Alati raivoava ja kiukutteleva 10-vuotias tyttö

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen antanut tytölle kahdenkeskistä aikaa enemmän, mutta sen jälkeen hän raivoaa ja kiukuttelee vieläkin enemmän. Kaksi muuta lastakin jo totesivat tytön ollessa muutaman päivän kiukuttelemassa mummolassa, että ihan rauhallista. Ja olin kyllä samaa mieltä. Mikään ei auta eikä tyttö ole yhtä aamua tai iltaa tyytyväinen ja/tai kiltti.

ap

Oletko kysynyt mikä hänellä on? Mikä on isäsuhde? Kasvavalle tytölle se isäsuhde on ratkaiseva.

Itselläni on kaksi teinityttöä ja kyllä meillä aina auttaa se kahdenkeskinen aika. Ja se että hyväksyy ja rakastaa.

Erityisesti tytöille on tärkeää hyvä isäsuhde.Se merkitsee hyvää itsetuntoa.

Isä on muuttanut pois  ihan lasten ollessa pieniä ja elää uuden perheensä kanssa muualla. Ja muut lapset oikeinkin tyytyväisiä, hyvin menestyviä ja opettajien kehumia, kuinka hyvä ja turvallinen koti heillä on. Ei isä ole mikään tae tai vaatimus lapsen hyvään elämään.

ap

Hanki tytölle apua. Tosiaan se muiden lastesi hyvinvointi ei takaa, ettei yksi voisi kärsiä ongelmista. Jokaisen psyyke on erilainen ja on voinut tapahtua myös asioita, joista et tiedä. Toki on mahdollista, että tämä lapsesi on vain temperamenttisempi kuin muut ja lähestyvä murrosikä ottaa koville, mutta en odottelisi liian pitkään asian selvittämisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Niin nuo helppojen lasten vanhempien ruoka ja spinneri -jutut eivät todellakaan tehoa haastaviin lapsiin. kuten eräs lastenpsykiatri totesi helpon ja normaalin lapsen kasvattaa kuka tahansa hyvin (ja kasvaa useimmiten hyväksi vaikka juopoilla vanhemmilla), mutta kovapäisen ja vaikean lapsen kasvattajalla kyllä riittää hommia.

Ja sitten jos täältä pyytää vertaistukea tai vinkkejä vaikean lapsen kanssa, niin juuri nämä helppojen lasten äidit täällä huutelee, kuin vika on aina vanhemmassa ja kuinka ei pitäisi edes lapsia tehdä kun ei niitä osaa kasvattaa ja lasua pitäisi joka asiasta olla tekemässä. Tähän ketjuun on nyt yllättäen tullutkin jopa ihan rakentavia kommentteja. En ole ap. 

En tiedä mitä haet aloituksellasi ap mutta kuten on sanottu jo useammasskin viestissä niin lapsellasi ei ole hyvä olla. Hyvin harva huvikseen raivoaa ja terrorisoi perhettään, käytökselle on jokin syy. Etsi se syy ja korjaa asia. 

Vierailija kirjoitti:

Musta kyllä ihan tosiaan tuntuu, etten enää jaksa. Vaikka teen vaativaa työtä, se on ainoa "lepoaikani". Vaativissa töissä, lapsissa, kotihommissa, kaupassakäynnissä, siivouksessa, pyykkäämisessä, koulutehtävien autossa ja lasten kuljetuksissa on yksinhuoltajalle jo kyllä ihan riittävästi ympärivuorokautista ohjelmaa. Kun kaikkea vielä siivittää 7 päivää viikossa yhden huuto ja raivoaminen, alkaa voimat olla kyllä totaalisen loppu.

ap

Kannattaa lukea näitä omia kommenttejasi; sinä, sinä, sinä. Mitä jos nyt keskittyisit siihen mitä sun lapsi tarvitsee. 

