Säälittävää olla saman ihmisen kanssa parisuhteessa teini-ikäisestä lähtien

Ap on kateellinen. Ihan selvää, vaikkei myönnä sitä itselleen. Ei saman ihmisen kanssa yhdessä pysyminen millään tavalla estä henkistä kasvua. Olen ollut mieheni kanssa 17-vuotiaasta, nyt olen 28. Olen ylpeä siitä, että hän on ainoani ja minä hänen. Minusta sitoutuminen on hieno asia, jota tulee vaalia.

30 vuotta yhdessä. Olemme kyllä molemmat kasvaneet ihmisinä. Ja olemme eri ihmiset, siis kaksi eri ihmistä ja persoonaa.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen paljon sinkkuja jotka 50 v. naisia ja voin vaan todeta että ihmisinä heissä on vikaa, kun aina täytyy erota.

Hankalia parisuhteessa, hankalia ihmisiä.

Minusta on hienoa että teinistä vaariin kestää parisuhde.

Jaa.

Itse taas ajatellut että olin liian helppo tai kiltti ihmisenä. En vaatinut mitään, kestin paljon ja annoin kaiken anteeksi. Eihän kukaan sellaista ovimattoa jaksa kauaa katsella.

Kaiken maailman kamalat rähjäävät pubiruusutkin saavat miehen.

Sinänsä harmillista, kun ei voi syödä kakkua ja olla syömättä. Sillä hetkellä kun syö, niin ei voi enää palata syömättömyyden tilaan. :/ Jälkikäteen ajatellen olisi parasta, jos se eka puoliso olisi ollut se oikea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen paljon sinkkuja jotka 50 v. naisia ja voin vaan todeta että ihmisinä heissä on vikaa, kun aina täytyy erota.

Hankalia parisuhteessa, hankalia ihmisiä.

Minusta on hienoa että teinistä vaariin kestää parisuhde.

Jaa.

Itse taas ajatellut että olin liian helppo tai kiltti ihmisenä. En vaatinut mitään, kestin paljon ja annoin kaiken anteeksi. Eihän kukaan sellaista ovimattoa jaksa kauaa katsella.

Kaiken maailman kamalat rähjäävät pubiruusutkin saavat miehen.

Mulla on ollut sama kohtalo. Olen kiltti hissukka ja miehet alkavat pomottaa ja hyväksikäyttää kaltaisiani...siis siten, että kuvaan tulee hengenvaarallista väkivaltaa ja nöyryytystä, jolloin on pakko erota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tiedän näitä jo yläasteelta yhdessä olleita pareja. Miten ihminen voi edes olla varma omasta seksuaalisuudestaan sen ikäisenä? Sehän elää ja muuttuu. No näissä varmaan on usein niitä, että mies paljastuu biksi ja sitten kituuttaa naisen kanssa, vaikka varjoelämä on netissä ja maanteiden leväreillä...

Mä ainakin tiesin jo 10-vuotiaana, että olen umpihetero. Aika tyhmä saa olla, jos ei tajua edes tykkääkö pojista vai tytöistä.

Seksuaalisuus muuttuu pitkin elämää, se ei ole tyhmyyttä jos ei syntymästään lähtien ole satavarma seksuaalisesta suuntautumisestaan. Vanhempien paska asenne voi vaikuttaa myös siihen ettei uskalla myöntää edes itselleen kenestä tykkää. Joo ohi aiheen, mutta ärsyttää tuollainen muiden vähättely.

Täähän on ihan eri juttu kun ettei tunnista omaa seksuaalista suuntautumistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen paljon sinkkuja jotka 50 v. naisia ja voin vaan todeta että ihmisinä heissä on vikaa, kun aina täytyy erota.

Hankalia parisuhteessa, hankalia ihmisiä.

Minusta on hienoa että teinistä vaariin kestää parisuhde.

Jaa.

Itse taas ajatellut että olin liian helppo tai kiltti ihmisenä. En vaatinut mitään, kestin paljon ja annoin kaiken anteeksi. Eihän kukaan sellaista ovimattoa jaksa kauaa katsella.

