Jos on luonnehäiriöisen vanhemman lapsi, niin miten oletatte, että se ei näkyisi?

Ongelmana on, ettet ymmärrä. Et vaan tajua! Kun ihminen ei tajua, vaikka tuhat rautalankaa väännettäisiin. Ymmärtäisit edes, ettet itse ymmärrä, etkä siksi haukkuisi muita karkottaaksesi ihmiset ympäriltäsi. Mutta ei. Joten lääkkeet.

Vierailija kirjoitti:

Oikein kermaperse siellä selittää, että kyllähän meitä kaikkia on taaperoina tunteinemme ymmärretty!!! Mieti, että no, ei ole. Tosiaankaan. Vaikka sua oiskin, kermaperse.

ap

Kommentti ei mitenkään liity siihen mitä sinulle on lapsena tehty, vaan siitä huolimatta et NYT voi käyttäytyä kuin uhmaikäinen. Ja KUKAAN ei voi olla sellainen lapsi-aikuinen joka saa käyttäytyä kuin tyypillinen uhmaikäinen mutta, jolla on aikuisen oikeudet, ihan lapsuudesta riippumatta. Mutta  turha sinulle on mitään selittää, kun et halua tajuta niin et tajua. Tyypillistä rivien valista lukemista ja vihamielistä tulkintaa taas.

Tämä ei ole itse asian kannalta oleellista, mutta itse asiassa en suinkaan saanut ilmaista uhmaa koska äitini oli juuri sellainen kuin sinä: vain hänellä on oikeus perseilyyn ja muiden pitää sopeutua.

Vierailija kirjoitti:

Ap eli kivikissaäiti kuulostaa juurikin samanlaiselta kuin jo vanhempi oma äitini, joka myös syyttää jo vuosia sitten edesmennyttä äitiään jotakuinkin kaikesta. En jaksa yhtään kuunnella niitä juttuja ja käytös on vuosien varrella ollut todella kammottavaa ajoittain. Ärsyttävintä tässä on se epäsymmetria: muiden pitäisi muka sekunnissa unohtaa kaikki hänen laukomansa loukkaukset ja perättömät syytökset tai "ymmärtää" niitä, mutta hänellä itsellään on oikeus hautoa kostoa vuosikymmmeniä sitten sanotuista jopa yksittäisistä lauseista, jotka todennäköisesti jopa muistaa ihan väärin. Voihan sitä jauhaa jos ei muutakaan tekemistä ole (apllä kyllä olisi kun perhekin on), mutta aivan turha kuvitella, että kukaan jaksaa loputtomiin kuunnella noita samoja juttuja ja vielä ilmaista empatiaa. Terapiasta tosiaan on hyötyä vain, jos oikeasti haluaa muuttua ja siellä on tarkoitus muuttaa omaa käytöstä eikä hakea oikeutusta raivoilulle.

Tällaiset tyypit ovat ikuisia uhmaikäisiä. Ei sinulla ap ole mitään muita suurempaa oikeutusta omille tekemisillesi, viime kädessä jokainen on vastuussa myös omista tunteistaan ja niiden hallinnasta. Se on hinta, joka aikuisuudessa maksetaan siitä, että itsellä on myös valta omiin valintoihin. Taaperoksi et voi palata, ja silloin taas saisit raivota minkä jaksat ja ympäristö ymmärtäisi sitä, mutta muut tekisivät päätökset puolestasi.

Olen jonkun verran seurannut Kivikissaäidin juttuja ja vastä tämä ketju aukaisi silmäni huomamaan että hän puhuu samasta asiasta jonka olen itsekkin vasta oivaltanut.

Minä olen se taapero joka on raivonnut koko maailmalle paskaa äitisuhdetta niin ettei KUKAAN enää jaksa kuunnella.

Mielestäni menit asian ytimeen tuolla viimeisellä lauseella. Koska tämähän se juurikin on se suuri vääryys jota luonnevammainen äitini teki, ihan itsekseen minulle koska lähipiirissä ei ollut muita. Äiti, the Äiti, kasvattaja, turvanantajaja, neuvoja, tukipilari - joka käytti tilannetta väärin ja syyllisti pienen lapsensa, syyllisti koska itse ei halunnut elää omien valintojensa tuskassa vaan oli kiva laittaa joku muu kärsimään.

Kuinka kukaan vanhempi voi niin toimia? No, mun äiti pystyi. Helposti. Ilman tunnonvaivoja.

Älä tee noin, miksi teit noin, ei noin voi puhua, olet kamala kun sanot noin, olet laiska, olet tyhmä, olet huora (9v) mikään mitä ikinä tein ei ollut oikein. Kaikki mitä sanoin oli väärin.