Joskus ei itse näe omaa asennettaan ja toimintaansa. Sinulla on jo vahvat kuvat millainen hankala päivä lapsesi kanssa tulee olemaan, minusta tuollainen ennakkoodotus on todella vaarallista. Älä vaan mene lapsellesi kertomaan "millainen hän on" vaan varaa aika terapiaan ja ota jotain kasvatusvinkkejä myös itsellesi. Se sun lapsi traumatisoituu vaan jos et pysähdy miettimään tätä; hänen lapsuus -> ei sinun toiveet.

Ketjussa on käynyt ilmi, että lapsella ei ole isää. Raivoaminen johtuu siitä. Ei tyttö selviä ilman isää.

Sinä 27 olet taas tyypillinen helppojen lasten äiti, joka luulet olevasi niin etevä kasvattaja, vaikka lapsesi kasvaisivat tynnyrissäkin. Ap kuulostaa erittäin hyvältä j välittävältä äidiltä, älä tule pilaamaan ketjua ja haukkumaan häntä. Olisitko itse hoitanut ja kasvattanut yksin kolme lasta, tehnyt yksin kaikki kotihommat ja käynyt vielä koko ajan töissä? Epäilen! Hatunnostoni ap:lle!

Onko tyttö ollut pitkään tuollainen?

Jos hahmotat jotenkin "alkamisajan" niin voiko olla mitään syytä tapahtumissa niihin aikoihin?

Miten tytön koulumenestys ja kaverisuhteet ja onko niissä ollut muutoksia?

Onko murrosiästä jo selviä merkkejä?

Jos et osaa selvittää asiaa kotona niin sitten ammattiapu ois tarpeen.

Ja tyttö selviää mainiosti ilman isää. Asiantuntijatkin sanovat, että yksi hyvä ja turvallinen vanhempi on lapselle paljon parempi kuin kaksi huonoa tai tappelevat vanhemmat tms.

Ilmeisesti tytön isä ei syystä tai toisesta halua olla lapsiensa kanssa tekemisissä ja vaikka se on surullista, niin ei isää voi yhteydenpitoihin pakottaa. Olin siis havaitsevani vähän ap:ta syyllistävän sävyn noissa isä kyselyissä. En kiellä etteikö molemmat vanhemmat olisi lapselle tärkeitä, mutta jos suhdetta isään ei ole, niin eihän ap sitä asiaa voi hetkessä muuttaa. Jos isä on ollut poissa kuviosta jo kun tyttö on ollut ihan pieni, niin jotenkin en usko että juuri se isä olisi ratkaisu tytön ongelmiin, etenkin jos isä ei ole kovin paljon/ollenkaan halukas lapsiaan tapaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Isä on muuttanut pois  ihan lasten ollessa pieniä ja elää uuden perheensä kanssa muualla. Ja muut lapset oikeinkin tyytyväisiä, hyvin menestyviä ja opettajien kehumia, kuinka hyvä ja turvallinen koti heillä on. Ei isä ole mikään tae tai vaatimus lapsen hyvään elämään.

ap

Juuri tuo ajatus " muut lapset oikein tyytyväisiä ja hyvin menestyviä ja opettajien kehumia". Saako tämä kiukutteleva tyttö huomiota, vai jääkö aina muiden varjoon? Miksi ei tykkää siskostaan? Pidetäänkö tätä aina jotenkin parempana tms.?

Itselläni oli todella fiksut serkut (poikia vielä), jotka saivat aina todistukseen pelkkiä kymppejä. Itse en koskaan päässyt ihan samalle tasolle, vaikka yritin todella paljon. Näistä todistuksista tehtiin aina mummolassa "numero" jouluisin jne. Ei varmaan tahallaan, mutta mua se ahdisti lapsena paljon. Jotenkin tunsin, etten ollut tarpeeksi hyvä ja fiksu vaan huono. Kyllä se satutti. Aikuiset ei välttämättä ajatelleet näin, mutta minä ajattelin.