Kaiken maailman kamalat rähjäävät pubiruusutkin saavat miehen.

Mulla on ollut sama kohtalo. Olen kiltti hissukka ja miehet alkavat pomottaa ja hyväksikäyttää kaltaisiani...siis siten, että kuvaan tulee hengenvaarallista väkivaltaa ja nöyryytystä, jolloin on pakko erota.

Sielunsiskoni! Toivotaan että meitäkin vielä onni potkaisee.

Vierailija kirjoitti:

Ap on kateellinen. Ihan selvää, vaikkei myönnä sitä itselleen. Ei saman ihmisen kanssa yhdessä pysyminen millään tavalla estä henkistä kasvua. Olen ollut mieheni kanssa 17-vuotiaasta, nyt olen 28. Olen ylpeä siitä, että hän on ainoani ja minä hänen. Minusta sitoutuminen on hieno asia, jota tulee vaalia.

Miksi olet ylpeä siitä, että sinulle kävi niin hyvä tuuri, että kerralla osui oikeaan? Koetko, että se on jotenkin omaa saavutustasi ja ne, jotka eivät etsimisestä huolimatta ole onnistuneet, ovat jotenkin huonoja? 

Kuulostipas katkeralta, ei ollut tarkoitus. :D Mutta jotenkin ajattelen, että jos olet ylpeä itsestäsi ja sitoutumisestasi, kai sinä ajattelet sitten, että toisella tavalla elämässä edenneet ovat jotenkin suoriutuneet huonommin. 

Lähipiirissäni on kaksi pariskuntaa, jotka ovat tavanneet toisensa alle kaksikymppisinä. Toisen parin häitä juhlittiin tänä kesänä, toisen jo kuusi vuotta sitten.:) Olisi ollut ihanaa tavata joku jo aikaisin, olisin säästynyt monelta murheelta. Täytän pian 30, enkä ole koskaan kelvannut seurustelusuhteeseen.

Omako kehittyminen loppuu vaan siksi, että alkaa seurustella? Seurustelulla ei ole oman minuuden kanssa mitään tekemistä. Päin vastoin mun mies on rohkaissut mua olemaan enemmän oma itseni ja auttanut uskaltamaan ja voimistumaan. Jokainen suhde on erilainen. Itse olen ollut juurikin teini-iästä saakka mieheni kanssa nyt 12v yhdessä ja olen niin onnellinen, että löysin parhaan ystävän ja rakastajan, jonka kanssa on ollut ihanaa kasvaa aikuiseksi. 

N28

Omilta lukioajoiltani tiedän kaksi pariskuntaa, jotka seurustelivat lukiossa ja ovat vieläkin yhdessä, eli ehtineet olla jo noin 30 vuotta. Minä vieläpä pidin kummankin pariskunnan poikia vähän sellaisina hulttioina, jotka eivät ottaneet koulunkäyntiä riittävän vakavasti. En tiedä oliko sitten tyttöjen vaikutusta, mutta ihan kelpo kansalaisia heistä tuli, suorittivat akateemiset tutkinnot ja ovat tehneet kansainvälisen uran. Toinen näistä hulttiopojista sanoi aikuisena, että ilman tyttöystävää ei olisi päässyt kuiville siitä ryyppäyskierteestä, missä lukiolaisena oli. Minusta ihan mahtavaa, että jo nuorella iällä osataan tukea toista ja auttaa häntä saavuttamaan parhaansa. 

Minä en sitoutunut nuorena mihinkään. Olin 18-vuotias lukiolainen, kun alemmalla vuosikurssilla ollut poika otti minuun kontaktia ja toi esiin kuinka ihastunut oli ollut minuun jo pitkään. Tapailimme pari viikkoa, sitten aloimme seurustella. Ajattelin silloin ahdistuneena ja oudoksuen, että juttu kestää varmaan joitakin kuukausia. Vaan kun ei koskaan tullutkaan sellaista tilannetta tai tunnetta, että olisi erottu, vaan päinvastoin on haluttu pysyä yhdessä, niin kas, ollaan edelleen yhdessä. Kumpikin toistemme ensimmäiset ja ainoat. En ole koskaan edes pussannut ketään muuta. Pitkään olin suhteessa puolihuolimattomasti enkä juuri ajatellut tulevaisuutta. Menimme naimisiin kolme vuotta sitten ja olen nyt 30-vuotias.

