Miten opetella tuntemaan ns. kameleontti-ihmisen aito puoli?

Taidan itse olla tälläinen enkä tiedä voiko sitä selvittää ellei ihminen itse halua näyttää muita puoliaan. Välttämättä hänellä ei edes ole mitään tiettyä aitoa puolta vaan elämä koostuu osista. Näin ainakin minulla, päivällä yhdenlainen - yöllä toinen.

Jos saat hänet puhumaan syvällisiä esim alkoholin seurauksena niin silloin varmaan puhuu aidoimmin..

En koe tätä ongelmana vaan se vain on elämääni. En halua kaikkien tietävän minusta kaikkea, monet saavat aivan päinvastaisia kuvia minusta mutta vastuu on kuulijalla eikö..

Läheiset ihmiset tuntevat minut kaikkein huonoiten. Karu totuus mutta he eivät ole mitenkään erityisiä että minun pitäisi heille kertoa mitä ja kuka oikeasti olen.

Eli ymmärrätkö pointin, et voi huijata huijaria. Tätä on ollut koko elämäni ja olen siinä aika hyvä.

No minun entinen narsistinen ystäväni oli tuollainen. Meni monta vuotta ennen kuin selvisi, että en olekaan löytänyt ihanaa, kanssani hyvin samankaltaista henkilöä, vaan jotain ihan päinvastaista. Olin aika järkyttynyt, kun tutustuin hänen vastusteluista huolimatta hänen toisiin ystäviin, ja nämä puhuivat tästä ystävästä kuin ihan toisesta henkilöstä, jonka itse olin oppinut tuntemaan. Mielipiteet, teot ja sanomiset heittivät kuperkeikkaa. Tuosta ystävästä olikin sitten todella vaikea päästä eroon ja hän hankalotti elämääni uskomattoman paljon.

En nyt ihan tuohon kuvaukseen samaistu, mutta minulla on vähän sellaista roolittumista ja etten uskalla sanoa olevani eri mieltä (ja usein en ole varma, olenko). En ole myöskään koskaan pitänyt siitä, että muut ihmiset alkavat tyypitellä minua. Esim. anarkistiystäväni pitää minua jotenkin arvoiltani keskiluokkaisena ja keskiluokkaiset taas pitävät minua boheemina oman tien kulkijana.

Et oikein mitenkään, ellei kyseinen henkilö avaudu sinulle ajatuksistaan. Tiedän, sillä olen itsekin tuollainen. Minulla on vaikka kuinka monta puolta, mutta kukaan ystävistäni ei tunne todellista minääni.

Ystäväsi ei välttämättä ole mitenkään paha ihminen. Hänelle on voinut jäädä tuo tapa päälle, eikä osaa lopettaa sitä. Ainakin minulla tuosta tuli tavallinen osa elämää, kun aloin tekemään tuota selviytyäkseni kiusaamisesta.

Suosittelen varovasti ottamaan asian esille kahden kesken, molemmat ehkä vähän humaltuneena. Siinä tilanteessa hän voi kokea, ettei hänen tarvitse esittää mitään.

Helpommalla pääsee kun keskittyy itse omiin asioihin. Ei kerro niitä omiakaan asioitaan läpikotaisin muille, eikä varsinkaan muiden asioita eteenpäin kellekään. Näin saat kaiken.

Antaa ihmisten kuvitella mitä haluavat, heillä on ikioma elämänsä ja meillä omamme. Facebook ja muu sosiaalinen media ovat jokaisen oma suodattama ja rakentama kuva omasta elämästään, niihin ei kannattaa uskoa kuin hyvin vähän. Se ei ole todellisuutta.

En edes päivitä siellä kuin harvoin ja mietin muutenkin mitä. Etenkin kun menee hyvin, olen hyvin hiljaa koska en halua kadehtijoita/arvostelijoita/juoruilijoita. Olen oppinut ikävistä tapauksista. Hämmästyttää välillä mitä kaikkea ihmiset jakaa siellä, vaikka toisaalta ei puolituttujen asiat hirveästi kiinnosta ja läheisimpien kanssa voi keskustella henkilökohtaisesti. En taida siis olla ihan kohderyhmää Facebookille.

