan saa käsiteltyä.

Löysin kerran sellaiseen vinkkiin, että lupaa itsellesi aina pahimpana hetkenä, että huominen vielä ja jos ei silloinkaan helpota voit tappaa itsesi. Tuolla huomisella mennään vielä yli 30 vuotiaana ja voin aidosti jo iloita joistan asioista. Tällä hetkellä huominen ja elämä näyttää hyvälle. Sen asian kanssa vaan pitää oppia elämään, että mielen sisälle tulee niitä mustia muistoja ja välillä ne saa vallan. Täytyy vain antaa itselle vielä se huominen. 

Mun tietääkseni missään terapiassa ei keskitytä menneiden kaiveluun. Tuo on ihmeellinen mantra, jota ratkaisukeskeisen käyneet viljelee. Eikä siinä mitään, jos haluaa ratkaisukeskeiseen mennä, niin siitä vaan. Eniten on tutkitusti merkitystä terapeutin ammatillisella lämmöllä ja potilaan ja terapeutin välisellä suhteella. Se metodi on terapeutin väline hoitaa työtään. Jossain määrin sitä menneisyyttä on viisasta kaivella ja saada se "osaksi omaa elämäntarinaa", jotta se ei kaoottisena häiritse/ estä tunne-elämää. Jos tietäisin, mikä se taika on, joka psykoterapiassa auttaa, niin kertoisin. Mutta en oikein tiedä. Mitä enemmän terapeuttiin opin luottamaan, sitä enemmän tunnun parantuvan. Omien vaikeiden ja häpeällisten asioiden kertominen ja niiden käsittely lisää sitä luottamusta pikkuhiljaa. 

Lisään edelliseen vielä, että kai se aina riippuu ihmisestä, mikä terapiassa auttaa. Kun jokaisella on ne omat kipupisteensä ja lapsena opitut vääristyneet ajatuksen, niin juuri ne omat on ne jotka terapiassa tulee näkyväksi ja hoidetuksi. Siksi on vaikeaa sanoa mikä juuri kellekin on se auttava juttu. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä psykoterapia auttaa. Mä uskon, että se voi lopulta korjata kaiken. Vaikka "astia on rikki". Siihen jää railot ja jäljet, mutta ehjäksi liimattu silti. Kestävä ja joustava. Mikään määrä unohtamista, eläinten hankkimista, kiireellisenä pysymistä, muuttamista, työpaikan vaihtoja ja vahvuuteen sairastumista ei auta. Mutta kunnollinen psykoterapia auttaa. Itse olen näin 40 vuotiaana, ensimmäisen 1,5 vuoden psykoterapian jälkeen, alkuvaiheessa. Mutta tunnen jo pikkuhiljaa, kuinka herään eloon. Ensimmäistä kertaa tässä elämässä mä aion herätä eloon. Tsemppiä teillekin, se vaatii itkemistä ja tuskaa, mutta se auttaa, kun sen tekee yhdessä ihmisen kanssa, joka tietää, miten auttaa.

Mäkin luulin niin kun mä menin mun ekaan terapiaan, olin hurjan motivoitunut paranemaan haavoistani, mutta en toki tiennyt, miten, mutta ajattelin terapian auttavan. En saanut apua oikeastaan niihin haavoihin, vaan siihen, että niiden takia olin kärsinyt siitä sun tästä alisuoriutumisesta.

Sain apua niihin, mutta aina kun elämässä tulee uusia haasteita vanhat haavat tulevat esiin ja kärsin niistä taas.

Olenkin nyt uudestaan terapiassa, joka on mielestäni parempaa. Osasin hakea toisenlaista terapiaa elettyäni lisää ja tajuttuani tarkemmin, missä mättää. Myös omien lasten saaminen aiheutti näitä uusia haasteita, jotka osoittivat tarkemmin, miten en todellakaan ollut parantunut haavoista, vaan oli hoidettu vain niiden seurauksia.

