Kiusatut! Kerroitko omille vanhemmillesi koulukiusaamisesta?

Minua kiusattiin yläasteen ajan - ei mitenkään vakavasti, vain satunnaista nimittelyä ja huutelua, ei koskaan mitään fyysistä - ja en kertonut vanhemmilleni. Uskon, että he kyllä olisivat yrittäneet auttaa ja ottaneet yhteyttä kouluun tai jotain, mutta en yksinkertaisesti kestänyt ajatusta, että joutuisin sellaisen huomion kohteeksi. Helpompaa oli kestää kiusaaminen ja lukion alkaessa se sitten loppuikin.

Olen samaa mieltä kuin nro 20 siitä, että jos kotona ei ole saanut puolustaa itseään, on sitä aika hankala ja pelottavakin alkaa opetella kodin ulkopuolella. Mietinkin, voiko kiusaamisen kohteeksi valikoitua, kun muut huomaavat ettei osaa puolustaa itseään. Toiset, joilla se itsensä puolustamisen taito on hyvin hallussa, tavallaan yrittävät provosoimalla herätellä kiusattua nousemaan ja puolustamaan itseään, että hänkin oppisi. On jonkin verran kokemusta itsellä kiusaamisesta.

Ala-asteelta amiksen loppuun kiusattiin. Kerroin (ala-asteella) äidilleni, otti yhteyttä kouluun, lopputulos oli se että opettaja ja kuraattori mietti yhteen ääneen että "mikähän tota vihaista (olin ujo ja kiltti) lasta vaivaa, mitä sille pitäis tehdä?". Mua siis syytettiin kaikesta, kiusaajat sai rauhassa jatkaa haukkumista ja hakkaamista.

Kerroin. Sanoivat, että "älä välitä niistä" ja "älä puhu niille". Kaverini sanoi että "rakkaudesta se hevonenkin potkii". Kiusaaminen jatkui koko peruskoulun ajan, alkoi ala-asteen puolivälin jälkeen.

Kyllä. Olin 6. luokalla, äitini otti yhteyttä luokanvalvojaan ja tilanne rauhottui.

Olin kiusattu tokaluokalta yläkoulun loppuun. Kerroin pahimmista yksittäisistä tapahtumista, sellaisista kuin silloin kun hiuksiani nyrhittiin saksilla tai poltettiin sytkärillä tai uhattiin vetää turpaan. Näistä seurasi sinänsä hyvää, että tokihan siihen sitten puututtiin ja asianmukaiset seuraamukset tuli kyseisille ihmisille ja ehkä he säästyivät tulevaisuudessa sen takia isommilta ongelmilta. Muahan se ei enää paljon lohduttanut, kun tapahtuma oli jo tapahtunut. Mun asemaani kertominen ei muuttanut parempaan eikä huonompaan.

Jatkuvasta taustalla olleesta syrjimisestä ja huorittelusta en viitsinyt erikseen kertoa kenellekään, koska en uskonut kenenkään sille mitään voivan.

Meillä ei todellakaan ollut kotona mitään tunne-elämän tai muitakaan ongelmia. Päinvastoin. Meillä oli kotona tosi mukavaa.

En kertonut. Koin olevani huono ja epäonnistunut, häpesin sitä että jäin yksin. En olisi missään nimessä halunnut, että asiaan olisi mitenkään puututtu, sillä ajattelin että tilanne olisi vain pahentunut ja häpesin liikaa. Halusin olla vain mahdollisimman huomaamaton. Jaksoin sillä voimalla, että uskoin parempien vuosien tulevan kun selviän yläasteesta. Uskoin, että kaikki unohtuu. Ja kyllä niin kävikin, että myöhemmin elämä muuttui paremmaksi ja selvisin. Olen pärjännyt hyvin. Mutta kyllä nuo vuodet ovat minuun vaikuttaneet ja jäljet jättäneet.

Välillä. Suurimman osan kerroista en kertonut, kun en muutenkaan kertonut heille oikeastaan mistään mitään, ellei erikseen kysytty.

