Säälittävää olla saman ihmisen kanssa parisuhteessa teini-ikäisestä lähtien

Yksi elämän hienoimmista asioista on jakaa kokemukset ja kasvaa toisen ihmisen kanssa. Ap on varmaan aika nuori, jos kuvittelee, ettei parisuhteessa muutu ja kehity elämäntilanteiden mukana.

Vierailija kirjoitti:

Joskus ovat vielä jotain halpiksia, jotka suunnilleen 16-vuotiaina alkaneet olemaan. On kuvottavaa, että ihmiset eivät hoida velvollisuuksiaan eli koulua ja opiskelua, vaan seurustelevat halpisikäisenä. Ei lisättävää.

Mikä tämä halpis on tässä yhteydessä?

Ap taitaa olla vielä aika nuori. Kyllähän kasvua tapahtuu teini-iän ja aikuisuuden välissä, mutta ei se kasvu siihen lopu. Ihminen kasvaa henkisesti ja kehittyy jatkuvasti, joten ap:n logiikan mukaan ihmisen pitäisi vaihtaa kumppania vähintään 10 vuoden välein. Eli: kyllä sitä yhdessäkin voi kasvaa ja kehittyä. Erilaistahan se on varmasti kuin jonkun toisen kumppanin kanssa tai sinkkuna, mutta tuossa ei ole yhtä oikeaa tapaa ja toisaalta jos parisuhde voi hyvin niin miksi ihmeessä se pitäisi ehdoin tahdoin rikkoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostatte todella omahyväisiltä kun hehkutatte onneanne. Miksi teidän mielestänne ihmiset, jotka ovat aina joutuneet elämään yksin/lukuisissa lyhyissä suhteissa olisi jotenkin teitä vajavaisempi tai kurjempi? Tuossahan ditä todella kokemusten kautta tulee elettyä eikä mentyä tasoitettua tietä.

Jos on kovin persoonallinen ja oman tien kulkija, voi olla mahdollisuus löytää sielunkumppani lähes olematon. Tällaiset on sitten epäonnistujia teidän maailmassanne.

Minä koen löytäneeni sielunkumppanini, mutta en ajattele, että muut kuin kaltaiseni olisivat jotenkin epäonnistuneita. Miksi edes ajattelisin? Sehän on vain tuuria, että oman kumppanin löysin. Jos olisin tapaamispäivänämme ollut sairaana tai tehnyt jotain muuta, en olisi tavannut miestäni.

Btw, mitenkään tähän kommenttiin tarttumatta tai sitä vähättelemättä, mut mietin että tuurinkin voi ymmärtää eri tavalla. Jollekin muulle tuuria voi olla se, että on onnistunut keräämään paljon suhteita elämänsä aikana, että elämä on ollut rikasta ja vaihtelevaa eri ihmisten kesken ja kokisi taas, että jos olisi ollut yksi suhde vain, olisi joutunut "tyytymään" siihen vaikka olisi toivonut enemmän.

Kyllä minä koen sen tuurina. En koe tyytyneeni mieheeni enkä usko, että pitäisin tuurina, jos takana olisi useita epäonnistuneita suhteita. En osaa ajatella sydänsuruja ja eroja positiivisena asiana. En myöskään haikaile, että olisiko joku toinen ollut mahdollisesti vielä parempi, kun nyt olen suhteessa onnellinen. Meillä on parisuhdetta takana nyt 34 vuotta ja toivottavasti saman verran on vielä edessä.

Vierailija kirjoitti:

Pitäisikö sitten ottaa toisen tähteet? Eronneet ja karanneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostatte todella omahyväisiltä kun hehkutatte onneanne. Miksi teidän mielestänne ihmiset, jotka ovat aina joutuneet elämään yksin/lukuisissa lyhyissä suhteissa olisi jotenkin teitä vajavaisempi tai kurjempi? Tuossahan ditä todella kokemusten kautta tulee elettyä eikä mentyä tasoitettua tietä.

Jos on kovin persoonallinen ja oman tien kulkija, voi olla mahdollisuus löytää sielunkumppani lähes olematon. Tällaiset on sitten epäonnistujia teidän maailmassanne.

Minä koen löytäneeni sielunkumppanini, mutta en ajattele, että muut kuin kaltaiseni olisivat jotenkin epäonnistuneita. Miksi edes ajattelisin? Sehän on vain tuuria, että oman kumppanin löysin. Jos olisin tapaamispäivänämme ollut sairaana tai tehnyt jotain muuta, en olisi tavannut miestäni.

Btw, mitenkään tähän kommenttiin tarttumatta tai sitä vähättelemättä, mut mietin että tuurinkin voi ymmärtää eri tavalla. Jollekin muulle tuuria voi olla se, että on onnistunut keräämään paljon suhteita elämänsä aikana, että elämä on ollut rikasta ja vaihtelevaa eri ihmisten kesken ja kokisi taas, että jos olisi ollut yksi suhde vain, olisi joutunut "tyytymään" siihen vaikka olisi toivonut enemmän.

