Säälittävää olla saman ihmisen kanssa parisuhteessa teini-ikäisestä lähtien

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostatte todella omahyväisiltä kun hehkutatte onneanne. Miksi teidän mielestänne ihmiset, jotka ovat aina joutuneet elämään yksin/lukuisissa lyhyissä suhteissa olisi jotenkin teitä vajavaisempi tai kurjempi? Tuossahan ditä todella kokemusten kautta tulee elettyä eikä mentyä tasoitettua tietä.

Jos on kovin persoonallinen ja oman tien kulkija, voi olla mahdollisuus löytää sielunkumppani lähes olematon. Tällaiset on sitten epäonnistujia teidän maailmassanne.

Minä koen löytäneeni sielunkumppanini, mutta en ajattele, että muut kuin kaltaiseni olisivat jotenkin epäonnistuneita. Miksi edes ajattelisin? Sehän on vain tuuria, että oman kumppanin löysin. Jos olisin tapaamispäivänämme ollut sairaana tai tehnyt jotain muuta, en olisi tavannut miestäni.

Btw, mitenkään tähän kommenttiin tarttumatta tai sitä vähättelemättä, mut mietin että tuurinkin voi ymmärtää eri tavalla. Jollekin muulle tuuria voi olla se, että on onnistunut keräämään paljon suhteita elämänsä aikana, että elämä on ollut rikasta ja vaihtelevaa eri ihmisten kesken ja kokisi taas, että jos olisi ollut yksi suhde vain, olisi joutunut "tyytymään" siihen vaikka olisi toivonut enemmän.

Itselläni on takana useampi pitkä seurustelusuhde ja lyhyitä sitä enemmän, avoliitto ja avioliitto. Nyt ollaan oltu puolisoni kanssa yksissä noin 30 vuotta (siis toinen aviomies).

Ne nuoruuden poikakaverit olivat sellaista bailausseuraa ja aika paljon liikuttiinkin isoissa porukoissa.

Mun on todella vaikea kuvitella, että olisin vielä parisuhteessa sen pojan/miehen kanssa, jonka kanssa styylasin, kun oltiin 16-v ja 18-v.

Niin on erilailla menneet elämänpolut, että muuta yhteistä puhuttavaakaan ei olisi kuin muistella menneitä ja taivastella nykymaailman menoa.

Niin ja todettaanko, että en koe olevani mitenkään vajavainen yksilö useine miessuhteineni. Kaikilta olen oppinut jotain.

Tiedän erään parin, joka alkoi seurustelemaan pojan ollessa kutosella ja tytön seiskalla. Vuosien aikana olivat välillä tauolla ja saattoi olla ihan pieni hetki jolloin jopa tapailivat muita, mutta ovat edelleen yhdessä kymmenen vuoden jälkeenkin. Tavallaan ihanaa, että kerralla mennyt nappiin, mutta on tuo minusta silti aika erikoista :D Mutta toisaalta miksi vaihtaa kumppania jos homma kerran sujuu?

Höpö höpö ap, itse olet säälittävä.

Tunnen paljon sinkkuja jotka 50 v. naisia ja voin vaan todeta että ihmisinä heissä on vikaa, kun aina täytyy erota.

Hankalia parisuhteessa, hankalia ihmisiä.

Minusta on hienoa että teinistä vaariin kestää parisuhde.

Kun ylioppilaskesänä tapasin mukavan teekkarin, en ajatellut, että "tässä se on". Vähitellen vain huomattiin viihtyvämme yhä enemmän yhdessä.

Miksi vaihtaa matkalla huonompaan jos on nuorena saanut itselleen sen parhaan?

15 vuotiaasta asti yhdessä ja hyvä on ollu olla. Jos olen jonkun mielestä säälittävä, niin ihan sama. Olen onnellinen, että parisuhde on kestänyt. N32

En usko ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolen enkä ole koskaan kaivannut sitä "lihatiski"-touhua mitä näkee mm ravintoloissa ym kun viihteellä joskus käy.