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa on käynyt ilmi, että lapsella ei ole isää. Raivoaminen johtuu siitä. Ei tyttö selviä ilman isää.

höpö höpö... Mites nämä kaksi muuta tyttöä ovat ihan tyytyväisiä ilman isää. Maailma on täynnä hyvinvoivia isättömiä lapsia. Mitä jos isä vaikka kuolee lapsen ollessa pieni, niin onko lapsen loppu elämä tuomittu kurjuuteen ja epäonnistumiseen? Sama koskee tietenkin myös äitiä eli lapsi voi myös elää lapsuutensa ihan onnellisena kahdestaan isän kanssa, jos syystä tai toisesta äiti ei voi olla osallisena lapsen elämään. Tietenkin on idylli että olemat vanhemmat ja vanhemmat onnellisessa suhteessa toisiinsa, mutta ketään sen puuttumisen vuoksi kannata tuomita. 

Onko murrosiän merkkejä näkyvillä? Nopeaa pituus kasvua, rintojen kehitystä, karvojen kasvua? Voisi myös sitä tarkoittaa, itselläni alkoi kuukautiset 10 vuotiaana ja oli varhaisessa vaiheessa pahimmat murrosiän höyryämiset 10-13 ikäisenä, sitten pahin vaihe laantui. Mutta jos ei, kannattaa varmaan perheneuvolaan olla yhteyksissä ja koettaa jotain kautta alkaa selvittää, mikä tyttöä vaivaa. Voi myös olla perus negatiivinen ihminen, siihen ei valitettavasti auta mikään muu, kun kotoa aikanaan muutto.

Kannattaa googletella. Teinitytölle se suhde isään on todella ratkaiseva.

Onko lapsen isäsuhde kunnossa,se on elintärkeä.

Pikkasen kalskahtaa pahalta nää jutut siitä miten kaikki muut on niiiin kultaisia ja tää yks mätämuna pilaa kaiken.

Olen itse narsistiäidin lapsi ja juurikin se ilon pilaava mätämuna... johon vielä aikuisenakin projisoidaan kaikki paha.

Sun täytyy vaan koittaa nyt jaksaa itsesi, tytön ja koko perheen vuoksi. Ja eniten auttaa avun hankkiminen. Varmasti helpottaisi teitä kaikkia tietää onko kiukkuaminen perus hormonihöyryilyä vai oikeasti hoitoa vaativa tila.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa on käynyt ilmi, että lapsella ei ole isää. Raivoaminen johtuu siitä. Ei tyttö selviä ilman isää.

höpö höpö... Mites nämä kaksi muuta tyttöä ovat ihan tyytyväisiä ilman isää. Maailma on täynnä hyvinvoivia isättömiä lapsia. Mitä jos isä vaikka kuolee lapsen ollessa pieni, niin onko lapsen loppu elämä tuomittu kurjuuteen ja epäonnistumiseen? Sama koskee tietenkin myös äitiä eli lapsi voi myös elää lapsuutensa ihan onnellisena kahdestaan isän kanssa, jos syystä tai toisesta äiti ei voi olla osallisena lapsen elämään. Tietenkin on idylli että olemat vanhemmat ja vanhemmat onnellisessa suhteessa toisiinsa, mutta ketään sen puuttumisen vuoksi kannata tuomita. 

Kyllä, myös se kuolema on raskasta. Minult kuoli isä kun olin 14.

Vierailija kirjoitti:

itse olin tuollainen kanssa mutta lopulta selvis että olin masentunut, pari vuotta olin tuollainen ja sitten lamaannuin vaikeaan masennukseen. Tosiaan alkoi siinä jossai 11 vuoden iässä..

veisin psykologille!

ei tee tyttös todennäköisesti tahallaan tuota, jotain kipuilua taustalla.

Mullakin alkoi masennus 9-v mutta en tiennyt mikä mua vaivaa silloin kun en ollut masennuksesta kuullutkaan. Jatkuva koulukiusaaminen vaan söi kaiken ilon ja energian ja purkautui huutona ja kiukutteluna ja ahmimisena