Kyllä minä koen sen tuurina. En koe tyytyneeni mieheeni enkä usko, että pitäisin tuurina, jos takana olisi useita epäonnistuneita suhteita. En osaa ajatella sydänsuruja ja eroja positiivisena asiana. En myöskään haikaile, että olisiko joku toinen ollut mahdollisesti vielä parempi, kun nyt olen suhteessa onnellinen. Meillä on parisuhdetta takana nyt 34 vuotta ja toivottavasti saman verran on vielä edessä.

Ok, mutta joku toinenhan voi olla asettanut tavoitteekseen, että saa paljon kokemuksia eikä ole aikeissakaan asettua aloilleen. Silloin myös eroista ei seuraa sydänsuruja. Monella on esim. nuorena aikuisena tällainen aika, jolloin ei halua mitään vakavaa kenenkään kanssa. Ajattelee että olipa tuuria, kun löytyi niin paljon halukasta mies/naisseuraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus ovat vielä jotain halpiksia, jotka suunnilleen 16-vuotiaina alkaneet olemaan. On kuvottavaa, että ihmiset eivät hoida velvollisuuksiaan eli koulua ja opiskelua, vaan seurustelevat halpisikäisenä. Ei lisättävää.

Mikä tämä halpis on tässä yhteydessä?

Mulla oli eka kundikaveri, kun olin 13 -vuotias. Kanssakäyminen rajoittui pussailuun. Seurustelusuhde kesti vuoden, mutta aika pian aloin "olemaan" toisen pojan kanssa. 

Peruskoulu meni hyvin, päättötokarin keskiarvo 9,5. Lukion todistus parempi ja kirjoitin kuusi ällää. Valmistuin yliopistosta neljässä vuodessa viettäen myös iloista elämää vaihtuvien poikaystävien kanssa ja ilman heitä.

Niinku että, mitä vinkuu hän, joka halpiksena pitää?

Toisaalta tunnustan, että pari-kolme viikkoa erossa puolisosta ja lapsista ovat todella toivottuja. Tämä toteutuu joko ulkomaan pesteillä tai yksin lomailemalla.

Mihinkään käkiseen omakotitaloon en ole koskaan kiintynyt. Uusia saa ja vielä parempia kenties.

Terveisin monen kanssa pitkään seukannut ja 30 kertaa muuttanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus ovat vielä jotain halpiksia, jotka suunnilleen 16-vuotiaina alkaneet olemaan. On kuvottavaa, että ihmiset eivät hoida velvollisuuksiaan eli koulua ja opiskelua, vaan seurustelevat halpisikäisenä. Ei lisättävää.

Mikä tämä halpis on tässä yhteydessä?

Mulla oli eka kundikaveri, kun olin 13 -vuotias. Kanssakäyminen rajoittui pussailuun. Seurustelusuhde kesti vuoden, mutta aika pian aloin "olemaan" toisen pojan kanssa. 

Peruskoulu meni hyvin, päättötokarin keskiarvo 9,5. Lukion todistus parempi ja kirjoitin kuusi ällää. Valmistuin yliopistosta neljässä vuodessa viettäen myös iloista elämää vaihtuvien poikaystävien kanssa ja ilman heitä.

Niinku että, mitä vinkuu hän, joka halpiksena pitää?

Toisaalta tunnustan, että pari-kolme viikkoa erossa puolisosta ja lapsista ovat todella toivottuja. Tämä toteutuu joko ulkomaan pesteillä tai yksin lomailemalla.

Mihinkään käkiseen omakotitaloon en ole koskaan kiintynyt. Uusia saa ja vielä parempia kenties.

Terveisin monen kanssa pitkään seukannut ja 30 kertaa muuttanut.

Vastasitko sinä mielestäsi kysymykseeni?

14v asti saman kanssa ollut ja 50v alkaa olla nyt lähellä enkä varmaan vaihda enää.

Nuorena kasvettiin yhdessä aikuisiksi ja ehkä saadaan nyt vanheta myös vanhuuteen yhdessä.

Ei ole aina helppoa ollut, mutta miksi pitäisi.

Veikkaan ettei ole sydäntä särkenyt yhtä paljon kuin useamman parin vaihtaneilla.

Lapsilla vakaat olot ja talous hyvällä mallilla eli en näe epäonnistuneen elämässäni pahasti vaikka en miestä ole usein vaihtanut.

Mitäs säälittävää siinä on, jos on hyvä parisuhde? Ei se määrä, vaan se laatu. Ja toiset kypsyy ja kasvaa yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostatte todella omahyväisiltä kun hehkutatte onneanne. Miksi teidän mielestänne ihmiset, jotka ovat aina joutuneet elämään yksin/lukuisissa lyhyissä suhteissa olisi jotenkin teitä vajavaisempi tai kurjempi? Tuossahan ditä todella kokemusten kautta tulee elettyä eikä mentyä tasoitettua tietä.

