Miten työssä käyvät vanhemmat ehtivät?

Vierailija kirjoitti:

Meillä kotitöihin kuluva aika päivässä on vähintään triplaantunut lasten myötä. Sinkkuna pesin koneellisen pyykkiä kerran viikossa, nyt kone pyörii päivittäin. Hain kotimatkalla töistä lähikaupasta jotain valmisruokaa tai noutosapuskaa illaksi ja rentouduin loppuillan. En tehnyt mitään kotitöitä välttämättä. Nykyään nukun vähemmän ja vapaa-aikani on kutistunut noin tuntiin viikossa, sosiaalinen elämä on kännykässä (josta kovasti vanhempia syyllistetään kuitenkin, pitää olla aina läsnä). Rahahuolet ovat monikertaistuneet myös.

Miten monta lasta teillä on kun pesukonekin pyörii päivittäin? Mä pesen viikonloppuisin 3-4 koneellista, meitä on nyt enää 3 mutta enimmillään ollut 6 kotona.

No siten, että rentoutumista, omaa aikaa tai sosiaalisia menoja ei ole.

T: kolmen lapsen töissäkäyvä yksinhuoltaja

Vierailija kirjoitti:

Minua ihmetyttää, että miten kaikki työssäkäyvät yksinhuoltajat ( taikka vanhemmat jotka ovat töissä joissa ei jousteta) pystyvät viemään lasta lääkäriin, hammaslääkäriin ja muihin lapsen pakollisiin menoihin.

Kun olin 3 lapsen yh 3 vuoden ajan mun isäni auttoi noissa menoissa. Toki lääkärin sai varattua illallekin, ei tarvitse työaikana mennä. Kouluhammaslääkäri oli hankalasti päivällä ja isäni hoiti sen. Mulla oli myös ongelmia sen kanssa etten aina ehtinyt julkisilla ajoissa tarhalle hakemaan kuopusta, siitä sain jatkuvasti pyyhkeitä ja joskus isäni joutui hänet hakemaan. Lasten isä ei auttanut missään asioissa eron jälkeen. Jopa sovitut tapaamisetkin hoidin minä tai lapset menivät keskenään 3 bussilla isänsä luo ja takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ihmetyttää, että miten kaikki työssäkäyvät yksinhuoltajat ( taikka vanhemmat jotka ovat töissä joissa ei jousteta) pystyvät viemään lasta lääkäriin, hammaslääkäriin ja muihin lapsen pakollisiin menoihin.

Kun olin 3 lapsen yh 3 vuoden ajan mun isäni auttoi noissa menoissa. Toki lääkärin sai varattua illallekin, ei tarvitse työaikana mennä. Kouluhammaslääkäri oli hankalasti päivällä ja isäni hoiti sen. Mulla oli myös ongelmia sen kanssa etten aina ehtinyt julkisilla ajoissa tarhalle hakemaan kuopusta, siitä sain jatkuvasti pyyhkeitä ja joskus isäni joutui hänet hakemaan. Lasten isä ei auttanut missään asioissa eron jälkeen. Jopa sovitut tapaamisetkin hoidin minä tai lapset menivät keskenään 3 bussilla isänsä luo ja takaisin.

Jatkan vielä - yh:na oli todella hyvin aikaa itselle ja omille menoille joka toinen viikonloppu sen 1,5 vrk. Lomia en sentään saanut itselleni edes viikkoa. Mulla oli ystäviä jotka myös olivat eronneet ja tapasimme ja reissasimme isolla porukalla. Näin me äiditkin saimme yhteistä aikaa ja lapsilla oli seuraa toisistaan.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen aina, miten työssä käyvät vanhemmat jaksavat ja ehtivät, kun minulle ei jää töiden, työmatkojen, rentoutumisen, kotitöiden, liikunnan, harrastusten ja sosiaalisten menojen jälkeen oikeastaan yhtään sellaista aikaa, jonka voisin käyttää lastenhoitoon. Vartti päivässä ei taida pitää lasta edes hengissä, kasvattamisesta nyt puhumattakaan. Ja teen kuitenkin ihan virastotyöaikaa kohtuullisilla työmatkoilla.