Ystävälläsi ei ole mielipiteitä vai eikö uskalla sanoa niitä (seurassasi?). Ehkä välttää konflikteja. Toisaalta asiat eivät ole koskaan joko/tai tyyppisiä. Ehkä mielipide on vain mielipide hänelle, joka muuttuu hyvällä perustelulla. Jotkut mielipiteet voivat olla niin tärkeitä että ihminen ei sitten suvaitse jos joku on eri mieltä. Ehkä siksi sitten eri juhlia, vai?

Onko ystäväsi sinua kohtaan jotenkin epäreilu? Ilkeä? Salaileva? Jos hän on kuitenkin mukava, onko sillä suurta merkitystä, että et tunne hänen kaikkia puoliaan?

Monet ihmiset pitävät yllä sosiaalista minää ja yksityistä minää, jotka voivat poiketa paljonkin toisistaan. Lisäksi useimmilla on vielä jonkinlainen työminä erikseen. Esimerkiksi monet herkät ihmiset ovat sosiaalisissa suhteissa pinnallisia. Se on keino suojella omaa minuutta. En välittämättä siis ottaisi loukkauksena sitä, että kaveri esittää roolia, jos hän tekee niin kaikille muillekin.

Juhlien järjestäminen eri porukoille on minusta ihan normaalia. Työkaverini ja ystäväni eivät varmasti viihtyisi keskenään, ja lisäksi osa ystävistäni on tietyn harrastuksen parista ja jutut liikkuvat pääosin siinä, enkä usko tämän ryhmän ulkopuolisten ystävieni viihtyvän heidän seurassaan. Minä ainakin tapaan muutenkin ihmisiä mieluiten pienemmissä ryhmissä kuin isona porukkana, koska isot juhlat stressaavat minua.

Jos ystäväsi käytöksessä on negatiivisia piirteitä (salailu, valehtelu, epäluotettavuus, ilkeys) niin sitten kannattaa miettiä, onko hän ystävyytesi arvoinen.

Monilla tuo myötäily liittyy siihen ettei haluta mitään konflikteja sellaisten ei niin läheisten tuttujen kanssa. Esim. työpaikan kahvipöydässä saatan kuunnella jonkun mielipiteutä (joista olen ihan eri mieltä) tyynesti ja jopa nyökytellä että onhan se noinkin. En jaksa alkaa mitään vastakkainasetteluja työkavereiden kanssa. Koska haluan vain tehdä työni ja viihtyä kahvitunneilla. Jostakusta voi vaikuttaa, että olen samaa mieltä kaikkien kanssa. Ihan läheisimmissä suhteissa sitten kyllä sanon, mitä ajattelen.

Minä varmaan olen tuollainen kameleontti-ihminen. Minun on tosi vaikea luottaa ihmisiin ja näyttää aitoa itseäni muille. Oikeastaan en edes itsekään tiedä millainen olen. Äitini on narsisti ja on jollain lailla varmasti vaikuttanut persoonani kehitykseen olemalla henkisesti erittäin väheksyvä ja lyttäävä. En koskaan kelvannut lapsuudessa äidilleni joten pelkään etten nyt aikuisena kelpaa muille ihmisille. Jos myös olin eri mieltä jostain lapsena, sain ihan hirveät huudot ja joskus lyönninkin. Pitäisi työstää tätä traumaa jotenkin kyllä. Mutta pointtini on, ettei henkilö välttämättä tahallaan ole kameleonttimainen. Taustalla voi olla vaikka mitä.

Vierailija kirjoitti:

Onko ystäväsi sinua kohtaan jotenkin epäreilu? Ilkeä? Salaileva? Jos hän on kuitenkin mukava, onko sillä suurta merkitystä, että et tunne hänen kaikkia puoliaan?

Monet ihmiset pitävät yllä sosiaalista minää ja yksityistä minää, jotka voivat poiketa paljonkin toisistaan. Lisäksi useimmilla on vielä jonkinlainen työminä erikseen. Esimerkiksi monet herkät ihmiset ovat sosiaalisissa suhteissa pinnallisia. Se on keino suojella omaa minuutta. En välittämättä siis ottaisi loukkauksena sitä, että kaveri esittää roolia, jos hän tekee niin kaikille muillekin.

