Halusin koiraa ollessani pitkässä parisuhteessa mutta nyt ajatus lemmikin omistamisesta lähinnä ahdistaa! Muilla kokemuksia tästä (tai samat fiilikset lapsista)?

Siis, sinulla ei ole koiraa vaan ahdistuit ajatuksesta omistaa koira?

Jos jälkimmäinen, niin eikös kaikki sitten ole ok ilman sitä koiraa.

Itse adoptoin koiran ja heti sen jälkeen panikoin, kun ymmärsin mitä koiran omistaminen tarkoittaa. Mutta se paniikki meni onneksi nopeasti ohi ja olen nyt tyytyväinen. Kyllähän elämänmuutokset ahdistaa jossain määrin aina, kun se yleensä tarkoittaa isoa muutosta elämässä.

Ei ole koiraa, ja on tosiaan ok ilman koiraa. Ihmettelen vain, miten paljon ajatukset ehtivät vuodessa muuttua. Selvästikin koiran hankkiminen hyvään parisuhteeseen oli paljon ukuttelevampi ajatus kuin koiran hankkiminen yksin. Nyt tuntuu, ettei koira ollenkaan sopisi vapaaseen ja boheemiin elämäntapaani, ja vaikka pidän edelleen koirista, en tunne minkäänlaista koirakuumetta enää. AP

Mä olin lapsena ja teininä ihan varma, että hankin ainakin 3-4 lasta ja koiran kun muutan omaan kotiin. Kotona kun ei annettu ottaa koiraa.

Noooooooh, sitten aikuistuin.

Opiskeluaikana ei koiranpito olisi onnistunut; ei olisi ollut varaa.

Sitten tuli työt. Kaksi lasta. Ja koiraa tai enempää lapsia en ottaisi vaikka maksettaisiin.

Juurikin kaikki se sotku, haiseminen, ulkoilutus säällä kuin säällä, paskan kerääminen jne.

Tai sitten kolmas tai neljäs lapsi. Ei kiitos. Kaksi riittää ja sterilisaatioon menossa. Ei ne vauvat olleetkaan oikeasti minun juttu. Hirvittäisi miettiä, että pitäisi alkaa kaikki alusta; pahoinvoinnit, miettimiset meneekö raskaus ok ja synnytys. Nuo vielä menisi, mutta ajatus siitä, että pitäisi taas yösyöttää, vaihtaa vaippoja ja opetella kaikki alusta ei todellakaan houkuta. Tykkään isoista lapsistani ja olemassa olevien perheenjäsenten yhteinen etu + oma mielenterveys ei enää uutta vauvaa kestä. Suurpeheilköön ne jota kiinnostaa.

Koiran hankkimista kannattaa todella harkita hirveän tarkkaan! Niistä on hirveästi vaivaa ja kuluja kuratassuineen, oksennuksineen ja ripuleineen ja ulos on pakko mennä vaikka ilma olisi millainen. Minulla on 13-vuotias koira jonka olen omistanut luovutusikäisestä pennusta lähtien ja sitten kun siitä aika jättää, en aio hankkia uutta koiraa ainakaan vähään aikaan. Ihaniahan ne ovat ja niin rakkaita mutta kyllä ne sitovat ja vaativat jokapäiväistä vastuunottoa. Ilman kiiraa sinulla on enemmän vapautta ja spontaaniutta.

Erosin pitkästä suhteesta, minulle jäi kaksi koiraa. Kyllä ahdistaa!!! Mihinkään et voi mennä ja jatkuva ulkona ramppaaminen todella raskasta yksin.

Sulla on ennenaikainen puppy-blues (googlettamisen arvoinen)!

Nyt suosittelen vaan odottelemaan sen aikaa että kaikki negatiiviset "oon paska mutsi ja koira on onneton jos otan sen näihin oloihin koska se kärsii koska sillä ei oo tarpeeks tilaa", eli suurimmalla osalla koiranomistajasta tulee ennemmin tai myöhemmin.

Mulla on noutaja joka on oikein onnellinen. Kuitenkin pari kuukautta sen kotiuduttua sain psykoottistasoisen paniikin siitä, miten koira ei ole saanut tarpeeksi olla vapaana, oon lenkittänyt sitä liikaa, meillä on väärät ruokailuajat, sillä on p:skat lelut" jne jne. Siis jne jne jne jne ja kerran vielä jne.

Se on ihan ok kokea nuo kaikki tunteet ainakin kerran koiran nuoruuden aikana, sen aikuisiässä nämä on jo helpompi käsitellä.

Minun neuvoni on se, että odotat kunnes nämä tunteet katoavat. Koirasi tulee olemaan onnellinen (älä kuuntele kahdeksan hehtaarin omistavia koiranomistajia), se tulee rakastamaan sinua enemmän kuin mitään, anna epäilyjen olla.

MUTTA, odota kunnes olo menee ohi. Siinä kärsit sinä yhtälailla kuin koirakin, joka tarvitsee varmaksi itsensä tuntevan kasvattajan. Sillä ainoastaan on väliä, että mitä se koirasi tuntee, nurmikko lampi tai lääni EI ole tae onnellisesta koirakosta.