Vierailija kirjoitti:

En. Kerroin vasta nyt aikuisiällä yli kolmekymppisenä. Äitini aina pienenä käski mm. "Koita nyt reipastua", "lakkaa poraamasta" sun muuta. Siksi en silloin kehdannut kertoa, koska hävetti muutenkin, kun en ollut tarpeeksi reipas hänen mielestään. Tai niin sen koin ainakin. Saati sitten jos olisin kertonut, että koulussakin haukutaan nössöksi ym. Ikinä ei myöskään saatu sanoa äidille missään vastaan. Aina jos joku sanoo äidille pahasti, hänellä on kyllä mielestään oikeus lyödä vaikka luuri korvaan. Mutta auta armias, jos joku lyö hänelle luurin (aiheesta!)... Tämäkin tuli kerran mieleeni oman lapseni ollessa nyt uhmaiässä, että meidän perheen muut jäsenet ei olla koskaan saatu näyttää äidille pahaa mieltämme eikä pitää puoliamme äitiä vastaan. Miten olisi silloin voinut osata koulussakaan pitää puolensa? Onko muilla kokemusta tällaisesta? Oletteko tulleet tätä ajatelleeksi?

Nyt myöhemmin kun kerroin äidille muiden asioiden lomassa, niin se kiusaaminen johtuu kuulemma siitä, kun aloitin 6-vuotiaana eli liian pienenä koulun... Hän oli kuulemma yrittänyt, että voisin mennä vasta 7-vuotiaana ekalle, mutta kun olivat olleet sitä mieltä muualla, että olin koulukypsä... Kumma kyllä ala-asteen eka ja toka sujui mielestäni ihan ok... :-D Kiusausta oli vasta myöhemmin. Totesin, että turha keskustella hänen kanssaan lapsuusasiosta/mistään.

Mielenkiintoista ja varmaan tottakin.

En ole itse tota aiemmin ymmärtänyt et mistä johtuu etten tänä päivänäkään osaa puolustaa itseäni, toki aikuisena osaat valita seurasi ym. Mut kyllä lapsena sulkeuduin ja hyväksyin kohtaloni, en osannu puolustaa itseeni tai laittaa vastaan. Mut eihän sitä kotona saanut tehdä olin aina se ongelma ja väärässä.

Edelleen tänä päivänäkin etsin aina itsestäni sen viam jos jossain on ongelmia, sehän on mussa ei muissa. Terapiassa alkuun nauroin ku kehotti minua olemaan itselleni armollisempi ja antamaan itselleni anteeksi menneet. Kauan meni kunnes tajusin et rankasen itseäni ja siitä jatkuu jatkuva masentuneisuus ja varpailla olo.

En kertonut. Kesti pari vuosikymmentä ennen kuin kerroin kiusaamisesta kenellekään. Vanhemmat varmasti tiesivät koska lintsasin niin paljon, eivät vaan välittäneet. Sama juttu opettajien kanssa. Tässä on nyt paikkailtu tunnepuolen aukkoja viimeiset vuodet vaihtelevalla menestyksellä.

Vanhempani sanoivat vaan että höpö höpö naura niille älä välitä sano/tönäse takas toi on ohimenevää lapset on lapsia lasten juttuja älä välitä jne... Että kiitos vaan. Opettajan reaktio samanlainen.

En kertonut, koska en nähnyt sen auttavan minua mitenkään.

Muutenkin yläaste oli hankalaa aikaa perheessä - äiti joi ja isällä burn out. Jouduin toimimaan pahimmillaan äitini "äitinä" ja piilottamaan pulloja, vahtimaan, ettei se juonut tai tehnyt mitään typerää. Ei 14-vuotiaan olisi pitänyt joutua tekemään tollaista. Koulusta en juurikaan lintsannut, sillä kotona oli vielä ikävämpää ja koulussa sai päivän ainoan lämpimän ruuan.

Uskoin yläasteella kiusaajieni perheissä olevan myös alkoholismia, väkivaltaa ja muita ongelmia, mutta ne näyttäytyivät ulospäin varsin erilaisesti kuin minulla. Suoranaiseen haukkumiseen vastasin joko puolustamalla itseäni tai jätin kokonaan huomiotta, mutta esimerkiksi joukon ulkopuolelle sulkemiseen ja suoranaiseen eristämiseen ei ollut minulla keinoja. Jos olisin joutunut käymään psykiatrilla tai vastaavalla uskoin, että minulle olisi käynyt samalla tavalla kuin toiselle ihmiselle samalla yläasteella - häntä kiusattiin rankasti satojen oppilaiden toimesta. Siksi en pahemmin opettajillekaan ilmoitellut asiasta. Ja miksi olisin? Luokkani aiheutti monille opettajille kirjaimellisia hermoromahduksia, jonka jälkeen he olivat monta kuukautta sairauslomalla.