Helposti. Kaikkea tuota tehdään yhdessä lasten kanssa. Ei niille ole erillistä "lastenhoitoaikaa.".

Mulla on työkavereina kolme noin kolmekymppistä lapsetonta naista, itse lähentelen neljääkymppiä. Varmaan viikottain joku heistä kysyy, että miten ihmeessä jaksan illalla vielä lapset ja lasten harrastukset, kun he itse ovat aivan kuolleita työpäivän jälkeen. En osaa koskaan vastata muuta kuin että ei ole vaihtoehtoja, on pakko jaksaa.

Olen varmasti työpäivän päälle yhtä rasittunut ja jos minullakin olisi kotiin tultua mahdollisuus ottaa puolentoistatunnin tirsat tai muuten hemmotella itseäni, sen varmaan tekisin. Eikä siitä ole kuin kymmenisen vuotta aikaa, kun vietin vielä itse samanlaista elämää ja kun nuo työkaverit ovat päivittäin muistuttamassa siitä kymmenen vuoden takaisesta itsestäni, niin olen kyllä ihan äärettömän kiitollinen lapsistani ja nykyisestä elämästäni!

Vaikka tämä on ollut viedä järjen välillä, niin sieltä minäminä-kuopasta ylös pääseminen ja lasten tuoma elämänsisältö korvaa kaiken monin verroin. Ne omat (intohimoiset, kun tätä piti korostaa) harrastukset ovat olleet välillä tauolla tai kevyemmin mukana elämässä, mutta en tunne luopuneeni mistään muusta kuin siitä oman navan tuijotuksesta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ihmetyttää, että miten kaikki työssäkäyvät yksinhuoltajat ( taikka vanhemmat jotka ovat töissä joissa ei jousteta) pystyvät viemään lasta lääkäriin, hammaslääkäriin ja muihin lapsen pakollisiin menoihin.

Kun olin 3 lapsen yh 3 vuoden ajan mun isäni auttoi noissa menoissa. Toki lääkärin sai varattua illallekin, ei tarvitse työaikana mennä. Kouluhammaslääkäri oli hankalasti päivällä ja isäni hoiti sen. Mulla oli myös ongelmia sen kanssa etten aina ehtinyt julkisilla ajoissa tarhalle hakemaan kuopusta, siitä sain jatkuvasti pyyhkeitä ja joskus isäni joutui hänet hakemaan. Lasten isä ei auttanut missään asioissa eron jälkeen. Jopa sovitut tapaamisetkin hoidin minä tai lapset menivät keskenään 3 bussilla isänsä luo ja takaisin.

Mulla oli lisäksi työpaikka eri paikkakunnalla, joten nopea pistäytyminen viemään lapsi lääkäriin ei onnistunutkaan niin vaan. Joka viikko olisi pitänyt saada ainakin 1 päivä vapaaksi. Mulla ei ole sellaista tukiverkkoa, joka olisi voinut auttaa, vanhempani ovat alkoholisteja ja lasten isä ei edes tavannut heitä säännöllisesti eron jälkeen. Jättäydyin pois työelämästä melkein kymmeneksi vuodeksi.. lievitti stressiä kyllä mutta uudelleen työllistyminen on ollut todella vaikeaa. Vuokrafirmojen kautta olen saanut parin päivän keikkoja kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on työkavereina kolme noin kolmekymppistä lapsetonta naista, itse lähentelen neljääkymppiä. Varmaan viikottain joku heistä kysyy, että miten ihmeessä jaksan illalla vielä lapset ja lasten harrastukset, kun he itse ovat aivan kuolleita työpäivän jälkeen. En osaa koskaan vastata muuta kuin että ei ole vaihtoehtoja, on pakko jaksaa.

