Äidit eivät ole lapselle yhtään sen tärkeämpiä kuin isät

Vierailija kirjoitti:

Onko aloittaja sama, jota ärsytti, kun sanotaan "miehet kuolevat nuorempana kuin naiset"? Kun ei siis aina sanota, että kyseessä on keskimäärin? :-)

Sehän on siis niin, että yleisesti ottaen äidit on lapselle tärkeämpiä kuin isät, kun lähdetään siitä oletuslähtökohdasta, että kyseessä on tavallinen perhe, tavalliset isä ja äiti, oletetaan, että äiti imettää ja hoitaa lasta ensisijaisesti (kuten oli esimerkiksi kivikaudella eikä ollut mitään korvikkeita keksitty), kun vauva on syntynyt ja on pieni, isä on metsästämässä. Lapsen ensisijainen hoitaja nyt vain on etenkin ennen muinoin ollut yleensä se äiti siitä luonnollisesta syystä, että nainen oli se, joka imetti jälkeläisiä ja tällöin tästä sattuneesta biologisesta syystä lapsen ensisijainen kiintymyssuhde on muodostunut äidin kanssa.

Nykyäänkin vaikka tasa-arvo ja isien rooli on kasvanut paljon, äiti on useammin se, joka vauvaa enemmän hoitaa tämän synnyttyä ja jos äiti on ns. normaali ja välittää vauvastaan, hoitaa tätä ja vastaa tämän tarpeisiin, ensisijainen kiintymyssuhde muodostuu heidän välilleen. Tämän vuoksi tavataan sanoa, että "äiti on lapselle tärkeämpi". Tämä on nimenomaan ihan biologiaa ja normaalia kehityspsykologiaa. Kyseessä on myös yleistys, kyllä, mutta luulisi tämän jokaisella normaalijärjellä varustetun tajuavan (kuten siinä toisessa ketjussakin sanottiin).

Tottakai aina on poikkeuksia ja nykyään ehkä aina vain enemmän ja enemmän. Joskus on isät siinä roolissa, että he on päävastuussa tai kokonaan yksin vastuussa vauvan hoidosta tämän synnyttyä. Silloin ensisijainen kiintymyssuhde muodostuu tottakai heidän välilleen ja isä voi olla se tärkeämpi. Lapselle voi olla tärkein henkilö myös vaikka mummi tai naapurin täti, jos ei ole omilta vanhemmiltaan oikeanlaista hoivaa saanut ja on saanut sitä jostain muualta.

Kuten edellä kirjoitit, niin varmasti on enempi vähempi poikkeuksia. -  Pointti Ap:lla saattoikin olla vain halu muistuttaa ( tai kyseenalaistaa) se väite, että naiselle ja lapselle syntyisi pysyvä ja aina vahvempi kiintymys suhde kuin lapsella ja hänen isällään. - Viimeisen noin parin vuosikymmenen aikana kun on ollut puhetta myös homoseksuaalien (niin miesparien kuin naisparien) oikeudesta tai mahdollisuudesta toimia vanhempina, niin on turhauttavan monta kertaa tällöin esitetty väite, että tällaisessa suhteessa lapsesta ei voisi kasvaa ja varttua tervettä ja "tavallisen" fiksua ja vastuuntuntoista kansalaista, vaan kasvaisi jotenkin kieroon. - Käytännössä tuo väite näkyy toki edelleen siinä, että osa maailman valtioista kieltätyy kokonaan luovuttamasta ja/ tai vahvistamasta lapsia koskevia adoptioisopimuksiaa, jos on olemassa mahdollisuus, että lapsi päätyy samaa sukupuolta oleville lapsen huolatjille.   

