Onko 35-vuotias tosiaan liian vanha äidiksi?

Ei ole 35 liian vanha. Mutta mutta... sittenkin olisi pitänyt tehä lapsi 30v eikä 37 v. Kunto lässähti ja paino nousi vuosi vuodelta. Pysy hoikkana. Toinen haaveena, mutta väsy painaa.

Olen saanut kaksi lasta alle 30v. Nyt 34-vuotiaana ollut n. vuoden ajan ihan kauhea vauvakuume (ei ollut koskaan aiemmin), ja alettiinkin vihdoin pitkän pähkäilyn ja mietiskelyn jälkeen yrittää lasta tässä kuussa, ja nyt tajusin että jos nyt tärppäisi, niin ehtisin täyttää juuri 35v ennen kuin vauva syntyy :( Tämä ketju on niin masentava...

Mun elämään on kyllä kuulunut ne lapset, eikä päivääkään ole heidän kanssaan jäänyt elämättä, vaikka sainkin heidät 19 ja 22-vuotiaana. Jos joku haluaa teinirillutella nelikymppiseksi, niin sitä omaa kypsymättömyyttä ei kannata heijastaa jokaiseen naiseen. Ihan samalla se 50 v äitee haluaa että ne lapset muuttaa pois kotoa aikuistuttuaan, kuin se 18-vuotiaana lapsen saanut. Ja yhtä kauan he lapsiaan asuttavat ja kasvattavat. 5-kymppisestä vaan tuo aika lapsen kanssa tuntuu ikuisuudelta, jos vielä täysi-ikäiseksi astikin on monta vuotta aikaa. Sepä se vasta terveeltä kuulostaa että tekee lapsia siksi että ne asuisivat aina äidin helmoissa.

Ei ole liian vanha, useimmiten juuri vasta tuossa iässä oma tilanne alkaa olla vakaa ja kypsyyskin riittävä.

Tässä lohduttava kirjoitus: tuo 35 vuoden ikä on oikeastaan aika suuri myytti, vaikka toki biologisesti jo yli 40v. synnyttäjiin liittyy enemmän riskejä. "Millions of women are being told when to get pregnant based on statistics from a time before electricity, antibiotics, or fertility treatment":

https://www.theatlantic.com/magazine/archive/2013/07/how-long-can-you-w…

Minkään ikäisenä ei pidä hankkia lapsia, jos ehtona on, että isovanhempien pitää hoitaa ja, että odottamalla odotetaan, milloin niistä lapsista pääsee eroon.

Lasten kanssa voi elää täysiä, minun ei ole tarvinnut luopua mistään. En todellakaan odota, että teinini muuttaa pois kotoa, mutta toki iloitsen hänen itsenäistymisestä. Ikävöin häntä varmasti sitten paljon.

Mikä ihmisiä vaivaa? Miksi tämän ketjun ihmiset ovat hankkineet lapsia, kun ne koetaan niin pahana taakkana? Terve ihminen iloitsee lapsestaan kaiken ikäisenä, eikä odota aikaa, kun lapset ei ole mukana arjessa.

Tulee sääli teitä ja lapsianne!

Vierailija kirjoitti:

Ei ole liian vanha, useimmiten juuri vasta tuossa iässä oma tilanne alkaa olla vakaa ja kypsyyskin riittävä.

Tässä lohduttava kirjoitus: tuo 35 vuoden ikä on oikeastaan aika suuri myytti, vaikka toki biologisesti jo yli 40v. synnyttäjiin liittyy enemmän riskejä. "Millions of women are being told when to get pregnant based on statistics from a time before electricity, antibiotics, or fertility treatment":

https://www.theatlantic.com/magazine/archive/2013/07/how-long-can-you-w…

Siis tilastot joiden mukaan naisten hedelmällisyyttä arvioidaan, ovat 1600-luvulta?

No ilmankos tuo myytti 35-vuotiaista ei päde nykypäivänä. Itse olin ainakin hämmästynyt päästyäni 35-vuotiaaksi, miten helppo oli tulla raskaaksi, miten hyvässä kunnossa olin myös raskauden aikana, eikä vauvassakaan ollut mitään erikoista.

Tavallinen terve ja terveellistä elämää viettänyt nainen on vielä todella hyvässä kunnossa kolmevitosena.

