Olen etä-äiti ja koen etten edes ole äiti

Vierailija kirjoitti:

tuntuuko sinusta oikeasti siltä ettet edes jaksaisi olla lähiäiti, kun olet niin uupunut ja masentunut? Koska ei kaikista ole siihen, ja hyvä äiti ajattelee lapsensa parasta. Jos lapsille paras on asua isän kanssa, niin se on myös kypsä ratkaisu.

Tunnetko tästä syyllisyyttä että et pysty ns normiäidin rooliin? Ehkä terapia auttaisi sinua pääsemään siitä eteen päin.

Vähän niin kuin joo. Silloin kun erottiin, en voinut olla lähiäiti, ja luulin että se on vain väliaikaista. Uuvuin töihin, opiskeluihin, eron selvittämiseen ja lapsista erossa olemiseen. Se etääntyminen on pahinta, se tunne kun langat ei ole enää käsissä. Nykyään ahdistun helposti kun lapset ovat "käymässä", koska he eivät ns. ole enää mitenkään minun hallittavissa. Koko tilanne on vain niin masentava ja toivon, etten olisi äiti. Silloin en joutuisi kokemaan tätä jatkuvaa pettymyksen tunnetta.

Ja kyllä, koen isoa syyllisyyttä siitä, etten enää osaa olla äiti. Kuka vain muu äiti soittelisi lapsilleen ja haluaisi nähdä enemmän. Taistelisi ja ikävöisi heitä. Olen kadottanut kaikki taidot äitiyteen tämän uupumuksen ja syyllisyyden tunnon alle. En ikinä koe onnea kun he ovat käymässä. Olen vain surullinen, lamaantunut ja ärtynyt. Kenenkään ei sellaista pitäisi joutua kestämään... Millainen äiti on vihainen jatkuvasti?

AP

Ap:n juttuja kun lukee, ymmärtää erittäin hyvin että ero oli vaikea. Hengästyttää jo pelkkä lukeminen. Millaista mahtaa olla arki?

Jos vaikuttaa siltä ettei enää kunnolla tunne lapsiaan eikö tuossa kannattaisi viettää kahdenkeskistä aikaa aina yhden lapsen kanssa kerrallaan? Vaikka viedä pienelle matkalle, leffaan, shoppailemaan tai mistä lapsi sitten tykkääkin. Tuossa jaksaisi pysyä hyvällä tuulellakin kun ei ole koko viikonloppua kaikkien kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ap:n juttuja kun lukee, ymmärtää erittäin hyvin että ero oli vaikea. Hengästyttää jo pelkkä lukeminen. Millaista mahtaa olla arki?

Mitä hengästyttävää minussa nyt on? Minä se erosin. Ei mies. Ihan normaali olen, enkä mitenkään sekava tai wt. Sekavaa oli kun erottiin, kun opiskelin ja tein osa-aikatyötä ja kaksi pientä lasta. Ei hirveän montaa tuntia päivässä ollut käsitellä mitään, ja nyt huomaan että olen uupunut koko tilanteeseen, eikä ole mitään kontrollia. Muuten elän ihan normaalia elämää. En juo, polta tai ole mielenterveyspotilas.. AP

Vierailija kirjoitti:

Jos vaikuttaa siltä ettei enää kunnolla tunne lapsiaan eikö tuossa kannattaisi viettää kahdenkeskistä aikaa aina yhden lapsen kanssa kerrallaan? Vaikka viedä pienelle matkalle, leffaan, shoppailemaan tai mistä lapsi sitten tykkääkin. Tuossa jaksaisi pysyä hyvällä tuulellakin kun ei ole koko viikonloppua kaikkien kanssa.

Voisi kokeilla tätä. :) AP

ai eiks tänne saa laittaa sähköpostiosoitteita? Voi luoja sentään! Olisin vaan vertaistukea privaatisti halunnut antaa.

toinen etä-äiti

Hyvä ap. Mun sydän on aivan karrella kun luen sun tekstiäsi. Tee hyvä ihminen masennustesti ja mene lääkäriin. Sä et just nyt näe kuin ne synkät pilvet mut aurinko kyllä paistaa siellä takana! Masennuksesta toipuneena lupaan että sä VOIT saada energiasi ja elämänilosi takaisin. Siinä voi kestää jonkin aikaa mutta kun alkaa helpottaa, sä saat omanarvontuntosu takaisin ja jaksat muuttaa asioita. Tuo väsynyt ja ärtynyt EI ole se oikea, aito sinä. Sä pystyt taas olemaan ihana äiti kun paranet. Välit lapsiin voi lähentyä paljonkin ja silloin huomaat että hekin ovat kaivanneet ja tarvinneet sua elämäänsä. Toimi heti. Toimi nyt! Onnea matkaan <3

ktp kirjoitti:

