Ihmiset eivät pidä minusta, enkä ymmärrä miksi

Vierailija kirjoitti:

Ap sinusta tulee mieleen eräs työkaverini. Hän on kohtelias, kiva ja kaikki pitävät hänestä. Mutta hän on ehkä introvertti tai ujo? Ainakaan hän ei useinkaan aloita keskusteluita, siis muita kuin sellaisia mitä kuuluu -juttuja. Eikä hän ehdota työporukan baari-iltoja ensimmäisenä, hän ei tule muille spontaanisti avautumaan jostain rasittavasta työjutusta tms. Eli hänestä tulee hieman passiivinen vaikutelma sosiaalisessa mielessä. Vaikka kaikki pitävät hänestä aidosti, niin hän herkästi vain unohtuu, jää tavallaan suulaiden tyyppien jalkoihin. Muut meillä töissä on sellaisia, jotka ottaa spontaanisti tilaa keskusteluissa, ja tykkää johtaa keskusteluita, ja siksi olemme hyvin äänekäs porukka kun kaikki yrittää johtaa sitä keskustelua yhtä aikaa. Siihen on varmasti vaikea päästä väliin, jos on introvertti. Jos meillä on baari-iltoja, niin ketään ei varsinaisesti pyydetä mukaan, vaan joku vain sanoo, että afterwörkki olisi tänään kiva. Ja sitten kaikki ilmestyvät pyytämättä sinne lähikuppilaan. Kellekään ei tule edes mieleen erikseen pyytää sitä yhtä introverttiä työkaveria koska ei ketään muutakaan erikseen pyydetty, mutta sitten siellä baarissa pettyneinä ihmettelemme, että miksi se ei saapunut paikalle, koska kaikki pidämme hänestä. 

En tarkoita tätä pahalla, mutta onko koskaan tullut mieleen että hän ei välttämättä aina halua olla äänessä. Se mitä sinä tulkitset että on jalkoihin jäämistä (ikään kuin jokin kilpailutilanne, kilpapuhuminen), saattaa hänelle olla levollinen kuuntelu- tai ajatushetki. Toiset kokevat rasittavaksi sen, että tauoilla pitäisi puhua jonkun päälle tai jotenkin pitäisi kaapata keskustelu - eivät kaikki halua sitä. Kaikki eivät myöskään kilpaile sosiaalisesta huomiosta tai statuksesta tai edes välttämättä kaipaa suurta joukkoa kaverituttavia. Tämä ajatus voi tuntua oudolta sellaiselle, joka kaipaa paljon sosiaalista huomiota.

Vierailija kirjoitti:

Ap sinusta tulee mieleen eräs työkaverini. Hän on kohtelias, kiva ja kaikki pitävät hänestä. Mutta hän on ehkä introvertti tai ujo? Ainakaan hän ei useinkaan aloita keskusteluita, siis muita kuin sellaisia mitä kuuluu -juttuja. Eikä hän ehdota työporukan baari-iltoja ensimmäisenä, hän ei tule muille spontaanisti avautumaan jostain rasittavasta työjutusta tms. Eli hänestä tulee hieman passiivinen vaikutelma sosiaalisessa mielessä. Vaikka kaikki pitävät hänestä aidosti, niin hän herkästi vain unohtuu, jää tavallaan suulaiden tyyppien jalkoihin. Muut meillä töissä on sellaisia, jotka ottaa spontaanisti tilaa keskusteluissa, ja tykkää johtaa keskusteluita, ja siksi olemme hyvin äänekäs porukka kun kaikki yrittää johtaa sitä keskustelua yhtä aikaa. Siihen on varmasti vaikea päästä väliin, jos on introvertti. Jos meillä on baari-iltoja, niin ketään ei varsinaisesti pyydetä mukaan, vaan joku vain sanoo, että afterwörkki olisi tänään kiva. Ja sitten kaikki ilmestyvät pyytämättä sinne lähikuppilaan. Kellekään ei tule edes mieleen erikseen pyytää sitä yhtä introverttiä työkaveria koska ei ketään muutakaan erikseen pyydetty, mutta sitten siellä baarissa pettyneinä ihmettelemme, että miksi se ei saapunut paikalle, koska kaikki pidämme hänestä. 