Itse asiassa ainoa haaste raskaaksi tulossa oli, että pitkässä liitossa ei harrasteta seksiä enää päivittäin, ihan jo työmatkojenkin takia ja muutenkin, joten piti tutkailla kierron hedelmälliset päivät.

Vierailija kirjoitti:

Mun elämään on kyllä kuulunut ne lapset, eikä päivääkään ole heidän kanssaan jäänyt elämättä, vaikka sainkin heidät 19 ja 22-vuotiaana. Jos joku haluaa teinirillutella nelikymppiseksi, niin sitä omaa kypsymättömyyttä ei kannata heijastaa jokaiseen naiseen. Ihan samalla se 50 v äitee haluaa että ne lapset muuttaa pois kotoa aikuistuttuaan, kuin se 18-vuotiaana lapsen saanut. Ja yhtä kauan he lapsiaan asuttavat ja kasvattavat. 5-kymppisestä vaan tuo aika lapsen kanssa tuntuu ikuisuudelta, jos vielä täysi-ikäiseksi astikin on monta vuotta aikaa. Sepä se vasta terveeltä kuulostaa että tekee lapsia siksi että ne asuisivat aina äidin helmoissa.

Voi kulta. Viisikymppisenä ei mikään elämänvaihe tunnu ikuisuudelta, kaikkein vähiten omien lasten lapsuus.

Hei beibe, tätä mä just tarkoitin. Vaikka nyt tuntuu vauvahöyryissä 35 veenä siltä ja tältä, hän ei voi tietää miltä se tuntuu sitten 50veenä, kun lapsi on 15. Me 20veenä lapsen saaneethan tiedetään miltä tuntuu olla 35 v teinin äiti, ja tiedetään ettei todellakaan haluta kokea sitä enää viisikymppisenä. Vaikea ymmärtää tosiaan mikä näissä näkemyksissä ja kokemuksissa ottaa monia niin pannuun. Sekö siinä harmittaa että joku ikätoveri on jo kokenut oman lapsensa vauva-ajat, kouluunmenot ja teinikiukut? Se milloin itse lapsen haluaa tehdä, on jokaisen oma asia, ja jos keho sen pystyy vielä tekemään ilman hoitoja, niin eihän siinä ole kellään mitään sanomista. En ymmärrä miksei vaikka 4o v muka jaksaisi omaa lastansa hoitaa? Pointti vaan on siinä, että ne jotka sanovat omalta kohdaltaan että ei voisi tehdä niin vanhana enää lasta, usein ovat jo teinien vanhempia. Ei se 40 veekään halua lasta enää sitten kun oma lapsensa on teini. Jostain syystä tämä nyt vain tuntuu närästävän kirjoittelijoita. 

Mä olen 50 ja mun lapsi on 15. En minäkään haluaisi enää vauvavaihetta, se on nähty. En silti koe olevani mitenkään raihnainen tai kykenemätön edelleenkään.

En tarkoita että enää voisin vauvaa saadakaan, vaan että se on henkinen ja elämäntilanneasia, ei kyse fyysisestä kunnosta.

Vierailija kirjoitti:

Hei beibe, tätä mä just tarkoitin. Vaikka nyt tuntuu vauvahöyryissä 35 veenä siltä ja tältä, hän ei voi tietää miltä se tuntuu sitten 50veenä, kun lapsi on 15. Me 20veenä lapsen saaneethan tiedetään miltä tuntuu olla 35 v teinin äiti, ja tiedetään ettei todellakaan haluta kokea sitä enää viisikymppisenä. Vaikea ymmärtää tosiaan mikä näissä näkemyksissä ja kokemuksissa ottaa monia niin pannuun. Sekö siinä harmittaa että joku ikätoveri on jo kokenut oman lapsensa vauva-ajat, kouluunmenot ja teinikiukut? Se milloin itse lapsen haluaa tehdä, on jokaisen oma asia, ja jos keho sen pystyy vielä tekemään ilman hoitoja, niin eihän siinä ole kellään mitään sanomista. En ymmärrä miksei vaikka 4o v muka jaksaisi omaa lastansa hoitaa? Pointti vaan on siinä, että ne jotka sanovat omalta kohdaltaan että ei voisi tehdä niin vanhana enää lasta, usein ovat jo teinien vanhempia. Ei se 40 veekään halua lasta enää sitten kun oma lapsensa on teini. Jostain syystä tämä nyt vain tuntuu närästävän kirjoittelijoita. 