Mielestäni terapiamaailmassa ei auteta narsistin uhrin syndroomasta kärsiviä, eikä koko syndroomaa tunnisteta eikä edes myönnetä. "Ei saa syyttää muita" jankutetaan jopa terapiakentän huipulla, psykiatriassa. Aivan sairasta. Eli sairastuneen oma syy, kun psyyke hajosi, kun kohdeltiin väärin. Siitä lähtökohdasta kun aletaan auttaa, niin ei ihme, ettei potilas parane.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on ikuisuuskysymys. Kysyn sitä itseltäni päivittäin. Reilut kolmekymmentä vuotta on tätä elämää eletty ja sama ongelma itsellä. Alkoholisti isä ja väkivaltainen sekä rikkonainen perhe elämä ja siihen päälle koulukiusaaminen niin oli sellaiset eväät elämälle että oksat pois. Parisuhteet... ei mitään toivoa

Ystävät... pelkkä haave

Harrastukset... mielessä usein.. joskus vielä

Sentään työ on ja se on ainoa asia miksi jaksaa aamuisin herätä.

Yksi itsemurhayritys on takana mutta siinäkään en onnistunu.

Ja kaikkein pahinta tässä ei ole tämä masennus ja paha olo sisällä vaan se että pitää näyttää reippaalta ja iloiselta koko ajan.

Se vie voimia kummasti kun rapistuu sisältä ja ulkokuorta pitää yllä..

Miehenä hoitoon pääsyä estää itsepäisyys ja pelko että menettää otteen työelämästä tai aletaan pitää epänormaalina. Omassa ammatissani kun mielenvikaisia ei oikein suvaita julki tuoda.

Mietin usein milloin loppuu kivulias taival ja romahdan lopullisesti.

Älkää antako lapsuuden pilata elämäänne. Te ette voi menneille mitään, mutta tulevaisuus on teidän. Halaukset ja tsempit sullekkin. T:2

"tulevaisuus on teidän." Ja lässynlää. Jos kerran on, niin mä tapan sut. Saa mut tuntemaan oloni hyväksi, kun on taas yksi tuollainen tyhjänlässyttäjä nitistetty tältäkin planeetalta. Sit mä joudun vaikeuksiin, vankilaan, vaikka tulevaisuudenhan piti olla mun ja mun saada jotenkin elämä kuntoon. Aloitin sen listimällä ne, joiden mielestä mun pahoinvointi on mun omaa syytäni. Niin mitä vittua mulle taas aiheutetaan pahaa oloa sulkemalla mut vankilaan ja sanomalla, että mun kuuluu hävetä?!

Tervetuloa vaan tappaan mut. En mielestäni syyllistänyt teitä, vaan neuvoin unohtamaan menneet. Vaikka meitä ei lapsena rakastettu, sen rakkauden voi kokea kun päästää vihasta ja katkeruudesta irti. Miten muuten ajattelit päättää mun päivät?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on ikuisuuskysymys. Kysyn sitä itseltäni päivittäin. Reilut kolmekymmentä vuotta on tätä elämää eletty ja sama ongelma itsellä. Alkoholisti isä ja väkivaltainen sekä rikkonainen perhe elämä ja siihen päälle koulukiusaaminen niin oli sellaiset eväät elämälle että oksat pois. Parisuhteet... ei mitään toivoa

Ystävät... pelkkä haave

Harrastukset... mielessä usein.. joskus vielä

Sentään työ on ja se on ainoa asia miksi jaksaa aamuisin herätä.

Yksi itsemurhayritys on takana mutta siinäkään en onnistunu.

Ja kaikkein pahinta tässä ei ole tämä masennus ja paha olo sisällä vaan se että pitää näyttää reippaalta ja iloiselta koko ajan.

Se vie voimia kummasti kun rapistuu sisältä ja ulkokuorta pitää yllä..

Miehenä hoitoon pääsyä estää itsepäisyys ja pelko että menettää otteen työelämästä tai aletaan pitää epänormaalina. Omassa ammatissani kun mielenvikaisia ei oikein suvaita julki tuoda.

Mietin usein milloin loppuu kivulias taival ja romahdan lopullisesti.