Jos on kovin persoonallinen ja oman tien kulkija, voi olla mahdollisuus löytää sielunkumppani lähes olematon. Tällaiset on sitten epäonnistujia teidän maailmassanne.

Minä koen löytäneeni sielunkumppanini, mutta en ajattele, että muut kuin kaltaiseni olisivat jotenkin epäonnistuneita. Miksi edes ajattelisin? Sehän on vain tuuria, että oman kumppanin löysin. Jos olisin tapaamispäivänämme ollut sairaana tai tehnyt jotain muuta, en olisi tavannut miestäni.

Btw, mitenkään tähän kommenttiin tarttumatta tai sitä vähättelemättä, mut mietin että tuurinkin voi ymmärtää eri tavalla. Jollekin muulle tuuria voi olla se, että on onnistunut keräämään paljon suhteita elämänsä aikana, että elämä on ollut rikasta ja vaihtelevaa eri ihmisten kesken ja kokisi taas, että jos olisi ollut yksi suhde vain, olisi joutunut "tyytymään" siihen vaikka olisi toivonut enemmän.

Kyllä minä koen sen tuurina. En koe tyytyneeni mieheeni enkä usko, että pitäisin tuurina, jos takana olisi useita epäonnistuneita suhteita. En osaa ajatella sydänsuruja ja eroja positiivisena asiana. En myöskään haikaile, että olisiko joku toinen ollut mahdollisesti vielä parempi, kun nyt olen suhteessa onnellinen. Meillä on parisuhdetta takana nyt 34 vuotta ja toivottavasti saman verran on vielä edessä.

Ok, mutta joku toinenhan voi olla asettanut tavoitteekseen, että saa paljon kokemuksia eikä ole aikeissakaan asettua aloilleen. Silloin myös eroista ei seuraa sydänsuruja. Monella on esim. nuorena aikuisena tällainen aika, jolloin ei halua mitään vakavaa kenenkään kanssa. Ajattelee että olipa tuuria, kun löytyi niin paljon halukasta mies/naisseuraa.

Öh...tuleeko sinulle uutisena, että ihmiset ovat erilaisia? Kaikille sopii eri jutut, mutta otiskon väite pitkäaikaisen suhteen säälittävyydestä on lievästi sanottuna naiivi. Säälittävää on korkeintaan ehkä se, että roikkuu jossain suhteessa, jossa ei ole onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus ovat vielä jotain halpiksia, jotka suunnilleen 16-vuotiaina alkaneet olemaan. On kuvottavaa, että ihmiset eivät hoida velvollisuuksiaan eli koulua ja opiskelua, vaan seurustelevat halpisikäisenä. Ei lisättävää.

Mikä tämä halpis on tässä yhteydessä?

Mulla oli eka kundikaveri, kun olin 13 -vuotias. Kanssakäyminen rajoittui pussailuun. Seurustelusuhde kesti vuoden, mutta aika pian aloin "olemaan" toisen pojan kanssa. 

Peruskoulu meni hyvin, päättötokarin keskiarvo 9,5. Lukion todistus parempi ja kirjoitin kuusi ällää. Valmistuin yliopistosta neljässä vuodessa viettäen myös iloista elämää vaihtuvien poikaystävien kanssa ja ilman heitä.

Niinku että, mitä vinkuu hän, joka halpiksena pitää?

Toisaalta tunnustan, että pari-kolme viikkoa erossa puolisosta ja lapsista ovat todella toivottuja. Tämä toteutuu joko ulkomaan pesteillä tai yksin lomailemalla.

Mihinkään käkiseen omakotitaloon en ole koskaan kiintynyt. Uusia saa ja vielä parempia kenties.

Terveisin monen kanssa pitkään seukannut ja 30 kertaa muuttanut.

Vastasitko sinä mielestäsi kysymykseeni?

En varmastikaan vastannut alun kysymykseen, vaan siihen heittoon, että 16 -vuotiaana seurustelemaan alkavat olevat halpiksia.

Etkö osaa lukea?

Ne tuntemani pariskunnat, jotka ovat olleet "yksissä" teineistä asti harrastavat kyllä sivusuhteita. Yhdessä pysytään lasten tai omistusten vuoksi (esimerkiksi osuus henkilöyhtiöstä ja töissä siinä).

Buah. Jos joku tyytyy elämään siihen, että pariutuu sen koulukaveri Jonnen kaa ikiajoiksi, niin onnittelut vain hänelle. Yleensä Jonne käy muissa. Jollei muuta, niin Tallinnassa.

Vierailija kirjoitti:

Buah. Jos joku tyytyy elämään siihen, että pariutuu sen koulukaveri Jonnen kaa ikiajoiksi, niin onnittelut vain hänelle. Yleensä Jonne käy muissa. Jollei muuta, niin Tallinnassa.

Happamia sanoi kettu.