Se närästää, koska se avaa mahdollisuuden vaihtoehdolle, jota pienten lasten vanhemmat eivät halua ajatella: että suuri osa kasvatustyöstä on raskasta ja epäkiitollista puuhaa, minkä teinien vanhemmat tietävät jo. Ja silti kuuluu normiin hymyillä jakoavaimena ja ylistää lapsien tuomaa elämän sisältöä. (En ole vela, eikä omiani tarvitse sääliä, ovat jo aikuisia.)

Vierailija kirjoitti:

Hei beibe, tätä mä just tarkoitin. Vaikka nyt tuntuu vauvahöyryissä 35 veenä siltä ja tältä, hän ei voi tietää miltä se tuntuu sitten 50veenä, kun lapsi on 15. Me 20veenä lapsen saaneethan tiedetään miltä tuntuu olla 35 v teinin äiti, ja tiedetään ettei todellakaan haluta kokea sitä enää viisikymppisenä. Vaikea ymmärtää tosiaan mikä näissä näkemyksissä ja kokemuksissa ottaa monia niin pannuun. Sekö siinä harmittaa että joku ikätoveri on jo kokenut oman lapsensa vauva-ajat, kouluunmenot ja teinikiukut? Se milloin itse lapsen haluaa tehdä, on jokaisen oma asia, ja jos keho sen pystyy vielä tekemään ilman hoitoja, niin eihän siinä ole kellään mitään sanomista. En ymmärrä miksei vaikka 4o v muka jaksaisi omaa lastansa hoitaa? Pointti vaan on siinä, että ne jotka sanovat omalta kohdaltaan että ei voisi tehdä niin vanhana enää lasta, usein ovat jo teinien vanhempia. Ei se 40 veekään halua lasta enää sitten kun oma lapsensa on teini. Jostain syystä tämä nyt vain tuntuu närästävän kirjoittelijoita. 

On olemassa sellainen sanonta, että toisen elämästä ei voi tietää  mitään ennen kuin on kävellyt hänen kengissään.

Tässä ei varmastikaan kukaan ole kateellinen siitä, että joku on 35-vuotias teinin äiti ja iloitsee siitä, että yksi ilmeisesti raskaaksi koettu elämänvaihe (vanhana moni pitää sitä kaikkein onnellisimpana) on kohta ohi. Jos elämä olisi kilpailua tuossa mielessä, voittaja olisi se, joka kuolee ensin.

Mutta se tuntuu oudolta, jos tämä olotila oikeuttaa kertomaan toisille, millaista heidän elämänsä on 30-, 40, 50- ja 60-vuotiaana. 

Jos haluaisin argumentoida sinun laillasi, toteaisin että ethän sinä edes tiedä, millaista on elää aikuisena ja itsenäisenä 30-, 40-, 50-tai 60-vuotiaana ilman lasta huollettavana. Sellainen aikuisikä perustuu kokonaan omiin kuvitelmiisi, ja voi osoittautua ihan toisenlaiseksi kuin olet ajatellut. Eikös tunnukin mukavalta, kun tällä tavalla huolehdin kokemuspiirisi rajallisuudesta? No ei. Ihan vilpittömästi uskon, että tiedät _omasta_ elämästäsi varsin paljon, ainakin enemmän kuin minä sinun elämästäsi. Niin tietää jokainen omalta kohdaltaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei beibe, tätä mä just tarkoitin. Vaikka nyt tuntuu vauvahöyryissä 35 veenä siltä ja tältä, hän ei voi tietää miltä se tuntuu sitten 50veenä, kun lapsi on 15. Me 20veenä lapsen saaneethan tiedetään miltä tuntuu olla 35 v teinin äiti, ja tiedetään ettei todellakaan haluta kokea sitä enää viisikymppisenä. Vaikea ymmärtää tosiaan mikä näissä näkemyksissä ja kokemuksissa ottaa monia niin pannuun. Sekö siinä harmittaa että joku ikätoveri on jo kokenut oman lapsensa vauva-ajat, kouluunmenot ja teinikiukut? Se milloin itse lapsen haluaa tehdä, on jokaisen oma asia, ja jos keho sen pystyy vielä tekemään ilman hoitoja, niin eihän siinä ole kellään mitään sanomista. En ymmärrä miksei vaikka 4o v muka jaksaisi omaa lastansa hoitaa? Pointti vaan on siinä, että ne jotka sanovat omalta kohdaltaan että ei voisi tehdä niin vanhana enää lasta, usein ovat jo teinien vanhempia. Ei se 40 veekään halua lasta enää sitten kun oma lapsensa on teini. Jostain syystä tämä nyt vain tuntuu närästävän kirjoittelijoita. 