Älkää antako lapsuuden pilata elämäänne. Te ette voi menneille mitään, mutta tulevaisuus on teidän. Halaukset ja tsempit sullekkin. T:2

"tulevaisuus on teidän." Ja lässynlää. Jos kerran on, niin mä tapan sut. Saa mut tuntemaan oloni hyväksi, kun on taas yksi tuollainen tyhjänlässyttäjä nitistetty tältäkin planeetalta. Sit mä joudun vaikeuksiin, vankilaan, vaikka tulevaisuudenhan piti olla mun ja mun saada jotenkin elämä kuntoon. Aloitin sen listimällä ne, joiden mielestä mun pahoinvointi on mun omaa syytäni. Niin mitä vittua mulle taas aiheutetaan pahaa oloa sulkemalla mut vankilaan ja sanomalla, että mun kuuluu hävetä?!

Tervetuloa vaan tappaan mut. En mielestäni syyllistänyt teitä, vaan neuvoin unohtamaan menneet. Vaikka meitä ei lapsena rakastettu, sen rakkauden voi kokea kun päästää vihasta ja katkeruudesta irti. Miten muuten ajattelit päättää mun päivät?

No ei niitä menneitä ihan noin vaan aina unohdeta. Sama kun käskisit masentuneen vaan ottaa itseään niskasta kiinni tai skitsofreenikon vaan lakata kuulemasta ääniä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on ikuisuuskysymys. Kysyn sitä itseltäni päivittäin. Reilut kolmekymmentä vuotta on tätä elämää eletty ja sama ongelma itsellä. Alkoholisti isä ja väkivaltainen sekä rikkonainen perhe elämä ja siihen päälle koulukiusaaminen niin oli sellaiset eväät elämälle että oksat pois. Parisuhteet... ei mitään toivoa

Ystävät... pelkkä haave

Harrastukset... mielessä usein.. joskus vielä

Sentään työ on ja se on ainoa asia miksi jaksaa aamuisin herätä.

Yksi itsemurhayritys on takana mutta siinäkään en onnistunu.

Ja kaikkein pahinta tässä ei ole tämä masennus ja paha olo sisällä vaan se että pitää näyttää reippaalta ja iloiselta koko ajan.

Se vie voimia kummasti kun rapistuu sisältä ja ulkokuorta pitää yllä..

Miehenä hoitoon pääsyä estää itsepäisyys ja pelko että menettää otteen työelämästä tai aletaan pitää epänormaalina. Omassa ammatissani kun mielenvikaisia ei oikein suvaita julki tuoda.

Mietin usein milloin loppuu kivulias taival ja romahdan lopullisesti.

Älkää antako lapsuuden pilata elämäänne. Te ette voi menneille mitään, mutta tulevaisuus on teidän. Halaukset ja tsempit sullekkin. T:2

"tulevaisuus on teidän." Ja lässynlää. Jos kerran on, niin mä tapan sut. Saa mut tuntemaan oloni hyväksi, kun on taas yksi tuollainen tyhjänlässyttäjä nitistetty tältäkin planeetalta. Sit mä joudun vaikeuksiin, vankilaan, vaikka tulevaisuudenhan piti olla mun ja mun saada jotenkin elämä kuntoon. Aloitin sen listimällä ne, joiden mielestä mun pahoinvointi on mun omaa syytäni. Niin mitä vittua mulle taas aiheutetaan pahaa oloa sulkemalla mut vankilaan ja sanomalla, että mun kuuluu hävetä?!

Tervetuloa vaan tappaan mut. En mielestäni syyllistänyt teitä, vaan neuvoin unohtamaan menneet. Vaikka meitä ei lapsena rakastettu, sen rakkauden voi kokea kun päästää vihasta ja katkeruudesta irti. Miten muuten ajattelit päättää mun päivät?

Ei voi kokea, koska viha ja katkeruus on ilmeisesti niin suurta. Mutta sä voit tulla siihen pätemään, että ei kun se on aina sen kokoista, että siitä pääsee irti, koska se oli SUN kokemuksesi. Ja vedän puukolla sydämeen, jos tavataan ja alat aukoa näillä mulle.

Jos et siis usko, kun mä varoitan, että turpa kii. Jos siis myös päätän mennä sinne vankilaan, mikä olisi epäreiluus, koska koitin vain tehdä niin kuin sanoit. Jotain mikä auttaa.