Juhlien järjestäminen eri porukoille on minusta ihan normaalia. Työkaverini ja ystäväni eivät varmasti viihtyisi keskenään, ja lisäksi osa ystävistäni on tietyn harrastuksen parista ja jutut liikkuvat pääosin siinä, enkä usko tämän ryhmän ulkopuolisten ystävieni viihtyvän heidän seurassaan. Minä ainakin tapaan muutenkin ihmisiä mieluiten pienemmissä ryhmissä kuin isona porukkana, koska isot juhlat stressaavat minua.

Jos ystäväsi käytöksessä on negatiivisia piirteitä (salailu, valehtelu, epäluotettavuus, ilkeys) niin sitten kannattaa miettiä, onko hän ystävyytesi arvoinen.

Hyvä vastaus.

Olen aina jaotellut tuntemiani ihmisiä, ihan automaattisesti, sen mukaan, kenelle kerron kasvotusten mitäkin (tässä ei ole kyse luottamuksella kerrotuista asioista, eli salaisuuksista; minua ei haittaa, jos muut saavat tietää näistä asioista toista kautta). Jos sairastun, kerron siitä tietyille ihmisille, mutta en kaikille. Jos haluan keskustella ihmissuhdekokemuksistani, keskustelen siitä taas jonkun toisen kanssa. Taloudellisista huolistani en mainitse kuin yhdelle tai kahdelle ihmiselle. Jne. Se, mistä milloinkin keskustelen, valaisee minusta eri puolia.

Myös näkemyksieni ja arvomaailmani ilmaisemista säännöstelen. En johda harhaan, mutta joidenkuiden seurassa olen vaitonaisempi niistä. Jotkut heistä kai ovat taipuvaisia olettamaan, että olen heidän kanssaan kaikesta suurin piirtein samaa mieltä, kun en rupea riitauttamaan heidän näkemyksiään? Olen ajatellut, etten voi mitään heidän oletuksilleen.

Olen kristitty ja olen kertonut sen kaikille – mielestäni se riittää joidenkuiden kohdalla sen sijaan, että rupeaisin vänkäämään jokaisesta yksittäisestä asiasta erikseen.

En tiedä, mutta vaikuttaa siltä, että hän on sosiaalinen ja tahtoo olla mahdollisimman erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä. Sitäpaitsi aika harvoin kukaan sanoo missään todellisia mielipiteitään. Oletko huonannut? Se tekisi sosiaalisesta kanssakäymisestä hyvin vaikeaa.

Pistitpä pahan aloituksen. Tai siis hyvän. :-)

Tunnistin aika paljon itseäni tuosta kaverisi kuvauksesta ja laitoit ajattelemaan. En oikein tiedä, osaanko vastata edes itseni osalta. :-D Ainakaan kunnolla silleen kattavasti. Kysyn nyt ekana vaikka, että mitä ajattelisit, jos kaverisi ajattelisikin joistain asioista toisella tavalla kuin olit luullut? Haittaisiko se sinua? Etkö enää pitäisikään hänestä?

Mulla käytös johtuu ehkä isoksi osaksi mun menneisyydestä ja vanhoista traumoista ja haavoista. Ihan jo lapsuudesta, nuoruudesta ja kotioloista. Äitini ja isoveljeni oli ja on yhä todella pahoja suustaan ja kovia arvostelemaan ja haukkumaan muita. Ihan siis ventovieraita, tuttuja ja olen minäkin osani saanut. "Totuuden saa sanoa vaikka kirkossa" heidän mielestään. Äitiä vastaan ei myöskään ikinä ole saanut puolustautua eikä osoittaa pahaa mieltään. Pienenä sitä jo oppi kätkemään kaikki negatiiviset tunteensa ja pahan olonsa, koska ne ei tavallaan olleet sallittuja, koska äitini ei kestänyt pahaa oloa muissa tai ainakaan lapsissaan. Kotioloissa oli myös sellaisia asioita, joita häpesin. Koulussa en myöskään osannut puolustautua ja mua kiusattiin. Lapsena mun itsetunto oli tosi huono ja olin tosi ujo. Nykyään se on helpottanut, mut edelleen olen sellainen, että mietin hirveästi mitä musta ajatellaan ja oonkohan tarpeeksi hyvä. Musta kasvoi hirveä perfektionisti. On myös aika paljon tapahtunut asioita menneisyydessä, joiden takia luottamus ihmisiin ei ole paras mahdollinen.