Toinen vaihe lapsen varttuessa on, jonka moni haluaa uskoa ja sanoo tietävänsä on se myytti, että lapsi aina ja ehdoitta rakastaisi ja kunnioittaisi vanhempiaan tekivätpä vanhemmat mitä tahansa väkivaltaa, julmuuksia, hirvittäviä ja jyrkästi tuomittavia tekoja, joko toisiaan kohtaan, ulkopuolisia kohtaan ja/ tai lastaan kohtaan. - Eikä tällöin ole kyse vain parissa vuodessa ohimenevästä uhmaiästä tai myöhemmin murrosiästä, jolloin aiemmin hyvinkin korretksisti ja huomaavaisesti käyttäytynt reipas ja elämäniloinen lapsi saattaa "yllättäen" osoittaa kapinamieltä ja haistatetalla vanhemmilleen, paukutella ovia ja kokeilla omia rajojaan niin hyvässä mutta myös ei aina niin iloa tuottavalla tavalla. - No kaikilla e tietenkkän ole yhtä raju murrosikäkään.       

Vierailija kirjoitti:

Isäni kasvattamana voin kertoa kaikille äideille, että aika iso osa äidin roolista on kulttuurirelativismia, ei mitään biologiaa tai luonnonlakia. Toki äidit tykkäävät ajatella olevansa korvaamattomia ykkösvanhempia. Niin kauan kun sillä ei estetä isän ja lapsen suhdetta, niin se on varmaan ihan voimaannuttavaa ja söpöä.

Sinulla on omat kokemuksesi ja mielipiteesi. Minä 'oikeassa' perheessä kasvanut toivoin koko lapsuuteni että vanhempani eroaisivat ja pääsisin eroon isästäni, koska olemme erittäin erilaisia persoonia ja hän - nykyisin näen, että hän ei sitä kuitenkaan tarkoittanut - sai minut kärsimään henkisesti lähes jokaisen keskustelumme ajan. Kun jouduin puhumaan isäni kanssa tunsin, että mielipiteilläni ei ollut väliä, saavutuksiani ei arvosteta, ja jos innostuin jostakin se oli aiheena jotakin naurettavaa. Tämän perusteella voisin siis väittää että äidit ovat tietenkin tärkeämpiä.

No en väitä, vaan väitän että yhden ihmisen objektiiviseen kokemukseen perustuen et voi väittää yhtään mitään suuntaan tai toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No niinhän se on, ei se sukupuoli märää kuka on lapselle läheinen. Itse koen olevani aivan yhtä tärkeä lapselleni kuin hänen isänsäkin on.

Ainut ero oli vauvavuonna siinä, että koska minulla oli tissit vastasin ruokkimisesta.

Me ollaan kumppanin kanssa puhuttu, että jos tilanne lapsi vaihheesa sitten se, että hänellä on ura ns. kriittisessä vaiheessa tai muuten elämä sellainen, että olisi todennäköisesti parempi, että minä (miehnä) olisin ykkösvastuussa vielä rintaruokinnassa olevasta lapsesta, niin ainakin saattaisimme kokeilla hänen -lapsen äidin- (ns.) lypsämistä, niin lapsi voisi lapsi saada kenties maailman parasta ravintoa. Mutta toistaiseksi tämä on vain ajatelma, koska ei ole lapsia, eikä titoa siitäkään, että kuinka hyvin kumppaniltani erittyy rintamaitoa..

Hienoa, että haluaisitte vauvan ruokkia ensisijaisesti rintamaidolla. Se on ehdottomasti totta, että se olisi lapselle parasta ravintoa. Enkä tarkoita ketään syyllistää korvikkeesta! Sitä on käytettävä, jos pakko on eikä sille voi mitään. Itsekin jouduin vauvaani ruokkimaan ekat 2kk osin korvikkeella. Se on myös jokaisen oma valinta, jos haluaa sitä käyttää. Soisin kuitenkin, ettei sitä liikaa "tuputettaisi" vaihtoehtona, jos imetys kuitenkin onnistuu ja siihen olisi hyvät mahdollisuudet. (Tämä sille, joka ehdotti, että onhan korvikettakin.) Imetystä ja sen onnistumista pitäisi enemmän tukea ihan yleisesti ottaen.