Jos vanhempasi ovat ihan selvinpäin ja kunnossa, niin ottaisin heihin yhteyttä ja jututtasin. Tsemppiä!! Oot vahva ja rohkee! Sä selviit.

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempasi ovat ihan selvinpäin ja kunnossa, niin ottaisin heihin yhteyttä ja jututtasin. Tsemppiä!! Oot vahva ja rohkee! Sä selviit.

Ei auta, kun etkö tajua, että tuollaiset ihmiset on luonnehäiriöisiä, ei mitään "huonoja kasvattajia"?

Eihän se ole ne yksittäiset huonot muistot mikä on traumatisimoituneen ongelma nykyhetkessä, vaan minulla esim persoonan jakautumisen mukanaan tuomat vaikeudet vaikkapa muistissa, keskittymiskyvyssä, tunteettomuudessa, energiassa, tyhjyyden tunteessa, epätodellisessa olossa, elämänhallinnassa. Yksittäiset ikävät flashbackit, vaikka ovatkin jokapäiväisiä, ei ole noiden rinnalla mitään. Ei auta siis sanoa "unohda menneet", ei se ole se ongelma.

Siinä kun olet vilpitön ja valmis selvittämään menneet ja otat yhteyttä luonnehäiriöisiin narsistivanhempiin, niin saat vain uudestaan traumoja, koska he oikein vahvistavat sen, että eivät he sinua erehdyksessä kurittaneet ja laittaneet kärsimään, vaan he eivät ole koskaan olleetkaan sitä mieltä, että olet terve ja se terapioissasikin juokseminen on vain itsekkyyttä, jossa haet pahoille teoillesi hyväksyntää.

Nuori herkkä ihminen kuvitteli saavansa kuulla anteeksipyynnön ja itkuista pahoittelua siitä, että häntä on satutettu, ja kuuleekin miten he ovat oikein harkitusti olleet julmia, koska sinä olet niin sairas, ja satutit heidän ystäviään, tai koitit, niin siksi he kasvattaakseen sinua vain tekivät sinulle sen kaiken. Niin saattaa seota tuosta ihan lopullisesti...

Minun ehkä pahimpia kokemuksiani oli se, miten äitini valehteli minun vaurioittavan muita ihmisiä. Sillä on ollut ehkä elämääni pisimmälle ulottuvat jäljet, se on estänyt ihmissuhteita, niin henkilökohtaisia kuin työelämässä, melkeinpä sinne työelämään menoa ja sanomattakin selvää kumppanin mahdollisuutta.

Koska kun minua perusteetta syytettiin siitä, että minä satutan ihmisiä, minä opin vain, että olen paha, enkä minä voinut korjata asiaa, koska kun minä en oikeasti satuttanut ihmisiä, niin asioita ei koskaan selvitetty, tuon ainoa tarkoitus oli aiheuttaa minulle se kurja tunne itsestäni, että olen täysi paska ja hirviö, ja minun on parasta olla täysin hiljaa. Ja kun olen luonteeltani sosiaalinen, iloinen, suht ulospäinsuuntautunut, niin onhan se ollut melkoinen helvetti taakaksi kantaa.

Arvostan itseäni sen kautta, saanko ystäviä, ja kun en saa, kun en pysty ketään lähelleni päästämään, niin masennun, koen itsevihaa jne. Mutta päästetäänpäs nyt vain irti siitä, että äiti sanoi minun vahingoittavan muita ihmisiä, niin sittenhän mä saankin ne kaikki puuttumaan jääneet kokemukset ihmissuhteista tai vääristymät sillä vain oikenee ihan itsekseen. Not.

Mullekin tuli pari uutta flashbackia äsken kun olin kaupassa.

Terapia on heikkoa ja miten on varaa vaihtaa terapeuttia, en tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on ikuisuuskysymys. Kysyn sitä itseltäni päivittäin. Reilut kolmekymmentä vuotta on tätä elämää eletty ja sama ongelma itsellä. Alkoholisti isä ja väkivaltainen sekä rikkonainen perhe elämä ja siihen päälle koulukiusaaminen niin oli sellaiset eväät elämälle että oksat pois. Parisuhteet... ei mitään toivoa

Ystävät... pelkkä haave

Harrastukset... mielessä usein.. joskus vielä

Sentään työ on ja se on ainoa asia miksi jaksaa aamuisin herätä.