Näiden asioiden uskon vaikuttaneen siihen, miksi minäkin taidan olla tuollainen todella rasittava kameleontti. Kaiken huipuksi mua itseäni vaivaa herkästi sama asia, kun oon aistivinani herkästi jostain ihmisestä, että hänessä on takana jotain muutakin. :-D Mulla on kaksi tai kolme kaveria, joita voisin sanoa läheisiksi. Sit on sellaisia etäisempiä tuttuja/kavereita. Tai ennen nää kolme oli läheisiä, mut nyt on erkaannuttu. Nyt kun mietin, niin mun mies on oikeastaan ainoa, jonka seurassa koen, että voin ja uskallan olla aidosti oma itseni.

Sitä aitoa puolta ei välttämättä ole edes olemassa jos ystäväsi on käyttäytynyt tällä tavalla koko ikänsä. Ex-puolisoni oli tällainen kameleontti ja rehellisistä ja avoimista keskusteluista huolimatta hän ei kyennyt edes tunnistamaan käytösmalliaan, saatika muuttamaan sitä. 

Luulin tavanneeni ihmisen jolla on kanssani samanlaiset arvot ja mielipiteet ja rakastuin paljolti juuri sen vuoksi että olimme niin samanlaiset. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin että olin aloittanut suhteen ihmisen kanssa, joka uskoo että ihmissuhteissa kuuluu omaksua toisen mielipiteet, arvot ja elämäntyyli omakseen ja hylätä kaikki vanha. Hän muutti hitaasti mutta varmasti kaiken elämässään samanlaiseksi kuin minulla, musiikkimausta lempiruokiin ja harrastuksiin, ja oli kaikesta aina samaa mieltä kanssani. Koska tällainen kumppani on aluksi hyvin miellyttävä, ehdimme melkein naimisiin ennen kuin hänen käytöksensä alkoi todella häiritsemään.

Kuvio selvisi minulle kunnolla vasta kun tutustuin muuta kautta hänen entiseen seurustelukumppaniinsa, jonka harrastukset, arvot, mielipiteet ja osittain jopa ulkonäkö vastasivat täysin sitä minkälainen puolisoni oli silloin kun tapasin hänet ensimmäisen kerran. Jutellessamme ymmärsin "rivien välistä" että samanlainen muutos oli tapahtunut myös heidän suhteessaan.

Nyt vuosia myöhemmin olen saanut asiaan etäisyyttä ja on helppo nähdä miten ex-puolisoni lapsuuden tapahtumat muokkasivat hänestä kameleontin ja miten turhaa häntä oli yrittää muuttaa. Suosittelen että yrität hyväksyä ystäväsi sellaisena kun hän on tai lopetat ystävyytenne.

Vierailija kirjoitti:

Pistitpä pahan aloituksen. Tai siis hyvän. :-)

Tunnistin aika paljon itseäni tuosta kaverisi kuvauksesta ja laitoit ajattelemaan. En oikein tiedä, osaanko vastata edes itseni osalta. :-D Ainakaan kunnolla silleen kattavasti. Kysyn nyt ekana vaikka, että mitä ajattelisit, jos kaverisi ajattelisikin joistain asioista toisella tavalla kuin olit luullut? Haittaisiko se sinua? Etkö enää pitäisikään hänestä?

Mulla käytös johtuu ehkä isoksi osaksi mun menneisyydestä ja vanhoista traumoista ja haavoista. Ihan jo lapsuudesta, nuoruudesta ja kotioloista. Äitini ja isoveljeni oli ja on yhä todella pahoja suustaan ja kovia arvostelemaan ja haukkumaan muita. Ihan siis ventovieraita, tuttuja ja olen minäkin osani saanut. "Totuuden saa sanoa vaikka kirkossa" heidän mielestään. Äitiä vastaan ei myöskään ikinä ole saanut puolustautua eikä osoittaa pahaa mieltään. Pienenä sitä jo oppi kätkemään kaikki negatiiviset tunteensa ja pahan olonsa, koska ne ei tavallaan olleet sallittuja, koska äitini ei kestänyt pahaa oloa muissa tai ainakaan lapsissaan. Kotioloissa oli myös sellaisia asioita, joita häpesin. Koulussa en myöskään osannut puolustautua ja mua kiusattiin. Lapsena mun itsetunto oli tosi huono ja olin tosi ujo. Nykyään se on helpottanut, mut edelleen olen sellainen, että mietin hirveästi mitä musta ajatellaan ja oonkohan tarpeeksi hyvä. Musta kasvoi hirveä perfektionisti. On myös aika paljon tapahtunut asioita menneisyydessä, joiden takia luottamus ihmisiin ei ole paras mahdollinen.

