Jos on luonnehäiriöisen vanhemman lapsi, niin miten oletatte, että se ei näkyisi?

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä vain ihan ymmärrettävää, että aloittaja haluaa kovasti jostain varmistuksen äitinsä käytöksen vääryydelle. Etenkin kun on koko ikänsä elänyt siinä manipuloinnissa, jossa kaikki käännetään vain sun syyksi. Kuinka oot vääränlainen, liian herkkä, otat liikaa itseesi, oot ymmärtänyt väärin, hyvällä minä vain sinun parastasi ajatellen... Näitä on kuultu. Tuollainen äiti kääntää kaiken omaksi parhaakseen, lasta vastaan. Lapselle tai aikuiselle lapselle jää käteen vain hämmentynyt, outo, tyhmä olo. Minäkö se oonkin, hullu? Sitä alkaa epäillä itsekin itseään. Harmi vain, sitä diagnoosia tai virallista vahvistusta äidin käytökselle ei tuskin mistään koskaan tule saamaan. Se on vain pakko koittaa hyväksyä ja yrittää elää sen kanssa. Sä voit ap kuitenkin olla varma, että kyllä sun äidilläsi joku paha häiriö on taustalla.

Kun on vielä sillä "metsästysjalalla" äidin diagnoosin perässä, on vaikea kunnolla tehdä töitä itsensä kanssa. Sitä on ymmärrettävästi jumissa itsensä ja koko asian kanssa. Sama jos on tekemisissä vielä hänen kanssaan. Siitä irtiotosta tulee todennäköisimmin kolmas maailmansota. Mutta se kannattaa. Tai jos ei täysin ole valmis katkaisemaan välejä, sano jotain sellaista kuin vaikka että "nyt toistaiseksi on sellainen elämäntilanne, että haluan elää itsekseni ja omassa rauhassa". Omasta kokemuksesta sanon, että ei tämä välien katkolle laittokaan täysin auta. Kuten 7-sivulla kirjoitin, en tiedä, tuoko äidin kuolemakaan sitten joskus täyttä helpotusta.

En tiedä, onko muuta ratkaisua kuin että sun täytyy vain pyrkiä hyväksymään oma epävirallinen diagnoosi äidillesi. Se riittäköön, että sä tiedät, mikä hän oli. Hän oli sairas ja rikki. Hän oli vain niin rikki, että hän ei edes itse nähnyt sitä. Tai ehkä näki, mutta ei kuitenkaan "nähnyt". Se sairaus ja rikkonaisuus hajotti sutkin. Se vasta olisi ollut epänormaalia, jos joku olisi selvinnyt ehjänä sellaisista kasvuolosuhteista. Sun ero äitiisi on, että sä näet ne sirpaleet. Siksi sä pystyt kuitenkin korjaamaan ja tekeen niistä vielä suht ehjän ja toimivan kokonaisuuden. Säröjä jää, mut ei ne haittaa. Niiden kanssa kun vain opettelee olemaan ja niitä vähän varomaan, ettei ne mee uudestaan rikki tai niillä satuta vahingossa tai tahallaan muita.

T. Se 7-sivun toinen äitihullu

P.s. Av:lle ei ehkä näistä asioista kannata kirjoitella. Täällä voi vastaanotto olla mitä on. Tämä on tavallaan hyvä anonyymi kanava avautua, mutta vastauksista voi tulla vain vielä sairaaammaksi. Vähän samanlailla kuin jos jatkaa äitinsä kanssa tekemisissä oloa, sitä pitää itseään alttiina koko ajan kaikelle päänsisäiselle pahoinvoinnille.

Silloin kun minä en vielä tuntenut aloittajaa ja palstan tapoja niin olin hyvinkin ymmärtäväinen Ap:ta kohtaan sillä minullakin oli vaikea äitisuhde. Ymmärsin pitkään, mutta jossain kohtaan huomasin että eihän tämä etene mihinkään. Ap on kuin pohjaton kaivo. Mikään ei pysy siellä. Lopulta huomaa että ollaan kierretty kehää ympäri ja päädytään aina alkuasetelmaan. Ei edes se että menee Apn puolelle ja on samaa mieltä hänen kanssaan auta mitenkään. 