Siis kukaan ei kerro sille yhdelle, että olette menossa baariin ja että hänkin on tervetullut mukaan?

Jospa hän ei edes tiedä, että olette menossa baariin töiden jälkeen? Ja sitten ihmettelette, miksei hän taaskaan lähtenyt mukaan? Luuletteko, että hän on ajatustenlukija vai oletteko kaikki muut jotain selvänäkijöitä?

Vierailija kirjoitti:

Pyörit väärässä seurassa. Itse olen huomannut, että kun seura on sellaista höpisevää kanalaumaa, en vaan jaksa tsempata enkä kauheasti ponnistella kun jutut eivät kiinnosta yhtään. Sitten kun seura on omasta mielestäni vähän kiinnostavampaa, minusta kuoriutuu loistava seuraihminen. Needless to say, omat kaverini ovat kaikki samantyylisiä ihmisiä, joita kiinnostaa samantyyliset asiat.

Tämä on muuten totta. Olen huomannut, että ei kiinnosta olla niin paljoa omanikäisten naisten seurassa. En jaksa sitä asennoitumista ja niitä puheenaiheita - meikkiä, miehiä, kampauksia - huoh... Ihmisillä on eri mielenkiinnon ohteita. Itse viihdyn paremmin keski-ikäisten naisten ja miesten seurassa.

Mun kaverit on hävinneet johonkin vuosien varrella enkä saanut puutalkoisiin ketään auttamaan vaikka lupasin ruuat,juomat,saunan ym.

Eräs puolituttu ajoi ohi ja tuli ihmettelemään,siinä jutellessa tuumasi että ,"eikä tuolla luonteella ole kavereita" no siinä se totuus sitten tuli ,ei kai auta muu kuin katsoa peiliin ,leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Tämä keskustelu hieman parantaa mieltä. En siis haluaisi, että kukaan joutuisi olemaan samassa tilanteessa kanssani. On vain helpottavaa kuulla samanlaisia kokemuksia. Ehkä minun pitää vain hyväksyä se, että en ole sosiaalisesti niin lahjakas, että minusta pidettäisiin. Olen yrittänyt tehdä töitä sen eteen, että olisin pidetty. Ihan sen takia, että minä kaipaan seuraa. Viihdyn kyllä yksinkin, mutta kaipaan ihmiskontakteja. 

Viihdyn hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Sellainen liika itsekkyys ja taukoamatta äänessä oleminen ja omista asioista jauhaminen väsyttää. Ehkä minun on vain vaikea löytää hengenheimolaista. Olen rauhallinen ja ajatteleva, mutta kaipaan tekemistä ja menoa. Usein nuo rauhalliset tyypit ovat enemmän introverttejä. Minä sanoisin olevani jotain tuolta väliltä. Olen myös pohtinut sitä, että vaikeat kokemukset ovat tehneet minusta vähän kyynisen ja melankolisen. Näkyyköhän se ulospäin? 

Vierailija kirjoitti:

Ap sinusta tulee mieleen eräs työkaverini. Hän on kohtelias, kiva ja kaikki pitävät hänestä. Mutta hän on ehkä introvertti tai ujo? Ainakaan hän ei useinkaan aloita keskusteluita, siis muita kuin sellaisia mitä kuuluu -juttuja. Eikä hän ehdota työporukan baari-iltoja ensimmäisenä, hän ei tule muille spontaanisti avautumaan jostain rasittavasta työjutusta tms. Eli hänestä tulee hieman passiivinen vaikutelma sosiaalisessa mielessä. Vaikka kaikki pitävät hänestä aidosti, niin hän herkästi vain unohtuu, jää tavallaan suulaiden tyyppien jalkoihin. Muut meillä töissä on sellaisia, jotka ottaa spontaanisti tilaa keskusteluissa, ja tykkää johtaa keskusteluita, ja siksi olemme hyvin äänekäs porukka kun kaikki yrittää johtaa sitä keskustelua yhtä aikaa. Siihen on varmasti vaikea päästä väliin, jos on introvertti. Jos meillä on baari-iltoja, niin ketään ei varsinaisesti pyydetä mukaan, vaan joku vain sanoo, että afterwörkki olisi tänään kiva. Ja sitten kaikki ilmestyvät pyytämättä sinne lähikuppilaan. Kellekään ei tule edes mieleen erikseen pyytää sitä yhtä introverttiä työkaveria koska ei ketään muutakaan erikseen pyydetty, mutta sitten siellä baarissa pettyneinä ihmettelemme, että miksi se ei saapunut paikalle, koska kaikki pidämme hänestä. 