Näiden asioiden uskon vaikuttaneen siihen, miksi minäkin taidan olla tuollainen todella rasittava kameleontti. Kaiken huipuksi mua itseäni vaivaa herkästi sama asia, kun oon aistivinani herkästi jostain ihmisestä, että hänessä on takana jotain muutakin. :-D Mulla on kaksi tai kolme kaveria, joita voisin sanoa läheisiksi. Sit on sellaisia etäisempiä tuttuja/kavereita. Tai ennen nää kolme oli läheisiä, mut nyt on erkaannuttu. Nyt kun mietin, niin mun mies on oikeastaan ainoa, jonka seurassa koen, että voin ja uskallan olla aidosti oma itseni.

Jatkuu:

Olen itsekin kaivannut sellaisia todella läheisiä ja saman henkisiä ystävyyssuhteita, joissa voisin vilpittömästi olla oma itseni. Tai ei tarvitsisi olla samanlainen ihminenkään, mutta kunhan tulisi hyväksytyksi. Olen kehittynyt ja oppinut tällaiseksi, että en uskalla näyttää itsestäni kaikkea kaikille, jos en koe niiden kaikkien asioiden olevan ns. hyväksyttyä toisen mielestä. Jos tällä toisella on siis vaikka hyvin jyrkät vastakkaiset mielipiteet jostain mulle arasta aiheesta, niin en välttämättä itseäni säästääkseni halua lähteä pahoittamaan mieltäni. Joistain asioista toki pystyn rohkeasti sanomaan, että ai jaa, mä olen muuten eri mieltä. Tuota oon yrittänyt alkaa opettelemaankin ihan tietoisesti.

Noiden muutaman hyvän ystäväni kanssa olen erkaantunut, koska elämä on vienyt eri suuntiin + muutenkin olen nyt ollut viime vuosina vähän vaikeassa elämäntilanteessa. On ollut fyysistä sairastelua ja masennusta. Yksi heistä on todella aikaansaava ja kerran möläytti, ettei ymmärrä kuinka jotkut masentuneet äidit saa kunnalta apua... Ei oikein tehnyt mieli kertoa, että btw tässä kans yks sellainen... Sit oon ollut monta vuotta tutkimuskierteessä erään sairauden takia ja lääkärikin on sanonut, että todennäköistä on, että on kyse eräästä harvinaisesta sairaudesta, jolle on tunnusomaista, että diagnoosin varmistumiseen voi mennä vuosikausiakin. Toinen kaverini sanoi, että ramppaan vain liikaa lääkärissä. En ole edes juuri puhunut hänelle lääkärijutuistani juuri tuon asenteen takia, mutta jonkun muun asian ohessa tulin sanoneeksi, että en pääse, kun pitää mennä huomenna tutkimukseen x. En sitten ole enää viitsinyt mistään terveysasioistani hänelle enkä itse asiassa kellekään muullekaan oikein puhua. Sitten on tää kolmas kaveri, joka jaksaa päivitellä, että eikö me vieläkään olla muutettu isompaan asuntoon ja kuinka ollaan laiskoja... En jaksa hänellekään alkaa selittää, että tällä hetkellä ollaan ihan tyytyväisiä tähän meidän pieneen asuntoon ja kunhan vain saadaan arki rullaamaan niin, että edes joten kuten pysytään kaikki järjissämme ja kunnossa...

11

Olen itse tuollainen ja taustalla sopeutuminen yrittäjävanhempien masennukseen ja ylirasitukseen. En voinut keikuttaa venettä yhtään olemalla oma itseni, joten kävi niin etten usein oikein itsekään tiedä millainen olen. Lisänä suuri ja kaikenkattava konfliktin pelko. Mutta kaikki tämä ei ole koskaan pahantahtoista tai tietoista huijaamista ainakaan omalla kohdallani. Aidointa ystävässäsi on halu olla kaverisi ja viettää mukavaa ja mutkatonta aikaa kanssasi, jutella ja nauraa, ja miksei myös itkeä kanssasi jos tarpeen. Itsestään kameleontti ei välttämättä uskalla näyttää tarvitsevia puolia.