Mutta tuotahan ei pysty ymmärtämään kukaan muu kuin samassa tilaneessa ollut. Tähän tulee vähättelyä, että normaalia lapsen kasvatusta, olet herkkänahkainen, olisit halunnut että maailma pyörii sinun napasi ympärillä. Voi kun se olisikin niin! Antaisin ihan mitä vaan että lapsuuteni olisi ollut turvallista, eteenpäin vievää kehittävää toimintaa kuinka aikuiseksi ja omaksi itseksi tullaan.

Mutta ei. Vähättelyä, syyllistämistä, haukkumista, mitätöintiä. Mitään päätöksiä en saanut tehdä ja jos uhmakkaasti niin toimin, sain kuulla siitä - itseasiassa saan vieläkin kuulla. Vaikka päätös on ollut oikea mutta kun se ei ole tullut äidiltäni jonka on pitänyt saada päättää ihan kaikki.

En tiedä äitini oiretilaa mutta luonnehäiriöinen kuvaa oikein hyvin. Olen käynyt terapiassa vuosien ajan. 

Se mitä haluan on sama kuin Kivikissaäidillä: mikä on oikein ja mikä on väärin? Missä kohtaa voin luottaa itseeni että teen oikeita päätöksiä syyllistämättä ja missä kohtaa tuo paska "kasvatus" ottaa ylivallan ja toimin väärin, koska niin mut on kasvatettu. Mistä tiedän kumpi on kumpi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän siihen veneeseen gasteja muualtakin löydy, vaikka lähibaarista.

ap

Niin se vaan on että ellei perheestään välitä, kohta se on mennyttä. Onnea viikonloppuvanhemmuuteen. Sen voi iloksi ja voimaksi saada vaikka joku minun kaltaiseni rakkauteen kykenevä nainen.

Just joo, että ellei perheestään välitä. Ja milläköhän sekin mitataan?

ap

Sun käytöksellä perhettäsi kohtaan.

Käytös ei korreloi välittämisen kanssa, välttämättä. Ei mulla ainakaan.

ap

No tottakai selittelet sen asian niin. Koska eihän mikään ole sinun vikasi. Jos et käyttäydy läheisiä kohtaan hyvin, niin et heistä välitä.

Esim. vaikka lapsi löisi äitiään, niin välittää kyllä tästä.

ap

Sinä et ole lapsi.

Ap ei väitä olevansa lapsi. Ap kertoi esimerkin.  Sinä ymmärrät väärin.

Vierailija kirjoitti:

Sitäpaitsi välillä tuntuu, ettei itse "vain" aikuisena luonnehäiriöisen kanssa elänyt ja siitä kokemuksia terapiatyöhönsä saanut terapeuttini pysty käsittämään mun uhrikokemuksia, jotka ovat lapsen. Mutta hän on onneksi vastaanottavainen, kun kerron, miltä tuntuu, eikä koita siloitella, että ehkä äidilläsi oli vain itsellään vaikeaa.... so? Se ei muuta mun oikeuksiani mihinkään.

ap

Tästä mä olen niin samaa mieltä. Varsinkin nyt myös itse äitinä. Kyllä vanhemman vastuu on luoda lapselle turvapaikka kotona vaikka miten elämä koettelee äitiä ja sillä on vaikeaa. Se että äiti on itkuinen ja makaa sohavalla kun on raskasta on todella paljon eri asia kuin se "olet tyhmä, mitään et osaa, ei susta tule ikinä mitään, oletko kunnolla, älä melua, etkö osaa leikkiä hiljaa, taas sua saa hävetä!" Semmoinen joka on pienestä pitäen elänyt tuollaisessa ei voi olla muuta kuin uhri kuten kirjoitat. Mutta kun osastaan "valittaa" (=huutaa, eihän se ole voinut olla oikein, eihän? Eihän?!) niin hymistellään: Sun äidilläs oli jotain omia ongelmia, sun pitää ymmärää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneks mun mies ei ajattele tolleen, että vie minulta perheen, jos "en välitä", eli jos mulla on omiakin kipuja selvitettävänä. Lapsille rauha on tärkeä, mutta siihen on muitakin ratkaisuja, kuin vittuilla mulle, että viemme sinulta perheen.

ap

Entä sitten kun miehesi ei enää jaksa. Välitätkö ollenkaan siitä.

Millä lihaksilla? Eväillä? Toivon, että mies tietää rajansa.

ap

Rajansa? Ja kun se tulee vastaan, niin hän lähtee lasten kanssa.

Ei hän "lähtisi lasten kanssa", vaan sopisimme yhdessä, jos hän ei enää jaksaisi, että mikä on parasta.

ap

No jos miehesi ei jaksaisi, niin vaihtoehtoina olisi, että ottaisit normaalin vanhemman tavoin vastuuta lapsistasi, tai että lapsesi otetaan huostaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän siihen veneeseen gasteja muualtakin löydy, vaikka lähibaarista.

ap

Niin se vaan on että ellei perheestään välitä, kohta se on mennyttä. Onnea viikonloppuvanhemmuuteen. Sen voi iloksi ja voimaksi saada vaikka joku minun kaltaiseni rakkauteen kykenevä nainen.