Ensikuussa 17v hääpäivä ja 25v yhdessäolopäivä.

N41 (mieheni on 48v).

18v asti yhdessä, 20 vuotta. Kyllä välillä ärsyttää mutta kun on vaan ihan hemmetin hyvä seksielämä. Mies tietää paremmin kun minä itse mitä milloinkin haluan. Kuka nyt niin tyhmä olisi että sellaisesta haluaisi luopua?! 

Että sorry, mun mies ei ole vielä vapaa :-)

Joskus ovat vielä jotain halpiksia, jotka suunnilleen 16-vuotiaina alkaneet olemaan. On kuvottavaa, että ihmiset eivät hoida velvollisuuksiaan eli koulua ja opiskelua, vaan seurustelevat halpisikäisenä. Ei lisättävää.

Minä ja mieheni alettiin seurustella lukion alussa. Nyt takana vuosikymmen pelkkää rakkautta, ihana menneisyys takana ja tulevaisuus edessä yhdessä. Kasvettiin aikuisiksi yhdessä, opiskeltiin akateemiset tutkinnot ja nyt rakennetaan meille täydellistä elämää. Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että sain juuri tämän ihmisen elämääni eikä minun tarvinnut käydä läpi "kasvoimme erilleen" -eroja nuorena aikuisena. Olen aistivinani tekstissäsi kateutta. Niin ovat kyllä meidänkin tuttavapiirissä monet (eronneet yh:t) kateellisia :-)

Vierailija kirjoitti:

Ne nuoruuden poikakaverit olivat sellaista bailausseuraa ja aika paljon liikuttiinkin isoissa porukoissa.

Mun on todella vaikea kuvitella, että olisin vielä parisuhteessa sen pojan/miehen kanssa, jonka kanssa styylasin, kun oltiin 16-v ja 18-v.

Niin on erilailla menneet elämänpolut, että muuta yhteistä puhuttavaakaan ei olisi kuin muistella menneitä ja taivastella nykymaailman menoa.

.

Se tässä varmaan onkin erona, että minun nuoruudenaikainen bailaus-renttu-söpöliini poikakaverini kasvoi Mieheksi. En minäkään voisi kuvitella olevani nyt parisuhteessa sellaisen pojan kanssa, mikä mieheni oli nuorena. Onneksi mieheni elämänpolku lähti samaan suuntaan kuin minun ja näin elämämme sopivat edelleen hyvin yhteen. Jos näin ei olisi käynyt, olisimme eronneet jo parikymmentä vuotta sitten.

Vuonna 1991 tavattiin ja edellen onnellisesti yhdessä. Oliko ap edes syntynyt vielä sillon?

Vierailija kirjoitti:

Tiedän muutaman tällaisen parin enkä tajua muiden ihailua heidän parisuhteistaan. Minusta on ihan käsittämätöntä miten tuo on ylipäänsä mahdollista (eikä todellakaan mistään naurettavasta "iih, ihanaa tosirakkautta ja sielunkumppanuutta!"-syystä) Eikö nämä ihmiset ole ollenkaan kasvaneet henkisesti aikuisiksi sieltä teinistä, onko oma minuus edes päässyt kehittymään teinisymbioosissa? Eikö hitto ole jossain vaiheessa katsoneet sitä kumppaniaan, että ei stana, olen vieläkin tuon saman teinipimpin/pippelin kanssa, paitsi ettei se ole teini enää enkä minäkään ole, Who the f*ck am I..?!? No joo, jokainen tekee niin kuin tykkää, mutta musta tuo on vaan niin creepy elämänkohtalo...

Mua taas on aina säälittänyt ne ihmiset, joilla ei ole minkäänlaista omaa elämää ja rajojen puutetta.