Se närästää, koska se avaa mahdollisuuden vaihtoehdolle, jota pienten lasten vanhemmat eivät halua ajatella: että suuri osa kasvatustyöstä on raskasta ja epäkiitollista puuhaa, minkä teinien vanhemmat tietävät jo. Ja silti kuuluu normiin hymyillä jakoavaimena ja ylistää lapsien tuomaa elämän sisältöä. (En ole vela, eikä omiani tarvitse sääliä, ovat jo aikuisia.)

Jotenkin kummasti tuo ajatus "kasvattaminen on raskasta ja epäkiitollista puuhaa" tulee usein samojen ihmisten suista kuin "lapset pitää tehdä nuorena alta pois".

Tämä ajattelu sai huippunsa suurten ikäluokkien keskuudessa, ja he lanseerasivat myös tämän kolmannen hirvityksen "lapsenlapsista ehtii sitten aikanaan nauttia". Nykyisistä keski-ikäisistäkin hämmästyttävän moni vetää elämäänsä tällä kaavalla, ikään kuin lapset olisivat pakollinen paha. Suurimpia kärsijöitä ovat lapset.

Ilmeisesti nykynuoriso on tässä asiassa järkevämpää. Kaikkia ei ole tarkoitettu äideiksi ja isiksi, ja vapaaehtoinen lapsettomuus tarjoaa myös rikkaan elämän. Tämä on niin suuri päätös, että joku voi kyetä sen tekemään 20-vuotiaana. Valtaosa ei kykene, ja jos on joutunut elämässään tekemään liian aikaisin liian ison päätöksen, ei mikään ihme, jos kasvattaminen tuntuu raskaalta ja epäkiitolliselta. Ikinähän se ei ole samanlaista kuin haaveissa. Mutta kypsä ihminen ei odota kasvatustyöstään ainakaan kiitollisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei beibe, tätä mä just tarkoitin. Vaikka nyt tuntuu vauvahöyryissä 35 veenä siltä ja tältä, hän ei voi tietää miltä se tuntuu sitten 50veenä, kun lapsi on 15. Me 20veenä lapsen saaneethan tiedetään miltä tuntuu olla 35 v teinin äiti, ja tiedetään ettei todellakaan haluta kokea sitä enää viisikymppisenä. Vaikea ymmärtää tosiaan mikä näissä näkemyksissä ja kokemuksissa ottaa monia niin pannuun. Sekö siinä harmittaa että joku ikätoveri on jo kokenut oman lapsensa vauva-ajat, kouluunmenot ja teinikiukut? Se milloin itse lapsen haluaa tehdä, on jokaisen oma asia, ja jos keho sen pystyy vielä tekemään ilman hoitoja, niin eihän siinä ole kellään mitään sanomista. En ymmärrä miksei vaikka 4o v muka jaksaisi omaa lastansa hoitaa? Pointti vaan on siinä, että ne jotka sanovat omalta kohdaltaan että ei voisi tehdä niin vanhana enää lasta, usein ovat jo teinien vanhempia. Ei se 40 veekään halua lasta enää sitten kun oma lapsensa on teini. Jostain syystä tämä nyt vain tuntuu närästävän kirjoittelijoita. 

Se närästää, koska se avaa mahdollisuuden vaihtoehdolle, jota pienten lasten vanhemmat eivät halua ajatella: että suuri osa kasvatustyöstä on raskasta ja epäkiitollista puuhaa, minkä teinien vanhemmat tietävät jo. Ja silti kuuluu normiin hymyillä jakoavaimena ja ylistää lapsien tuomaa elämän sisältöä. (En ole vela, eikä omiani tarvitse sääliä, ovat jo aikuisia.)