Kuulostat hyvältä isältä ja kumppanilta, kun haluat auttaa! En halua olla pahanilmanlintu, mutta pakko todeta, että lypsämällä ei mitenkään välttämättä saa tarpeeksi maitoa. Vauvan imeminen tapahtuu niin eri tekniikalla eikä lypsy välttämättä riitä. Vauva osaa siis imemällä "tilata" enemmän maitoa. Tämän halusin vain siis sanoa sillä, ettei se tule sitten aikanaan yllätyksenä. :-)

Kiitos viisaista sanoistasi. - Vaikka kieltämättä jos lapessta ja lapsen hoidossa -eikä vähäisempänä hänen ruokintansa sujuminen tai oman kumppanin jaksaminen  -omaa jaksamista unohtamatta - uskon näet, että jos vanhemmat voivat yhdessä ja erikseen hyvin, niin lapsellakin on hivenen helpompi voida hyvin-    ni-in, ja mutta ja kun - jos alkaa liikaa alkaa miettimään mitä kaikkea ennalta arvaamatonta voikaan sattua se lamauttaa toiseksikin hetkeksi. (Uskaltaako tuolloin pian enää toivoa saavansa lapsia vai alkaako pian enemmän pelkäämään, että mitä jos sellaisia saakin? Entä miten puolisolle käy silloin? Miten minun käy Osaanko minä toimia, ainakin suurimmassa osassa eteen tulleissa tilanteissa...

Tietysti itse kunkin on syytä toinaan pysähtyä arvioimaan ja harkitsemaan omia tekojaan ja tulevaa mutta myös -tämä on vaikeaa- tajuta että virheitä varmasti tekee, mutta pointti onkin se, että kuinka osaa ottaa niistä opikseen, ettei ainakaan samaa virhettä kovin montaa kertaa tarpeettomasti toista.  Virheisiin suhtaudun myös ajatuksella, että jollei koskaan tee edes lainkaan pienen pientäkään virhettä, niin mahtaako silloin oikeasti tehdä mitään muutakaan.  

Vierailija kirjoitti:

Höpölöpö. Työskentelen erityislasten parissa ja kyllä niillä lapsilla on todella isoja traumoja juuri äidin hylkäämisestä. Paljon isompia kuin isien katoamisesta. Erityisesti poikalapset kärsii äitipulaa todella paljon. Siellä on jätetty pieniä poikia iseille ja äidit muuttaneet johonkin kauas tekemään uuden miehen kanssa lapsia. Ja "pieni" poika on sitten heitteillä. Sitten äiti varmaan jossain lässyttää, että niin on pojalla kiva isänsä kanssa ja tasa-arvoinen vanhemmuus jne. Bullshit. Näkisitte ne pojat. Ne kärsii. Paljon enemmän kuin isättömät pojat.

- Jäin miettimään, että onkohan mahdollista, että tuo olisi, aiankin osaksi myös osaksi kulttuurimme tuottamaa ja, ehkä -anteeksi en halua syyllistää ketään osaksi myös poikein lähipiirin edesauttamaa. Tarkoitan yksinkertaistettuna sitä, että kulttuuristamme ja historiastamme löytynee todennäköisesti -ainakin toistaiseksi- enemp lapsensa hylänneitä tai lapsen elämästä kadonneita isiä kuin äitejä. Kun mennään muutama vuosisata taaksepäin -eikä tarvitse mennä niinkään kauas ja paikoin edelleenkin maailmaa se on ollut niin, että nainen, kuten lapsen äiti  on kantanut ensi-sijaisesti vastuun kodin piiristä ja siten lapsen lähi ympäristön ylläpidosta.

- Sen sijaan saa hivenen kaivella historiaa löytämättä kovinkaan nopeasti ajanjaksoa, jossa naisen asemassa olsi ollut mies -tai miehet- jotka olisivat vastanneet kodin ylläpidosta ja olleet lpsen elinpiirissä lähempänä naisten lähdettyä hakemaan elannon aineksia kodin ulkopuolelta milloin metsästämään, milloin rinatmalle sotimaan tau vaikka yliopistoon opiskelemaan ja tai vain juopottelemaan ja jauhmaan filosofiaa vapaiden meisten tavoin kylänraitille.  

Lapsi saattaa siis pienessä mielessään lohduttautua ja samaistua niin, että kenties juuri hänenkin isänsä lähti mutta palaa vielä juhlittuna sankarina kotiin. - Tai että ei hänen isänsä ole yhtään sen kummempi kuin moni lapsen äitinsä kanssa jättänyt mies, joka lähti kohti seikkailuja tai sitten vain lähi pubia.