Säälittävää olla saman ihmisen kanssa parisuhteessa teini-ikäisestä lähtien

Minulta usein kysytään, että miten pystyin niin nuorena (15-vuotiaana) tekemään sen päätöksen, että tuon miehen kanssa olen loppuelämäni. En oikein osaa vastata, kun ei sitä päätöstä ole varsinaisesti koskaan tehty. Tämä on vain mennyt näin: ei ole koskaan tuntunut tarvetta erota. Aina on ollut hyvä olla yhdessä. Vähän yli kymmenen vuoden yhdessäolon ja -elon jälkeen tuntui luonnolliselta mennä naimisiin. En minä tosiaan silloin teininä päättänyt, että tässä tämä nyt on. Siinä se nyt vaan on ollut, ilman päättämisiäkin. Mitä sitä eroamaan, kun rakkautta ja arvostusta riittää. Ja halu pysyä yhdessä. Koen, että minulla kävi todella hyvä tuuri. Ja siinäkin, että olemme sattuneet kasvamaan samaan suuntaan aina. Tottakai matkaan on mahtunut huonompiakin aikoja, muttei koskaan niin huonoja, että eroaminen olisi tullut mieleen.

- Yli 30 yhteistä vuotta takana

Itse olen ollut mieheni kanssa 13-vuotiaasta, pari vuotta sitten naimisiin ja tänä vuonna syntyi ensimmäinen lapsi. Ns. vaikeat ajat koettiin teini-iässä, joten näin 27-vuotiaana voi kiitollisena todeta, että olisi varmasti jossain määrin "huonompi ihminen", jos ei olisi juuri tämän kumppanin rinnalla saanut kasvaa. Ja vaikea kuvitella, että voisi enää kenenkään muun kanssa ollakaan..

Ap ei  tajua että toiset pariskunnat kasvavat samaan tahtiin ja toiset eivät ja siitä seuraa eroja ja mahdollisesti pariutuminen jonkun toisen kanssa. Kumpikaan esimerkki ei ole merkki epäonnistumisesta, ovatpahan vaan esimerkkejä erilaisuudesta. Ainoaa oikeaa mallia ei ole eikä pidä  hampaat irvessä pyrkiä täydellisyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä nuo todellakin tietävät elämästä? Ovat epäilemättä näitä omakotitalo, kaksi lasta ja labradori -ihmisiä. Huoh!

Onhan se elämää tuokin? Vai pitääkö elämän olla jotenkin hirveän kurjaa tai riepotella että voi sanoa "tietävänsä elämästä jotakin"? Ei kannata olla katkera! Jokaisella on oma polkunsa.

Eikun se on se ElämäM koulu ainoostaan mikä on oikeaa elämää

Joo ja Carpe Diem.

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan miehen kanssa oltu yhdessä 18-kesäisistä. Ei ole koskaan tullut tunnetta, että pitäisi erota. On se omakotitalo ja lapset, koira ja muitakin eläimiä. Ollaan hirmu onnellisia ja mä rakastun mieheeni aina vaan uudelleen ja uudelleen. Suuria karikoita ei ole ollut, tietysti välillä on ollut huonompiakin aikoja, mutta ei ne yleensä ole monta viikkoa kestänyt. Nyt keski-ikäisenä niitä huonompiakaan aikoja ei enää ole, on aina vaan niin ihanaa olla yhdessä. Joskus kun ollaan pari-kolme päivää erossa, on jo ikävä. En tiedä, miten meillä on aina mennyt niin hyvin, olisko se sitten ihan vaan sitä rakkautta? 

Kiitos. Ja onneksi olkoon :)

Olispas mullekin käynyt noin "ikävästi".

Aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa 19-vuotiaana. Hänella oli takana jo yksi pitkä parisuhde, jossa oli onneton. Näki kontrastin minuun, kun huomasi miten helppoa yhdessä olo "oikeanlaisen" tyypin kanssa voi olla. Olen nyt 24 ja edelleen mietin, kuinka älytön tuuri minulla kävi, että ensimmäinen seurustelusuhteeni onkin näin hyvä. Tulevaisuutta en voi ennustaa, mutta nyt meillä on hyvä olla yhdessä. Haaveilen avioliitosta, matkustelusta sekä omaisuuden kerryttämisestä yhdessä mieheni kanssa. Lapsista emme oikein välitä kumpikaan, mutta who knows..

Miksi hyvä pitäisi vaihtaa?

Tämä on minua ennenkin ihmisen puheissa ihmetyttänyt, että kuvitellaan elämän jotenkin pysähtyvän parisuhteen löytämiseen. Että jos on ollut jonkun kanssa nuoresta, niin sitten on jäänyt ikuisesti 17-vuotiaaksi kuten kumppanikin. Ja sitten ei voi tietää elämästä mitään.

Olen ollut nuoresta asti puolisoni kanssa. Hän ei ole enää todellakaan sama ihminen kuin tavatessamme, enkä ole minäkään. Olemme kasvaneet yhdessä ja erikseen. Onneksemme ja ehkä osin oman vaivannäönkin vuoksi olemme kasvaneet kuitenkin yhteen. Matkan varrelle mahtuu opintoja, matkoja, harrastuksia, töitä, perheenperustamista, surua, sairautta ja monenlaisia vaikeuksia ja ilon ja onnen hetkiä. Olemme muuttuneet teineistä keski-ikäisiksi.

Parisuhteemme on kokenut myös monenlaisia vaiheita, On ollut etääntymistä ja lähentymistä vuoronperään. Joskus on seksi maistunut enemmän ja joskus vähemmän. Välillä on keskitytty omaan uraan ja ystäviin, välillä taas vietetty paljon aikaa yhdessä harrastaen. Ei suhteemme ole koko ajan sitä samaa, koska elämä menee eteenpäin ja kaikenlaista tapahtuu.

Pidän itseäni kyllä enemmän onnekkaana. Minulla on puoliso joka tuntee minut läpikotaisin ja jonka tiedän aina olevan tukenani. Ihan sama sairastunko tai rupsahdanko tai mitä hyvänsä, me ollaan tiimi no matter what. Varsinkin kun täältä lukee surullisia tarinoita miehen etsinnästä tai kurjista suhteista, ei voi kuin huokaista helpotuksesta.

Kuulostatte todella omahyväisiltä kun hehkutatte onneanne. Miksi teidän mielestänne ihmiset, jotka ovat aina joutuneet elämään yksin/lukuisissa lyhyissä suhteissa olisi jotenkin teitä vajavaisempi tai kurjempi? Tuossahan ditä todella kokemusten kautta tulee elettyä eikä mentyä tasoitettua tietä.

Jos on kovin persoonallinen ja oman tien kulkija, voi olla mahdollisuus löytää sielunkumppani lähes olematon. Tällaiset on sitten epäonnistujia teidän maailmassanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tiedän näitä jo yläasteelta yhdessä olleita pareja. Miten ihminen voi edes olla varma omasta seksuaalisuudestaan sen ikäisenä? Sehän elää ja muuttuu. No näissä varmaan on usein niitä, että mies paljastuu biksi ja sitten kituuttaa naisen kanssa, vaikka varjoelämä on netissä ja maanteiden leväreillä...

Mä ainakin tiesin jo 10-vuotiaana, että olen umpihetero. Aika tyhmä saa olla, jos ei tajua edes tykkääkö pojista vai tytöistä.

Seksuaalisuus muuttuu pitkin elämää, se ei ole tyhmyyttä jos ei syntymästään lähtien ole satavarma seksuaalisesta suuntautumisestaan. Vanhempien paska asenne voi vaikuttaa myös siihen ettei uskalla myöntää edes itselleen kenestä tykkää. Joo ohi aiheen, mutta ärsyttää tuollainen muiden vähättely.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tiedän näitä jo yläasteelta yhdessä olleita pareja. Miten ihminen voi edes olla varma omasta seksuaalisuudestaan sen ikäisenä? Sehän elää ja muuttuu. No näissä varmaan on usein niitä, että mies paljastuu biksi ja sitten kituuttaa naisen kanssa, vaikka varjoelämä on netissä ja maanteiden leväreillä...