Jotenkin kummasti tuo ajatus "kasvattaminen on raskasta ja epäkiitollista puuhaa" tulee usein samojen ihmisten suista kuin "lapset pitää tehdä nuorena alta pois".

Tämä ajattelu sai huippunsa suurten ikäluokkien keskuudessa, ja he lanseerasivat myös tämän kolmannen hirvityksen "lapsenlapsista ehtii sitten aikanaan nauttia". Nykyisistä keski-ikäisistäkin hämmästyttävän moni vetää elämäänsä tällä kaavalla, ikään kuin lapset olisivat pakollinen paha. Suurimpia kärsijöitä ovat lapset.

Ilmeisesti nykynuoriso on tässä asiassa järkevämpää. Kaikkia ei ole tarkoitettu äideiksi ja isiksi, ja vapaaehtoinen lapsettomuus tarjoaa myös rikkaan elämän. Tämä on niin suuri päätös, että joku voi kyetä sen tekemään 20-vuotiaana. Valtaosa ei kykene, ja jos on joutunut elämässään tekemään liian aikaisin liian ison päätöksen, ei mikään ihme, jos kasvattaminen tuntuu raskaalta ja epäkiitolliselta. Ikinähän se ei ole samanlaista kuin haaveissa. Mutta kypsä ihminen ei odota kasvatustyöstään ainakaan kiitollisuutta.

Epäkiitollisella viittaan edellisessä enemmän tilanteeseen, joka ottaa enemmän kuin antaa, kuin varsinaiseen kiitollisuuteen. Nykynuorisolla on tosiaan väljemmät raamit valita vapaaehtoinen lapsettomuus.

"Jos haluaisin argumentoida sinun laillasi, toteaisin että ethän sinä edes tiedä, millaista on elää aikuisena ja itsenäisenä 30-, 40-, 50-tai 60-vuotiaana ilman lasta huollettavana."

Niin, en tiedäkään millaista on olla 25v jolla ei ole huollettavia, tai 35v, jolla ei ole teiniä. Mitä sitten? Ei se minua harmita tai alapeukututa pätkän vertaa. Miksi pitäisi? En tiedä myöskään millaista on olla pikajuoksia tai thaimaalainen. Mutta jos elän sanotaan vaikka 50-vuotiaaksi, niin tiedän millaista on olla 50v jolla ei ole huollettavia. Pointtihan on se, että ei sitä voi tietää kuka jaksaa ja kuka ei, enkä olisi huolissaan siitä että 40-vuotias ei muka jaksaisi pikkulapsiaikaa ikänsä puolesta. Sen tiedän että minä en jaksaisi sitä, koska olen sen jo tehnyt, enkä siksi pyrikään enää raskautumaan mssään nimessä. En minä tiennyt nuorena lasta saadessani miten tulen jaksamaan, mutta nyt tiedän että jaksoin hyvin. Nämä nyt vain ovat sellaisia asioita jotka kokemus opettaa, eikä niitä voi etukäteen tietää. Kten ei sitäkään jos vaikka saakin vammaisen lapsen. Lapsi ei ole myöskään estänyt minua elämästä nuoruutta(mitä se sitten ikinä muka pitäisi olla)vaan olen elänyt omanlaiseni elämän johon lapsi on saumattomasti kuulunut. Tunnen monen ikäistä äitiä, ja kyllä niille kaikille on ollut yhteistä se että kun lapsi alkaa olemaan aikuisuuden kynnyksellä, ollaan helpottuneita siitä että "kaikki meni hyvin" ja että lapsi alkaa olemaan valmis omaan itsenäiseen elämään, ja että se oma vastuu alkaa olla lopuillaan. Ei se ole mitään "nuorena lapsensa tehneiden hapatusta" ja sen tulee  itse huomanneeksi, mutta vasta sitten kun ITSE on siinä tilanteessa. Yksi parhaista ystävistäni on 10 vuotta vanhempi kuin minä, ja hänellä on samanikäinen lapsi. Ihan yhtälailla hänen tekisi mieli väillä lähettää teini maatakiertävälle radalle. Ei ikä suojele siltä että teinikiukkuilujen kanssa ollaan välillä helisemässä. En ole myöskään nähnyt tässä keskustelussa yhtään sellaista joka edes 50 veenä itkisi täysi-ikäisten lastensa perään eikä haluaisi että he aikuistuvat ja muuttavat pois. Tottakai, iästä riippumatta, vauvan tai taaperon äiti ajattelee että en kyllä haluaisi että tämä lapsi muuttaa pois ja aikuistuu. Me joilla on jo aikuisuuden kynnyksellä olevat lapset, näemme asian toisin. Kyllä se kirkastuu taaperoidenkin äideille sitten kun sen aika on. En minä voi sille mitään että minulla on jo kokemus omasta lapsesta ja siitä että hän on jo iso. Ei sitä tarvitse kadehtia, kun itse voi kokea sen sitten vaikka viisikymppisenä. Vielä kerran selvyyden vuoksi: Minulla on jo teini, koen tehneeni tämän työn, enkä jaksaisi enää viisikymppisenä tehdä samaa. Aika aikaansa kutakin, niin kuin joku jo totesi.