Sitäpaitsi viikonloppuvanhemmuus se vasta onnea olisikin. Rusinat pullasta. Kumma kun käytät sitä lyömäaseena. Mutta ei minusta ole atm siihenkään.

ap

Mitä onnea on viettää lapsien kanssa vain joka toinen viikonloppu? Ei siinä pahemmin ole läsnä.

Ai joka toinen... kommentistasi sai sen vaikutelman, että aina viikonloput. No, itse voin lapsena sanoa, että se oli paljon antoisampaa kuin sen arkivanhemman kanssa. Riippuu toki vanhemmasta, mutta jos isästäni puhun.

ap

Eiköhän se miehesikin halua viettää lapsien kanssa viikonloppuja. Ja kykenetkö sinä olemaan lapsista vastuussa koko viikonlopun? Eikö ole turvallisempaa, jos tapaamiset olisivat valvottuja

Valvottuja? Hanki sä vain sellainen itsellesi äitinä. Luuletko sä, että siihen joku valvoja tarvittaisiin? Tekemään mitä? Me sovitaan tietenkin moehen kanssa asiat just miten me halutaan, eikä siihen sinun pikku suunnitteluapuasi ole kysytty.

ap

Lastensuojelu voi hyvinkin olla sitä mieltä, ettei epävakaa raivoaja ole lapsille turvallista seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän siihen veneeseen gasteja muualtakin löydy, vaikka lähibaarista.

ap

Niin se vaan on että ellei perheestään välitä, kohta se on mennyttä. Onnea viikonloppuvanhemmuuteen. Sen voi iloksi ja voimaksi saada vaikka joku minun kaltaiseni rakkauteen kykenevä nainen.

Sitäpaitsi viikonloppuvanhemmuus se vasta onnea olisikin. Rusinat pullasta. Kumma kun käytät sitä lyömäaseena. Mutta ei minusta ole atm siihenkään.

ap

Mitä onnea on viettää lapsien kanssa vain joka toinen viikonloppu? Ei siinä pahemmin ole läsnä.

Ai joka toinen... kommentistasi sai sen vaikutelman, että aina viikonloput. No, itse voin lapsena sanoa, että se oli paljon antoisampaa kuin sen arkivanhemman kanssa. Riippuu toki vanhemmasta, mutta jos isästäni puhun.

ap

Eiköhän se miehesikin halua viettää lapsien kanssa viikonloppuja. Ja kykenetkö sinä olemaan lapsista vastuussa koko viikonlopun? Eikö ole turvallisempaa, jos tapaamiset olisivat valvottuja

Valvottuja? Hanki sä vain sellainen itsellesi äitinä. Luuletko sä, että siihen joku valvoja tarvittaisiin? Tekemään mitä? Me sovitaan tietenkin moehen kanssa asiat just miten me halutaan, eikä siihen sinun pikku suunnitteluapuasi ole kysytty.

ap

Lastensuojelu voi hyvinkin olla sitä mieltä, ettei epävakaa raivoaja ole lapsille turvallista seuraa.

Tuota näkee aika paljon ostareilla. Miksiköhän sitten ei ilmoiteta lastensuojeluun kun tuota näkee että lapsen turvallisuutta ei ole? Koska se mitä näkee julkisessa paikassa on yleensä pienen pieni piperrys siitä mitä kotona todellisuudesssa on.

Ja sitä paitsi Kivikissaäiti hakee juurikin tuohon itselleen apua, päin vastoin kuin se ostarin vanhempi joka jyrää ja on epäystävällinen ja joka useimpien mielestä on hyväksyttävää käytöstä ns. lapsen kasvastusta. Huokaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap eli kivikissaäiti kuulostaa juurikin samanlaiselta kuin jo vanhempi oma äitini, joka myös syyttää jo vuosia sitten edesmennyttä äitiään jotakuinkin kaikesta. En jaksa yhtään kuunnella niitä juttuja ja käytös on vuosien varrella ollut todella kammottavaa ajoittain. Ärsyttävintä tässä on se epäsymmetria: muiden pitäisi muka sekunnissa unohtaa kaikki hänen laukomansa loukkaukset ja perättömät syytökset tai "ymmärtää" niitä, mutta hänellä itsellään on oikeus hautoa kostoa vuosikymmmeniä sitten sanotuista jopa yksittäisistä lauseista, jotka todennäköisesti jopa muistaa ihan väärin. Voihan sitä jauhaa jos ei muutakaan tekemistä ole (apllä kyllä olisi kun perhekin on), mutta aivan turha kuvitella, että kukaan jaksaa loputtomiin kuunnella noita samoja juttuja ja vielä ilmaista empatiaa. Terapiasta tosiaan on hyötyä vain, jos oikeasti haluaa muuttua ja siellä on tarkoitus muuttaa omaa käytöstä eikä hakea oikeutusta raivoilulle.