----------------

Älä nyt pahasti, mutta työpaikkanne vaikuttaa aika rasittavasta. Aika sivistymätöntä porukkaa jos aikuisenakin vielä huudetaan toisten päälle, mölytään ja ollaan yli-ulospäinsuuntautuneita (lue itsekkäitä). No thanks. Ei kuulosta hienolta työpaikalta.

Oletteko koskaan miettineet, että yritätte ehkä saada ystäviä vääränlaisista ihmisistä? Jätätte esim. huomiotta itseänne huomattavasti vanhemmat tai nuoremmat ihmiset, ja yritätte saada ystäviä niistä, joilla jo on hirveästi ystäviä, eikä heillä ole enää kiinnostusta saada uusia?

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu hieman parantaa mieltä. En siis haluaisi, että kukaan joutuisi olemaan samassa tilanteessa kanssani. On vain helpottavaa kuulla samanlaisia kokemuksia. Ehkä minun pitää vain hyväksyä se, että en ole sosiaalisesti niin lahjakas, että minusta pidettäisiin. Olen yrittänyt tehdä töitä sen eteen, että olisin pidetty. Ihan sen takia, että minä kaipaan seuraa. Viihdyn kyllä yksinkin, mutta kaipaan ihmiskontakteja. 

Viihdyn hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Sellainen liika itsekkyys ja taukoamatta äänessä oleminen ja omista asioista jauhaminen väsyttää. Ehkä minun on vain vaikea löytää hengenheimolaista. Olen rauhallinen ja ajatteleva, mutta kaipaan tekemistä ja menoa. Usein nuo rauhalliset tyypit ovat enemmän introverttejä. Minä sanoisin olevani jotain tuolta väliltä. Olen myös pohtinut sitä, että vaikeat kokemukset ovat tehneet minusta vähän kyynisen ja melankolisen. Näkyyköhän se ulospäin? 

Ihmisestä voi pitää, vaikkei tämän seurassa kovin paljoa olisikaan. Tai edes haluaisi olla. Tärkeämpää on olla kiinnostava. Kekseliäs, muita innostava ja hauska. Joku aiemmin jo sanoi, että omista mokistaan kertovaa on helpompi lähestyä. Tämä pitää paikkansa ja varsinkin, jos osaa kertoa mokistaan huumorilla. Mokaileva ihminen ei ole täydellinen eikä mokailuistaan kertova yritäkään olla täydellinen. 

Vierailija kirjoitti:

Pyörit väärässä seurassa. Itse olen huomannut, että kun seura on sellaista höpisevää kanalaumaa, en vaan jaksa tsempata enkä kauheasti ponnistella kun jutut eivät kiinnosta yhtään. Sitten kun seura on omasta mielestäni vähän kiinnostavampaa, minusta kuoriutuu loistava seuraihminen. Needless to say, omat kaverini ovat kaikki samantyylisiä ihmisiä, joita kiinnostaa samantyyliset asiat.

Vai höpisevä kanalauma...ehkä asenteestasi huokuu ylempiarvoisuus niin sen takia sinusta ei kiinnostuta. Kuvittelet olevasi parempi kuin höpisevä kanat...