Joka tapauksessa: odota.

Ot: Koirat on kyllä mainioita, tämä video Ranskan "ensimmäisen koiran" ensiesiitymisestä sai heti aamusta niin hyvälle tuulelle, että toivottavasti ilahduttaa muitakin. Ap:lle sanoisin, että kannattaa keskittyä niihin hyviin puoliin joita on ehdottomasti mm. se, että koiran kanssa tulee pakostakin liikuttua, kun se vie omistajansa päivittäin lenkille : )

https://areena.yle.fi/1-4215481

No, nyt osaat ainakin toimia viisaasti ja olla ottamatta sitä koiraa edes parisuhteessa, kun tiedät ettet jaksaisi koiraa jos ero tulisi.

Vaikka kuinka haluaisit koiraa niin nyt olet parisuhteessa etkä puutteessa.

Lisäksi eläimiinsekaantuminen on saastaista.

Vierailija kirjoitti:

Erosin pitkästä suhteesta, minulle jäi kaksi koiraa. Kyllä ahdistaa!!! Mihinkään et voi mennä ja jatkuva ulkona ramppaaminen todella raskasta yksin.

Sama täällä, jäi aktiivinen koira omaksi huoleksi. Siitä luopuminen vaan ei tullut kysymykseen, sellainen asia muuten koiranottajien tulisi ottaa huomioon) koska siihen mennessä koira oli jo "oma lapsi", omalla tavallaan tietysti.

Tällaiseen työmaahan en vaan osannut varautua. Yksin koiran hoitaminen ei ole leikkiä vaan se mulle aiemmin suurta vtutusta aiheuttava: ELÄMÄNTAPA.

Pakko oli avautua asiaan liittyen. Jos ette ole joka aamu viiden kilsan lenkkiä ihan keskenännekin heittäviä sinkkuja, niin unohtakaa koira.

Huolehdin tuosta loppuikäni, mutta tähän jamaan en halunnut, en vaan arvannut joutuvani. On toisinaan ikävä niitä aamuja kun silmät eivät reväyttäneet itseänsä auki refleksinomaisesti "tuntia liian aikaisin". Joka aamu on tuntia liian aikaisin.

Blaah. Harkitkaa. Koskaan ei tietenkään tulevaisuutta ennustaa, mutta voi koettaa ennustella miten sitten käy, silloin JOS. Vaikka tajuaisikin mietiskellä plään-biitä, niin tällainen taakka helposti unohtuu. Meillä unohtui, minulla unohtui.

Minäpä silitin tänään valkoista pörröturkkista koiraa! Oli suloinen kuin nalle. Se työnsi kuononsa syvälle minun haaroväliin. Miten joku voi olla niin söpö? Sen omistaja käski sen istua ja sitten se haukahti pari kertaa ja istahti.

Ymmärrän AP:tä. (Ja kysymys ei ilmeisesti ollut varsinaisesti siitä, että ottaako koira vai ei, vaan mielipiteen muuttumisesta parisuhdestatuksen perusteella.)

Selvästi minullakin koiriin ja lapsiin liittyvät haaveet liittyvät pitkään, vakaaseen parisuhteeseen. Juuri ennen kuin aloimme mieheni kanssa seurustella, sanoin etten tiedä haluaisinko lapsia ikinä. Pari vuotta yhdessä oltuamme olin törkeässä vauvakuumeessa, aivan kuin olisi herännyt biologinen tarve lisääntyä sitten, kun elämässä olikin puoliso ja potentiaalinen lasten isä. (Lapsia ei ole vielä, enkä ole varma tuleeko, en ole ihan varma haluanko lapsia aidosti kipeästi itse vai huutaako elimistöni vaan lisääntymistä.)

Koiraa en koskaan kuvitellut haluavani, vaikka meillä kotona niitä aina olikin. Olin sinkkuvuodet riemuissani koirattomuuden vapaudesta! Nyt meillä kuitenkin sellainen on, yhdessä haaveiltu, suunniteltu ja hankittu. Ja pentu sopii elämäämme ihanasti! On mukava yhdessä hoivata (ja sadatella) elävää olentoa. Mutta yhä olen sitä mieltä, että sinkkuna en olisi ottanut koiranpentua vaivoikseni.

Yksinkertaisimmillaan toki kyse voi olla siitä, että elävän olennon hyvinvoinnista huolehtimisessa on suuri vastuu - tuntuu paljon helpommalta jakaa tuo vastuu jonkun kanssa tasapuolisesti. Yksin se olisi kenties liian raskas kantaa.

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertaisimmillaan toki kyse voi olla siitä, että elävän olennon hyvinvoinnista huolehtimisessa on suuri vastuu - tuntuu paljon helpommalta jakaa tuo vastuu jonkun kanssa tasapuolisesti. Yksin se olisi kenties liian raskas kantaa.