Olen varmasti työpäivän päälle yhtä rasittunut ja jos minullakin olisi kotiin tultua mahdollisuus ottaa puolentoistatunnin tirsat tai muuten hemmotella itseäni, sen varmaan tekisin. Eikä siitä ole kuin kymmenisen vuotta aikaa, kun vietin vielä itse samanlaista elämää ja kun nuo työkaverit ovat päivittäin muistuttamassa siitä kymmenen vuoden takaisesta itsestäni, niin olen kyllä ihan äärettömän kiitollinen lapsistani ja nykyisestä elämästäni!

Vaikka tämä on ollut viedä järjen välillä, niin sieltä minäminä-kuopasta ylös pääseminen ja lasten tuoma elämänsisältö korvaa kaiken monin verroin. Ne omat (intohimoiset, kun tätä piti korostaa) harrastukset ovat olleet välillä tauolla tai kevyemmin mukana elämässä, mutta en tunne luopuneeni mistään muusta kuin siitä oman navan tuijotuksesta...

Pakkohan noin on ajatella, kun ei tilanteesta poiskaan pääse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on työkavereina kolme noin kolmekymppistä lapsetonta naista, itse lähentelen neljääkymppiä. Varmaan viikottain joku heistä kysyy, että miten ihmeessä jaksan illalla vielä lapset ja lasten harrastukset, kun he itse ovat aivan kuolleita työpäivän jälkeen. En osaa koskaan vastata muuta kuin että ei ole vaihtoehtoja, on pakko jaksaa.

Olen varmasti työpäivän päälle yhtä rasittunut ja jos minullakin olisi kotiin tultua mahdollisuus ottaa puolentoistatunnin tirsat tai muuten hemmotella itseäni, sen varmaan tekisin. Eikä siitä ole kuin kymmenisen vuotta aikaa, kun vietin vielä itse samanlaista elämää ja kun nuo työkaverit ovat päivittäin muistuttamassa siitä kymmenen vuoden takaisesta itsestäni, niin olen kyllä ihan äärettömän kiitollinen lapsistani ja nykyisestä elämästäni!

Vaikka tämä on ollut viedä järjen välillä, niin sieltä minäminä-kuopasta ylös pääseminen ja lasten tuoma elämänsisältö korvaa kaiken monin verroin. Ne omat (intohimoiset, kun tätä piti korostaa) harrastukset ovat olleet välillä tauolla tai kevyemmin mukana elämässä, mutta en tunne luopuneeni mistään muusta kuin siitä oman navan tuijotuksesta...

Pakkohan noin on ajatella, kun ei tilanteesta poiskaan pääse.

En ole edellinen, mutta tuo on epäystävällistä. Edellinenhän puhui vain itsestään. Yhtä hyvinhän voisi sanoa, että lapsettomien yli 4-kymppisten on vakuuteltava elämänsä mielekkyyttä, kun lapsia eivät enää pysty saamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä kotitöihin kuluva aika päivässä on vähintään triplaantunut lasten myötä. Sinkkuna pesin koneellisen pyykkiä kerran viikossa, nyt kone pyörii päivittäin. Hain kotimatkalla töistä lähikaupasta jotain valmisruokaa tai noutosapuskaa illaksi ja rentouduin loppuillan. En tehnyt mitään kotitöitä välttämättä. Nykyään nukun vähemmän ja vapaa-aikani on kutistunut noin tuntiin viikossa, sosiaalinen elämä on kännykässä (josta kovasti vanhempia syyllistetään kuitenkin, pitää olla aina läsnä). Rahahuolet ovat monikertaistuneet myös.

Miten monta lasta teillä on kun pesukonekin pyörii päivittäin? Mä pesen viikonloppuisin 3-4 koneellista, meitä on nyt enää 3 mutta enimmillään ollut 6 kotona.

3 lasta. Kuraisia ja liikuntaharrastuksissa likaantuneita vaatteita tulee päivittäin koneellisen verran. Emme voi keskittää pyykinpesua viikonloppuun, sillä harrastuskamojakin tarvitaan lähes päivittäin.