Hyvä ap. Mun sydän on aivan karrella kun luen sun tekstiäsi. Tee hyvä ihminen masennustesti ja mene lääkäriin. Sä et just nyt näe kuin ne synkät pilvet mut aurinko kyllä paistaa siellä takana! Masennuksesta toipuneena lupaan että sä VOIT saada energiasi ja elämänilosi takaisin. Siinä voi kestää jonkin aikaa mutta kun alkaa helpottaa, sä saat omanarvontuntosu takaisin ja jaksat muuttaa asioita. Tuo väsynyt ja ärtynyt EI ole se oikea, aito sinä. Sä pystyt taas olemaan ihana äiti kun paranet. Välit lapsiin voi lähentyä paljonkin ja silloin huomaat että hekin ovat kaivanneet ja tarvinneet sua elämäänsä. Toimi heti. Toimi nyt! Onnea matkaan <3

Kiitos <3 Sun sanat merkitsi paljon.. Ap

p u o l i n a i n e n 7 8 (tähän sit se jänskä merkki) g m a i l .  c  o m  (luin säännöt, missään ei ole mainintaa ettei sähköpostiosoitteita saisi olla)

Laita viestiä jos haluat privaatisti vaihtaa ajatuksia etä-äitiydestä

-toinen etä-äiti

Pari kysymystä:

- Onko teillä yhteishuoltajuus vai onko miehesi yksinhuoltaja? Jos sinulla ei ole huoltovastuuta ei exälläsi ole mitään velvollisuuttakaan jakaa mitään lasten asioita kanssasi. Jos teillä on yhteishuoltajuus niin harrastukset ym. on sovittava niin että tapaamiset järjestyvät.

- Enemmän kuitenkin ihmetyttää mikä on sellainen yliopiston käyneen asiantuntijatyö jota tehdään kolmessa vuorossa vuodesta toiseen?

Kokemuksesta sanoisin että säännöllisyys ja pitävät tapaamisajat ovat lapsille erittäin tärkeitä. Toisen vanhemman päivittäinen tuki ja turva puuttuu, ja siksi kaikenlainen epämiellyttävä ennalta-arvaamattomuus on pahaksi lapselle. 

Vierailija kirjoitti:

[Miehen tapa on vain se oikea tapa, enkä enää jaksa kaikesta vääntää  tai taistella.  Ap.

Jaa-a, onko yksipuolisesti näinkään. Aloituksessa toit ilmi miten sinun tapasi pukea ja ostaa vaatteita on se oikea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

[Miehen tapa on vain se oikea tapa, enkä enää jaksa kaikesta vääntää  tai taistella.  Ap.

Jaa-a, onko yksipuolisesti näinkään. Aloituksessa toit ilmi miten sinun tapasi pukea ja ostaa vaatteita on se oikea.

Ei, vaan toin sen asian ilmi, että ärsyttää että ostan sadoilla euroilla uusia vaatteita, mutta mies silti pukee heidät vanhoihin vaatteisiin ja se turhauttaa minua. Ja jos sanon tästä miehelle, hän suuttuu, ja keksii taas jonkun verukkeen. Ihmettelen miksi ostin viimeksi 6 sopivan kokoista paitaa ja poika tulee minun luokseni vaatteissa joista olisi pitänyt luopua kaksi vuotta jo sitten. Mihin ne uudet vaatteet menevät, koska en ikinä näe niitä? AP

MIksi sinulle tuli niin kiire erota? Jos aloite eroon kerran tuli sinulta, eikö olisi kannattanut etukäteen vähän miettiä miten elämä eron jälkeen järjestetään?

Vierailija kirjoitti:

MIksi sinulle tuli niin kiire erota? Jos aloite eroon kerran tuli sinulta, eikö olisi kannattanut etukäteen vähän miettiä miten elämä eron jälkeen järjestetään?

Ei mulla ollut kiire erota. Eroa tehtiin 2 vuotta, mutta kun se tapahtui - oli elämässä samaan aikaan kaikki. Aloitin opiskelut, työt, lapsille tuli hoitaja ja vaihdettiin paikkakuntaa. Ero oli ainut ja oikea ratkaisu. Se on varma. Sitä en kadu. AP

Vierailija kirjoitti:

Pari kysymystä:

- Onko teillä yhteishuoltajuus vai onko miehesi yksinhuoltaja? Jos sinulla ei ole huoltovastuuta ei exälläsi ole mitään velvollisuuttakaan jakaa mitään lasten asioita kanssasi. Jos teillä on yhteishuoltajuus niin harrastukset ym. on sovittava niin että tapaamiset järjestyvät.