Hyvä pointti tämäkin. AP

Kyllä, vastuu tuntuu helpommalta kahdelle jaettuna. En olisi ottanut koiraa yksin, vaikka pääasiassa minä siitä nytkin huolehdin (lenkit 75%, turkin hoito, harrastukset jne). Pentuaika olisi ollut älyttömän raskasta yhdelle ihmiselle. Jos nyt eroaisimme, pystyisin kyllä huolehtimaan koirasta ja tekisin sen mielelläni, niin rakas se minulle on. Kyllä koira mukautuu ihmistensä tarpeisiin ja aikatauluihin, vaikka kurjaa olisi tietysti se jättää vaikka yksin kotiin pidemmiksi pätkiksi kuin mihin se on nyt tottunut kahden ihmisen taloudessa.

Lapsenhankintahalu sen sijaan on vain laskenut iän myötä, kun olen tarpeeksi katsellut ystävien ja sukulaisten vauva- ja lapsiperhearkea vierestä :D

Halusit koiraa ollessasi pitkässä parisuhteessa?? Hyi hele...

Vierailija kirjoitti:

Sulla on ennenaikainen puppy-blues (googlettamisen arvoinen)!

Nyt suosittelen vaan odottelemaan sen aikaa että kaikki negatiiviset "oon paska mutsi ja koira on onneton jos otan sen näihin oloihin koska se kärsii koska sillä ei oo tarpeeks tilaa", eli suurimmalla osalla koiranomistajasta tulee ennemmin tai myöhemmin.

Mulla on noutaja joka on oikein onnellinen. Kuitenkin pari kuukautta sen kotiuduttua sain psykoottistasoisen paniikin siitä, miten koira ei ole saanut tarpeeksi olla vapaana, oon lenkittänyt sitä liikaa, meillä on väärät ruokailuajat, sillä on p:skat lelut" jne jne. Siis jne jne jne jne ja kerran vielä jne.

Se on ihan ok kokea nuo kaikki tunteet ainakin kerran koiran nuoruuden aikana, sen aikuisiässä nämä on jo helpompi käsitellä.

Minun neuvoni on se, että odotat kunnes nämä tunteet katoavat. Koirasi tulee olemaan onnellinen (älä kuuntele kahdeksan hehtaarin omistavia koiranomistajia), se tulee rakastamaan sinua enemmän kuin mitään, anna epäilyjen olla.

MUTTA, odota kunnes olo menee ohi. Siinä kärsit sinä yhtälailla kuin koirakin, joka tarvitsee varmaksi itsensä tuntevan kasvattajan. Sillä ainoastaan on väliä, että mitä se koirasi tuntee, nurmikko lampi tai lääni EI ole tae onnellisesta koirakosta.

Joka tapauksessa: odota.

Jos näitä tunteita on jo ennen koiran hankintaa niin miettisin kyllä tarkkaa kannattaako sitä eläintä koskaan hankkia. Kuten aiemmin jo sanottiin, koira on elämäntapa, joka määrää aikataulusi hyvinkin tarkkaa parhaimmillaan seuraavat 10-15 vuotta.

Ja sanon näin 7-vuotiaan koiran omistajana. Ennen koiran hankintaa epäilin itsekin pitkää tulenko jaksamaan, entä jos en lenkitäkään tarpeeksi tai entä jos koira onkin sairastavampi ja vaatii jatkuvia ell käyntejä.. Rakas tuo oma turre on edelleen, mutta rehellisesti voin myöntää sen hankinnan olleen omalla kohdalla väärä päätös. Periaatteesta en kiertoon anna ja hyvän elämän pyrin takaamaan loppuun asti, mutta pointtina se jos vähääkään epäilyttää niin kannattaa oikeasti jättää välistä.

Koiran hankinta on ollut elämäni suurin virhe. Jos olisin tiennyt, miten paljon huolta ja vaivaa koira aiheuttaa, olisin ehdottomasti jättänyt tämän väliin. Koiran omistaminen (yksin) on täysin prseestä.

Hyvä huomio tuo aiemmin sanottu, että koira on elämäntapa. Mulla on kaksi, lisäksi muitakin eläimiä ollut koko aikuiselämäni ja vielä hoitokoiriakin. Ne ovat kuin perheenjäseniä minulle. Kyllähän se aamuisin ennen töitä ulkoilutus on rankkaa, mutta viikonloppuisin vien ne illalla myöhään lenkille, niin saan aamulla nukkua pitkään. 

Ketjuun ovat kirjoittaneet vastuulliset ihmiset, kun tuntevat ahdistusta siitä miten koira elää. Minulla on tälläkin hetkellä rescue-koira, jonka elämänlaadusta on vähät välitetty.

Vierailija kirjoitti:

Koiran hankinta on ollut elämäni suurin virhe. Jos olisin tiennyt, miten paljon huolta ja vaivaa koira aiheuttaa, olisin ehdottomasti jättänyt tämän väliin. Koiran omistaminen (yksin) on täysin prseestä.

Millaisia huolia koira aiheuttaa? 

Ehkä et vain pidä koirista. Meillä oli lapsuudenperheessä aina koira, enkä ikinä tajunnut miten paljon inhoankaan niitä ennen kuin hankin kissan. Olen lemmikki-ihminen mutta koiraa en ikinä riesakseni ota.