Yksi itsemurhayritys on takana mutta siinäkään en onnistunu.

Ja kaikkein pahinta tässä ei ole tämä masennus ja paha olo sisällä vaan se että pitää näyttää reippaalta ja iloiselta koko ajan.

Se vie voimia kummasti kun rapistuu sisältä ja ulkokuorta pitää yllä..

Miehenä hoitoon pääsyä estää itsepäisyys ja pelko että menettää otteen työelämästä tai aletaan pitää epänormaalina. Omassa ammatissani kun mielenvikaisia ei oikein suvaita julki tuoda.

Mietin usein milloin loppuu kivulias taival ja romahdan lopullisesti.

Älkää antako lapsuuden pilata elämäänne. Te ette voi menneille mitään, mutta tulevaisuus on teidän. Halaukset ja tsempit sullekkin. T:2

"tulevaisuus on teidän." Ja lässynlää. Jos kerran on, niin mä tapan sut. Saa mut tuntemaan oloni hyväksi, kun on taas yksi tuollainen tyhjänlässyttäjä nitistetty tältäkin planeetalta. Sit mä joudun vaikeuksiin, vankilaan, vaikka tulevaisuudenhan piti olla mun ja mun saada jotenkin elämä kuntoon. Aloitin sen listimällä ne, joiden mielestä mun pahoinvointi on mun omaa syytäni. Niin mitä vittua mulle taas aiheutetaan pahaa oloa sulkemalla mut vankilaan ja sanomalla, että mun kuuluu hävetä?!

Tervetuloa vaan tappaan mut. En mielestäni syyllistänyt teitä, vaan neuvoin unohtamaan menneet. Vaikka meitä ei lapsena rakastettu, sen rakkauden voi kokea kun päästää vihasta ja katkeruudesta irti. Miten muuten ajattelit päättää mun päivät?

Ei voi kokea, koska viha ja katkeruus on ilmeisesti niin suurta. Mutta sä voit tulla siihen pätemään, että ei kun se on aina sen kokoista, että siitä pääsee irti, koska se oli SUN kokemuksesi. Ja vedän puukolla sydämeen, jos tavataan ja alat aukoa näillä mulle.

Jos et siis usko, kun mä varoitan, että turpa kii. Jos siis myös päätän mennä sinne vankilaan, mikä olisi epäreiluus, koska koitin vain tehdä niin kuin sanoit. Jotain mikä auttaa.

Oho. Johan olet pelottava.

Ja siis ajattelin äitini itkevän kauhusta tajutessaan, että olen kokenut hänen syyttävän minun tekevän muille pahaa. Mutta ei. Hänen mielestään mä todella olen sellainen, tehnyt muille pahaa, ja vain se, että hän on ollut minulle ilkeä (=kasvattanut, mielestään) on hänen mukaansa tehnyt sen, että minulla on elämä. Vaikka nimenomaan minulla ei ole elämää!! Mulla ois ollut, jos olisin tavannut kaikki ne ihmiset joita tapasin, ja jos he olisivat saaneet kasvattaa minut ja kertoa, jos oikeasti tein jotain väärin, mutta koska se oli sairas äitini, niin minulla ei ole elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on ikuisuuskysymys. Kysyn sitä itseltäni päivittäin. Reilut kolmekymmentä vuotta on tätä elämää eletty ja sama ongelma itsellä. Alkoholisti isä ja väkivaltainen sekä rikkonainen perhe elämä ja siihen päälle koulukiusaaminen niin oli sellaiset eväät elämälle että oksat pois. Parisuhteet... ei mitään toivoa

Ystävät... pelkkä haave

Harrastukset... mielessä usein.. joskus vielä

Sentään työ on ja se on ainoa asia miksi jaksaa aamuisin herätä.

Yksi itsemurhayritys on takana mutta siinäkään en onnistunu.

Ja kaikkein pahinta tässä ei ole tämä masennus ja paha olo sisällä vaan se että pitää näyttää reippaalta ja iloiselta koko ajan.