Ei kaikilla ole ehjää minuutta. Ystäväsi on pinnallinen, persoonaton ihminen. Osa näistä esittäjistä ja roolien taakse piiloutujista on persoonallisuushäiriöisiä. Turha sieltä on etsiä mitään sen kummempaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikilla ole ehjää minuutta. Ystäväsi on pinnallinen, persoonaton ihminen. Osa näistä esittäjistä ja roolien taakse piiloutujista on persoonallisuushäiriöisiä. Turha sieltä on etsiä mitään sen kummempaa.

En mä pinnalliseksi ja persoonattomaksi lähtisi tällaisia ihmisiä automaattisesti kuvaamaan. Uskon, että on just päinvastoin monen kohdalla. Persoonallisuushäiriöt taas voi osua ja upota. Luulen, että mullakin on. Ei oo vaan mitään diagnoosia, kun en ole vielä terapiassa käynyt ikinä, vaan vasta menossa.

En nyt heti tuomitsisi epäaidoksi huijariksi tuon kertomasi perusteella. Kuten mainittu, ihmisellä voi olla monta eri "sosiaalista minää" ja asemaa eri piireissä, joka riippuu ryhmän dynamiikasta. Esim. itselläni monta kaveriporukkaa jotka tuntevat minut eri tasoilla riippuen yhteisestä historiastamme.Eri ihmiset ovat tulleet elämääni erilaisissa vaiheissa ja minulle on rakentunut heidän seurassaan erilainen sosiaalinen minä, kuin jossain toisessa porukassa. En silti koe esittäväni mitään, ne ovat kaikki aitoja puoliani jotka tulevat esille luonnollisimmin juuri niissä tilanteissa.

Älä tuomitse vaan anna ystäväsi olla seurassasi sellainen kun hän valitsee olla.

Minä olin nuorena kameleontti. En edes itseköön tuntenut itseäni. Se kaikki toimintani oli paitsi miellyttämistä, niin myös itseni etsimistä.

N48

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikilla ole ehjää minuutta. Ystäväsi on pinnallinen, persoonaton ihminen. Osa näistä esittäjistä ja roolien taakse piiloutujista on persoonallisuushäiriöisiä. Turha sieltä on etsiä mitään sen kummempaa.

Millä lailla se on pinnallista että lapsi on joutunut luopumaan omasta minästään pitääkseen perheen arjen  tasapainossa? Eikä aikuisenakaan tuosta vaan pysty katkaisemaan reagointitapaa jota ei itse välttämättä itse edes tiedosta. Pinnallisuus on jotain ihan muuta. Sitä että ihmisiä arvotetaan vain ulkoisten menestyksen merkkien tai ulkonäön perusteella.

Kaverini on tällainen. Hän käyttäytyy eri tavalla eri porukoissa. Olen analysoinut ja päätynyt samaan syyhyn kuten näissä aiemmissakin kommenteissa, eli että hän haluaa miellyttää muita.

Hän vaikuttaa ulkoisesti sellaiselta ihmiseltä, jolla on hyvä itsetunto. Mutta todennäköisesti hänet on kasvatettu tiukoilla vaatimuksilla täydellisistä suorituksista. Hänen on pitänyt olla paras kaikessa. Lisäksi kotona on ollut tyrannimainen, dramaattinen vanhempi, jota on pitänyt varoa suututtamasta, joten omia mielipiteitään ei ole voinut sanoa. Hänen toinen vanhempansa on sairastanut mielisaurautta, josta on vaiettu, ja tällainen kulissien kannattelu on ollut raskasta. Kaiken päälle häntä on kiusattu koulussa, minkä vuoksi hänestä on tullut sosiaalisissa suhteissaan ikätovereidensa miellyttäjä. Hän pyrki jo silloin koulun kerman piireihin, joissa käyttäytyi eri tavalla kuin muissa porukoissa.

Lopputulos: hän on aikuisenakin erilainen eri ihmisten kanssa.