Ja ap olet kertakaikkisen loistava esimerkki tästä ihmisryhmästä. Ensinäkin, rajojen puute näkyy juuri tässä, että ap on niin yksinkertainen, että asiahan ei hänelle kuulu, eikä muut ihmiset nyt vaan elä hänen miektymyksiensä tai näkemystensä mukaan.

Toisekseen... on surullista että oman elämän puutteen takia tuijotellaan toisten elämää ja käytetään se energia muiden arvosteluun, kun sen energia ja kritiikki pitäs kohdistua siihen oman elämän paranteluun.

Ap. Ryhdistäydy, käy kohentamaan sitä omaa elämää ja keskity siihen. Ei kukaan jaksa kuunnella sun mielipiteitä ja turhaa vinkumista

Vierailija kirjoitti:

Lol joku on kade

Olin juuri kirjoittamassa samaa. 😀

14 vuotiaana alotettiin seurustelu. Nykyään olen 29. Tänä kesänä mentiin naimisiin ja meillä on pari lasta, alle kuuden vanhoja. Itse en ole ollut koskaan kenenkään muun kanssa hänellä on muutama kokemus. Mikä tälläiseen ajaa? Empä tiedä. Olisiko muualla sitten parempaa, saatan epäillä. Ehkä se on se helppous, kuitenkin toisen kokee tuntevansa aika hyvin. En koe että parisuhderintamalla täytyy hakea jänniä kokemuksia. Niitä saa elämässä haettua muualtakin. Kysele jos haluat jotain muuta tietää, hankala tässä avautumaankaan on alkaa

Itsekin kyllä vähän samaa mieltä. Kyllä se on hyvä vähän nähdä maailmaa ensin ja tavata eri ihmisiä ennen kuin sitoutuu yhteen. Voi ne omat ajatuksetkin olla vähän eri kuin silloin 15-vuotiaana. Sitten jos ero tulee niin huomaat, että olet viettänyt koko nuoruutesi saman tyypin kanssa. Tietysti ehkä toisille tämä sopii.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on takana useampi pitkä seurustelusuhde ja lyhyitä sitä enemmän, avoliitto ja avioliitto. Nyt ollaan oltu puolisoni kanssa yksissä noin 30 vuotta (siis toinen aviomies).

Ne nuoruuden poikakaverit olivat sellaista bailausseuraa ja aika paljon liikuttiinkin isoissa porukoissa.

Mun on todella vaikea kuvitella, että olisin vielä parisuhteessa sen pojan/miehen kanssa, jonka kanssa styylasin, kun oltiin 16-v ja 18-v.

Niin on erilailla menneet elämänpolut, että muuta yhteistä puhuttavaakaan ei olisi kuin muistella menneitä ja taivastella nykymaailman menoa.

Niin ja todettaanko, että en koe olevani mitenkään vajavainen yksilö useine miessuhteineni. Kaikilta olen oppinut jotain.

Munkin on tosi vaikea kuvitella olevani edelleen yhdessä saman miehen kanssa kuin 19-vuotiaana. Se oli ihan teini, aika ujo ja varovainen, ei oikein tiennyt mitä haluaisi elämältään, enkä itsekkään. Olen nykyään yhdessä 37-vuotiaan miehen kanssa. Tosi miehekäs, aikuinen, hyvä sängyssä, lempeä, hyvä isä lapsillemme. Tosin nämä kaksi miestä on henkilötunnuksen mukaan sama henkilö, mutta ovat vaan niin erilaisia.

Olin 17 kun aloin seurustella mieheni kanssa. Maailmaa on nähty yhdessä ja erikseen enkä koe, että parisuhde olisi ikinä rajoittanut minua. Henkistä tyhjyyttä tai epäkypsyyttä voi olla ihan missä iässä tahansa alkaneessa parisuhteessa. Ei meilläkään ole ollut helppoa mm. sairasteluista johtuen mutta siitä huolimatta tekisin saman valinnan uudelleen.