Se vie voimia kummasti kun rapistuu sisältä ja ulkokuorta pitää yllä..

Miehenä hoitoon pääsyä estää itsepäisyys ja pelko että menettää otteen työelämästä tai aletaan pitää epänormaalina. Omassa ammatissani kun mielenvikaisia ei oikein suvaita julki tuoda.

Mietin usein milloin loppuu kivulias taival ja romahdan lopullisesti.

Älkää antako lapsuuden pilata elämäänne. Te ette voi menneille mitään, mutta tulevaisuus on teidän. Halaukset ja tsempit sullekkin. T:2

"tulevaisuus on teidän." Ja lässynlää. Jos kerran on, niin mä tapan sut. Saa mut tuntemaan oloni hyväksi, kun on taas yksi tuollainen tyhjänlässyttäjä nitistetty tältäkin planeetalta. Sit mä joudun vaikeuksiin, vankilaan, vaikka tulevaisuudenhan piti olla mun ja mun saada jotenkin elämä kuntoon. Aloitin sen listimällä ne, joiden mielestä mun pahoinvointi on mun omaa syytäni. Niin mitä vittua mulle taas aiheutetaan pahaa oloa sulkemalla mut vankilaan ja sanomalla, että mun kuuluu hävetä?!

Tervetuloa vaan tappaan mut. En mielestäni syyllistänyt teitä, vaan neuvoin unohtamaan menneet. Vaikka meitä ei lapsena rakastettu, sen rakkauden voi kokea kun päästää vihasta ja katkeruudesta irti. Miten muuten ajattelit päättää mun päivät?

Ei voi kokea, koska viha ja katkeruus on ilmeisesti niin suurta. Mutta sä voit tulla siihen pätemään, että ei kun se on aina sen kokoista, että siitä pääsee irti, koska se oli SUN kokemuksesi. Ja vedän puukolla sydämeen, jos tavataan ja alat aukoa näillä mulle.

Jos et siis usko, kun mä varoitan, että turpa kii. Jos siis myös päätän mennä sinne vankilaan, mikä olisi epäreiluus, koska koitin vain tehdä niin kuin sanoit. Jotain mikä auttaa.

Oho. Johan olet pelottava.

No niin, mutta mä vain sanon, että tuo mitä sanoit loukkaa minua todella. Mutta älä piittaa. Ole sä se pelottava.

Vierailija kirjoitti:

Siinä kun olet vilpitön ja valmis selvittämään menneet ja otat yhteyttä luonnehäiriöisiin narsistivanhempiin, niin saat vain uudestaan traumoja, koska he oikein vahvistavat sen, että eivät he sinua erehdyksessä kurittaneet ja laittaneet kärsimään, vaan he eivät ole koskaan olleetkaan sitä mieltä, että olet terve ja se terapioissasikin juokseminen on vain itsekkyyttä, jossa haet pahoille teoillesi hyväksyntää.

Nuori herkkä ihminen kuvitteli saavansa kuulla anteeksipyynnön ja itkuista pahoittelua siitä, että häntä on satutettu, ja kuuleekin miten he ovat oikein harkitusti olleet julmia, koska sinä olet niin sairas, ja satutit heidän ystäviään, tai koitit, niin siksi he kasvattaakseen sinua vain tekivät sinulle sen kaiken. Niin saattaa seota tuosta ihan lopullisesti...

Niin totta joka sana.

Älä vaan ala kaivelemaan, pahoitat vain ja ainoastaan oman mielesi.

Opettele itsesi ja anna tilaa. Ole armollinen itsellesi koska sitä ei ole sinuun kasvatettu joten se täytyy itse kasvattaa. Kun jokin asia menee pieleen, toki olet itse mokannut- korjaa mokasi ja pyydä anteeksi - mutta mieti miksi se meni päin helvettiä ja mitä seuraavalla kerralla teet/ et tee. Armahda itsesi eli ei henkistä piiskausta kun asia on käsitelty koska tiedät että tämä opetti sinusta itsestäsi jotain jota et voinut tietää koska kasvatuksessa sitä ei ollut mutta nyt osaat!

Tsemppiä!!