Eräs minulle vaikea ryhmä on vailla minkäänlaista tilannetajua olevat tyypit. Ei niin, että heitä olisin hyljeksinyt esimerkiksi työympyröissä. Ystävänä minun olisi kuitenkin semmoista ihmistä vaikea sietää. Toki ymmärrän, ettei ihminen taida tällaisellekaan piirteelleen paljoa mitään voida. Joskus olen miettinyt, onko heikon tilannetajun omaavat ihmiset juuri niitä, joita helposti ryhdytään kiusaamaan... ? Itse en ole koskaan ketään kiusannut, enkä kiusaamista hyväksy (olen jo eläkeiässä). Tämmöinen on vain tullut mieleen, kun olen miettinyt kiusaamisilmiön juurisyitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu hieman parantaa mieltä. En siis haluaisi, että kukaan joutuisi olemaan samassa tilanteessa kanssani. On vain helpottavaa kuulla samanlaisia kokemuksia. Ehkä minun pitää vain hyväksyä se, että en ole sosiaalisesti niin lahjakas, että minusta pidettäisiin. Olen yrittänyt tehdä töitä sen eteen, että olisin pidetty. Ihan sen takia, että minä kaipaan seuraa. Viihdyn kyllä yksinkin, mutta kaipaan ihmiskontakteja. 

Viihdyn hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Sellainen liika itsekkyys ja taukoamatta äänessä oleminen ja omista asioista jauhaminen väsyttää. Ehkä minun on vain vaikea löytää hengenheimolaista. Olen rauhallinen ja ajatteleva, mutta kaipaan tekemistä ja menoa. Usein nuo rauhalliset tyypit ovat enemmän introverttejä. Minä sanoisin olevani jotain tuolta väliltä. Olen myös pohtinut sitä, että vaikeat kokemukset ovat tehneet minusta vähän kyynisen ja melankolisen. Näkyyköhän se ulospäin? 

Ihmisestä voi pitää, vaikkei tämän seurassa kovin paljoa olisikaan. Tai edes haluaisi olla. Tärkeämpää on olla kiinnostava. Kekseliäs, muita innostava ja hauska. Joku aiemmin jo sanoi, että omista mokistaan kertovaa on helpompi lähestyä. Tämä pitää paikkansa ja varsinkin, jos osaa kertoa mokistaan huumorilla. Mokaileva ihminen ei ole täydellinen eikä mokailuistaan kertova yritäkään olla täydellinen. 

Vaaditaanko ystävyyssuhteisiin oikeasti kaikkea tuota? Onko tosiaan niin, että jos olet luonteeltasi esimerkiksi pohtiva ja vähän hiljainen, mutta ystävällinen, niin et saa ystäviä? Pitäisi esittää olevansa nokkela ja hauska, jos ei sitä ole? Minä en jaksa esittää yhtään mitään muuta, kuin olen. Toki en lauo mielipiteitäni yhtä törkeästi, mitä tekisin esim. vauvapalstalla ja esitän ehkä hitusen kiinnostuneempaa muiden elämästä, mitä todellisuudessa olen, mutta muuten en jaksa esittää. Ehkä tässä on se ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Eräs minulle vaikea ryhmä on vailla minkäänlaista tilannetajua olevat tyypit. Ei niin, että heitä olisin hyljeksinyt esimerkiksi työympyröissä. Ystävänä minun olisi kuitenkin semmoista ihmistä vaikea sietää. Toki ymmärrän, ettei ihminen taida tällaisellekaan piirteelleen paljoa mitään voida. Joskus olen miettinyt, onko heikon tilannetajun omaavat ihmiset juuri niitä, joita helposti ryhdytään kiusaamaan... ? Itse en ole koskaan ketään kiusannut, enkä kiusaamista hyväksy (olen jo eläkeiässä). Tämmöinen on vain tullut mieleen, kun olen miettinyt kiusaamisilmiön juurisyitä.

Voitko kertoa esimerkkejä tilannetajuttomuudesta? Minä en koe kuuluvani kyseiseen ryhmään, mutta ihan mielenkiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Voitko kertoa esimerkkejä tilannetajuttomuudesta? Minä en koe kuuluvani kyseiseen ryhmään, mutta ihan mielenkiinnosta.