- Enemmän kuitenkin ihmetyttää mikä on sellainen yliopiston käyneen asiantuntijatyö jota tehdään kolmessa vuorossa vuodesta toiseen?

Kokemuksesta sanoisin että säännöllisyys ja pitävät tapaamisajat ovat lapsille erittäin tärkeitä. Toisen vanhemman päivittäinen tuki ja turva puuttuu, ja siksi kaikenlainen epämiellyttävä ennalta-arvaamattomuus on pahaksi lapselle. 

Ei minulla ole enää kolmivuorotyötä. Tai vuorotyötä. Olen nyt ollut vuoden päivätyössä ja nyt on ollut enemmän aikaa miettiä ja selvitellä asioita ja viimeisen puolen vuoden ajan olen ollut täysin lamaantunut tähän tilanteeseen. Luovuin ns. lapsista, jotta voin opiskella loppuun. Ten vuorotyötä jotta voin opiskella ja saan hyvää rahaa, jotta voin antaa sitä lapsille. Nyt, kun opinnot on ohi, olen saanut vakituisen paikan, huomaan että kaikki oli turhaa. Olen yksin, väsynyt, uupunut, surullinen, enkä jaksa edes tehdä asialle mitään. Miksi edes uurastin? Tässä tulos! "Kiva toimistotyö" ja etä-äitiys.

Jotenkin kun se kiire loppui, tämä masennus vyöryi päälle ja luovutan vain enemmän ja enemmän. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pari kysymystä:

- Onko teillä yhteishuoltajuus vai onko miehesi yksinhuoltaja? Jos sinulla ei ole huoltovastuuta ei exälläsi ole mitään velvollisuuttakaan jakaa mitään lasten asioita kanssasi. Jos teillä on yhteishuoltajuus niin harrastukset ym. on sovittava niin että tapaamiset järjestyvät.

- Enemmän kuitenkin ihmetyttää mikä on sellainen yliopiston käyneen asiantuntijatyö jota tehdään kolmessa vuorossa vuodesta toiseen?

Kokemuksesta sanoisin että säännöllisyys ja pitävät tapaamisajat ovat lapsille erittäin tärkeitä. Toisen vanhemman päivittäinen tuki ja turva puuttuu, ja siksi kaikenlainen epämiellyttävä ennalta-arvaamattomuus on pahaksi lapselle. 

Ei minulla ole enää kolmivuorotyötä. Tai vuorotyötä. Olen nyt ollut vuoden päivätyössä ja nyt on ollut enemmän aikaa miettiä ja selvitellä asioita ja viimeisen puolen vuoden ajan olen ollut täysin lamaantunut tähän tilanteeseen. Luovuin ns. lapsista, jotta voin opiskella loppuun. Ten vuorotyötä jotta voin opiskella ja saan hyvää rahaa, jotta voin antaa sitä lapsille. Nyt, kun opinnot on ohi, olen saanut vakituisen paikan, huomaan että kaikki oli turhaa. Olen yksin, väsynyt, uupunut, surullinen, enkä jaksa edes tehdä asialle mitään. Miksi edes uurastin? Tässä tulos! "Kiva toimistotyö" ja etä-äitiys.

Jotenkin kun se kiire loppui, tämä masennus vyöryi päälle ja luovutan vain enemmän ja enemmän. AP

Lapset olisivat varmaan eron hetkellä tarvinneet sinulta aivan jotain muuta kuin maksimimäärän rahaa. Ei tullut mieleen löysätä hieman omia tavoitteita ja laittaa lapset etusijalle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisiä lapsesi ovat? Millaiset tapaamiset teillä on sovittuna?

Kerran kuukaudessa yksi viikonloppu. Ennen näin useammin, mutta nyt asumme vähän kauempina toisistamme ja lapsilla on alkanut jo niin paljon harrastuksia. Puuh. En edes tiedä miksi en näe useammin. Enää en jaksa edes tapella tai vääntää.

Joskus silloin kun erosimmme ja haimme tätä rytmiä, lapset olivat luonani aina kun minulla oli vapaata (3 kertaa viikossa about). Opiskelin ja tein osa-aikatyötä ja pari kertaa kysyin mieheltä, jos hakisin ne aikaisemmin, tai toisin toisena päivänä, kun ollaan sovittu. Aina siis "Jos se on OK, jos ei, kaikki hyvin". Koska sain vaihdettua työvuoroa parempaan tai muuta vastaavaa. Mies koki tämän etten ole luotettava, eikä enää luota siihen, että pidän kiinni sovituista hoitopäivistä ja näitä näkemisiä on supistettu jatkuvasti, eikä mies enää pyydä että otan lapset.