Tällaiset tyypit ovat ikuisia uhmaikäisiä. Ei sinulla ap ole mitään muita suurempaa oikeutusta omille tekemisillesi, viime kädessä jokainen on vastuussa myös omista tunteistaan ja niiden hallinnasta. Se on hinta, joka aikuisuudessa maksetaan siitä, että itsellä on myös valta omiin valintoihin. Taaperoksi et voi palata, ja silloin taas saisit raivota minkä jaksat ja ympäristö ymmärtäisi sitä, mutta muut tekisivät päätökset puolestasi.

Olen jonkun verran seurannut Kivikissaäidin juttuja ja vastä tämä ketju aukaisi silmäni huomamaan että hän puhuu samasta asiasta jonka olen itsekkin vasta oivaltanut.

Minä olen se taapero joka on raivonnut koko maailmalle paskaa äitisuhdetta niin ettei KUKAAN enää jaksa kuunnella.

Mielestäni menit asian ytimeen tuolla viimeisellä lauseella. Koska tämähän se juurikin on se suuri vääryys jota luonnevammainen äitini teki, ihan itsekseen minulle koska lähipiirissä ei ollut muita. Äiti, the Äiti, kasvattaja, turvanantajaja, neuvoja, tukipilari - joka käytti tilannetta väärin ja syyllisti pienen lapsensa, syyllisti koska itse ei halunnut elää omien valintojensa tuskassa vaan oli kiva laittaa joku muu kärsimään.

Kuinka kukaan vanhempi voi niin toimia? No, mun äiti pystyi. Helposti. Ilman tunnonvaivoja.

Älä tee noin, miksi teit noin, ei noin voi puhua, olet kamala kun sanot noin, olet laiska, olet tyhmä, olet huora (9v) mikään mitä ikinä tein ei ollut oikein. Kaikki mitä sanoin oli väärin.

Mutta tuotahan ei pysty ymmärtämään kukaan muu kuin samassa tilaneessa ollut. Tähän tulee vähättelyä, että normaalia lapsen kasvatusta, olet herkkänahkainen, olisit halunnut että maailma pyörii sinun napasi ympärillä. Voi kun se olisikin niin! Antaisin ihan mitä vaan että lapsuuteni olisi ollut turvallista, eteenpäin vievää kehittävää toimintaa kuinka aikuiseksi ja omaksi itseksi tullaan.

Mutta ei. Vähättelyä, syyllistämistä, haukkumista, mitätöintiä. Mitään päätöksiä en saanut tehdä ja jos uhmakkaasti niin toimin, sain kuulla siitä - itseasiassa saan vieläkin kuulla. Vaikka päätös on ollut oikea mutta kun se ei ole tullut äidiltäni jonka on pitänyt saada päättää ihan kaikki.

En tiedä äitini oiretilaa mutta luonnehäiriöinen kuvaa oikein hyvin. Olen käynyt terapiassa vuosien ajan. 

Se mitä haluan on sama kuin Kivikissaäidillä: mikä on oikein ja mikä on väärin? Missä kohtaa voin luottaa itseeni että teen oikeita päätöksiä syyllistämättä ja missä kohtaa tuo paska "kasvatus" ottaa ylivallan ja toimin väärin, koska niin mut on kasvatettu. Mistä tiedän kumpi on kumpi?

Kiva, kohtalotoveri. Tai ei siis ole kivaa, että meitä on muitakin, mutta kun siis olen kaivannut muita, joiden vanhempi on luonnehäiriöinen selkeästikin, ja osaisivat olla syyttämättä ihmistä, jolle on siitä tullut haavoja. Minunkin äitini olemista kuvaa sana luonnehäiriöinen parhaiten. Sain kiinni kyseisestä sanasta vasta aivan pari päivää sitten, ja olen siitä alkaen peilannut äidin toimia siinä valossa ja se tuntuu ehkä lähimmäksi tutulta tähän saakka. Siis sanoa, että mikä häntä oikein "vaivasi".