Olemme molemmat toistemme parhaat ystävät ja kasvaneet yhdessä. Minun on vaikea ajatella että olisin koskaan enää kenenkään toisen kanssa. Tuo joku toinen, uusi ihminen, jonka kanssa pitäisi aloittaa kaikki alusta, ei ikinä tuntisi minua kuten mieheni eikä esimerkiksi voisi koskaan tavata äitäni, jonka menetin nuorena. Yhdessä kuljettu matka on omanlaisensa ainutlaatuinen kokemus, jota ei muuten saa.

Kaikkeen sitä sinkku voi aikansa käyttää, niin kuin kestävän parisuhteen nuorena löytäneiden säälimiseen.

Tottakai voi tajuta kasvaessaan että rinnalla on väärä tyyppi. Voi tajuta, ettei haluakaan tuota, tai samaa mitä tuo haluaa. Saman voi muuten tajuta siitä kolme-neljäkymppisenä löydetystä, useimmat meistä muovautuu läpi elämän. Mutta voi myös tajuta että kappas kun sattui sopiva kohdalle, ei pistetä vaihtoon niin kauan kuin oikealta tuntuu :) Mikä surkeus!

Tiedostan että mulla esimerkiksi on surkean kapea kokemus parisuhteesta, kun sitä on vain yhden kanssa viettänyt. Mutta onko laaja-alainen kokemus ja näkemys tässä lajissa niin ylevöittävä asia että se voittaa sen että on juuri oikealta tuntuva puoliso ja perhe, jonka kanssa jakaa elämänsä? Että viisaampi olisi ollut ajoissa erota ihan vaan kokemusten kartuttamiseksi? On tässä ehtinyt toista katsoa montakin kertaa, että ei helvetti, mä oon tosiaan ollut ton kanssa jo kolmekymppisenä puolet elämästäni - ja seuraava ajatus on että vitsit mulla kävi tuuri kun törmättiin!

Viimekesänä meni tuttavapariskunta naimisiin, alkoivat seurustelemaan 16 vuotiaana ja tosiaan 10v yhdessä olivat ennen kuin naimisiin menivät. Molemmat on ihan omanlaisiaan, käsittääkseni eivät oo jättäneet mitään "omia juttujaan" tekemättä seurustelun takia. On ollut välillä keikkatyötä, toisella paikkakunnalla opiskelua yms, ovat onnellisesti olleet yhdessä, mutta tehneet sitä mitä itse ovat halunneet. Myös toisen kannustaminen siinä parisuhteessa on jotain ihan omaa luokkaansa, että vähän itteä kadehdittaa. Kannustavat ja työntävät toisiaan eteenpäin.

Ymmärrän kyllä ärsytyksen, jos pariskunta on ollut niin tiiviisti yhdessä teiniydestä saakka, että ovat jättäneet ne omat suunnitelmat kokonaan pois. Silloin ei välttämättä kummallekkaan ole kehittynyt sitä omaa elämää ja omaa identiteettiä, ollaan vaan pelkkä pari, muttei yksilöitä parisuhteessa.

Mutta jos ovat onnellisia, niin hyvä.

Ihmisissä on niin kovin paljon säälittävää.

Se on sitä oikeaa lovee ;)

Katuuko kukaan sitä, että erosi nuoruuden seurustelusuhteesta, luotettavasta ja fiksusta ihmisestä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen paljon sinkkuja jotka 50 v. naisia ja voin vaan todeta että ihmisinä heissä on vikaa, kun aina täytyy erota.

Hankalia parisuhteessa, hankalia ihmisiä.

Minusta on hienoa että teinistä vaariin kestää parisuhde.

Jaa.

Itse taas ajatellut että olin liian helppo tai kiltti ihmisenä. En vaatinut mitään, kestin paljon ja annoin kaiken anteeksi. Eihän kukaan sellaista ovimattoa jaksa kauaa katsella.