No, esimerkiksi murrosiän vuosilta muistan kaverin, joka yritti iskeä tyttöjä samalla kaavalla, kun hän oli huomannut niiden suosittujen kundien tekevän. Hän muun muassa hankki akustisen kitaran. Hän ei oppinut kuitenkaan soittamaan edes siedettävästi, ja tästä syystä hänelle naureskeltiin. Kundin älyssä ei ollut vikaa, sillä myöhemmin hän väitteli tohtoriksi. Tuntui vain siltä, että hän ei osannut lukea tilannetta oikein: hänen olisi pitänyt keskittyä hurmaamaan tyttöjä omilla avuillaan, ei toisten.

Toisaalta lohdullista kuulla, että meitä on muitakin. Olen pieniääninen, pienikokoinen nainen, ja jään aina naisporukoissa jalkoihin. Nykyään en millään edes haluaisi naisvaltaisiin populaatioihin. Alkaa heti ahdistaa. Olen aina se ulkopuolinen. Silti minulla on paljon naisia todellisina ystävinä.

Tykkään ihmisistä, mutta en porukoista.

Joskus ihmisillä on laumoissa teennäinen rooli.

Vierailija kirjoitti:

Sä ylianalysoit ja odotat, että sua paapotaan ja pyydetään, odotetaan ja seurataan vessaankin pyyhkimään, sen sijasta, että menisit itse vaan mukaan.

Tässä voi olla totuutta mukana. Itse olin koulukiusattu ja sieltä jäi epävarmuus pysyvästi omaan elämääni. Tänä päivänä olen muuten itsevarma, viihdyn seurassa, ja omasta mielestäni minun seurassani viihdytään ihan normaalisti. Silti aina odotan, että muut pyytävät minua. Itse en "halua olla häiriöksi" tai "ruinata" ketään mihinkään, jos vaikka eivät kehtaa sanoa ei. Joku kamala arkuus pyytää ihmisiä vaikka fb:ssa kavereiksi on jäänyt. Sitten tuntuu pahalta kun "kukaan ei pyydä mua", ja vastaavasti olen tosi iloinen kun joku pyytääkin.

Minulla siinä mielessä sama tilanne, etteivät mieheni sukulaiset pidä minusta. Töissä olen pidetty ja suosittu kollega, ystäviä on mutta miehen suvun puolelta, etenkin anoppi Ei pidä minusta. Tämä on ollut aika hämmentävää🙄

Ymmärrän sinua erittäin hyvin. Koen olevani saman tyyppinen. Luulen että en yleensä vetoa ihmisiin koska en ole kovin laumasieluinen lammas. Ajattelen ja pidän itseäni vahvana ajattelijana, en ole ujo, mutta ehkä joskus tylsistyn jos puheenaiheina on tyhjänpäiväistä jankkaamista, säästö puhumista tai joutavaa jossittelua. Ehkä se näkyy?

Olen alkanut löytämään oman henkisiä ihmisiä viimeisen parin vuoden aikana vasta. Yhteen tutustuin eräissä juhlissa, toinen oli tuttu jo pidemmän ajan takaa joka yllättäen pyysikin facessa kaffelle. Olin yllättynyt ja iloinen pyynnöstä, koska olen aina tullut tämän tutun kanssa hyvin juttuun :) nämä uudet kaverit ovat tärkeitä ihmisiä joiden kanssa voi jakaa kaikenlaisia asioita. Heillä on sama arvomaailma ja ajatukset ystävistä. Haen ja arvostan syvää, reilua ystävyyttä enkä mieluusti tuhlaa aikaani kevyisiin, mielisteleviin kaveruuksiin.

Tässä ketjussa on paljon ujoksi ja yksinäiseksi itsensä kokevia ihmisiä. Miksi ette perustaisi ryhmää esim. Facebookiin? Siellä voi vaikka sopia tapaamisia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu hieman parantaa mieltä. En siis haluaisi, että kukaan joutuisi olemaan samassa tilanteessa kanssani. On vain helpottavaa kuulla samanlaisia kokemuksia. Ehkä minun pitää vain hyväksyä se, että en ole sosiaalisesti niin lahjakas, että minusta pidettäisiin. Olen yrittänyt tehdä töitä sen eteen, että olisin pidetty. Ihan sen takia, että minä kaipaan seuraa. Viihdyn kyllä yksinkin, mutta kaipaan ihmiskontakteja. 