Mä ainakin tiesin jo 10-vuotiaana, että olen umpihetero. Aika tyhmä saa olla, jos ei tajua edes tykkääkö pojista vai tytöistä.

Seksuaalisuus muuttuu pitkin elämää, se ei ole tyhmyyttä jos ei syntymästään lähtien ole satavarma seksuaalisesta suuntautumisestaan. Vanhempien paska asenne voi vaikuttaa myös siihen ettei uskalla myöntää edes itselleen kenestä tykkää. Joo ohi aiheen, mutta ärsyttää tuollainen muiden vähättely.

Ei muutu kaikilla. T.umbilesbo

Vierailija kirjoitti:

Mitä nuo todellakin tietävät elämästä? Ovat epäilemättä näitä omakotitalo, kaksi lasta ja labradori -ihmisiä. Huoh!

No mä oon ollut mieheni kanssa yhdessä lukion ekalta lähtien, mies on mua 2 vuotta vanhempi. Nyt mä oon 33 ja mies täyttää kohta 35.

Omakotitalo on, lapsia ei. Eikä labbista, tosin meillä on mäyräkoira. Pitäisikö sitten erota vain siksi et ollaan jotenkin noloja kun ollaan oltu niin kauan yhdessä?

Meillä ainakin menee hyvin. Ollaan reissattu paljon yhdessa ja jonkinverran myös erikseen. Opiskeltu ja tehty paljon töitä. Lapsia ei kumpikaan tahdota, suunnitelmissa on lähivuosina muuttaa ainakin talvikausiksi aasiaan.

Kai ymmärrätte, että on erilaisia elämän arvoja ja toiset haluaa ehtiä kokea monta eri ihmistä elämänsä aikana. Jotkut vaan on luonnostaan uteliaampia ja kokemushakuisempia. Ei se ole mikään syy alkaa sääliä heitä.

Mä tiedän pari pariskuntaa, jotka ovat olleen 14-15-vuotiaista asti yhdessä, nyt ovat jo lähempänä kolmeakymppiä. Eivät ole kyllä kumpikaan pari mitään epäitsenäisiä tai teinintasolle jämähtäneitä, kummallakin on myös omat menonsa omien kavereiden kanssa ja ovat vastuuntuntoisia töissäkäyviä aikuisia. Toisella parilla yksi lapsikin. Hyvin onnellisilta vaikuttavat kumpikin pari. Mielestäni he ovat hyvä esimerkki, kuinka yhdessä voi toisen rinnalla kasvaa aikuiseksi kuitenkin myös sen oman itsensä säilyttäväksi aikuiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostatte todella omahyväisiltä kun hehkutatte onneanne. Miksi teidän mielestänne ihmiset, jotka ovat aina joutuneet elämään yksin/lukuisissa lyhyissä suhteissa olisi jotenkin teitä vajavaisempi tai kurjempi? Tuossahan ditä todella kokemusten kautta tulee elettyä eikä mentyä tasoitettua tietä.

Jos on kovin persoonallinen ja oman tien kulkija, voi olla mahdollisuus löytää sielunkumppani lähes olematon. Tällaiset on sitten epäonnistujia teidän maailmassanne.

Tai sitten tässä aloituksessa oli kyse siitä miten säälittäviä nuorena pariutuneet ovat ja tässä ketjussa yritetään kertoa, että asiaan on useampikin näkökulma?