"Ihanaa" tunnistaa asioita, vaikka en nyt sitten tiedäkään, miten korjata vauriot, joita hän on aiheuttanut.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikein kermaperse siellä selittää, että kyllähän meitä kaikkia on taaperoina tunteinemme ymmärretty!!! Mieti, että no, ei ole. Tosiaankaan. Vaikka sua oiskin, kermaperse.

ap

Kommentti ei mitenkään liity siihen mitä sinulle on lapsena tehty, vaan siitä huolimatta et NYT voi käyttäytyä kuin uhmaikäinen. Ja KUKAAN ei voi olla sellainen lapsi-aikuinen joka saa käyttäytyä kuin tyypillinen uhmaikäinen mutta, jolla on aikuisen oikeudet, ihan lapsuudesta riippumatta. Mutta  turha sinulle on mitään selittää, kun et halua tajuta niin et tajua. Tyypillistä rivien valista lukemista ja vihamielistä tulkintaa taas.

Tämä ei ole itse asian kannalta oleellista, mutta itse asiassa en suinkaan saanut ilmaista uhmaa koska äitini oli juuri sellainen kuin sinä: vain hänellä on oikeus perseilyyn ja muiden pitää sopeutua.

Ai en voi? Kyllä mä voin. Ainoa, keille se ei kuulu on lapset, mutta jos ette kerran itse ole olleet luonnehäiriöisen uhreja, niin miten mun kipuiluni voi teitä tai miestäni satuttaa?

ap

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän siihen veneeseen gasteja muualtakin löydy, vaikka lähibaarista.

ap

Niin se vaan on että ellei perheestään välitä, kohta se on mennyttä. Onnea viikonloppuvanhemmuuteen. Sen voi iloksi ja voimaksi saada vaikka joku minun kaltaiseni rakkauteen kykenevä nainen.

Sitäpaitsi viikonloppuvanhemmuus se vasta onnea olisikin. Rusinat pullasta. Kumma kun käytät sitä lyömäaseena. Mutta ei minusta ole atm siihenkään.

ap

Mitä onnea on viettää lapsien kanssa vain joka toinen viikonloppu? Ei siinä pahemmin ole läsnä.

Ai joka toinen... kommentistasi sai sen vaikutelman, että aina viikonloput. No, itse voin lapsena sanoa, että se oli paljon antoisampaa kuin sen arkivanhemman kanssa. Riippuu toki vanhemmasta, mutta jos isästäni puhun.

ap

Eiköhän se miehesikin halua viettää lapsien kanssa viikonloppuja. Ja kykenetkö sinä olemaan lapsista vastuussa koko viikonlopun? Eikö ole turvallisempaa, jos tapaamiset olisivat valvottuja

Valvottuja? Hanki sä vain sellainen itsellesi äitinä. Luuletko sä, että siihen joku valvoja tarvittaisiin? Tekemään mitä? Me sovitaan tietenkin moehen kanssa asiat just miten me halutaan, eikä siihen sinun pikku suunnitteluapuasi ole kysytty.

ap

Lastensuojelu voi hyvinkin olla sitä mieltä, ettei epävakaa raivoaja ole lapsille turvallista seuraa.

Oletko siinä tapauksessa miettinyt kuinka monessa kodissa sitten tarvittaisiin päivittäin tällainen valvoja?

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneks mun mies ei ajattele tolleen, että vie minulta perheen, jos "en välitä", eli jos mulla on omiakin kipuja selvitettävänä. Lapsille rauha on tärkeä, mutta siihen on muitakin ratkaisuja, kuin vittuilla mulle, että viemme sinulta perheen.

ap

Entä sitten kun miehesi ei enää jaksa. Välitätkö ollenkaan siitä.

Millä lihaksilla? Eväillä? Toivon, että mies tietää rajansa.

ap

Rajansa? Ja kun se tulee vastaan, niin hän lähtee lasten kanssa.

Ei hän "lähtisi lasten kanssa", vaan sopisimme yhdessä, jos hän ei enää jaksaisi, että mikä on parasta.

ap

No jos miehesi ei jaksaisi, niin vaihtoehtoina olisi, että ottaisit normaalin vanhemman tavoin vastuuta lapsistasi, tai että lapsesi otetaan huostaan.

Minä ymmärsin, että puhuttiin, että jos mieheni ei jaksa minua. Miksi liität sen siihen, jaksaako lapsia? Ei hän mulle voimiaan anna lasten kustannuksella. En itsekään katselisi sellaista.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän siihen veneeseen gasteja muualtakin löydy, vaikka lähibaarista.

ap

Niin se vaan on että ellei perheestään välitä, kohta se on mennyttä. Onnea viikonloppuvanhemmuuteen. Sen voi iloksi ja voimaksi saada vaikka joku minun kaltaiseni rakkauteen kykenevä nainen.

Sitäpaitsi viikonloppuvanhemmuus se vasta onnea olisikin. Rusinat pullasta. Kumma kun käytät sitä lyömäaseena. Mutta ei minusta ole atm siihenkään.

ap

Mitä onnea on viettää lapsien kanssa vain joka toinen viikonloppu? Ei siinä pahemmin ole läsnä.