Koulullani ei ollut keinoja kitkeä kiusaamista tai resursseja sen taltuttamiseen. 

3-9 luokat. En kertonut, koska hävetti enkä kehdannut. Tästä kiusaamisesta jäänyt elinikäiset traumat. Lievä lohtu on, että kaikki kiusaajani ovat tänä päivänä suht.luusereita. Harmittaa etten ole uskaltanut lentää kotikaupungista pidemmälle, ja törmään näihin kiusaajiin täällä aika ajoin. Koko sakki edelleen samassa kaupungissa, mutta kiusaaminen tipotiessään. Olen itse hyvässä työssä ja suhteellisen menestynyt elämässäni. Perhettä minulla ei ole, koska en halua lapsilleni samaa kohtaloa, kiusaamista. Se johtui ulkonäöllisestä seikasta. Huvittavinta on, että miehet pitävät minua tänä päivänä jumalaisen kauniina ja tuo lapsena erilaiseksi koettu ja kiusaamista aiheuttanut piirre onkin nyt seksikäs..

Kerroin ennen kuin kiusaaminen oikeasti alkoi. Näin jälkikäteen ajatellen siinä vaiheessa minua ei kiusattu, vaan minulla oli vain kinaa parin muun jääräpään kanssa. En ollut sosiaalisesti kovin taitava ja kun kotona oli kovasti kiusaamisesta puhuttu ja kuinka pitää heti kertoa äidille, niin kerroinkin sitten, miltä minusta tuntui. Ja minustahan tuntui siltä, että asiat olivat väärin ja muut ilkeitä ja kiusasivat, kun asiat eivät menneet niin kuin ajattelin tai tahdoin niiden menevän.

Valitettavasti äitini oli myös sosiaalisesti hieman taitamaton ja hieman hysteerinen koulukiusaamisen suhteen ja nosti kamalan äläkän, jonka seurauksena näille entisille kavereilleni tuli rankkua koulussa ja kotona ja eivät enää halunneet olla missään tekemisissä kanssani. Muut kaverit taas pitivät minua epäreiluna kaipuripukkina ja alkoivat vältellä, osaa taidettiin kotoakin neuvoa ottamaan etäisyyttä kyseisen shown jälkeen. Siinä hävisivät sitten ensin kaverit, sitten alkoi syrjiminen ja minusta tuli aivan paarialuokkaa aina peruskoulun loppuun asti.

Yritin kertoa. Eivät ottaneet vakavasti. Sanoivat vaan: "rakkaudesta se hevonenkin potkii" tai "kateellisia ovat vaan sinulle, älä välitä". No kukaan ei todellakaan ihastuksissaan minua kiusannut eikä kenellään ollut syytä olla kateellinen minulle. Yläasteella tämä. Selvisin kuitenkin ja lukiossa kaikki muuttui paremmaksi.

Minua kiusattiin ala-asteella, koska olin pyöreä. Eräänä iltana sitten rohkaistuin kertomaan äidilleni (pitkän pahan olon jälkeen), jonka kommentti oli "No mitäs olet lihava, lopeta se poraaminen". Kaikista parasta tässä on se, että pyöreyteni johtui äidin tuputtamista herkuista ja paskasta ruokavaliosta.

Asiasta kulunut melkein 20v. Mutta aina muistuu mieleen. Kärsin itsetunto-ongelmista yhä.

Lastani alettiin kiusata jo kutosella silmälaseista. Tekosyy tietenkin. En tiennyt tätä ennen kuin hän kertoi seiskan jouluna että he olivat alkaneet töniäkin.

Laitoin siltä istumalta viestiä luokanvalvojalle ja rehtorille, ja seuraavana päivänä he ottivat asian hoitoon porukan kasiluokkalaisen pomon ja tämän opettajan kanssa.

Tyyppi oli heille jo tuttu ja myös poliisille. He eivät olleet yhtään yllättyneitä. Tämä tyyppi harrasti kiusaamista ja pikkurikoksia ylipäätään. Kiusaajalle tehtiin selväksi seuraukset jos mitään enää tapahtuu. Kiusaaminen loppui kuin seinään.

Yläaste on hieveää. Yritän kaikkeni että lapsi selviäisi ehjänä lukioon asti, siinä kohtaa luulisi tilanteen paranevan.