Vierailija kirjoitti:

Taas yksi syy olla tekemättä lapsia, nimittäin en tule toimeen alle 8 tunnin yöunilla vaikka toisinaan pakosti joutuukin, mutta jo seitsemällä olen tavallista vittuuntuneempi. Jos vuoden tai enemmänkin heräisin edes vain kolme kertaa yössä kuten pienten lasten äidit niin sekoaisin varmasti. Eihän se heräily loppuikää kestä mutta sekoaminen voi kestääkin..

Höpö höpö. Ihminen pärjää viikon käytännössä nukkumatta ja useamman kuukauden pystyy vetämään sellaisilla 1-2 h unilla ja parin minuutin torkuilla aina tilaisuuden tullen. Vähän siinä pönttö humisee välillä, mutta velliperseiden paskapuhetta tuollaiset prinsessaunet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on työkavereina kolme noin kolmekymppistä lapsetonta naista, itse lähentelen neljääkymppiä. Varmaan viikottain joku heistä kysyy, että miten ihmeessä jaksan illalla vielä lapset ja lasten harrastukset, kun he itse ovat aivan kuolleita työpäivän jälkeen. En osaa koskaan vastata muuta kuin että ei ole vaihtoehtoja, on pakko jaksaa.

Olen varmasti työpäivän päälle yhtä rasittunut ja jos minullakin olisi kotiin tultua mahdollisuus ottaa puolentoistatunnin tirsat tai muuten hemmotella itseäni, sen varmaan tekisin. Eikä siitä ole kuin kymmenisen vuotta aikaa, kun vietin vielä itse samanlaista elämää ja kun nuo työkaverit ovat päivittäin muistuttamassa siitä kymmenen vuoden takaisesta itsestäni, niin olen kyllä ihan äärettömän kiitollinen lapsistani ja nykyisestä elämästäni!

Vaikka tämä on ollut viedä järjen välillä, niin sieltä minäminä-kuopasta ylös pääseminen ja lasten tuoma elämänsisältö korvaa kaiken monin verroin. Ne omat (intohimoiset, kun tätä piti korostaa) harrastukset ovat olleet välillä tauolla tai kevyemmin mukana elämässä, mutta en tunne luopuneeni mistään muusta kuin siitä oman navan tuijotuksesta...

Pakkohan noin on ajatella, kun ei tilanteesta poiskaan pääse.

En ole edellinen, mutta tuo on epäystävällistä. Edellinenhän puhui vain itsestään. Yhtä hyvinhän voisi sanoa, että lapsettomien yli 4-kymppisten on vakuuteltava elämänsä mielekkyyttä, kun lapsia eivät enää pysty saamaan.

Nelikymppiselle on vaikka mitä mahdollisuuksia olla lasten kanssa tekemisissä. Jos lapseton nelikymppinen sanoo, ettei kaipaa lasten seuraa, ei ole mitään syytä olla uskomatta. Sen sijaan vanhempi ei pääse tilannetta pakoon mitenkään. Kyllä hän varmasti aidosti löytää tilanteesta hyviä puolia, mutta se on ihan yhtä paljon psykologisen joustavuuden kuin omien toiveiden ansiota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ihmetyttää, että miten kaikki työssäkäyvät yksinhuoltajat ( taikka vanhemmat jotka ovat töissä joissa ei jousteta) pystyvät viemään lasta lääkäriin, hammaslääkäriin ja muihin lapsen pakollisiin menoihin.

Kun olin 3 lapsen yh 3 vuoden ajan mun isäni auttoi noissa menoissa. Toki lääkärin sai varattua illallekin, ei tarvitse työaikana mennä. Kouluhammaslääkäri oli hankalasti päivällä ja isäni hoiti sen. Mulla oli myös ongelmia sen kanssa etten aina ehtinyt julkisilla ajoissa tarhalle hakemaan kuopusta, siitä sain jatkuvasti pyyhkeitä ja joskus isäni joutui hänet hakemaan. Lasten isä ei auttanut missään asioissa eron jälkeen. Jopa sovitut tapaamisetkin hoidin minä tai lapset menivät keskenään 3 bussilla isänsä luo ja takaisin.