Ja siis kysyin aina vain mieheltä, voidaanko tehdä näin, eikä koskaan ilmaissut, että teen väärin tai hänelle ei sovi...

Ero ei ollut kaikista helpoin, että ehkä se liittyy siihen. Ja alan vain luovuttamaan itsekin, kun ei luoteta, vaikka yritin vain selvitä opiskelijana, osa-aikatyöläisenä ja tehdä valinnat niin, että näkisin lapsia...

ap

Kuulostaa kurjalta, mutta avainongelma on tuo, että asut kauempana. Mielestäni defaultti pitäisi olla se, että eroavat vanhemmat jäävät asumaan lähekkäin ja lapset (ainakin 3+ iästä ylöspäin) ovat suht yhtä paljon molempien luona, jos molemmat vanhemmat ovat kunnollisia.

Itse muuttaisin takaisin, olisin jatkuvasti yhteydessä lapsiin, osallistuisin harrastuksiin ja vanhempainiltoihin keskustelisin mahdollisimman ystävälliseenja ei-uhkaavaan sävyyn lasten isän kanssa tapaamisten lisäämisestä.

En kestäisi nähdä lapsiani noin vähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pari kysymystä:

- Onko teillä yhteishuoltajuus vai onko miehesi yksinhuoltaja? Jos sinulla ei ole huoltovastuuta ei exälläsi ole mitään velvollisuuttakaan jakaa mitään lasten asioita kanssasi. Jos teillä on yhteishuoltajuus niin harrastukset ym. on sovittava niin että tapaamiset järjestyvät.

- Enemmän kuitenkin ihmetyttää mikä on sellainen yliopiston käyneen asiantuntijatyö jota tehdään kolmessa vuorossa vuodesta toiseen?

Kokemuksesta sanoisin että säännöllisyys ja pitävät tapaamisajat ovat lapsille erittäin tärkeitä. Toisen vanhemman päivittäinen tuki ja turva puuttuu, ja siksi kaikenlainen epämiellyttävä ennalta-arvaamattomuus on pahaksi lapselle. 

Ei minulla ole enää kolmivuorotyötä. Tai vuorotyötä. Olen nyt ollut vuoden päivätyössä ja nyt on ollut enemmän aikaa miettiä ja selvitellä asioita ja viimeisen puolen vuoden ajan olen ollut täysin lamaantunut tähän tilanteeseen. Luovuin ns. lapsista, jotta voin opiskella loppuun. Ten vuorotyötä jotta voin opiskella ja saan hyvää rahaa, jotta voin antaa sitä lapsille. Nyt, kun opinnot on ohi, olen saanut vakituisen paikan, huomaan että kaikki oli turhaa. Olen yksin, väsynyt, uupunut, surullinen, enkä jaksa edes tehdä asialle mitään. Miksi edes uurastin? Tässä tulos! "Kiva toimistotyö" ja etä-äitiys.

Jotenkin kun se kiire loppui, tämä masennus vyöryi päälle ja luovutan vain enemmän ja enemmän. AP

Lapset olisivat varmaan eron hetkellä tarvinneet sinulta aivan jotain muuta kuin maksimimäärän rahaa. Ei tullut mieleen löysätä hieman omia tavoitteita ja laittaa lapset etusijalle?

Mä tein silloin valinnan. Pakko oli opiskella loppuun, jotta saa töitä, ja pakko oli tehdä töitä että oli varaa opiskella. En mä voinut vain kaikkea tiputtaa pois ja ryhtyä kelan ja sossun asiakkaaksi. Nyt kun aikaa on kulunut, lapset haluavat asua isällään ja tilanne on vain tämä että olen pahasti etä-äiti. Nytkö mä sitten revin lapset pois isältään ja ryhdyn lähiäidiksi ja kaikki on OK?

Lapset oli aina etusijalla. Siksi ne asuvat isällään. En halunnut, että he joutuvat viettämään öitä päiväkodissa tai satunnaisesti siellä ja täällä. Halusin että heillä on yksi pysyvä koti.

Olisiko tämä päätös helpompi ymmärtää jos olisin isä?