Ai joka toinen... kommentistasi sai sen vaikutelman, että aina viikonloput. No, itse voin lapsena sanoa, että se oli paljon antoisampaa kuin sen arkivanhemman kanssa. Riippuu toki vanhemmasta, mutta jos isästäni puhun.

ap

Eiköhän se miehesikin halua viettää lapsien kanssa viikonloppuja. Ja kykenetkö sinä olemaan lapsista vastuussa koko viikonlopun? Eikö ole turvallisempaa, jos tapaamiset olisivat valvottuja

Valvottuja? Hanki sä vain sellainen itsellesi äitinä. Luuletko sä, että siihen joku valvoja tarvittaisiin? Tekemään mitä? Me sovitaan tietenkin moehen kanssa asiat just miten me halutaan, eikä siihen sinun pikku suunnitteluapuasi ole kysytty.

ap

Lastensuojelu voi hyvinkin olla sitä mieltä, ettei epävakaa raivoaja ole lapsille turvallista seuraa.

Ja sitäpaitsi en ole lasten kanssa jos voimia ei ole. Mieskin alkaa sen käsittää, tai ehkä hän on hyväksynyt sen minua paremmin koko ajan, itselleni se on häviö tavallaan, koska ympäristö just tuomitsee naisen, joka ei ole hymyilevä hyvä äiti.

ap

Ja jos en pysty hymyilemään lapsilleni, niin luonnehäiriöinen äitini on ensimmäisten joukossa siinäkin syyttämässä minua. Voisitte hiukan miettiä mille se tuntuu. Kun hän itse on aiheuttanut mulle kärsimystä. Mielestään vain ei ole. Hän ei ole mielestään edes luonnehäiriöinen. Ja minua oksettaa kaikki ihmiset, joiden mielestä hänen kanssaan voi hienosti olla kanssakäymisissä, ja jotka eivät ymmärrä, millainen hän on pientä lastaan kohti ollut! Ihan oma mieheni alkaen. Mies kyllä sanoo ja onneksi myöntää, että äidissäni on vikaa, mutta silti pystyy tulemaan toimeen äitini kanssa, eikä sano, että mitä oikein olet tehnyt jälkikasvullesi???? Toki se olisi turhaa, mies olisi sen jälkeen äidlleni myös vain yksi tasapainoton ihme tapaus.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap eli kivikissaäiti kuulostaa juurikin samanlaiselta kuin jo vanhempi oma äitini, joka myös syyttää jo vuosia sitten edesmennyttä äitiään jotakuinkin kaikesta. En jaksa yhtään kuunnella niitä juttuja ja käytös on vuosien varrella ollut todella kammottavaa ajoittain. Ärsyttävintä tässä on se epäsymmetria: muiden pitäisi muka sekunnissa unohtaa kaikki hänen laukomansa loukkaukset ja perättömät syytökset tai "ymmärtää" niitä, mutta hänellä itsellään on oikeus hautoa kostoa vuosikymmmeniä sitten sanotuista jopa yksittäisistä lauseista, jotka todennäköisesti jopa muistaa ihan väärin. Voihan sitä jauhaa jos ei muutakaan tekemistä ole (apllä kyllä olisi kun perhekin on), mutta aivan turha kuvitella, että kukaan jaksaa loputtomiin kuunnella noita samoja juttuja ja vielä ilmaista empatiaa. Terapiasta tosiaan on hyötyä vain, jos oikeasti haluaa muuttua ja siellä on tarkoitus muuttaa omaa käytöstä eikä hakea oikeutusta raivoilulle.

Tällaiset tyypit ovat ikuisia uhmaikäisiä. Ei sinulla ap ole mitään muita suurempaa oikeutusta omille tekemisillesi, viime kädessä jokainen on vastuussa myös omista tunteistaan ja niiden hallinnasta. Se on hinta, joka aikuisuudessa maksetaan siitä, että itsellä on myös valta omiin valintoihin. Taaperoksi et voi palata, ja silloin taas saisit raivota minkä jaksat ja ympäristö ymmärtäisi sitä, mutta muut tekisivät päätökset puolestasi.

Se mitä haluan on sama kuin Kivikissaäidillä: mikä on oikein ja mikä on väärin? Missä kohtaa voin luottaa itseeni että teen oikeita päätöksiä syyllistämättä ja missä kohtaa tuo paska "kasvatus" ottaa ylivallan ja toimin väärin, koska niin mut on kasvatettu. Mistä tiedän kumpi on kumpi?

Tämä sama on ongelmana myös minulla. Minua saa esimerkiksi nöyryyttää ilman, että minulla on oikeutta suuttua tai muutenkaan sanoa mitään, koska ikinä ei ole tuettu minun tunteitteni oikeuksia.

ap

Vierailija kirjoitti:

"Ihanaa" tunnistaa asioita, vaikka en nyt sitten tiedäkään, miten korjata vauriot, joita hän on aiheuttanut.

ap

Juu ei ole vastauksia ei. Eniten v***aa kaikki. Ja mistään ei saa olla vihainen, "koska olet aikuinen ja vastaat omista teoistasi" ihan niinkuin en tietäisi. 