Minä olen mennyt kihloihin mieheni kanssa jo 16-vuotiaana, pian 20 vuotta sitten. Tunsimme kaveripohjalta jo aiemmin ja näinollen kihloihin mentiin aikalailla heti kun seurustelu vihdoin alkoi. Joku jo aiemmin kysyikin että miksi olisi pitänyt erota joskus? Siksi että on jo katsellut toista niin kauan? Tottakai on ollut 20 vuoden aikana hyvää ja huonoa, mutta vain kerran on keskusteltu mahdollisesta erosta. Molemmat oli sitä mieltä, että kannattaa vielä yrittää ja kannatti. Ei tässä silti kumpikaan ole teininä toistaan ikuisiksi ajoiksi valinnut, vaan yhdessä ollaan niin kauan kun on hyvä. Tässä vaiheessa sitä vähän alkaa toivoa että se on se loppuikä minkä tämä kestää, sen verran vahvasti sitä toista kohtaan tuntee että tuskin tämä ihan vaan yhtäkkiä lopahtaakaan. Vaan mistäs senkään tietää...

Vierailija kirjoitti:

Kuulostatte todella omahyväisiltä kun hehkutatte onneanne. Miksi teidän mielestänne ihmiset, jotka ovat aina joutuneet elämään yksin/lukuisissa lyhyissä suhteissa olisi jotenkin teitä vajavaisempi tai kurjempi? Tuossahan ditä todella kokemusten kautta tulee elettyä eikä mentyä tasoitettua tietä.

Jos on kovin persoonallinen ja oman tien kulkija, voi olla mahdollisuus löytää sielunkumppani lähes olematon. Tällaiset on sitten epäonnistujia teidän maailmassanne.

Minä koen löytäneeni sielunkumppanini, mutta en ajattele, että muut kuin kaltaiseni olisivat jotenkin epäonnistuneita. Miksi edes ajattelisin? Sehän on vain tuuria, että oman kumppanin löysin. Jos olisin tapaamispäivänämme ollut sairaana tai tehnyt jotain muuta, en olisi tavannut miestäni.

Moni tuntuu tosiaan pitävän ihanteena sitä, että kahlaa läpi monet ihmissuhteet ja oppii niistä, kunnes löytää sen oikean. En oikein ymmärrä mihin ajatteluun tämä perustuu. Eikö niitä parisuhdetaitoja (ja seksitaitojakin, joista niin monet vouhkaavat) voi oppia siinä yhdessä suhteessa? Toki usein käy niin, että nuorena ei osaa valita itselleen sopivaa kumppania ja suhde päättyy eroon. Mutta miksi tämä olisi jonkinlainen ihanne, mihin pitää pyrkiä? Miksi niitä epäonnistuneita ihmissuhteita pidetään niin tärkeinä, että kaikkien pitäisi saada ne kokea? Eikö ole hienoa, jos heti ensiyrityksellä onnistuu löytämään kumppanin koko loppuelämäkseen?

Oon ollu mun miehen kanssa yhessä 17-vuotiaasta asti ja meidän yhdessä oloon vaikuttaa esim se, että haudattiin yhessä meidän lapsi 25-vuotiaina ja aika pian sen jälkeen miehen sisarus.

Se, että ollaan oltu ns "aina yhessä" me ei kehuskella, mutta me vain ollaan kasvettu yhteen ja yhdessä.

Ja rakkautta riittää vaikka onkin ollut dramaattinen elämä.

Ja toisaalta eipähän tarvi enää uudestaan tutustua johonkin toiseen mieheen ja muuttaa yhteen, hankkia lapsia ymsyms...

Vierailija kirjoitti:

Oikeesti haluan tietää mitä tällaisten parien päässä liikkuu. Joo myönnetään "säälittävää" oli ehkä turhan ankarasti kirjoitettu multa, en tarkoita sillä ketään loukata. Älkää jaksako poistattaa tätä. ap

Tiedoksi :parisuhde on muutakin kuin seksi. Yhdessähän sitä ollaan aikustuttu ja kehitetty ,ei kai sitä teineiksi jäädä lopuks elämää ,oletpa melko nolo !!