Itse sain ensimmäisen ja ainoan lapseni 43v. Yritimme lasta mieheni kanssa jo 22v., mutta luonto päätti näin. Lapsi tuli, kun olin jo sopeutunut ajatukseen lapsettomudesta. Ja hyvä näin, elämänkokemuksella ja maalaisjärjen avulla kasvanut upea, reipas poitsu.

156, uskoisin, että on tervettä toivoa aikuistuvien lasten lähtevän maailmalle. Yksi elämänvaihe alkaa tuolloin olla ohi, ja silloin on onnistunut, kun näkee lasten siipien kantavan. Takertuva vanhempi, joka haluaa pitää lapsensa luonaan - tai pahempaa, pieninä - estää normaalia itsenäistymistä.

Vierailija kirjoitti:

Hei beibe, tätä mä just tarkoitin. Vaikka nyt tuntuu vauvahöyryissä 35 veenä siltä ja tältä, hän ei voi tietää miltä se tuntuu sitten 50veenä, kun lapsi on 15. Me 20veenä lapsen saaneethan tiedetään miltä tuntuu olla 35 v teinin äiti, ja tiedetään ettei todellakaan haluta kokea sitä enää viisikymppisenä. Vaikea ymmärtää tosiaan mikä näissä näkemyksissä ja kokemuksissa ottaa monia niin pannuun. Sekö siinä harmittaa että joku ikätoveri on jo kokenut oman lapsensa vauva-ajat, kouluunmenot ja teinikiukut? Se milloin itse lapsen haluaa tehdä, on jokaisen oma asia, ja jos keho sen pystyy vielä tekemään ilman hoitoja, niin eihän siinä ole kellään mitään sanomista. En ymmärrä miksei vaikka 4o v muka jaksaisi omaa lastansa hoitaa? Pointti vaan on siinä, että ne jotka sanovat omalta kohdaltaan että ei voisi tehdä niin vanhana enää lasta, usein ovat jo teinien vanhempia. Ei se 40 veekään halua lasta enää sitten kun oma lapsensa on teini. Jostain syystä tämä nyt vain tuntuu närästävän kirjoittelijoita. 

Ihmeellistä kuinka jokainen haluaa nähdä sen oman mallinsa universaalisti kaikille parhaana. Itse lapset yli kolmekymppisenä tehneenä ja nyt 55 v heidät aikuiseksi kasvattaneena en lyyhistynyt lasten teinivuosien raskauteen eikä niin kokenut kukaan muukaan ystävistäni, pitkälle koulutetuista naisista. Monella lailla voi elää onnellisen elämän ja kasvattaa tasapainoisia, onnellisia lapsia, miksi ei hyväksytä tuota?

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen saanut lapseni lähempänä neljääkymmentä. Silti en suosittelisi sitä kenellekään. Jo ihan siitäkin syystä, että kaikilla raskaaksi tulo ei enää tuossa iässä onnistu. Mutta myös monista muista syistä, esimerkiksi se, ettei syntyisi sukupolvien välistä kuilua tai keski-ikäisellä äidillä olisi vaihdevuodet samaan aikaan lasten murrosiän kanssa.

Tätä jälkimmäistä syytä en kyllä ymmärrä. Minulla ei ole ollut hankalaa murrosikää eikä äidilläni vaikeita vaihdevuosioireita. Enkä tunne monia muitakaan, joiden hormonimyrskyt olisivat olleet sellasia, etteivät olisi niiden vuoksi pärjänneet muiden ihmisten kanssa.