Miten luottaa itseensä kun kaikki päätökset on tehty puolesta? Ja vaikka kuinka on yrittänyt toimia oikein ohjeiden mukaan, saa kuulla ettei mikään ole oikein, kuinka olen tyhmä kun MITÄÄN en osaa tehdä kuinka sanotaan. Kuinka jos kerrankin, ihan vaikka kerrankin tekisi ohjeiden mukaan ja sanoisi Kiitos, hyvin meni. Mutta ei. Sitä on turha odottaa. Ja sitä odotan. Äidiltäni. Aina vaan. Ja olen yli neljäkymmentä.

Voisin ottaa rokotuksen tai leikkauksen jolla tuon saisi korjattua. En halua olla huonoissa väleissä äidin kanssa mutta mitä muutakaan voin? Jos sanon suoraan etten halua olla kanssasi missään tekemisissä, siitä vasta sota syntyykin kuinka kehtaan hylätä emon, suuren kasvattajan? Ja kuitenkin se olisi kaiken paras kun ei tarvitsisi olla missään tekemisissä, mihinkään asiaan hän ei pääsisi sorkkimaan eikä yhtään kertaa enää ikinä kuulisi tuosta suusta: et osaa, olet huono.

Koska eihän hän niin sano. Kuulemma. Musta vaan tuntuu siltä, sanoo hän. 

Fool me once, shame on you. Fool me twice, shame on me. Lakkaa odottamasta mitään ja keskity muuhun.

En jaksa lukea koko ketjua, mutta uskon, että kasvuoloissa ja kasvattajissa on todellakin ollut vikaa. Kukaan, yhtään kukaan, ei voi olla noin hajalla ilman, että se tulee lapsuuden kiintymyssuhteista. Vihaiset, hätääntyneet, masentuneet ja aika normaalin oloiset viestit ovat kuin eri ihmisiltä riippuen siitä, mikä puoli on "päällä". Siinä on kävelevää todistetta. Niitä tunnepitoisia viestejä kannattaisi lukea ja reflektoida silloin, kun on normaali olo. Luonnehäiriöt usein näkyvät läheisissä suhteissa, ulospäin ihminen voi olla vaikka kuinkakin toimintakykyinen. Kulissin ulkopuoliset mielipiteet voi opetella jättämään omaan arvoonsa.

Mun mielestä vain ihan ymmärrettävää, että aloittaja haluaa kovasti jostain varmistuksen äitinsä käytöksen vääryydelle. Etenkin kun on koko ikänsä elänyt siinä manipuloinnissa, jossa kaikki käännetään vain sun syyksi. Kuinka oot vääränlainen, liian herkkä, otat liikaa itseesi, oot ymmärtänyt väärin, hyvällä minä vain sinun parastasi ajatellen... Näitä on kuultu. Tuollainen äiti kääntää kaiken omaksi parhaakseen, lasta vastaan. Lapselle tai aikuiselle lapselle jää käteen vain hämmentynyt, outo, tyhmä olo. Minäkö se oonkin, hullu? Sitä alkaa epäillä itsekin itseään. Harmi vain, sitä diagnoosia tai virallista vahvistusta äidin käytökselle ei tuskin mistään koskaan tule saamaan. Se on vain pakko koittaa hyväksyä ja yrittää elää sen kanssa. Sä voit ap kuitenkin olla varma, että kyllä sun äidilläsi joku paha häiriö on taustalla.

Kun on vielä sillä "metsästysjalalla" äidin diagnoosin perässä, on vaikea kunnolla tehdä töitä itsensä kanssa. Sitä on ymmärrettävästi jumissa itsensä ja koko asian kanssa. Sama jos on tekemisissä vielä hänen kanssaan. Siitä irtiotosta tulee todennäköisimmin kolmas maailmansota. Mutta se kannattaa. Tai jos ei täysin ole valmis katkaisemaan välejä, sano jotain sellaista kuin vaikka että "nyt toistaiseksi on sellainen elämäntilanne, että haluan elää itsekseni ja omassa rauhassa". Omasta kokemuksesta sanon, että ei tämä välien katkolle laittokaan täysin auta. Kuten 7-sivulla kirjoitin, en tiedä, tuoko äidin kuolemakaan sitten joskus täyttä helpotusta.