Ap

Aloitusviestissä ap puhuu lasten hakemisesta päiväkodista. Myöhemmin jossain viestissä sanoo lasten olevan kouluikäisiä. Ja oli etä tai lähi, niin kyllä jokainen tekee valintoja elämässään. Ap halusi opiskella yliopistossa ja tehdä vuorotyötä. Joku olisi lasten vuoksi pistänyt opinnot tauolle ja etsinyt normaalin päivätyön. Myös etävanhempi voi osoittaa lapsilleen läsnäoloa. Voi soittaa, kirjoittaa kirjeitä, lähettää kortteja, viestitellä. Ennen kaikkea kysellä kuulumisia, kuunnella lapsia, olla henkisesti läsnä. Vanhemmuus on uhrauksia, aina. Kaikkea ei voi saada. Mutta kun lapset on ykkösenä, niin silloin tsempataan kaikkensa sen eteen. Ja exän voi ottaa pieneen keskustelutuokioon. Että lopettaa sen jauhamisen jostain perusteettomasta epäluotettavuudesta. Pitäkää ihmiset puolenne älkääkä olko nössöjä. Jo niiden lastenkin takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisiä lapsesi ovat? Millaiset tapaamiset teillä on sovittuna?

Kerran kuukaudessa yksi viikonloppu. Ennen näin useammin, mutta nyt asumme vähän kauempina toisistamme ja lapsilla on alkanut jo niin paljon harrastuksia. Puuh. En edes tiedä miksi en näe useammin. Enää en jaksa edes tapella tai vääntää.

Joskus silloin kun erosimmme ja haimme tätä rytmiä, lapset olivat luonani aina kun minulla oli vapaata (3 kertaa viikossa about). Opiskelin ja tein osa-aikatyötä ja pari kertaa kysyin mieheltä, jos hakisin ne aikaisemmin, tai toisin toisena päivänä, kun ollaan sovittu. Aina siis "Jos se on OK, jos ei, kaikki hyvin". Koska sain vaihdettua työvuoroa parempaan tai muuta vastaavaa. Mies koki tämän etten ole luotettava, eikä enää luota siihen, että pidän kiinni sovituista hoitopäivistä ja näitä näkemisiä on supistettu jatkuvasti, eikä mies enää pyydä että otan lapset.

Ja siis kysyin aina vain mieheltä, voidaanko tehdä näin, eikä koskaan ilmaissut, että teen väärin tai hänelle ei sovi...

Ero ei ollut kaikista helpoin, että ehkä se liittyy siihen. Ja alan vain luovuttamaan itsekin, kun ei luoteta, vaikka yritin vain selvitä opiskelijana, osa-aikatyöläisenä ja tehdä valinnat niin, että näkisin lapsia...

ap

Kuulostaa kurjalta, mutta avainongelma on tuo, että asut kauempana. Mielestäni defaultti pitäisi olla se, että eroavat vanhemmat jäävät asumaan lähekkäin ja lapset (ainakin 3+ iästä ylöspäin) ovat suht yhtä paljon molempien luona, jos molemmat vanhemmat ovat kunnollisia.

Itse muuttaisin takaisin, olisin jatkuvasti yhteydessä lapsiin, osallistuisin harrastuksiin ja vanhempainiltoihin keskustelisin mahdollisimman ystävälliseenja ei-uhkaavaan sävyyn lasten isän kanssa tapaamisten lisäämisestä.

En kestäisi nähdä lapsiani noin vähän.

Mä en voi muuttaa eksän perässä jatkuvasti :) Asuimme naapureissa, ja sanoin miehelle aina että soita, pyydä, anna osallistua, mutta mies on aina halunnut pitää minut etäällä.

Esimerkiksi viime jouluna, joulujuhlat. Se särki ehkä lopullisesti mun sydämen. Mies ei ollut kertonut päivää minulle tai muuta. Sain sähköpostia koululta ja menin sitten sinne. Ajattelin, että mies on siellä lasten kanssa. Ei. Ei ollut. Vaan miehen äiti. Mies oli työmatkalla ja pyytänyt äitiänsä hoitamaan. Itse istuin itku kurkussa joulujuhlassa ja hyvästelin lapset, jotka lähtivät mummilleen onnellisena.

Miksei eksä voinut pyytää minua? Miksei voinut kertoa että on työmatkalla ja pyytää minua viemään lapsia joulujuhlaan?

Mä vaan jotenkin kuolin sisältä sillon. Ja tätä tapahtuu paljon. Mies ei pyydä, ei soita, ei kerro, ei jaa asioita. Ei koe että olen tärkeä lapsille. Saattaa sanoa, että lapsi on ikävöinut minua joskus, ja kun sanon, että SOITTAKAA ensi kerralla ja mä tulen vaikka hakeamaan yöksi tai mitä vaan.. Mutta sitä soittoa ei ikinä kuulu.

AP