Ei ole sillä tuossa vaiheessa ikää munien määrä on vielä suurehko ja mutaatioden todennäköisyys pienehkö. Silti kerron tänne varoituksen sanana sekä naisilla ja miehille, että omat vanhempani olivat suositeltavien ikärajojen yllä kun minut saivat ja 16-vuotiaana minulla sitten todettiinkin parantumaton Crohnin tauti ja suolisyöpää pari vuotta myöhemmin. Minun onnekseni ne kuitenkin oli resessiivisiä eli hoidin ja leikkausten jälkeen passivoituvat toistaiseksi. Vaikka läheltähän se monesti liippasi, huijasin kuolemaa 5-kertaa ja kerran kuolinkin leikkauspöydälle kuulemma.

Huonoksi onnekseni tosin lääkäriksi lukeneen siskoni ja Biologi isäni kanssa testasimme veresyä DNA, RNA ja laskimme vielä varmanpäälle, että mutatoituneen geenialleelineni muoto on resessiivinen dominantti, eli jälkeläiseni perisi samat tilat ja minä itse olin niitä harvoja muutamia jotka tilastani selviytyi vain tyhmän onnen prosentin fraktaalin todennäköisyydellä. Huomasin myös, että se ilmeisesti vaikutti psyykkeeseeni monella hyvällä ja pahalla tavalla. Toisaalta minusta tuli vastuullinen ja empaattinen, toisaalta omalla tavalla vähän sturhankin kylmä aleksityymikko.

Huomattuani tuon tein vaikeita päätöksiä elämästäni ja mitä se nyt merkitsee olla minä tästä lähtien. Nyt opiskelen, jotta minulla on jonkinlainen tulevaisuus odottamassaja pahan tapani mukaan kannan maailman painoa hartioillani, eritoten niitä jotka eivät selvinneet kun minä selvisin ilman suurempaa syytä. En perusta perhettä enkä parisuhteita sillä en halua asettaa muita joutumaan kärsimään asioista mikä ei ole heidän syytään: se ei olisi reilua. Tämä on minun vastuullani ja vain ja ainoastaan minun, siihen en ala toisia raahaamaan kärsimään vain jotta minulla itsekeskeisistä syistä olisi hieman helpompaa.

Tästä en syytä vanhempiani, rakastan heitä yli kaiken, se mikä tapahtui oli tapahtuakseen ja se oli puhtaita todennäköisyyksiä vaikka he syyttävät itseään ja se särkee sydämmeni. Jaan tämän tarinani tänne teille siksi, jotta muistutan kuitenkin mitä voi tapahtua ja että aina kannattaa pohtia millaisen riskin voi olla ottamassa. Ehdottomasti sillä en siis halua sanoa, että älä hanki lasta vanhemmalla iällä taikka että X ikä on liian vanha, eihän ne ikinä ole absoluuttisia todennäköisyyksiä vaan riskejä. Mutta jos harkitset lapsen hankintaa suositusrajojen yläpuolella olet mies tai nainen, niin harkitse sen perusteella mikä on paras ja pahin skenaario ja oletko valmis ottamaan sen riskin. Sen kun ei tarvitse kuin kerran sattua omalle kohdalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen saanut lapseni lähempänä neljääkymmentä. Silti en suosittelisi sitä kenellekään. Jo ihan siitäkin syystä, että kaikilla raskaaksi tulo ei enää tuossa iässä onnistu. Mutta myös monista muista syistä, esimerkiksi se, ettei syntyisi sukupolvien välistä kuilua tai keski-ikäisellä äidillä olisi vaihdevuodet samaan aikaan lasten murrosiän kanssa.

Tätä jälkimmäistä syytä en kyllä ymmärrä. Minulla ei ole ollut hankalaa murrosikää eikä äidilläni vaikeita vaihdevuosioireita. Enkä tunne monia muitakaan, joiden hormonimyrskyt olisivat olleet sellasia, etteivät olisi niiden vuoksi pärjänneet muiden ihmisten kanssa.

Näinpä, itse ne ole juuri edes vaihdevuosioireita huomannut, menivät helposti. Ja joillakin tuntuu hormonioireet vaikeuttavan elämää kuukausittain (PMS kiukut). Eiköhän ole ihan persoonakysymys.