En tiedä, onko muuta ratkaisua kuin että sun täytyy vain pyrkiä hyväksymään oma epävirallinen diagnoosi äidillesi. Se riittäköön, että sä tiedät, mikä hän oli. Hän oli sairas ja rikki. Hän oli vain niin rikki, että hän ei edes itse nähnyt sitä. Tai ehkä näki, mutta ei kuitenkaan "nähnyt". Se sairaus ja rikkonaisuus hajotti sutkin. Se vasta olisi ollut epänormaalia, jos joku olisi selvinnyt ehjänä sellaisista kasvuolosuhteista. Sun ero äitiisi on, että sä näet ne sirpaleet. Siksi sä pystyt kuitenkin korjaamaan ja tekeen niistä vielä suht ehjän ja toimivan kokonaisuuden. Säröjä jää, mut ei ne haittaa. Niiden kanssa kun vain opettelee olemaan ja niitä vähän varomaan, ettei ne mee uudestaan rikki tai niillä satuta vahingossa tai tahallaan muita.

T. Se 7-sivun toinen äitihullu

P.s. Av:lle ei ehkä näistä asioista kannata kirjoitella. Täällä voi vastaanotto olla mitä on. Tämä on tavallaan hyvä anonyymi kanava avautua, mutta vastauksista voi tulla vain vielä sairaaammaksi. Vähän samanlailla kuin jos jatkaa äitinsä kanssa tekemisissä oloa, sitä pitää itseään alttiina koko ajan kaikelle päänsisäiselle pahoinvoinnille.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä vain ihan ymmärrettävää, että aloittaja haluaa kovasti jostain varmistuksen äitinsä käytöksen vääryydelle. Etenkin kun on koko ikänsä elänyt siinä manipuloinnissa, jossa kaikki käännetään vain sun syyksi. Kuinka oot vääränlainen, liian herkkä, otat liikaa itseesi, oot ymmärtänyt väärin, hyvällä minä vain sinun parastasi ajatellen... Näitä on kuultu. Tuollainen äiti kääntää kaiken omaksi parhaakseen, lasta vastaan. Lapselle tai aikuiselle lapselle jää käteen vain hämmentynyt, outo, tyhmä olo. Minäkö se oonkin, hullu? Sitä alkaa epäillä itsekin itseään. Harmi vain, sitä diagnoosia tai virallista vahvistusta äidin käytökselle ei tuskin mistään koskaan tule saamaan. Se on vain pakko koittaa hyväksyä ja yrittää elää sen kanssa. Sä voit ap kuitenkin olla varma, että kyllä sun äidilläsi joku paha häiriö on taustalla.

Kun on vielä sillä "metsästysjalalla" äidin diagnoosin perässä, on vaikea kunnolla tehdä töitä itsensä kanssa. Sitä on ymmärrettävästi jumissa itsensä ja koko asian kanssa. Sama jos on tekemisissä vielä hänen kanssaan. Siitä irtiotosta tulee todennäköisimmin kolmas maailmansota. Mutta se kannattaa. Tai jos ei täysin ole valmis katkaisemaan välejä, sano jotain sellaista kuin vaikka että "nyt toistaiseksi on sellainen elämäntilanne, että haluan elää itsekseni ja omassa rauhassa". Omasta kokemuksesta sanon, että ei tämä välien katkolle laittokaan täysin auta. Kuten 7-sivulla kirjoitin, en tiedä, tuoko äidin kuolemakaan sitten joskus täyttä helpotusta.

En tiedä, onko muuta ratkaisua kuin että sun täytyy vain pyrkiä hyväksymään oma epävirallinen diagnoosi äidillesi. Se riittäköön, että sä tiedät, mikä hän oli. Hän oli sairas ja rikki. Hän oli vain niin rikki, että hän ei edes itse nähnyt sitä. Tai ehkä näki, mutta ei kuitenkaan "nähnyt". Se sairaus ja rikkonaisuus hajotti sutkin. Se vasta olisi ollut epänormaalia, jos joku olisi selvinnyt ehjänä sellaisista kasvuolosuhteista. Sun ero äitiisi on, että sä näet ne sirpaleet. Siksi sä pystyt kuitenkin korjaamaan ja tekeen niistä vielä suht ehjän ja toimivan kokonaisuuden. Säröjä jää, mut ei ne haittaa. Niiden kanssa kun vain opettelee olemaan ja niitä vähän varomaan, ettei ne mee uudestaan rikki tai niillä satuta vahingossa tai tahallaan muita.

T. Se 7-sivun toinen äitihullu

P.s. Av:lle ei ehkä näistä asioista kannata kirjoitella. Täällä voi vastaanotto olla mitä on. Tämä on tavallaan hyvä anonyymi kanava avautua, mutta vastauksista voi tulla vain vielä sairaaammaksi. Vähän samanlailla kuin jos jatkaa äitinsä kanssa tekemisissä oloa, sitä pitää itseään alttiina koko ajan kaikelle päänsisäiselle pahoinvoinnille.

Ookko sä ammatiltas joku psykologi tai kirjailija?