Viihdyn hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Sellainen liika itsekkyys ja taukoamatta äänessä oleminen ja omista asioista jauhaminen väsyttää. Ehkä minun on vain vaikea löytää hengenheimolaista. Olen rauhallinen ja ajatteleva, mutta kaipaan tekemistä ja menoa. Usein nuo rauhalliset tyypit ovat enemmän introverttejä. Minä sanoisin olevani jotain tuolta väliltä. Olen myös pohtinut sitä, että vaikeat kokemukset ovat tehneet minusta vähän kyynisen ja melankolisen. Näkyyköhän se ulospäin? 

Ihmisestä voi pitää, vaikkei tämän seurassa kovin paljoa olisikaan. Tai edes haluaisi olla. Tärkeämpää on olla kiinnostava. Kekseliäs, muita innostava ja hauska. Joku aiemmin jo sanoi, että omista mokistaan kertovaa on helpompi lähestyä. Tämä pitää paikkansa ja varsinkin, jos osaa kertoa mokistaan huumorilla. Mokaileva ihminen ei ole täydellinen eikä mokailuistaan kertova yritäkään olla täydellinen. 

Vaaditaanko ystävyyssuhteisiin oikeasti kaikkea tuota? Onko tosiaan niin, että jos olet luonteeltasi esimerkiksi pohtiva ja vähän hiljainen, mutta ystävällinen, niin et saa ystäviä? Pitäisi esittää olevansa nokkela ja hauska, jos ei sitä ole? Minä en jaksa esittää yhtään mitään muuta, kuin olen. Toki en lauo mielipiteitäni yhtä törkeästi, mitä tekisin esim. vauvapalstalla ja esitän ehkä hitusen kiinnostuneempaa muiden elämästä, mitä todellisuudessa olen, mutta muuten en jaksa esittää. Ehkä tässä on se ongelma.

Tämä ketju koskee pääasiassa porukoihin pääsemistä ja porukoissa suosittuna olemista. Ei siis ystävyyttä. Kannattaa ihan oikeasti erottaa nämä kaksi asiaa eli porukat ja ystävät toisistaan. Ihmiset ovat elämänsä aikana useissakin porukoissa (koulu, opiskelupaikat työpaikat, harrastusryhmät,naapurusto, äitiporukat jne jne ) ja saattavat olla porukassa hyvinkin suosittuja, vaikka ko koulussa, opiskelupaikassa, työpaikassa, harrastysryhmässä jne ei ole yhtään hänen ystäväänsä. Ystävät ovat voineet käydä aivan eri kouluja, opiskelleet aivan eri aloille, tekevät aivan eri paikoissa töitä, harrastavatkin aivan erilaisia asioita jne. 

Ystävyys on kahden yksilön välinen asia ja ystävyyden solmimisessa oleellinen asia on, että toisen luonne, kiinnostuksenkohteet, arvomaailma yms ovat sellaiset, joita toinen ystävältään edellyttää. Voit olla vaikka miten ihana ihminen, mutta jos noita yhdistäviä tekijöitä ei ole, ystävyyssuhdetta tuskin syntyy. Olet korkeintaan kiva kaveri, mutta et enempää. Porukoissa taas suosittuja ovat juuri nuo aiemmin kuvailemani ihmiset. Heidän kanssaan on hauskaa ja aina jotain mukavaa tekemistä, mutta ei heistä silti välttämättä tule ystäviäsi. Porukoita tulee ja menee sen mukaan, missä opiskelet, missä olet töissä, missä asut, mitä harrastat. 

Sama ongelma täällä. Tänää oli ensimmäinen sessio psykiatrini kanssa ja sanoin ihan heti ensimmäiseksi: "en voi ymmärtää miksi ihmiset eivät pidä minusta, etkä varmaan sinäkään pidä, senkin typerä nauta". Eikä hän tosiaan osannut antaa minulle vastauksia koko session aikana.