Mulla oli lisäksi työpaikka eri paikkakunnalla, joten nopea pistäytyminen viemään lapsi lääkäriin ei onnistunutkaan niin vaan. Joka viikko olisi pitänyt saada ainakin 1 päivä vapaaksi. Mulla ei ole sellaista tukiverkkoa, joka olisi voinut auttaa, vanhempani ovat alkoholisteja ja lasten isä ei edes tavannut heitä säännöllisesti eron jälkeen. Jättäydyin pois työelämästä melkein kymmeneksi vuodeksi.. lievitti stressiä kyllä mutta uudelleen työllistyminen on ollut todella vaikeaa. Vuokrafirmojen kautta olen saanut parin päivän keikkoja kuitenkin.

Näinhän se menee.

Usein sen toimivan arjen mahdollistaa joku sukulainen joka auttaa tarvittaessa.

Minä olen jo päälle nelikymppinen taaperon äiti. Ei tässä iässä enää kahvitella kavereiden kanssa. Niitä nähdään harvemmin jollain illalliskutsuilla, jossa lapset ovat mukana tai sitten chättäillään facessa. En myöskään ymmärrä millaisia harrastuksia on, joita ei voi tehdä lapsen läsnäollessa. Kyllä minä ainakin luen, jumppaan, opiskelen, teen käsitöitä vaikka lapsikin on kotosalla. Matkailua lapsi ei ole haitannut lainkaan, tuonut vaan lisää ulottuvuuksia reissuihin. Ja yönsä tuo nukkuu heräilemättä kuten muutkin ihmiset. On nukkunut jo parin kuukauden iästä lähtien.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ihmetyttää, että miten kaikki työssäkäyvät yksinhuoltajat ( taikka vanhemmat jotka ovat töissä joissa ei jousteta) pystyvät viemään lasta lääkäriin, hammaslääkäriin ja muihin lapsen pakollisiin menoihin.

Kun olin 3 lapsen yh 3 vuoden ajan mun isäni auttoi noissa menoissa. Toki lääkärin sai varattua illallekin, ei tarvitse työaikana mennä. Kouluhammaslääkäri oli hankalasti päivällä ja isäni hoiti sen. Mulla oli myös ongelmia sen kanssa etten aina ehtinyt julkisilla ajoissa tarhalle hakemaan kuopusta, siitä sain jatkuvasti pyyhkeitä ja joskus isäni joutui hänet hakemaan. Lasten isä ei auttanut missään asioissa eron jälkeen. Jopa sovitut tapaamisetkin hoidin minä tai lapset menivät keskenään 3 bussilla isänsä luo ja takaisin.

Mulla oli lisäksi työpaikka eri paikkakunnalla, joten nopea pistäytyminen viemään lapsi lääkäriin ei onnistunutkaan niin vaan. Joka viikko olisi pitänyt saada ainakin 1 päivä vapaaksi. Mulla ei ole sellaista tukiverkkoa, joka olisi voinut auttaa, vanhempani ovat alkoholisteja ja lasten isä ei edes tavannut heitä säännöllisesti eron jälkeen. Jättäydyin pois työelämästä melkein kymmeneksi vuodeksi.. lievitti stressiä kyllä mutta uudelleen työllistyminen on ollut todella vaikeaa. Vuokrafirmojen kautta olen saanut parin päivän keikkoja kuitenkin.

Mulla onneksi työmatka oli julkisilla vain n tunnin suuntaansa mutta sai siinä kuitenkin suunnitella. Tasan seitsemältä aukesi tarha ja samalla piti ehtiä lähtevään bussiin ja takaisinpäin olisi vielä pitänyt käydä ruokakaupassakin. No, kaikesta selviää kun on pakko. Lapsen isästä ei tosiaan ollut minullakaan mitään iloa. Mulla ei ollut varaa jäädä töistä pois, muuten olisin varmaan harkinnut sitä.