Kaiken maailman kamalat rähjäävät pubiruusutkin saavat miehen.

Mulla on ollut sama kohtalo. Olen kiltti hissukka ja miehet alkavat pomottaa ja hyväksikäyttää kaltaisiani...siis siten, että kuvaan tulee hengenvaarallista väkivaltaa ja nöyryytystä, jolloin on pakko erota.

Sielunsiskoni! Toivotaan että meitäkin vielä onni potkaisee.

Nimenomaan onni miehen sijaan. Tsemppiä myös sinne.

Minä olen aina tuntenut olevani etuoikeutettu ja onnekas, kun satuin löytämään puolisoni 18-vuotiaana. Erityisesti yliopisto-opiskelun ja työelämän alkutaipaleen aikana vakaa parisuhde-elämä antoi minulle paljon turvaa ja mielenrauhaa, mikä helpotti omiin tavoitteisiin satsaamista. Silloin epävarmassa elämäntilanteessa helpotti, kun energiaa ei mennyt kumppanin etsintään, pahoihin parisuhteen konflikteihin, eroihin tai sydänsuruihin, vaan kotoa sai jatkuvasti voimaa ja tukea.

En pidä itseäni parempana ihmisenä, kuin niitä, jotka eivät ole yhä nuoruudensuhteissaan. Minusta kyse on hyvän tuurin ja parisuhdetaitojen yhdistelmästä. Pitkä suhde vaatii työtä ja tahtoa, mutta jos olisimme kasvaneet eri suuntiin, ei siinä olisi ollut mitään tehtävissä. Minulla on ystäviä, jotka olivat muutaman vuoden yhdessä nuoruuden kumppaninsa kanssa, mutta he ovat sitten joutuneet eroamaan, kun arvot ja unelmat ovat erkautuneet. En pidä heitä epäonnistuneina, vaan ajattelen, että heillä on ollut huonompi tuuri kuin minulla. Kaikille heille suhteen lopettaminen oli vaikea paikka, mutta päätös on varmasti ollut oikea ja heidän tilanteessaan olisin itsekin tehnyt samoin.

On minulla niitäkin ystäviä, joilla joko parisuhdetaidot ovat heikot, tai sitten heillä ei ole tahtoa sitoutua (siinä ei ole mitään pahaa, jos ei ole). Näillä ns. vaikeilla ihmisillä parisuhteen muodostaminen ja siinä pysyminen on hankalaa, vaikka kumppani olisi kuinka sopiva arvomaailmaltaan ja tulevaisuudensuunnitelmiltaan. Ei vaan natsaa puolen vuoden päästä, mies ei enää vie jalkoja alta, ahdistaa, kyllästyttää, milloin mitäkin. He ovat usein niitä, jotka ovat voimakkaasti omien tunteidensa vietävissä. Ei siinäkään mitään väärää ole, mutta kun jokaisen ihmisen tunteet tuppaavat aina ailahtelemaan, tarvittaisiin heidän kohdallaan ihme, että kaikki sujuisi nappiin.

Sitten minulla on näitä ystäviä, jotka eivät pahemmin välitä sitoutumisesta, ja se on minusta ok. Ihmisillä on kuitenkin taipumus tarkastella muidenkin tilanteita omasta näkökulmastaan, ja nämä ovat useimmiten niitä, jotka yllyttävät meitä muita ystäviä eroamaan heti vaikeuksien alettua ja näkevät kaikki suhteet hyvin pessimistisessä valossa. Mutta ehkä minäkin annan huomaamattani heille typeriä neuvoja omasta näkökulmastani. Pitäisi oppia paremmin sisäistämään se, että kaikki eivät oikeasti halua samoja asioita.

Erittäin paljon surua ja traumoja tuli ainakin sitä seuraavasta vakavasta suhteesta, josta oli pakko erota. Hyvä ja luotettava puoliso löytyi sitten myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Katuuko kukaan sitä, että erosi nuoruuden seurustelusuhteesta, luotettavasta ja fiksusta ihmisestä?