Sinulta Ap kysyn: miksi sinä tulet tänne kerta toisensa jälkeen koska se ei selvästikään muuta olennaisesti mitään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä vain ihan ymmärrettävää, että aloittaja haluaa kovasti jostain varmistuksen äitinsä käytöksen vääryydelle. Etenkin kun on koko ikänsä elänyt siinä manipuloinnissa, jossa kaikki käännetään vain sun syyksi. Kuinka oot vääränlainen, liian herkkä, otat liikaa itseesi, oot ymmärtänyt väärin, hyvällä minä vain sinun parastasi ajatellen... Näitä on kuultu. Tuollainen äiti kääntää kaiken omaksi parhaakseen, lasta vastaan. Lapselle tai aikuiselle lapselle jää käteen vain hämmentynyt, outo, tyhmä olo. Minäkö se oonkin, hullu? Sitä alkaa epäillä itsekin itseään. Harmi vain, sitä diagnoosia tai virallista vahvistusta äidin käytökselle ei tuskin mistään koskaan tule saamaan. Se on vain pakko koittaa hyväksyä ja yrittää elää sen kanssa. Sä voit ap kuitenkin olla varma, että kyllä sun äidilläsi joku paha häiriö on taustalla.

Kun on vielä sillä "metsästysjalalla" äidin diagnoosin perässä, on vaikea kunnolla tehdä töitä itsensä kanssa. Sitä on ymmärrettävästi jumissa itsensä ja koko asian kanssa. Sama jos on tekemisissä vielä hänen kanssaan. Siitä irtiotosta tulee todennäköisimmin kolmas maailmansota. Mutta se kannattaa. Tai jos ei täysin ole valmis katkaisemaan välejä, sano jotain sellaista kuin vaikka että "nyt toistaiseksi on sellainen elämäntilanne, että haluan elää itsekseni ja omassa rauhassa". Omasta kokemuksesta sanon, että ei tämä välien katkolle laittokaan täysin auta. Kuten 7-sivulla kirjoitin, en tiedä, tuoko äidin kuolemakaan sitten joskus täyttä helpotusta.

En tiedä, onko muuta ratkaisua kuin että sun täytyy vain pyrkiä hyväksymään oma epävirallinen diagnoosi äidillesi. Se riittäköön, että sä tiedät, mikä hän oli. Hän oli sairas ja rikki. Hän oli vain niin rikki, että hän ei edes itse nähnyt sitä. Tai ehkä näki, mutta ei kuitenkaan "nähnyt". Se sairaus ja rikkonaisuus hajotti sutkin. Se vasta olisi ollut epänormaalia, jos joku olisi selvinnyt ehjänä sellaisista kasvuolosuhteista. Sun ero äitiisi on, että sä näet ne sirpaleet. Siksi sä pystyt kuitenkin korjaamaan ja tekeen niistä vielä suht ehjän ja toimivan kokonaisuuden. Säröjä jää, mut ei ne haittaa. Niiden kanssa kun vain opettelee olemaan ja niitä vähän varomaan, ettei ne mee uudestaan rikki tai niillä satuta vahingossa tai tahallaan muita.

T. Se 7-sivun toinen äitihullu

P.s. Av:lle ei ehkä näistä asioista kannata kirjoitella. Täällä voi vastaanotto olla mitä on. Tämä on tavallaan hyvä anonyymi kanava avautua, mutta vastauksista voi tulla vain vielä sairaaammaksi. Vähän samanlailla kuin jos jatkaa äitinsä kanssa tekemisissä oloa, sitä pitää itseään alttiina koko ajan kaikelle päänsisäiselle pahoinvoinnille.

Silloin kun minä en vielä tuntenut aloittajaa ja palstan tapoja niin olin hyvinkin ymmärtäväinen Ap:ta kohtaan sillä minullakin oli vaikea äitisuhde. Ymmärsin pitkään, mutta jossain kohtaan huomasin että eihän tämä etene mihinkään. Ap on kuin pohjaton kaivo. Mikään ei pysy siellä. Lopulta huomaa että ollaan kierretty kehää ympäri ja päädytään aina alkuasetelmaan. Ei edes se että menee Apn puolelle ja on samaa mieltä hänen kanssaan auta mitenkään. 

Sinulta Ap kysyn: miksi sinä tulet tänne kerta toisensa jälkeen koska se ei selvästikään muuta olennaisesti mitään?

Juuri näin. Apn on puhunut näitä juttujaan iän kaiken, ja suuttuu jos edes vähän ehdottaa että hän voisi työstää omaakin käytöstään ja suhtautumistaan. Voi hyvinkin olla, että apn äiti on luonnehäiriöinen, mutta valitettavasti se ei poista hänen omaa vastuutaan asioista. Vähemmistö taalla on varsinaisesti ollut äidin puolella (emmehän edes tiedä hänestä juurikaan mitään muuta kuin yksittäisia anekdootteja), mutta lähtokohta on hedelmätön koska ap selittää äidillään kaiken sen minkä tekee muille ihmisille. Jos joku haluaa apn kanssa elää  ja kestää tätä arjessa niin sen kun vaan, mutta jos asia on noin ongelmaton, niin miksi täältä pitää hakea vahvistusta ja oikeutusta?